Tag: journalismi

Lumooja 2/2020

Lumooja 2 2020 kannet

Uusimman Lumoojan (2/2020) teema on kaupunki. Emmi Ketonen ja minä olemme päätoimittaneet paksun kesänumeron, joka seikkailee Berliinistä Turkuun ja äänirunoudesta katuteatteriin. Pääkirjoitus on luettavissa myös netitse.

Kyseessä on ensimmäinen printti-Lumooja, jonka päätoimituksessa olen ollut mukana. Lumoojaa saa tilattuna netitse kotiin, irtonumeroa löytyy kirjastoista ja turkulaisista kivijalkakirjakaupoista (Kirjakahvila, Kansallinen Kirjakauppa, Sammakko).

Oheiset hienot kannet on tehnyt Vita Nuova -blogin päätoimittaja Riina Tanskanen, joka tunnetaan myös taiteilijana Tympeistä tytöistään.

Syksyn lehti on teemaltaan kokeellisuus. Sitä odotellessa…

Viisi syytä huonoon journalismiin

Viisi syytä huonoon journalismiin

  1. Kilpailu. Journalismi on ala, jolle on työntekijöistä massiivista ylitarjontaa. Koulutettujen lisäksi joukkoon puskee kouluttamattomia, suhteilla paikkansa saaneita, aivan muita kuin journalismia opiskelleita. Näille uusille naamoille eivät toimittajan ohjeet paljon merkitse. Tietysti kaikki eivät ole ammattitaidottomia ja moraalittomia ja moni oppii tekemään työtä tekemällä, mutta silti seulan väljyys vaikuttaa. Syy johtuu virheoletuksesta, jonka mukaan ”kaikki osaavat kirjoittaa”. Siis kuin lääkäriksi pääsisi kuka tahansa, joka osaa laittaa laastarin. Toimittajille tulee painetta niin ylhäältä (luettujen juttujen lukumääriä seurataan) kuin alhaalta (joku on aina valmis tulemaan tilallesi, jos meno ei maistu).
  2. Virheen myöntäminen on faux pas. Monet toimittajat tuntevat erheellisyytensä myöntämisen olevan niin yksilön kuin toimittajien kollektiivin heikkouden osoitus, vaikka tieteen tavoin erheellisyyden pitäisi olla journalismin perusoletus. Oikaisut pitäisi julkaista kissan kokoisin kirjaimin etusivuilla, ja päätoimittajien pitäisi pyytää yleisöltä näkyvästi anteeksi. Sen sijaan trollitehdaiden tykkäyksien ja normaalien klikkausten välillä ei erityisesti isoissa lehdissä tehdä analyyttista eroa. Siihen ei ole tarvetta, koska bisnes elää huomiosta ja huomio on ”hyvä”. Oikaisut on likistetty pienin otsikoin taustalle. Toimittajien moraali ei usein ole muita ihmisiä korkeammalla tasolla, vaikka sen pitäisi olla. Kunniakoodisto on auttamattoman lepsu.
  3. Valta kihahtaa journalisteille nuppiin siinä missä taiteilijoille, poliitikoille ja muille, eikä ammatin julkisuus ainakaan auta asiaa. Timo Haapalan kaltainen erikoismies voi mellastaa, kun nousee tarpeeksi korkeaan asemaan. Asemaa ei horjuteta, koska palkan maksava organisaatio on tulokseen tyytyväinen. Alan mahdollisuudet luoda sisäistä painetta eivät ole tarpeeksi vahvat. Samalla esimerkiksi Haapalan puolueellisia mielipidejuttuja – joiden kolumniluonnetta niitä julkaiseva lehti ei korosta tarpeeksi – klikataan juuri polarisaation takia. Klikit käsitetään hyväksi journalismiksi, koska lukijat eivät ole koskaan väärässä. Ainoa toimiva protesti lukijalta on jättää lukematta. Suosittelen kokeilemaan, suurimman osan maailman merkittävistä tapahtumista saa tietoonsa muuta tietä ja lopuilla ei ole oman elämän kannalta väliä. Aikaa vapautuu omille mielihaluille.
  4. Huonon journalistin merkki – kun on kyse isosta mediumista, ja niistä on lopulta aina kyse, kun journalismista puhutaan – on liiallinen kunnioitus lukijaa kohtaan. Olen vilpittömästi tätä mieltä. Keskimääräinen valtavirran uutisten kuluttaja ei ole mikään ylevä olento, jos ei pahakaan – eihän hän muuten selaisi Ilta-Sanomien mediapornoa. Hyvä journalisti pitää lukijansa sopivasti loitolla. Siksi hän pyrkii selittämään kaiken totuudellisesti ja yrittää pitää huolen, ettei väärinkäsityksille jää sijaa. Jos somepeukutuksia seuraava toimittaja kuvittelee lukijan olevan puolellaan (ja sen vuoksi fiksu; onhan toimittaja fiksu omasta mielestään ja toimittajan fiksuus tarttuu lukijaan), hänet pitäisi laittaa pakkolomalle ja asentaa älypuhelimeen alkolukko. Etäisyyttä ottava hyvä journalisti ei voi ilmaista neutraalia suhdetta lukijaansa ääneen, sillä lukija rankaisee siitä. Tosiasiassa turhautuminen – jopa halveksunta – lukijakuntaa kohtaan tulee mieleen monille toimittajille vähintään kerran päivässä, mutta vain hyvät osaavat suhtautua tällaisiin ajatuksiin neutraalisti ja jopa jalostaa niitä. Lukijoiden kehuihin ja tykkäyksiin ihastuneet toimittajat taas ovat menettäneet kykynsä etäisyyteen. Vaikka tämä etäisyys on tietysti ihanne ja siten mahdoton saavuttaa, sen on oltava olemassa kaiken journalistisen toiminnan taustalla. Paikoin siitä on luovuttu ja tyydytty hekumoimaan saadulla vallalla.
  5. Media myy uutisia. Uutiset ovat median tuote. Tätä moni valveutunutkaan kansalainen ei ymmärrä tai jos ymmärtää, ei muista pitää sitä mielessä – suositumpaa on tulkita asioita valikoivasti ”poliittisen agendan” lävitse. Tällaiselle lukijalle Yleä ajaa vihervasemmistolainen vaikuttamisen palo, Helsingin Sanomat on visusti liberaalien taskussa ja iltapäivälehdet läpeensä persuuntuneita – mutta yleensä joku näistä tahoista saa synninpäästön riippuen lukijan omista ennakkoluuloista. Ideologisen kritiikin taakse katoaa, että kaikkia näitä tahoja ajaa tarve myydä tuotetta – siksi ne ottavat kantaa. Kliketi klik. Jatkuvalla kommentoinnilla myydään samaa tuotetta, uutista, uudestaan ja uudestaan. En jaksanut tarkistaa tällaista kevyttä kirjoitusta varten, mutta journalistiikan alueella on varmasti tehty tutkimuksia siitä, kuinka paljon ”uutta” jokainen kommentoiva teksti tuo ydinuutiseen. Epäilen informaation määrän romahduksen olevan varsin nopea – ehkä jo vuorokauden jälkeen. Silti jatkouutisia tehdään loputtomasti, mistä seuraa sisällöttömän, huonosti kirjoitetun tekstin virta.

On paikkansa

Franz Schams Neuigkeiten 1883

Kun istuin luennoilla ja oppitunneilla kouluttautuessani toimittajaksi, sain kuulla usein lässytystä, joka johtui kentän nopeasta murroksesta. Niin sanottua pikajournalismia pohdittiin silloin paljon. Esiin nousi huolestuneita ääniä, jotka kysyivät riittääkö taustoittamiselle enää aikaa.

”Niin tutkivalle kuin nopealle journalismille on paikkansa eikä nopea vie pois hitaalta”, hoettiin silloin. Jotkut sanovat kai samaa edelleen, ja kaiku vastaa ok boomer.

Muistan kyllä, kuinka suunnilleen jokainen vakuutti toisilleen ja itselleen, että kyllä tämä muutos on ihan vähittäinen ja printti on varmasti suuri ja mahtava vielä pitkään.

”Pitkään” on tietysti suhteellista, koska Punaiset khmeritkin olivat vallassa alle neljä vuotta, mutta se tuntui varmasti monesta aika tavalla pidemmältä ajalta.

Mietin tuolloin opiskeluaikoina, että hitaan journalismin paikka vaikuttaakin olevan kuopan reunalla ja nopean teloitusryhmässä, vaikka kovasti tolkun journot yrittivät toisin vakuuttaa.

Nyt sitten kamppaillaan valeuutisten, huononevan sisälukutaidon, Twitter-sanailun ja klikkiotsikoiden kierteessä ja mietitään, että mitä helvettiä tapahtui ja ovatko nuo ruumiit maanneet tuolla jo kauan.

Alalla ei kärsitty vauhtisokeudesta vaan se noudatti luonnollista reittiä, joka sille avautui uuden teknologian myötä. Pikemminkin ala, rahan tuottamisen ja kaupankäynnin logiikkaa noudattaen, kiihdytti pällistelemään jääneiden journalistien ohitse niin, etteivät nämä edes tajunneet sen jo kadonneen horisontin taakse.

Hitaan journalismin valitsevat ovat etuoikeutettuja tai erikoistyyppejä, jotka tietävät kirjoittavansa vähemmistölle – aivan kuten vaikeampaa taidetta tehdään pienemmälle mutta asiansa osaavalle yleisölle.

Tai muotoillaan vaikka näin:

Pitkät jutut ovat niin kuin kaikki kirjallisuus; suunnattu vain niille, jotka pitävät lukemisesta. Lukemisesta pitää yhä harvempi.

*

Journalistien tuolloinen sokeus johtui siitä, että ei ymmärretty ”nopean journalismin” tarkoittaneen muutakin kuin nopeasti kirjoitettua ja lyhyttä. Välineen nopeus unohtui. Marshall McLuhan oli lukematta useammalla kuin kuvittelisi.

Puhelimien merkitystä ei ymmärretty tai haluttu ymmärtää oikein, vaikka esimerkiksi Twitter tuntui ilmestyessään merkittävältä. Myös itse arvioin kehityksen nopeuden pieleen, vaikka tiesin sen olevan vääjäämätön ja noin 10 vuotta sitten käytin Twitteriä ensimmäistä kertaa selaimella ja sitten desktop-sovelluksen avulla. [1]

Tunnette tietysti Twitterin, mutta lisätään nyt silti, että eteeni pölähti silloin feed, joka syötti valtavalla spiidillä eteeni mitä erilaisimpia mielipiteitä, uutisia ja erikoisempaakin sisältöä. Sitä sitten tuijottelin huvikseni tajuamatta katsovani tulevaisuuteen. Paradoksaalista kyllä, kun ihmeelliseen on jo totuttu, sitä tajutaan vasta alkaa hämmästellä.

Twitter, kuten kaikki sosiaaliset mediat, on ollut osaltaan nopeuttamassa ei-niinkään-tiedon vaan informaation leviämistä. Pitkän jutun lukeminen tarkoittaa sitä, että ihanasti hellivästä viestinnän hyökyaallosta tulisi pystyä myös irrottautumaan.

Tutkimusten mukaan useat lukevat lähinnä otsikot uutisista, eikä tämän yhtäläisyyttä sosiaalisen median nopeasti ohi viuhuvaan lyhyeen tekstivirtaan ole vaikea tajuta.

Tämä ei ole surunvalittelua. Näin asiat vain ovat, enkä usko minkään muuttavan ihmisluonnetta niin paljon, että nopeus ja helppous eivät olisi suosiossa pidemmällä kuin hitaus ja monimutkaisuus. Vaikka olisihan se kiva, että tästäkin tilanteesta pystyisi kaivamaan esille jotain oikeasti positiivista. Siihen eivät energiani ainakaan tällä kertaa riitä.

[1] Kunnes tulin järkiini ja ymmärsin paikan olevan suunnattu medianarkomaaneille.

Toimittajan somepaasto

Laura Friman kirjoitti Kulttuuricocktailissa – onkohan tämä jo tuhannes kerta joltain toimittajalta – somepaastosta ja siitä, miten se toimittajan elämään vaikutti. Ilmeisen negatiivisesti, lopputuloksena Friman menetti kaikki olennaisilta tuntuvat kontaktinsa ulkomaailmaan eikä nähnyt esimerkiksi uutisia.

Kirjoituksen kommenteissa moni ihmetteli, miten toimittaja voi viettää päivässä yli 8 tuntia puhelimella mutta ei näe uutisia muualta kuin sosiaalisesta mediasta?

Modest SteinIlmiselvin vastaus on, että Friman ei tiettävästi ole koulutettu toimittajaksi, vaan hän on opiskellut englantilaista filologiaa. Toimittajille yleensä korostetaan journalistin etiikkaa ja laajoja tietolähteitä alusta asti.

Journalismi on kuitenkin muuttunut; mukaan on tullut eri alojen asiantuntijoita tai epäasiantuntijoita, joita eivät kiinnosta maailman tapahtumat vaan omaan elämäänsä tai koulutukseensa liittyvät asiat, niin kuin valtaosaa ihmisistä.

Vaikka Friman on kirjoittajana parantanut vuosien mittaan tasoaan, muistan aikanaan nauraneeni epäuskoisena tämän tv-juttujen olemattomalle journalistiselle sisällölle esimerkiksi Imagessa.

Toimittaja sattuu olemaan sellainen yleisammatti, johon kelpuutetaan työnäytteillä, jos sellaisia onnistuu tekemään. Kuka tahansa voi lähettää juttunsa lähes mihin tahansa toimitukseen. Jos juttu on julkaisukelpoinen, voi sopia palkkiosta ja aloittaa tällä tavoin freelance-pohjalta ponnistavan uran.

Toimittajia ei pelkästään kouluteta liikaa, vaan samalle alalle on tunkua muualta. Syitä tunkuun voi olla monia, mutta aion kertoa tässä teille salaisuuden: viihteellisen ja lepsusti tehdyn toimitustyön tekeminen on helppoa ja haasteetonta duunia, jos osaa kirjoittaa muotin mukaisesti, eikä siinä mene paljon aikaa.

Siis viihteellisen. Taustoitetun ja informatiivisen journalistisen työn tunnistaa heti eikä sitä tehdä hetkessä.

Tämän vuoksi uutisten taso vaihtelee radikaalisti palvelusta toiseen. Journalisteja on kirjaimellisesti aivan joka lähtöön.

Ja siksi ainakin joku toimittaja voi olla puhelimella yli 8 tuntia päivässä.

*

Sosiaalisesta mediasta uutisensa lukeva tai katsova saa juttunsa suodatettuna oletetulle kohderyhmälle sopivaksi, eikä siihen tarvita Facebookin käyttämiä algoritmeja.

Esimerkiksi Instagramissa Ylen uutisia seuraamalla saa luettavakseen niitä uutisia, joiden verkkotoimitus olettaa kiinnostavan Instagramia käyttäviä kohderyhmiä.

Kiinnostavimmat ulkomaan- ja talousuutiset ovat lapsipuolen asemassa. Sen sijaan kotimaisia human interest -kirjoituksia ja populaarikulttuurijuttuja on paljon. Tämä korostuu story-puolella. Tämän huomattuani lopetin Instagramissa uutisten seuraamisen kokonaan. Jatkan niiden lukemista valikoitujen lehtien sivuilta niin kuin ennenkin.

Häkellyn siitä, kuinka vähän osataan soveltaa mediaa omaan käyttöön, vaikka juuri muokkaamisen palvelut mahdollistavat.

Jo ystävän tai sukulaisen mainosestoton selaimen käyttö on tipauttaa leukani hämmästyksestä. Ei vain siksi, että joku ei ole tajunnut mainosblokkien olemassaoloa, vaan siksi, että näen niin harvoin, kuinka aggressiivisesti ja vastenmielisesti mainoksia viskotaan silmille.

Tällaiset kokemukset muokkaavat kokemusta maailmasta ja mediasta eri ihmisillä radikaalisti eri suuntiin. Tajuttuani kuinka paljon monet edelleen joutuvat mainospommituksen kohteeksi koko yhteiskunta on alkanut näyttää toiselta.

Samoin törmään tasaisin väliajoin toistuviin päivittelyihin Facebookin ahdistavasta somevirrasta. Ilmeisesti joidenkin kavereina halutaan edelleen pysyä, vaikka nämä postaavat idioottimaista sisältöä.

Eikä siinä mitään, sosiaaliset verkostot ovat monimutkaisia, mutta eikö kukaan tiedä, että sosiaalisen median voi sorvata näyttämään itseltään? Facebookissa voi olla seuraamatta toisia ja silti pysyä kavereina. Palvelu mahdollistaa kahden kärpäsen lyömisen yhdellä iskulla.

Olen jo aiemmin kirjoittanut vaihtelevista algoritmeista, sattumoisin myös Frimanin kirjoittaman jutun yhteydessä. Tässä jutussa mainitsin, kuinka YouTuben arvauskoneisto on osunut makuni suhteen enemmän hutiin kuin muut palvelut.

Jutun kirjoittamisen jälkeen puhdistin kokonaan YouTuben selaus- ja hakuhistoriani ja aloitin alusta. Tällä kertaa yksilöidymmän tarjonnan rakentaminen on onnistunut paremmin, koska olen keskittynyt siihen tietoisesti, vaikka palvelu jätättää hiukan edelleen.

On myönnettävä, etten käytä puhelinta juuri muuhun kuin viestimiseen, koska olen tietokoneiden ystävä. Ne sallivat kaikenlaisen leikkimisen ja soveltamisen taipuisammin.

Ainoa sosiaalisen median sovellukseni puhelimessa on Instagram, jota olen käyttänyt jonkin aikaa testiluontoisesti. Twitteriäkin olen joskus käyttänyt. Se on käytännössä joukkohysterian, surkeiden meemivitsien ja ideologisen saarnaamisen kaatopaikka.

*

Lopuksi on huomioitava ilmiselvin. Luultavasti moni ei muuta palveluita mieleisikseen, koska haluavat kuulua kuppikuntiin, ahdistua ja raivostua; muiden tyhmyydestä nalkuttaminen sysää syrjään oman elämän kurjuutta ja sisällöttömyyttä.

Tunne on koukuttava siinä missä itsesääli, se laukaisee aivoissa jotain syvästi tyydyttävää. Halu on niin suuri, että sen ympärille on kehitetty myyttejä. Niiden mukaan on oltava kurjaa, jotta voisi arvostaa hyvää.

Harlinia haastateltiin

Sittemmin Harlinista on tullut kansainvälisesti kaikkien aikojen menestynein suomalainen elokuvaohjaaja, joka paininut jo vuosikymmeniä täysin omassa sarjassaan. Harlinin värikkääseen uraan mahtuu niin hittejä kuin hutejakin, mutta nyt hän elää voimakasta nousukautta, jonka pontimena on ollut Kiina.

Jussi Mankkinen Ylen jutussa Renny Harlinista

”Vuosikymmeniä täysin omassa sarjassaan” ja ”niin hittejä kuin hutejakin” on kiinnostavasti ilmaistu ja antaa kuvan vuoristoratamaisesta urasta, ainakin finanssien osalta.

deep blue sea - cinema one sheet movie poster (2).jpgTosiasia on, ettei Harlin ole onnistunut tekemään ainuttakaan rahallisesti onnistunutta elokuvaa vuosien 1995–2016 välillä (vuonna 2018 ilmestyneestä kiinalaiselokuvasta en löytänyt tietoja). Se on elokuvamaailmassa pitkä aika.

Jopa jutussa mainittu 130 miljoonaa dollaria tuottanut kiinalaiselokuva Skiptrace (2016) on hitiksi aika epävarma, kun katsoo Wikipediassa ilmoitettua summaa. Elokuvan on arvoitu maksaneen enimmillään ehkä jopa 60 miljoonaa dollaria.

Voitto voi tuntua suurelta. On kuitenkin otettava huomioon, että isojen elokuvien ilmoitetuissa tekokustannuksissa ei oteta huomioon markkinoinnin hintaa, johon tuhlataan yleensä elokuvan muun budjetin verran rahaa toinen mokomallinen, eikä elokuvateattereiden ottamaa osuutta esityksistä.

Nyrkkisäännön mukaan elokuvan on omilleen päästääkseen ja tuottajia tyydyttääkseen tehtävä keskimäärin kaksi kertaa budjettinsa verran tuottoa päästäkseen omilleen. Sen yli pääsevä luku lasketaan todelliseksi voitoksi, jonka toivotaan mieluiten olevan myös ainakin kaksinkertainen kokonaiskustannuksiin nähden.

Tämäkin on tänä päivänä yleensä optimismia, ja elokuvan täytyy omilleen päästäkseen tuottaa usein vieläkin enemmän, erityisesti jos markkinointikampanjat ovat olleet laajoja.

Tästä päästään siihen, että volyymiin nähden Harlinin kiinalaistoiminta on mahdollisesti (ilmoitetun budjetin epävarmuudesta johtuen) ollut hyvin hailea menestys. 130 miljoonalla päästäisiin juuri ja juuri optimistisimman kokonaisbudjetin yli.

Toki nämä ovat maallikolle isoja lukuja. Toimittaja on aivan oikeassa, että Harlin painii omassa sarjassaan muihin suomalaisiin ohjaajiin verrattuna. Mutta jos verrataan Harlinia muihin kansainvälisesti menestyneisiin elokuvaohjaajiin, niin kuin kai pitäisi, jottei miesparka joudu ikuisesti seisomaan suomalaisen menestyksen ja kansainvälisen menestyksen tienristeyksessä, on Harlin pikkutekijä, sellainen jota ennen vanhaan olisi sanottu b-leffojen ohjaajaksi.

Kaikki kunnia b-elokuville, joita rakastan siinä missä elokuvakulttuuria muutenkin, eikä tätä pidä ottaa character assassinationina. Harlinin ehkä viimeinen aidosti kulttuurisen jäljen jättänyt elokuva Deep Blue Sea (1999) on turhan monta kertaa televisiosta uusittu mutta muistettavan absurdi haikauhuleffa, Kurkunleikkaajien saari (1995) on aivan suotta parjattu ja tyylillisesti eheä ysäritoimintaelokuva ja Die Hard 2 (1990) on hyvin viihdyttävä sekin.

Häneltä löytyy myös haastattelussa kiinnostavia huomioita muun muassa kiinalaisesta kulttuurista, vaikka hehkutus Kiinasta vapaana maana on aikamoista cringe-tavaraa.

Enemmän minua mietityttää elokuvajournalismin (ja kenties laajemmin kulttuurijournalismin) taipumus hypätä inhottavien lukujen yli ja ryhtyä henkilöhaastatteluissa lässytykseen, kun tulee kyse menestyksestä. On kuin toimittaja haluaisi olla haastateltavansa kaveri, kaupunkilaisserkku on tullut isosta maailmasta tapaamaan maalaishiirtä.

Toivon ohjaajalle hyvää, mutta Rennyn urasta innostavaan sävyyn kirjoittaminen aina vaan on samaan tapaan koomista kuin joka-vuotinen Suomen Euroviisu-menestyksen povaaminen, enkä puutu tässä nyt edes hänen viimeisimpien elokuviensa taiteelliseen tai viihteelliseen laatuun.

Myös Mannerheim-elokuvan perseelleen menosta ei kysytä sanallakaan, vaikka Jorma Sairasen Daddy Cool -kirjassa (2016) esitetään hankkeesta ja ohjaajan mielenliikkeistä vähintään mielenkiintoisia havaintoja. Uran 20 vuotta kestänyt laskukausi kuitataan ”hittejä ja huteja” -olankohautuksella. Puuttuisi enää, että kritiikki ohjaajaa kohtaan ammuttaisiin alas ”suomalaisena kateutena”, mihin toki viitataan, kun mainitaan toiveet ohjaajan epäonnistumisesta.