Avainsana: Jukka Lindfors

Pakko vatkaa

Pakko vatkaa

Jukka Lindforsin toimittama Pakko vatkaa (2006) tuli vastaan muutama viikko sitten paikalliskirjastoni musiikkikirjahyllyllä. Selasin sitä hajamielisesti pari kertaa, mutta jätin sen nojailemaan muihin niteisiin. Noin viikko tai puolitoista sitten rohkaistuin lopulta poimimaan sen matkaan.

Aavistelin lukevani pääasiassa innotonta ja ylisanoihin hädissään tukeutuvaa kritiikinlässytystä, joka on tällä haavaa normi. Onneksi otin riskin. Teoksessa on kattava otanta suomalaista popmusiikkikirjoittelua heikosta hienoon.

Aiheet vaihtelevat tangosta acid houseen. Kirjoittajien kaarti on lähes yhtä värikäs: kirjailijoita, filosofeja, toimittajia, muusikkoja, muiden taidealojen ammattilaisia. Juttutyypit vaihtelevat haastatteluista esseisiin, pikku-uutisista arvioihin. Tekstejä on kovien kansien välissä 80, sivuja noin 530.

Oli hienoa huomata, että Suomessa on ollut iso määrä kiinnostavia popmusiikista kirjoittaneita ihmisiä, joista en ollut kuullut aiemmin. Esimerkiksi Roo Ketvelin proosarunoutta muistuttava kritiikki oli minulle tuntematonta, vaikka oli takavuosikymmeninä kulttimaineessa.

Kirja on jaettu osastoihin. Kronologisesti matka taittuu vuorostaan kirjailijaintellektuellien havainnoista (Olavi Paavolainen, Elmer Diktonius) popin ja klassisen välisen kulttuurisodan kautta MC Taakibörstaan. Asenteet ovat muuttuneet kirjan kattaman yli 70 vuoden aikana isosti. Erityisen huomattavia ovat musiikkitieteilijä Kari Rydmanin Kevyen musiikin ylistys (1964)  ja Ilpo Saastamoisen Ei oppi ojaan kaada (1970), joka on muodoltaan pamflettimainen julistus valtiojohtoisen pop- & jazzopiston luomiseksi.

Journalistina arvostan osuvaa kieltä. Siksi nautittavimpia ovat lehtiin tehdyt pitkät artikkelit. Eeva-Kaarina Arosen kirjoitus Reijo Taipaleesta, Tangon rehti ruhtinas (1992), on tarkkanäköisen human interest -jutun perikuva. Samoin Antero Mukan tekemä Souvareiden fanikulttuuria käsittelevä Pitkä souvi parketilla (1998) on ilahduttava kurkistus iskelmän arkitodellisuuteen. Markku Salon (ei asianajajan tai muotoilijan) camp-ironinen lyttäys Tapani Kansan yrityksestä laajentaa Heikki Sarmannon säestyksellä repertuaariaan laulelmaan, Tapanin päivä (1985), on taas lähes hysteeristä luettavaa:

Kansan suitset alkavat lipsua lupaavasti käsistä. Hän alkaa pikkuhiljaa – Mutapainin ystävät -televisiosarjaa lainataksemme – investoida mimiikkaan ja gestiikkaan. Helismaalaista rallia muistuttavassa kappaleessa ’Iso mies’ yleisö pannaan kerralla hälytysvalmiuteen ja elävän taiteen todistajaksi: Kansa heittää koko virtuoosisuutensa peliin ja ottaa sekunnin murto-osassa rempseät instant-jätkäpojat, surrealistista elämänmyönteisyyttä sykkivän hahmon joka peittoaa Tauno Palonkin tappavimmat agronomirevittelyt, työntää käden taskuun ja viheltää yhden säkeistön. Nopea tähystys säestäjän kasvoihin ei paljasta toteuttaako solisti nyt omia vai säveltäjän apollonisia ihanteita: klaviatuurin vaiheilla keinahtelee tuttuun tapaan Sarmannon hallittu tabula rasa.

Lindforsin lupaus alkusanoissaan paljastuu todeksi: Nautittavin lukemisto ei aina käsittele asioita, jotka kokee läheisimmiksi. Niinpä itselleni tärkeistä punkista ja konemusiikista ei sanota mitään kiinnostavaa. Joskin iskelmä on myös iso juttu minulle.

Erikoista tai sitten ei on, ettei muusikoilla itsellään ole paljoa sanottavaa. Sanoittajana arvostamani Dave Lindholm paljastuu tomppeliksi kokoelman avaavassa massiivisessa Waldemar Walleniuksen haastattelussa Se Juttu (1976). Silmien eteen rävähtää valitettavan tosi havainto, jonka mukaan viihdetaiteilijoilta kannattaa kysyä viimeiseksi yhteiskunnallisista kysymyksistä, paitsi jos haluaa huvittaa itseään posetiiviapinan tanssilla.

Hatchet jobit ansaitsevat erillishuomion, koska ne ovat erityisen herkullisia. Jyrki Hämäläinen kirjoittaa London Callingissa (1965) Suosikkiin saarivaltakunnan klubeista kuin viettäisi jatkuvaa jet set -elämää suuren maailman julkkisten bestiksenä. Pistää siis joukkoon omiaan. Hämäläinen on näkökulmasta riippuen joko yksi kokoelman huonoimmista tai viihdyttävällä tavalla hulluimmista kirjoittajista. Myöhemmin kirjassa Jake Nyman lyttää tekstissään Danny ja Jyrki ne yhteen soppii (1999) Hämäläisen muunnellut totuudet. Kyse on Dannyn koko uran kattavan CD-boksin arvostelusta, josta tulee Nymanin käsittelyssä kritiikki Hämäläisen boksin kylkiäisiksi rustaamista saatesanoista. Hämäläisen ja Nymanin taidonnäytteillä on ikäeroa yli 30 vuotta,  mutta ne täydentävät toisiaan erinomaisesti.

Ajattelin lukiessani laajemmin suomalaista musiikkikirjoittamista ja omaa suhdettani siihen. Popkritiikki oli kirjallisuuden laji, joka sai minut haaveilemaan kirjoittamisesta ammattina. En koskaan ollut hyvä kirjoittamaan popista, joten ryhdyin elokuvakriitikoksi. Olen hyvä kirjoittamaan elokuvista, minulla on niistä muutakin kuin puhki kulunutta sanottavaa.

Pop on mielenkiintoista, mutta väitteestä löytyy suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä vähän todisteita, satunnaisia yhteiskunnallisia navankaiveluita lukuun ottamatta. Eikä lehdissä ole enää tilaa tai halua tehdä pitkiä juttuja.

Myös varsinaisten musiikkilehtien sisällysluettelot eivät loista kunnianhimollaan. Soundissa älykäs kirjallisuus ei ole ollut juttu enää vuosiin. Rumbassa kutsutaan pakinamittaista hupailua esseeksi. Suomessa merkittävin popjournalismia tekevä aikakauslehti saattaa olla näiden kehäraakkien sijasta Image.

Joku voi ehdottaa sanomalehtien puolelta Nytiä uudeksi kruununprinsessaksi. Itse en osaa pitää yhdysvaltalaisissa ison rahan tuotteissa olevia minimaalisia epäkohtia ja kolmekymppisten lapsuuden suosikkimeemejä käsittelevää kolossaalista hipsteriblogia kattavana esimerkkinä laadukkaasta poplehdestä.

Nuorgam oli viimeinen lehti, jossa täydellä höyryllä ryskivä kunnianhimoinen populaarimusiikista kirjoittaminen oli mahdollista. Nuorgam oli toisaalta itse oma kuoliniskunsa musiikkijournalismille. Rakkaudesta lajiin syntynyt projekti piti lopettaa ajoissa ennen kuin se homehtuisi pystyyn, mutta samalla se tuhosi mahdollisuuden mielekkäälle jatkolle. Kertynyttä hyvää ei käytetty mihinkään kokoavaan yhtä tuhannen kappaleen zineä lukuun ottamatta. Kaikki joeksi kokoontuneet pienet virrat valuivat mediamereen.

Jotta totuus ei nostalgiassa velloessa unohtuisi: Nuorgam ei ollut toteutettu niin luovasti kuin olisi voinut toivoa. Aiheissa oli vaihtelua, mutta lehden nettisivuja hyödynnettiin tekstin taitossa tavanomaisesti. Sivustolla myös oli ja on edelleen turhauttavaa navigoida.

Journalismi, esseismi, on kirjallisuutta. Sen Pakko vatkaa tuo esille parhaiten. Blogi- ja nettilehti-ilmaisu, niin luonnollista kuin onkin, on kalvanut minua aina, koska joudun luettavuuden takia jättämään jokaista uutta kappaletta varten yhden tyhjän rivin sen sijaan, että vaihtaisin riviä ja sisentäisin kappaleen alkua, kuten tekisin printissä.

Tämä typogafinen muutos saa minut ajattelemaan tekstin piirteitä radikaalisti eri tavalla; kappaleet leijuvat liikaa omassa avaruudessaan, kokonaisuutta on vaikea ajatella kirjallisuutena. Taitto lehteä tai kirjaa varten antaa silmissäni tekstille luontevamman rytmin ilman korostettuja katkoksia.

Nuorgamissa oli sama ongelma, jota ajan mittaan mukaan hiipinyt kaavamaisuus korosti. Muutamaa pitkää ja perinpohjaista artikkelia lukuun ottamatta en koskaan päässyt eroon tunteesta, että luin leikkaa-ja-liimaa-periaatteella koottuja blogikirjoituksia kirjoittajien sen hetkisistä fiiliksistä. Mielestäni laatu ei ole paras mahdollinen, jos journalismi lähestyy sitä, mitä teen nyt.