Avainsana: julkisuus

Paluu Raukoille rajoille

1. Olen lukenut välipalaksi ja ilokseni sieltä täältä uudestaan Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -teosta (2016). Edellinen lukukerta oli sähkökirjana ja nyt ostettuani kirjan selaan sitä paperisena. Se on paljon sanottu, luen runokirjoja ja joitain esseitä lukuun ottamatta harvoin mitään uudelleen.

Kun ensimmäisellä lukukerralla keskityin vähälle huomiolle jääneisiin suomalaisiin kokeellisiin romaaneihin ja haaveilin niiden tulevista lukukerroista, on tällä toisella kierroksella erityisen huomioni kohteeksi noussut Eskelisen välittämä kuva suomalaisesta (kirjallisuus)politiikasta.

En osaa sanoa onko kyse ihmisluonteesta yleensä vai suomalaisuudesta, mutta täällä meillä ei osata käsitellä asioita tasapainoisesti. Ihminen on aina joko sankari tai roisto. Tasapainoinen keskustelu ja ennen kaikkea perusteltu kritiikki lytätään poliittisesti tarkoitushakuisena.

Raukoilla rajoillaEsimerkiksi voidaan ottaa Eskelisen teoksessaan mainitsema Mika Waltari. Eskelinen toteaa, ettei edes Panu Rajala käsittele, vuosikymmenienkään jälkeen, Unio Mystica -elämäkertateoksessaan (2008) vakavasti Mika Waltarin harjoittamaa natsipropagandaa, josta löytyy sivukaupalla todisteita.

Samalla tavalla on useissa yhteyksissä vaiettu suomalaisen kulttuurielämän varsin kiusallisesta ja tiivistä kytköksestä, köh, sota-ajan saksalaiseen elämäntapaan.

Ehkä suomalaiselle perusjermulle saksalaiset olivat vain epämääräisiä aseveljiä, mutta maamme kulttuurieliitille he olivat esikuvamaisia ihanteita, suunta johon pyrittiin.

Eikä tästä puhu mielellään Sinuhe egyptiläistä (1945) ihaileva lukeva yleisökään, sillä se tahraa kuvan kirjailijasta ja mielikuvamme Suomen paikasta ”historiallisina ulkopuolisina”. On ikään kuin mahdotonta kuvitella, että suomalainen kirjailija voisi olla sekä suuri kirjailija että edes jossain elämänvaiheessaan valinnoissaan hajanainen ja myös epäonnistunut ihminen – tai mikä vielä radikaalimpaa, ideologisesti vastenmielinen. Vielä vaikeammaksi tulee myöntää, että kokonainen kansanosa oli samaa maata.

Joku voi kysyä, että mitä näitä kaivelemaan. Yhtä hyvin voisi takaisin kysyä, että mitä järkeä on lukea kirjallisuushistoriaa yleensä, jos haluaa lukea pelkkiä virheellisen konsensuksen mukaisia toisintoja?

Koska itse luen suvereenisti niin Célineä kuin W. S. Burroughsia (ensimmäinen raivoava fasisti, toinen syvästi moniongelmainen murhaaja), on minusta outo vaatimus, että kirjailijan täytyisi olla miellyttävä, jotta voisin nauttia hänen teoksistaan.

Kokonaiskuvaan kummankin herran kusipäisyys kuuluu, kiinnostukseni kirjallisuuttaan kohtaan ei siitä himmene. Joudun hyväksymään asian ja tarkastelemaan itseäni. Mitä ajattelen heidän elämistään ja rooleistaan suhteessa heidän teksteihinsä?

Tämä pakottaa minut kysymään itseltäni, mitä itse pidän ihmisyydessä arvossa. Pidän tätä hyvänä asiana, parempana kuin kieltäytymistä. Joudun näkemään tekijän kokonaisena ihmisenä ja itseni häneen verrattuna. Kirjallisuus kokonaisuutena on nähdäkseni ihmisyyden, ei lukijan omien haavekuvien peili. En minäkään kaikkea jaksa lukea, mutta paljon kuitenkin.

Eskelinen on erinomainen nostamaan esille vaikkapa Waltarin elämän ongelmakohtia, koska hän on valkoisen Suomen perintönä jättämää liirumlaarumia, tosiasioiden peittelyä ja suoranaista valehtelua kohtaan säälimätön. Hän on myös hyvä siksi, ettei hän säästele sosialismiakaan; stallarit ja kommunistit saavat kuulla yhtä lailla kunniansa.

Tietysti tämä ei estä niitä, jotka väistämättä haluavat nähdä omaa mielenrauhaansa säästääkseen kaiken kritiikin olevan ”punavihreästi” tai ”kapitalistisesti” tai ”persulaisesti” tai ”anarkistisesti” tai miten ikinä värittyneitä, jotta eivät joutuisi itse kohtaamaan vaikeita asioita ja pohtimaan suhdettaan niihin. Minulle lukijana tällainen älyllinen periksiantamattomuus tuottaa kuitenkin suurta mielihyvää.

Eskelinen siis tekee niin kuin tutkijan kuuluu ja ampuu joka suuntaan, eikä tähtäimessä ole ensisijaisesti politiikka vaan henkinen laiskuus ja suomalaisen tutkimusperinteen vuosikymmeniä kestänyt idioottimainen konsensusajattelu, joka on sitten muokannut kansalaistenkin suhtautumista asioihin.

Tämä tekee Raukoilla rajoilla -teoksesta ihan tavattoman luettavan, mikä ei ole itsestäänselvyys. Kun yleensä tunnen kirjallisuushistorian olevan sisäänpäinkääntynyttä ja omiin teorioihinsa rakastunutta näpertelyä, Eskelinen vie sen ulos ja tuulettaa.

Luen muutamaa lapsuskohtaa ja tarpeetonta kärjistystä lukuun ottamatta näkemyksellistä, faktoihin perustuvaa tiedettä, eikä sitä rajoita mitenkään se, että Eskelinen laukoo omia mielipiteitään täyslaidalliselta.

Hakemistoa teokseen kaipailisin kyllä edelleen.

2. Kun asiaa ajattelee laajemmin, eivät pelkästään kirjailijat joudu saman historiallisen valkopesun kohteeksi. Matti Nykäsen kuoleman jälkeen kaikki mediatalot keskittyivät ylistämään miehen urheilusaavutuksia.

Kieltämättä ne ovat suuret, mutta Nykäsen rooli julkisuudessa oli paljon saamiaan mitaleita monipuolisempi ja vaikeampi, vaikeampi kuin kuolinilmoituksen viimeisiin kappaleisiin mahtuu.

Usein toistuva hämmästelyn aihe parisuhdeväkivaltaa koskevissa uutisissa on, miksi ”uhkaa ei oteta vakavasti ennen kuin joku kuolee”. Silti julkisuus käsittelee sankareitaan samanlaisin silkkihansikkain, eikä yleisö ota väkivaltaa vakavissaan ennen kuolonuhreja.

Yllätyksellistä käsittelemättä jääminen ei ole, koska media joutuisi tuolloin katsomaan itseään peiliin osana imagon muodostamista, eikä se mielellään käy tällaista keskustelua julkisesti, koska joutuisi myöntämään vuosikymmeniä toimineen tulokulmansa olleen myrkyllinen.

Niin pitkälle vaikkapa #metoo kantaa; rumpujen paukuttelu toimii niin kauan, kun sillä käsitellään henkilöitä, jotka eivät ole kansalliselle identiteetille kriittisiä, mutta liian suurien ikonien tapauksessa ajatus eksyy mediatalojen pyöröoviin ja ohjataan ulos.

Asian käsittely peitetään hienotunteisuuden ja vainajien kunnioittamisen tekosyyllä. Todellisuudessa hienotunteisuudella tarkoitetaan, että media on valmis siirtymään eteenpäin, nyt kun uhri on annettu ja vaikea hahmo viimein kuollut.

Keskustelua käydään korkeintaan Journalisti-lehdessä tai toimittajien välisissä kahvikeskusteluissa, joten se hautautuu. Kunnollista tasapainoa sankarin ja konnan välillä, siis ihmistä itseään, ei kyetä näkemään.

Suuri urheilija, läheisilleen vaikea, jopa mahdoton ihminen. Muita tällaisia ristiriitaisia ja aivan liian vähän käsiteltyjä hahmoja ovat esimerkiksi Mika Myllylä ja Tony Halme. Ihmisen eläessä kukaan ei ole ystävä, jälkikäteen muistoista puhutaan hymistellen.

Julkkiksen itsemurha on jokseenkin yhdentekevä asia. Puhelinnumeroita liitetään uutisten perään, koska sillä perustellaan samanlaisena toistuva lukijoiden metsästys. Yksityisimmästä aktista tehdään kaikkein julkisin.

Muistosanat liittyvät aina siihen, että vainaja ”opetti jotain elämästä”, niin kuin kukaan oppisi sen enempää epätasaisen uran tehneeltä miljonääriviihdyttäjältä kuin keneltäkään muulta.

Kaiken saaneen ihmisen halu tappaa itsensä ei ole ihme, sillä korkealla jalustalla seisoessaan huomaa, ettei ole muita suuntia kuin alaspäin, vaikka elämän raamit ovat pohjimmiltaan samanlaiset kuin kaikilla.

Vierauden tunnetta lisäävät muutokset liittyvät ajan perimmäiseen luonteeseen, eivät suunnitelmallisuuteen. Kaikki havaittava rappio kehossa, ajatuksissa, yhteiskunnassa on tiukasti kiinni subjektin omassa olemassaolossa ja tutuksi käyneen muuttumisessa tuntemattomaksi.

Depressio on yleisin syy itsemurhan takana, eikä siksi ole ihme, että julkisissa reaktioissa korostetaan mielenterveysongelmia vastaan käymistä, mutta ihminen voi tappaa itsensä myös muista syistä: impulsiivisesti, häpeän vuoksi, mielialaan vaikuttavien aineiden alaisena,  filosofisista syistä.

Kuoleman saapuessa elävien tulisi opetella hiljentymistä. Sen sijaan kuolema hukkuu sanojen tulvaan. Tuskan välttämiseksi mediassa yritetään suojella ihmisiä toistamasta esikuvien tekoja.

Terävien kulmien pehmustaminen korostaa tiettyjä kuoleman piirteitä. Itsemurhaan suhtaudutaan montaa muuta kuolintapaa vakavammin, koska sen taustalla koetaan olevan syvällisempi itsereflektio kuin pitkällisen kuoleman prosessissa yleensä. Pitkästä kuolemasta itsemurhassa pohjimmiltaan on kyse, sillä kaikki paitsi impulsiivisimmat teot ovat ennalta harkittuja.

Kuolemat eivät ole samanarvoisia. Itsemurhaa ja syöpää vastaan halutaan taistella. Ensimmäinen tuntuu henkilökohtaiselta ja toinen on korostetun tuskallinen tapa kuolla, sillä se tuo reaalisena ja paljaana esiin ihmiskehon rappion.

Vakaviin sydän- ja verisuonitauteihin suhtautuminen on sairauksien yleisyydestä huolimatta leväperäistä, koska niitä torjutaan paremmilla, rajoitetummilla elintavoilla. Kansakunta lihoo ja heikkenee välinpitämättömästi.

Syöpä ja itsemurhaan liitettävä depressio nähdään lähes voittamattomina tauteina, siksi niitä vastaan halutaan käydä. Kumpaankin halutaan löytää ihmelääke. Pelkoa voitosta ei ole.

Elintapoihin liittyvät taudit taas koetaan niin helposti selätettäviksi, että vain valtiollisella ja ammatillisella tasolla ymmärretään niiden vakavuus kansanterveydelle. Huonoja elintapoja perustellaan itsemääräämisoikeudella, omavastuulla ja lihavuuden tapauksessa toisinaan, ei yleisesti, uusilla esteettisillä normeilla.

Joku voisi sanoa, en minä, että halu tappaa itsensä kertoo subjektin ehdottomasta toimijuudesta, mielenterveysongelmia tai ei, ja on siksi vähintään yhtä hyväksyttävää kuin hedonistinen taipumus syödä ja juoda itsensä hengiltä.

Itsemurha on ylensyömisen tavoin kulttuuriin sidottu ilmiö. Julkkiskuolemien yhteydessä uutiset väittävät, että itsemurhaan johtava depressio koskee tasapuolisesti kaikkia. Tämä on roskaa, ilmiö on vahvasti kulttuuri- ja yhteiskuntasidonnainen.

Iranissa tehdyssä tutkimuksessa itsemurhaa yrittäneistä korostunein joukko oli naimisissa olevia koulutettuja mutta työttömiä naisia. Japani on aivan oma kulttuurinsa itsemurhien suhteen. Suomessa merkittävä tekijä on ympäröivän yhteisön laajuus.

Itsemurhia tapahtuu Suomessa keskimäärin vähemmän suurten asutuskeskusten lähellä, eli Uudenmaan, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen alueella sekä suomenruotsalaisilla alueilla. Lukemat ovat synkimmät Lapissa ja Kainuussa.

Niin sanottujen itsemurhavalistusten tehosta on ristiriitaisia tietoja. Koen luontaista epäluuloa silkkoja hyvää tarkoittavia aikeita kohtaan. Pelkkä kuunteleminen ei riitä. Sen sijaan kaiken tiedon valossa vaikuttaa siltä, että aivojen kemiallisten epätasapainojen korjaamisen lisäksi merkittävin tapa vähentää itsemurhien riskiä on elää sosiaalisesti aktiivisella alueella.

Kehollinen ja henkinen eristys muista ihmisistä on nostanut riskiryhmään kuulumista. Yhdysvaltain eliitti eristää itsensä, Iranissa koulutettu naimisissa oleva ja työtön nainen on usein käytännössä vankilassa, Japanissa häpeään joutunut menettää yhteisön tuen.

Amy

Amy

Yle Areenasta löytyi Oscarin voittanut dokumenttielokuva Amy (2015), joka kertoo nasaalilla raspiäänellä mainetta luoneen pop-laulaja Amy Winehousen urasta.

Oli kiinnostavaa katsoa memento mori -tyylistä dokumenttia muusikosta, jonka työstä en ole koskaan välittänyt. Välinpitämättömyys auttaa keskittymään ihmiseen ja katsomaan elokuvaa tarkemmin.

Jälleen kerran tämä ei ole tarina musiikista taiteena vaan musiikista rahana sekä kertomus ihmisestä, joka oli poikkeuksellisen taitava laulamaan ja – ainakin luultavasti – halusi tehdä musiikkia.

Tämä halu yhdistettynä levy-yhtiön bisneslogiikkaan ja surkeaan otteeseen omasta elämästä laukaisi ketjureaktion, joka tuhosi hänet.

Amy Winehouse kuoli 27-vuotiaana alkoholimyrkytykseen muutaman vuoden mittaisen yleisen pilkan kohteena olemisen ja fanaattisen ylistämisen vuorotellen hänen elämässään. Liian kova työtahti joudutti romahdusta.

Dokumentin edetessä minua säälitti yhä enemmän Amy Winehouse ihmisenä niiden ohikiitävien yksityisten hetkien läpi, jotka elokuva näyttää.

Erityisen liikuttavalta ei tunnu laulajan monesti taltioitu sekavuus vaan ystävän kuvaama hetki ennen paparazzikuuluisuuden alkamista. Winehouse on kaverinsa kanssa lomalla Mallorcalla kuin kuka tahansa britti. Hän istuu baarin pöydässä, edessä drinkkilasi, käsilaukku viereisellä tuolilla. Kukaan ei tule kysymään typeriä. Hän istuu ja odottaa jotain tapahtuvaksi.

Yritän kuvitella, mitä hän mahtoi juuri sillä hetkellä ajatella. Ehkä uraansa mutta ei välttämättä. Kenties ei mitään suurta, vaikkapa että on mukavaa olla vain kaksin, ystävän kanssa. Sininen Camel-aski lojuu pöydällä, hiukset ja meikit ovat jo julkisuudesta tuttuun tapaan laitetut. Oliko hänellä hauskaa? Sen tiedän, mitä hän luultavasti haistoi, kuuli ja näki tuolla hetkellä. Eli hän koki vielä kerran elämässään yhden tavallisen, toivottavasti onnellisen illan.

Laulajattarella on viimeisillä hetkillään suunnaton omaisuus, mutta hän on menettänyt sen vuoksi tärkeimmän kuin pahimmassakin valistuskauhussa. Tärkein ei ole itsekunnioitus tai edes yksityisyys vaan, ironista kyllä, yksilöllisyys.

Hänestä on luultavasti tuntunut, ettei ole enää koskaan mahdollista jäädä kotiin, soitella kitaraa omaksi ilokseen ja syödä suklaata televisiota katsoen, tehdä omia juttuja niiden olematta samalla Amy Winehouse -juttuja, ikonin osia.

Tämä loppuun puserretun ihmisen lohduttomuus säälitti minua eniten. Kuten yleensä tällaisten dokumenttien kohdalla, siihen ei pureuduta tarpeeksi. Kaikki jää pinnalliseksi faktojen luetteluksi, vaikka tekijöillä on ollut vapaa pääsy lukuisiin yksityisiin videomuistoihin.

Winehousen pitää tehdä jatkuvasti jotain omalle tahdolleen vastenmielistä. Hän ei tahtoisi keikkailla mutta on keikkailtava. Hän ei tahtoisi luoda mutta on luotava. Lääkkeeksi hän oksentaa ja dokaa, oksentaa ja dokaa. Hänellä on miljoonien puntien edestä rahaa. Rahalla saa rohtoja paljon. Itselääkintä viinalla kertoo työväenluokkaisesta taustasta siinä missä puheenparsi ja asuvalinnat.

Amy on 2010-luvun Citizen Kane -moraalitarina, päähenkilönä nuori juutalainen jazzlaulajatar. Kun Winehouse voittaa koko liudan Grammyja, hän jää katsomaan televisioruutua silmät selällään ennen kuin halaa ystäviään ja työtovereitaan. Vaikka katseen voi nähdä merkkinä iloisesta yllätyksestä, on siinä myös kauhua.

Aina katsoessani dokumentin tai lukiessani näistä komeetoista, kaikista winehouseista ja cobaineista, en voi olla miettimättä, ettei kukaan uran ympärille kertyneistä kymmenistä tai sadoista ihmisistä nähnyt, että tässä on ihminen, joka kokee maailmaa niin kuin kuka tahansa, ei mikään robotti, mutta joka ei enää hallitse itseään eikä osaa tehdä oikeita valintoja.

Dokumentissa haastatellut mukavatkin ihmiset siirtävät vastuuta toisilleen tai välttävät siitä puhumista. Yksi laulajan läheisistä työkavereista sanoo, että toivoi perheen hoitavan asian. Eihän se hänelle kuulunut.

Vanhemmat ovat aivan yhtä kokemattomia toimimaan julkisuuden kanssa kuin ryöpytyksen keskellä oleva tytär. Isä vaikuttaa katkelmien perusteella narsistiselta nilkiltä. Äidillä ei ole osaa. Aviomies on samanlainen narkkari kuin laulajatar. Levy-yhtiötä ei kiinnosta kuin tulos.

Kukaan ei ole noussut tilanteen tasalle, tunnistanut itsessään sitä sankaria, joka riisuutuu ennalta määrätystä roolistaan ja yrittää pelastaa toisen ihmisen. Ymmärrän myös miksi. Itsetuhossa on vetovoimaa, joka helposti riistää asiaan sotkeutuvan mukaansa.

Tunsin myötätuntoa yksilön puolesta. Samalla epämiellyttävästi tiedän, että en tuntisi sitä, jos Winehousen esiin tuonut musiikkibisnes ja markkinointikoneisto ei olisi tehnyt hänestä tähteä, jonka elämäntarina ja musiikki ovat minulle ja miljoonille muille tuttuja.

Nauha paketin ympärillä on tämä vastarintaa teeskentelevä dokumentti, jonka asetelma tuntuu paikoin tekopyhältä. Katsoja voi järkyttyä vuorotellen jokaisesta kammottavasta asiasta, jotka Winehouse käy läpi, mutta nämä hetket ovat tallentuneet vain hänen julkisuutensa vuoksi.

Hänestä kirjoitettu, tallennettu ja sanottu moska on muotoiltu osaksi kollaasia. Dokumentti on viimeinen loru tuhoon tuomitun pop-tähden saagassa, hautakivi jonka äärellä itketään, ettei tarvitsisi oppia mitään. Voi huokaista: ihanaa, onneksi minä olen tavis.

Yleisössä on varmasti laumoittain samaa roskasakkia, joka nauroi Winehouselle hänen ollessaan elossa, mutta nyt pudistelee mutruhuulisena päätään surulliselle elämäntarinalle pohtimatta omaa osuuttaan.

Amy Winehouse nousi superjulkkikseksi 20-vuotiaana. Verrattain suojattua elämää elänyt 20-vuotias on lain silmissä aikuinen, kokemuksiltaan käytännössä lapsi. Kenellekään ei pitäisi antaa sen ikäisenä valtakunnan avaimia, tuskin vanhempanakaan.

Dokumentissa kammottavinta on, että jos Winehouse olisi kuollut tuntemattomana mutta samanikäisenä, en säälisi häntä tai oikeammin hänen muistoaan. En tietäisi kuka hän on, mikä voisi olla parempi.

Entä jos hän olisi ryhtynyt kotiseudullaan Camden Townissa vain paikalliseksi kuuluisuudeksi, esiintynyt yökerhoissa ja iloinnut saadessaan laulaa? Silloinkaan en ehkä koskaan olisi kuullut hänestä. Niin olisikin jo varmasti ollut meidän molempien kannalta parasta.

Avainhahmo

Avainhahmo

Avainhahmo tulee käsitteestä avainromaani, jossa tekijä puhuu fiktion kautta itsestään ja joka on läheistä sukua vielä suoremmalle autofiktion käsitteelle. Analyyttinen lukija ymmärtää Internet-keskusteluissa olevan kyseessä yhtaikaa fiktioista ja todellisista henkilöistä, avainhahmoista. Tämä voi auttaa kategorisoimaan sanottua ja esimerkiksi jäsentämään keskustelun merkitystä.

Stand-up-koomikko tai videopelistriimaaja ovat avainhahmoja. Kun heistä annetaan kritiikkiä, kritiikin esittäjä puhuu yhtä lailla hahmosta kuin todellisesta ihmisestä – valitettavasti kritiikki ei kuitenkaan usein jäsenny tämän lähtökohdan perusteella.

Eräässä videopelistriimissä jota seuraan vierailee säännöllisesti toisen striimaajan vaimo. Hänen vierailunsa jakavat fanit kahtia. Yhdet rakastavat, toiset vihaavat. Tyypillisessä keskustelussa muistutetaan nuivemmin suhtautuvia, että kyseessä on oikea, tavallinen ihminen, joka hyvyyttään haluaa vierailla rakastettunsa striimissä. Vastalauseeksi muotoillaan, että kyseessä on show ja kaikki show’hun ilmestyvät ovat tietoisesti riskin ottaneita hahmoja.

Avainhahmon käsitteessä molemmat väitteet ovat oikeassa. Julkisuudessa esiintyvät henkilöt ovat esittäjiään mutta myös esittäjän luomuksia, joilla pyritään vaikuttamaan yleisöön. Avainhahmo lihallistaa itsensä kautta eettisiä ja esteettisiä ajatuksia, joita pelkkä arkinen olemassaolo ei pysty välittämään.