Avainsana: kitsi

Kitsin ilosta

Kitsin ilosta

Kitsi ei tarkoita ikävää taidetta, vaikka se on sarjatuotettua ja mielikuvituksetonta. Päinvastoin, kitsin ehdottomiin ominaisuuksiin kuuluu miellyttävyys. Jos ihmisten suosikkitaide määriteltäisiin sen perusteella, mikä aiheuttaa eniten hyvää mieltä, puutarhatonttu sijoittuisi yllättävän korkealle.

Siitä huolimatta ihmiset valitsevat rakkaimmiksi teoksikseen kysyttäessä jotain aivan muuta.

En ole kitsille immuuni minäkään, vaikka yleensä masennun siitä. Esimerkiksi koristeltu joulukuusi tuottaa minulle lämpimän, miellyttävän olon ennen aattoiltaa, vaikka se on periaatteessa minulle täysin merkityksetön, enkä uhraa edes sen symbolisille ulottuvuuksille ajatustakaan. Siitä syntyvä mielihyvä liittyy yksin sen kontekstiin ja läsnäoloon. En ikinä sanoisi sen olevan suosikkiteokseni. Se on siis täydellistä kitsiä. Hiukan kuin tapauskovaisuus.

Elokuvista Transformers-sarja on hyvin lähellä kitsiä, koska se on hyvin eli taiteen sääntöjen mukaan tehtyä, mutta sen tehtävä ei ole muuta kuin olla miellyttävä ja helposti lähestyttävä, vedota matalimpiin yhteisiin nimittäjiin.

Ne ovat kitsiä myös siksi, että ne ovat vuodesta toiseen erittäin katsottuja elokuvia, mutta eivät arvostettuja edes katsojiensa keskuudessa. Vaikka ensimmäisellä Transformersilla on puolustajansa, ei sen jatko-osilla ole katsojaluvuista huolimatta mairittelevia arvosanoja edes IMDB:ssä.

Vertaisin tätä siihen, että ihmiset ostavat perunalastuja huomattavan usein, mutta tuskin mainitsevat niitä lempiruoakseen vaan ennemmin muutaman kerran vuodessa nautittavan sushiaterian suosikkiravintolassa.

Tosin vertauskuvani voi ontua siksi, että en ole varma voiko ruoan tapauksessa puhua kitsistä vai ei. Oletetaan nyt kuitenkin, että voi, onhan niin ruoan kuin taiteen tapauksessa kyse mausta. (Jätetään nyt huomiotta, että maku saattaa olla taiteen kohdalla vain epämääräinen nimitys jollekin tunteelle, jota emme osaa täysin sanallistaa.)

Ihmiset eivät valitse lempiruoakseen sushia tai lempielokuvakseen jotain muuta kuin Transformers nelosen siksi, että kyse olisi vain elitismistä.

Tietysti kyse on osin sosiaalisista paineista; taiteen kokija tunnistaa huonon ja hyvän osin ympäristön vaikutteiden takia ja haluaa mainita pitävänsä hyvästä, koska haluaa määrittää itsensä johonkin joukkoon kuuluvaksi.

Sosiaaliset paineet eivät ole yksin huono asia. Ne pakottavat taiteenkokijan pohtimaan, mikä jossain teoksessa todella on niin arvokasta, että se vetoaa myös ihmisiin hänen ympärillään, ja hän alkaa silloin lukea siihen merkityksiä niin hyvässä kuin pahassa. Sitä kautta hän voi oppia kuuntelemaan myös itseään paremmin.

Elitismiä vastaan puhuu myös se, että esimerkiksi sushin tapauksessa on turha kiistää, etteikö kysymyksessä olisi parhaimmillaan todella maukas ja yhä huokeammalla saatava ruoka, jossa on paljon variaatiota ja joka maistuu siksikin rikkaammalta kuin perunalastut, jotka ovat massatuotettuja ja jotka voivat olla laatuunsa ja määräänsä nähden kalliimpia kuin moni haluaa ajatella. Ja myös sushia voi mässäillä buffeteissa, kuten Jantso Jokelin kirjoitti esseessään Kaiken syömisen pelko (Gastonin leuka ja muita esseitä, 2017): Spessua, mutta loputtomasti.

Vaikkei sushi edelleen ole makaronilaatikon veroinen suomalaisten suosikkiruokien äänestyksessä, syövät kaupunkilaiset sitä vähän väliä, koska se on hyvää. Se on siis tavallistunut. Oleellisin ero on mielikuvissa. Sushi tuottaa silti elämyksiä ja mielihyvää, perunalastut vain mielihyvää.

Juuri siitä kitsissä on kyse. Kokija tunnistaa merkityksettömän, vaikka se tuottaisi hänelle hyvää mieltä, sillä hyvä mieli ei riitä merkityksiksi. Puutarhatonttu tuottaa siis mielihyvää söpöydessään, mutta harvalla on siihen liittyen vahvoja, elämyksellisiä muistoja.

Mainokset
Yökkönen

Yökkönen

Ironia syntyy, kun huomaa tahtomattaan kyseenalaistavansa toisen nautinnon. Se ei ole kaunista, olen ajatellut, vaan rumaa, enkä pidä argumenteista, joissa asetetaan kyseenalaiseksi toisten nautinnon oikeutus. Voin sanoa, mistä sinun tulisi mielestäni pitää, mutta en voi kiistää kokemuksesi totuudellisuutta juuri sinulle.

Joskus tunne on silti läpitunkeva ja olen alkanut ymmärtää sitä paremmin, sillä se on merkki inhosta. Se on kuin kehon yökkäysreaktio pilaantuneen maidon lemussa.

Otetaan helpoksi esimerkiksi televisio, joka edelleen sulostuttaa tuhansien keskiluokkaisten perheiden viikonloppuiltoja. Tai YouTuben mielenköyhin sisällöntuotanto. Huomaan joskus yrittäväni teeskennellä, että kaikki, mitä kummastakin näen ja jonka on tarkoitus tuottaa ihmisille helppoa nautintoa, on minulle ihan okei. En silti voi mennä niin pitkälle, että valehtelisin tunteistani itselleni. Tunnen halveksuntaa ja vastenmielisyyttä.

Banaaleinta minulle on, kun selvä keskinkertaisuus saavuttaa kuvitelmat omalaatuisuudesta ja sitä aletaan kutsua neroudeksi.

Ehkä olen salaa pehmoista pehmoin ja triggeröidyn kitsistä. Joudun kriisiin, koska inhoni on niin vahvaa ja samalla toinen puoli minusta yrittää tukahduttaa tunteeni epä-älyllisenä ja antimodernina.

*

Tunnen edellä kuvatulla tavalla myös uutisia kohtaan. Kun nuorempana pidin olennaisena, että ihminen seuraa aikaansa – ja tavallaan olen samaa mieltä edelleen – olen jo usean vuoden ajan pitänyt vapaaehtoista mediapimentoa perusteltuna itsepuolustuksena.

Uskon ja luotan, että ihminen kuulee merkittävimmät uutiset sormeilematta jatkuvasti puhelintaan. Uutistoimistot ovat aggressiivisia klikkiotsikoita, trendien pakottamista, henkilöpalvontaa ja huonosti naamioitua mainosjournalismia sekä harhaanjohtavia, tunteisiin vetoavia lausuntoja, sivistymättömiä kolumnisteja ja älyvapaita Twitter-tilejä. Mielestäni ei ole liioittelua kutsua tätä kaikkea henkiseksi ahdisteluksi ja hyväksikäytöksi.

En ole varsinaisesti kyllästynyt uutisiin vaan mediaan. Olen kuullut alalla edelleen työskenteleviltä kollegoilta kaikenlaista. Firmojen supistusten myötä uudeksi normaaliksi on tullut työntekijöille langennut järjetön työtahti, jossa yksi henkilö tekee hommat, jotka ovat aiemmin olleet kahden tai kolmen työntekijän heiniä.

Nopeus säästää rahallisia resursseja mutta syö toimittajien jaksamista ja työn laatua. Media on siirtynyt nettiin, puheenaiheiden synnyttämiseen otsikoilla, koska otsikot ovat ainoa asia, jonka puhelimen käyttäjät enää lukevat.

Lasku oli nähtävissä rajuimmillaan silloin, kun opiskelin alalle, noin 10 vuotta sitten. Jo silloin uutispäälliköt sanoivat, että klikkausten reaaliaikainen seuranta on tulevaisuutta. Tulevaisuudesta tuli nykyisyyttä ennätysnopeasti. Nyt tilanteeseen on jo totuttu, ja klikkien seurannasta on siirrytty uutisia kirjoittaviin automaatteihin, trollibotteihin ja sosiaalisen median ylikorostumiseen.

Muistaakseni joku Long Playn tai vastaavan hidasta journalismia tekevän julkaisun iso nimi (Vehkoo? Silfverberg? Nikkanen? En muista enkä jaksa tarkistaa.) laukoi aikanaan, että Long Playn taipumuksesta hitaaseen journalismiin huolimatta tilaa on sekä hitaalle että nopealle tiedonvälitykselle.

Lausunto oli liikuttavan armelias, niin kuin kukaan kysyisi mitään hitaalta journalismilta, joka vie uutistilasta noin 0,0001 prosenttia. Mietin jo tuolloin, että noin sanoo tai kirjoittaa ihminen, joka pelkää, ettei saa tulevaisuudessa töitä; ehkä jopa ihminen, joka salaa vihaa tilannetta, mutta yrittää järkeillä inhonsa joksikin muuksi…

Viihdettä tehdään aivan kuin uutisia, ja uutiset ovat viihdettä. Jopa uutiset ovat kitsiä.

*

Oikeastaan on ihme, etten ole kirjoittanut kitsistä aiemmin, vaikka se on suosikkiaiheitani, maahan uhmaavasti viskattu hanska.

Pyörin kitsin suhteen epämääräisellä vyöhykkeellä aiheen kiehtovuuden, henkilökohtaisen välinpitämättömyyden ja satunnaisesti esiin purkautuvan tunteellisen vitutuksen välillä, enkä osaa valita mitään niistä.

Kitsi on monia asioita. Minulle se on sitä, että kohottaa nuoruudessaan kokemansa arvottoman pop-moskan ylevyyteen vain ainutlaatuiseksi kuvittelemansa ajan takia.

Vahvaa nostalgian tunnetta vailla olevalle ihmiselle tämä jää tavoittamattomaksi, sillä olen pitkälti välinpitämätön asioita kohtaan, joista olen pitänyt lapsena tai teini-ikäisenä. Oikeasti kiinnostaviksi on jäänyt kahden käden sormilla laskettava määrä asioita. Tunteellisimmat muistijälkeni liittyvät toisiin ihmisiin, eivät populaarikulttuurin pyhäinjäännöksiin tai lapsuuteni suosikkisipseihin.

Olen aina ajatellut, että hyvä on vielä edessä ja se on jotain uutta. Niin se on ollutkin, vaikka sen löytäminen on ollut toisinaan hankalaa. Konsertti, maalaus, arkkitehtoninen tila, oikeaan aikaan kuultu luento, paras ja usein vaikea rakkaus.

Sitten kirjoitan esseitä äänellä, jolla yritän tavoitella neutraalia tasaisuutta, mutten malta olla pistämättä piikeillä sieltä sun täältä, kohdistamatta liikaa, milloinkin mieleen tulevan häiriön pohjalta. Ääneni hukkuu kohinaan.

Kuva: Andrew Moore.