Avainsana: köyhyys

Tesla metsässä

Tesla metsässä (2019) on poleemisena kolumnistina tunnetun Jyrki Lehtolan esseismiä ja novellistiikkaa yhdistävä kirjoituskokoelma. Kirjoittajalleen tyypillisesti teos tekee pilkkaa ennen kaikkea ”kulttuurivalkoisten” (hipsteriliberaalien) hyvesignaloinnista.

Tesla metsässäTyyli on satiirin klassikoista tuttu karrikointi. Kuten jokainen populisti, Lehtola on pohjimmiltaan elitisti. Voin sympatisoida, vaikka en aivan usko hänen puolustuspuheitaan ”pienelle ihmiselle”.

Hänelle eliitti tarkoittaa valistunutta porvarisluokkaa, joka antoi rahvaalle kaiken hyvän eli käytännössä sosiaalidemokratian. Sittemmin rahvas on hylännyt sivistyksen ja eliitti nostanut tassut pystyyn lähtien mukaan samaan spedeilyyn.

40-sivuinen aloitusessee ”Ootsä vielä ihan Suomi-fiiliksissä?” on nyrkki päin naamaa. Kyseessä on novellimainen monologi, jossa puhuu somalimies, Hassan Ali-Ban, joka kertoo elämästään Puu-Vallilan ”kulttuurivalkoisten keskellä” ja muun muassa perheensä vierailusta puutarhajuhlissa:

Kulttuurivalkoisille kieli ja sen oikea käyttö on tärkeämpää kuin mikään muu, joten pakolaisuudesta puhuttaessa valkoiset juuttuivat nopeasti ”pakolaisen käsitteeseen” ja katsahtivat välillä meihin kuin vähälahjaiseen lapseensa, jota tuli rakastaa, sillä vähälahjaisuuskin on lahja. Koska pakolaisia ei voi yleistää, jokainen meistä on yksilö jne., tatuoinneistaan ylpeä mies lainasi lukeneisuudestaan ylpeänä Slavoj Žižekiä ja kertoi, että Žižekin mielestä pakolaisia tulisi kutsua ”naapureiksi”. Tämä sai valkoiset hymisemään, maiskuttelemaan ja katsomaan meitä, naapureita, niin itseensä rakastuneina, että en millään voinut pilata tunnelmaa kertomalla Žižekin määritelleen tuon sitaattinsa jälkeen naapurin ihmiseksi, joka haisee.

Ali-Ban hallitsee Žižekin lisäksi monet muut ajattelijat erinomaisesti ja on integroitunut ymmärtämään suomalaista yhteiskuntaa paremmin kuin kantasuomalaiset.

Pidän erityisesti siitä, että kulttuuripääomaansa hellivää luokkaa suomitaan siitä, että he pyrkivät häivyttämään keskustelun materiaalisesta pääomasta. On helppoa jeesustella, jos tiliotteen mukaan ei ole hätäpäivää.

Ali-Ban päätyy vaimonsa Aishan kanssa luomaan ympäripyöreää taidetta esimerkin voimalla. Tämä on mahdollistanut myös Puu-Vallilaan muuttamisen:

Luimme vantaalaisblogisti Koko Hubaran tuotantoa, jossa palvelumuotoiltiin ”ruskea tyttö” tarkoittamaan vantaalaisblogisti Koko Hubaraa. Tutkimme suomalaisia apurahansaajalistoja, laskimme yhteen Hubaran saamia apurahoja sekä palkintoja ja huomasimme kulttuurivalkoisten pelon, tyhmyyden ja häpeän kasvaneen sellaisiin mittoihin, että blogisti Hubara oli valittu ”vuoden 2018 yhteiskuntatieteilijäksi”. Hubara oli löytänyt itseään markkinoivasta syyllistämisestä tuottoisan uran itselleen.

Lehtola tiedostaa ristiriidan siinä, että puhuu ”mustan miehen suulla”. Aluksi rodullistetun näkökulmasta puhuminen voi tuntua lukijasta nihkeältä, erityisesti näin BLM-liikkeen aikoina. Koko essee on kuitenkin identiteettipolitiikan parodiaa. Osoituksena tästä Ali-Ban/Lehtola mainitsee ohimennen Hilton Alsin takavuosina suositun esseekokoelma White Girlsin (2013).

Als on musta, homoseksuaali kulttuurikriitikko, joka kirjoittaa kulttihitiksi nousseessa esseekokoelmassaan identiteetin kysymyksistä. White Girlsissä ”valkoisiksi tytöiksi” luonnehditaan niin Malcolm X:n kuin Truman Capoten kaltaisia hahmoja.

Lehtola kirjoittaa terävä-älyisen ja kantasuomalaisille naureskelevan huumekauppiassomalin näkökulmasta. Kyseessä on selvästi kirjallinen ironisointi. Jos se tuntuu naurettavalta, miksi sama naurettavuus ei koske White Girlsiä tai vaihtoehtoisesti kaikkea muuta valkoisten identiteettilarppausta?

Essee pakottaa myöntämään, kuinka suurin osa siinä esitetyistä ajatuksista on epämukavalla tavalla käynyt omassakin mielessä, ja joskus juuri näin kärjistetyssä muodossa.

Sillä tyylilaji on kärjistys. Jos lukee näitä tekstejä kirjallisen sijaan kirjaimellisesti, päätyy pimeään paikkaan.

*

Välihorinat: kärjistämisestä

Kärjistykset ovat herkullisia. Silti suurin ongelmani näissä esseissä on identiteettipolitiikan ja sosiaalisen talouspolitiikan asettaminen vastakkain. Kummastelen yhä enemmän niin sanotun ”perinteisen” vasemmistolaisuuden kannattajia, jotka käyvät raivolla ”liian liberaalia” vasemmistoa vastaan.

Yhtä syyllistetään toisen kustannuksella. Se on täsmälleen yhtä binaarista ajattelua kuin mitä esseissä kritisoidut ”kulttuurivalkoiset” harrastavat, vaikka takana olisi huoli siitä, että identiteettipolitiikan korostaminen ajaa talouspolitiikkaan keskittyvät ihmiset äärioikeiston syliin.

Maailmassa on esimerkiksi transihmisiä tai homoseksuaaleja tai rodullistettuja, joille myös työn politiikka on tärkeää ja jotka osallistuvat työmielenosoituksiin sukupuoliasioita koskevien mielenosoitusten rinnalla. Eivätkä he taida olla omassa viiteryhmässään mikään mitätön joukko.

Tietysti tyylilajiin, niin kuin yhteiskunnallisten suuntaviivojen vetämiseen yleensä, kuuluu se, ettei jokaista ryhmää voi huomioida. Silti tekisi mieleni kysyä eri osapuolilta, että ymmärrättekö vierastamienne ihmisten olevan liittolaisianne? Vaikka he puhuisivat asioista, jotka tuntuvat etäisiltä, he ovat viime kädessä kumppaneita, koska politiikassa voidaan voittaa vain enemmistön avulla.

Vasemmiston tyypillinen valuvika on eripuraisuus. Identiteettipolitiikan vahvuus taas on juuri sen kattavuus. Siksi se pärjää.

Toki voi sanoa, ettei Lehtola tästä itse identiteettipolitiikkaa syytä vaan omia etuoikeuksiaan häpeävää luovaa luokkaa, joka ei halua puhua identiteetistä ja rahasta samaan aikaan vaan vain toisesta ja siitäkin päin persettä.

Ymmärrän irvailun halun 200% full hd 666 km/h. Tyyppiesimerkki: Kuunneltuani eräässä taannoisessa mielenosoituksessa puhetta, jossa valkoinen puhuja kehotti osallistumaan rasismin vastaiseen aktivismiin ”twiittaamalla ja hashtageilla”, purskahdin epäuskoiseen nauruun. Hän oli nuori, hyvin nuori, mutta olisi silti voinut kysyä joltain toiselta ihmiseltä oikolukuapua ennen puhettaan. Tai todeta vaikenemisen olevan tässä tapauksessa kultaa.

Lehtola tuntuu myös korostavan rivien välissä perussuomalaisia ”unohdetun kansanosan” äänenä. Riippuu mitä unohdetulla tarkoitetaan. Perussuomalaisten jäsenistöön kuuluvat ansaitsevat keskimäärin kuukaudessa joitain satoja euroja vähemmän rahaa kuin esimerkiksi vastapoolinsa vihreiden jäsenistöön kuuluvat. Työväestön edustus on suurta. Kysymyksessä on silti vähävaraisemmista kannattajistaan huolimatta jokseenkin keskiluokkainen ja myös yrittäjien suosima puolue.

Keskiluokka, unohdettu kansanosa.

Aina toisinaan poliittisessa journalismissa nostetaan esiin, kuinka uuskonservatiivisuuden nousussa on kyse myös keskiluokan protestista toista keskiluokkaa vastaan, ei yksinomaan epätoivoisesta köyhien ihmisten ryhmästä. Silti tätä ajatusta ei tunnuta käsittävän.

Läheskään kaikki perussuomalaisten äänestäjät eivät ole jotain kuviteltua kurjalistoa, uutta prekariaattia, vaan vain politiikkaan vaihtelua kaipaavia vanhojen puolueiden äänestäjiä.

Suomen kansalaisissa oli edellisten eduskuntavaalien aikaan noin 28 prosenttia, jotka eivät äänestäneet ketään. Siis ihmisiä, joita edes perussuomalaisten kaltainen populistinen voima ei saanut vaaliuurnille asti. Se tarkoittaa kaikissa äänioikeutetuissa yli 1 200 000 ihmistä.

Lähes kolmasosa äänestävästä kansasta ei pidä tärkeänä tai kiinnostavana äänestää tai pitää politiikkaa fatalistisesti täysin muuttumattomana monoliittina. En voi tuomita heitä tästä ajattelusta, vaikka olisin eri mieltä.

Jos minun täytyisi veikata, unohdettu ja halveksittu kansanosa taitaa piillä jossain tuossa 28 prosentissa, ei Lehtolan esseissä sivutuissa protestoivissa maalaisissa traktoreissaan, sivistysporvariuden jäljiltä ilmaan leijumaan jääneessä sikarinsavussa tai netissä paskaa suoltavissa törkymöykyissä.

*

Palataan asiattomuuteen

Aloitusessee on teoksen paras niin kirjalliselta tasoltaan kuin argumenteiltaan. Odotukset ovat sen jälkeen niin kovat, että lyhyemmistä teksteistä koostuva keskiosa on väistämättä vaisumpaa naljailua, jonka välissä on tarkempia sivalluksia.

Eri esseissä puhujiksi määrittyvät määrittelemättömän kertojan lisäksi niin puhujanlahjat saanut keskustakirjasto Oodi kuin Hangon lomakaupungin kiirastuleen jumiin jäänyt hienostorouva.

Kun kirjoittaa vain siitä, mitä vihaa, eikä juuri lainkaan siitä, mitä rakastaa, kirjoittaja alkaa muistuttaa ivansa kohdetta. Se on satiirin ongelma yleensäkin. Cartman ei olekaan hirviö vaan esikuva.

Inhoan Lehtolan kuvaamaa ihmistyyppiä, kulttuurivalkoiseksi maalattua olkiukkoa, ja kukapa ei, mutta jos tämän karikatyyrin ympärille kirjoitetaan kokonainen kirja, alan epäillä kirjailijan salaa rakastuneen kohteeseensa. Tai siis vihaansa.

Samalla teos muuttuu sen lukevien keinoksi todistaa itselleen oma ironisuutensa ja kykynsä nauraa itselleen, mitä pidän lähtökohtaisesti falskina.

Niin kuin Rosa Meriläinen kuuluu jonnekin 20 vuoden taakse sellaiseen Suomeen, jolla ei ole zeitgeistissa mitään tarjottavaa, Lehtola muuttuu kommentoidessaan Meriläisen kaltaisia ihmisiä itse reliikiksi, Matti-Esko Hytöseksi.

Kirjoittaja hankkii itselleen synninpäästön soimatessaan helppoja kohteita. Se on loputtoman keskiluokkaisen ”jes jes hyvä me tsemppiä kaikki älä droppaa mun tunnelmaa” -selkääntaputtelun sijasta parempi. Mutta samalla mietin, että turpaan näitä tyyppejä pitäisi lyödä eikä kirjoittaa niistä nasevia kulttuuriesseitä.

Flow-festivaalia satirisoiva teksti on suurelta osin ponneton ja aiheeltaan vuosia myöhässä. Mäntän kuvataideviikkojen reportaasi taas on geneeristä Image-journalismia, jota ovat kirjoittaneet kaikki Suomen jantsojokelinit.

Viimeksi mainittu kirjoitus on laiskimmillaan ”katsokaa, tätä on aito Suomi” -tyylistä hölinää, jossa asetetaan vastakkain pyörätuolipultsari ja kaiken maailman fillarikommunistit.

Missä teos loistaa, on sen kirjallinen laatu.

Olen ajatellut Lehtolaa jo vuosien ajan paikalleen jämähtäneenä vihakoneena, joka kirjoittaa pikkukivoja tölväisyjä julkkiksista paskalehtiin ja nostaa kyynisesti rahansa pois tomppeleilta.

Siksi yllätyin siitä, kuinka nyt, päästessään laajentamaan repertuaariaan, hänen kirjoituksistaan hahmottuu vahva kokonaisuus siitäkin huolimatta, että joukossa on lehdissä aiemmin julkaistuja esseitä.

Ei olisi pitänyt yllättyä, kyse on kuitenkin suomalaisen postmodernin proosan kirjoittajasta, vaikkei hän ole mitään helposti fiktiiviseksi tunnistettavaa kirjoittanut melkein kolmeenkymmeneen vuoteen.

Tyyli on kirjallisesti tavanomaista esseekokoelmaa kiinnostavampi. Kuka puhuu, kun vähän jokaisessa esseessä on eri puhuja ja silti kaikki ovat tunnistettavasti kirjailija itse?

Lehtola on yksi harvoista suomalaisista esseisteistä, joka on ymmärtänyt, mitä kirjailijan äänen problematisoiminen esseistiikan yhteydessä tarkoittaa. Muut jaksavat hokea mantraa, lähinnä puolustellakseen huonosti muotoiltuja töräyksiään. Yksi tekee ja kirjoittaa mitä mielii.

Kirja tuntuu poikkeuksellisen mietityltä kokonaisuudelta. Samaa ei voi sanoa suomalaisesta pop-esseismistä, joka esittää olevansa temaattista, mutta on väljän hakusanan ympärillä pyörimistä, rakenteellisesti epäkelpoa.

Teslan metsässä esseet voivat tuntua itseään toistavilta, mutta niiden yhtenäinen tematiikka ja yhä kovempia kierroksia ruuvipuristimeen laittava kirjallinen ääni nostavat kokonaisuuden useimpien viime vuosina julkaistujen asiaproosakokoelmien yläpuolelle.

Irvailun kohteena on aina kaupunkien luova luokka, puolustettavana arkeensa pettynyt pikkuihminen. Esseet hahmottuvat sarjana, jossa ei tapahdu epäjohdonmukaisia poikkeamia tai puhuta lepsusti yhden asian varjolla jostain muusta, kun kirjoittajaa ei sattunut hotsittamaan teemassa pysyminen. Kirjoitukset palautuvat armottomasti joka kerta laiskalle eliitille vittuiluun.

Suomea kartoittaessaan kokoelma käväisee Lapissa asti, mutta näkökulma suhteutetaan aina kaupunkiin, ja se kaupunki on Helsinki, maan vallan keskittymä, menestyksen mittari. Osansa saavat lomanvietto, pop, taide, tapahtumat, työelämä, rasismi, tamperelaisuus.

*

Kirjan päättää Mp?-niminen Jumalan monologi. Tyylillisesti teos alkaa tässä vaiheessa muistuttaa Mark Twainin (1835–1910) esseistä postuumisti koottua teosta Matkakirjeitä maasta (1962). Kummassakin pääsee esiin ilman vapauttavaa huumoria kirjoittajan weltschmerz.

Twainin kulttiteoksessa äänessä oli Saatana, joka tässä esseessä on saanut vain sivuhenkilön roolin. Jumala kertoo sapekkaasti näkemyksensä ihmiskunnan toilailuista. Huumori on niistetty pois, jäljellä on musertavaa tilitystä.

Teksti on temaattisesti yhteen kokoava ja syystä viimeisenä, aivan kuten ”Ootsä vielä ihan Suomi-fiiliksissä?” on laaja johdatus teoksen aiheisiin.

Jumalaa vituttaa ihmiskunnassa kaikki.

Kuinka joku kehtaa ajaa marginaaliasiaa, kun maailmassa on vielä köyhyyttä. Kuinka joku kehtaa räplätä loputtomiin älypuhelinta, kun ilmastonmuutos on oven takana. Kuinka joku kehtaa luulla itsestään liikoja, kun ihmiskunta valuu viemäriin. Kuinka taide on pilattu, kun siitä on poistettu mysteeri.

Kirjoittaja päätyy ruoskimaan eri mieltä olemisesta heitä, jotka ruoskivat toisia siitä, että nämä ovat eri mieltä. Viimeinen kirjailijaminän asemaa ironisoiva vitsi: Useimmat kirjailijat pitävät itseään tekstinsä Jumalina. Lehtola on esseen luojahahmo. Kuka voi silloin väittää tekstiä ja sen maailmaa vastaan? Vai onko juuri se nimenomaisesti syy asettaa essee kontekstiinsa ja ymmärtää sen olevan vain tekstiä, ei mitään pysyvää?

Kuin lukisi Juha Seppälää, joka ei jaksa enää.

Joukossa on myös lista taiteilijoista, joita voisi kutsua Lehtolan esteettiseksi kaanoniksi ja joille ”Jumala” antaa synninpäästön. Kiinnostavaa ja vähän huolestuttavaa on, että voisin luetella saman tekijöiden listan merkittävää taidetta luetellessani: Louis-Ferdinand Céline, Ellen Thesleff, Alfred Schnittke, Francis Bacon…

*

Vaikka inhoa huokuva tykitys on tavallaan virkistävää painetussa sanassa, ei se poikkea paljoa Lehtolan parjaamien liberaalien kaupunkilaisten tuskailusta, joka nousee esiin parin punaviinilasillisen jälkeen.

Kaiken maailman humanistien ammattitauti on se, että kesken kaiken aherruksen havahtuu ajatukseen: ”Hei… Entä jos olemme kaikki vain ihan perseestä? Entä jos minä olen?”

Ajatus ei jätä rauhaan. Se vaivaa, sen kanssa kamppaillaan. Itsensä ja viiteympäristönsä tunnustaminen vajavaisiksi ajaa mielen matalaksi ja saa ajattelemaan kaikkea vastenmielisyyden ja turhuuden kautta. Siksi sisältöä omille teoilleen alkaa etsiä itsekorostuksesta ja mielenkiinnon kohteidensa merkityksen paisuttelusta.

Koomisesti moni päätyy ajattelemaan, että kaikki muut ovat perseestä paitsi minä itse, vaikka olisivat selvästi osa ongelmaa. Asiaa ei ehkä myönnetä, mutta se näkyy siinä ylimielisyydessä ja valheellisessa vaatimattomuudesta, joilla tietyt esseistit tekstejään kirjoittavat.

Juuri koskaan ei haeta vaikeampaa ratkaisua paradoksin kautta: Puuhastelunsa kanssa voi löytää rauhan siksi, että näkee viimein kirkkaasti merkityksettömyytensä. Mihinkään ei mikään riitä mutta yritin edes.

Se voi tuntua pelkurimaiselta väistöliikkeeltä, mutta kaiken maailman ranskalaisten puupäiden tavoin en ole onnistunut löytämään muutakaan mielekästä vastausta, jos ei kaiken selittävään Jumalaan (vink vink) eli idoliin eli ideologiaan eli yhtenäisteoriaan pärähtämistä lasketa.

Sellaista en voi suositella kenellekään. Olen kuitenkin ihminen, joka haluaa uskoa hyvään.

*

Ironiaan hukutetun tekstin huono puoli on, että lukijalla on kaksi vaihtoehtoa.

Joko on rakastettava tekstiä, mistä seuraa epäilys siitä, että lukija haluaa epätoivoisesti signaloida olevansa pilkan ulkopuolella.

Tai on kritisoitava, jolloin saa osakseen ilkkumista: ”Ähäkutti, taisi mennä tunteisiin.” Kummassakin tapauksessa kirjailija pääsee kuin koira veräjästä.

Teslan metsässä vastaanotto on ollut pääasiassa rakastavaa, minkä vuoksi teos katosi vielä keskimääräistä esseekokoelmaa nopeammin näkyvistä.

Paikoin mietin, että lukiko tätä juuri kukaan. Ei ainakaan kukaan, joka ei olisi tiennyt, mitä saa. Tai ehkei Lehtolan tyypillinen lukija ole sellainen, jota kiinnostaa osallistua keskusteluun kirjasta? Ehkä joku 28 prosentista luki?

Tässä olisi ollut aineksia suututtaa monet. Niin ei käynyt. Moni teos vain katoaa, vaikka olisi kuinka provokatiivinen.

”Jyrki Lehtolan Tesla Metsässä on sairaan hauska teos. Se viiltää auki haavoja, joista ei saisi enää puhua.” – Tommi Laiho / M&M

”Esseekokoelma kuvaa terävästi uutta luokkajakoa.” – Herman Raivio / SK

”Tesla metsässä ruotii aikamme ilmiötä jälleen niin ihastuttavan säälimättömästi kuin saattaa odottaa.” – Eleonoora Riihinen / HS

”En usko, että tänä vuonna on suomeksi julkaistu parempaa, terävämpää ja tarpeellisempaa kirjaa kuin Jyrki Lehtolan Tesla metsässä (Siltala).” – Samuli Knuuti / Kulttuuritoimitus

Jos kirkkokansa tykkää, että lyödään, pastorilta loppuu pian puhti. Mielikuvituksella on rajansa helvetinnäkyjäkin keksiessä.

Röyhkeys

Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) kansiliepeessä seisoo näin:

Ossi Nyman (s. 1978 Rovaniemellä) on opiskellut kaksi vuotta ammattikoulussa ja viisi vuotta iltalukiossa.

En tiedä onko tämä kuittailua, mutta haluaisin lukea sen niin. Olen huvittuneena pistänyt merkille, kuinka uusista suomalaisista kirjailijoista tehdään kansipapereihin jonkin sortin mini-cv, josta on tultava esille koulutustaso ja jokainen kulttuurijulkaisu, johon tekijä on raapustanut.

Kirjoittaisin itsestänikin sellaisen esittelyn tai joku kirjoittaisi sen puolestani. Tällaiset eristävät kirjallisuutta osaksi koulutetun ihmisen ansioluetteloa, ja vihjaavat, että tekstin ja mieluiten myös lukijuuden takana on oltava vähintään FM yleisessä kirjallisuustieteessä, jotta nyanssit eivät jäisi lukematta oikein.

Vaikka on kirjoitettu ennenkin, aivan toisenlaisilta pohjilta, ja tulisi kirjoittaa.

*

Tämä on siis omasta työttömyydestään ja työhaluttomuudestaan julkisuudessa kertoneen Nymanin esikoisromaani, ja kuten Opus Vei -blogissa mainittiin (eikä juuri missään muualla), onnistui kirjailija löytämään vielä yhden sellaisen tabun, jota suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole rikottu: työn karttamisen.

RöyhkeysNyman kertoi haastattelussa olevansa työtön omasta tahdostaan. Tästä suomalainen suuri yleisö arvattavasti tyrmistyi. Että meidän verorahoilla! Tätä vapaaehtoista työttömyyttä käsittelee myös Röyhkeys, jonka päähenkilö elää hidastempoista, hieman ajelehtivaa elämää.

Onhan tästäkin aiheesta toki puhuttu aiemmin, eli ei tämä kirja täysin tyhjästä tule. Olen sattumalta ollut taustaosallisena aihetta sivuavan radio-ohjelman tekemisessä muutama vuosi ennen Röyhkeyden ilmestymistä.

Hienoa on, että edes joku todella kirjoittaa työstä ja sen puutteesta Suomessa. Aivan liian usein ihan oikealla työllä ja vielä oikeammalla työttömyydellä ei ole mitään roolia täkäläisessä fiktiossa, siis verrattuna stereotyyppeihin. Suurten massojen työttömyys kerronnallisessa taiteessa, silloin kun sitä on, on media-alalle koulutettujen, ihan hyvin toimeen tulevien kuvitelmaa.

Yleisesti ottaen tässä maassa puhutaan työttömistä täysin käsittämättömin termein. Työ on kunnia-asia, joka määrittää ihmisarvon, vaikka sivistysvaltiossa ihmisarvo on jakamaton.

Toisaalta keskiluokka on myöntänyt itselleen ja toisilleen, ettei tällä työksi kutsutulla puuhastelulla ole mitään muuta merkitystä kuin rahan kierrätys, joten miksi kirjoittaa siitä. Rikkaus on sitä, ettei rahaa tarvitse ajatella.

Tavallaan Nyman myöntää saman, mutta kirjoittaa aiheesta juuri siksi.

Taiteen diversiteetin kannalta aiheen käsittely on hyvästä.

*

Röyhkeyden kiinnostavinta antia on sen ajoittain väläyttämän kuivan huumorintajun lisäksi Bruce Springsteenin nostaminen päähenkilön idoliksi. Kolmeosainen romaani alkaa pitkällä kuvauksella Springsteenin keikasta Turussa, jota on moitittu romaanin irrallisimmaksi osaksi. Minulle se on kekseliäin.

Nyman kuvaa Springsteenin konserttia näennäisesti tasaveroisuuden näyttämönä, jossa täystyötön ja äveriäs kansanosa voivat seistä rinnakkain saman asian äärellä. Totuushan on yleensä toinen, sillä Springsteenin keikkaliput maksavat viittä vaille saatanasti, mitä päähenkilö ei mainitse.

Tämä noudattaa kirjan läpi kulkevaa punaista lankaa, jossa päähenkilö välttää rahasta ja työstä puhumista suoraan, mutta tuntee toistuvasti olevansa parempi työtön kuin muut.

Röyhkeys kuvaa, kuinka keikkapaikalla ihmiset on jaettu pitin eliittiin eli tosifaneihin, enemmän maksaneisiin vip-tilojen asiakkaisiin ja penkeillä istuvaan perusjurnuttajien luokkaan. Jako luokkiin siis elää kuin huomaamatta, mutta ei samalla tavalla kuin ulkopuolisessa maailmassa.

Springsteen duunariveisuja vetävänä miljonäärinä on kävelevä paradoksi – tai sitten vain tekopyhä muinaisjäänne. Vitsi on siinä, että samanlaiseen popularisoituun ja häpeämättömään duunarielämyksen kuvaamiseen kuin Springsteen pyrkii myös Röyhkeys, vain työttömyyden kannalta.

Asetelma on liukua osoittelevaksi, mutta minulle se toimi. Aivan kuin Springsteeniä ei nähdä työn kautta, Röyhkeyden ensimmäisessä osassa on läsnä jännite, jossa ulkopuoliset ihmiset eivät aavista, että yksi heidän joukossaan kulkevista on yksi näistä pahamaineisista, hirvittävistä työttömistä, vieläpä todellinen desperado, itse työnvälttelijä, laiskuri. Tämä kaksijakoisuus on kirjan parasta antia.

*

Kirjan toisessa osassa esitellään työttömien kohtelemisen absurditeetteja, jotka tuntuvat päähenkilön irrallisuuden ja aiemman luvun oivaltavuuden vuoksi ulkokultaiselta luetteloinnilta kaikille sanomalehtiä lukeville jo vuosien mittaan tutuksi tulleista työvoimapalveluiden käsittämättömyyksistä.

Osio on kenties päähenkilönsä jatkuvan ulkopuolisuuden vuoksi löysä. Ehkä se olisi ollut lukevalle yleisölle kerralla liikaa nieltäväksi, mutta ollakseen romaani miehestä, joka on jäänyt työttömäksi omasta tahdostaan, Röyhkeydessä puhutaan tällaiseen ratkaisuun johtavista ajatuksista vähän.

Mietin: onko tämä tarkoituksellinen provokaatio – kirjailija ei anna lukijoille mitä he janoavat – vai ennemmin sen myöntämistä, ettei kirjoittajalla ole paljoa sanottavaa? Lukijasta riippuu riittääkö pelkkä representaatio.

Röyhkeyden sijaan on mennä kosiskeluksi, keskiluokan pohjimmiltaan ihanien ajelehtimisromaanien puolelle, kun edes Pariisin matkaan ei tarvitse laskea rahoja ja lopussa odottaa ura kirjailijana. Myönnän toki, että parodinen luenta voi olla mahdollinen, mutta en usko kirjan pyrkivän siihen.

*

Nymanin päähenkilö lähinnä kuvailee tapahtumia ympärillään, mutta väläyttää osaavansa nähdä ympäröivän maailman tarkemmin kuin proosan pintapuoli antaa ymmärtää.

Kirjan kolmannessa osassa päähenkilö opiskelee kirjoittajakoulussa ja tekee romaania, joka muistuttaa kovasti sitä teosta, jota lukija on siihen mennessä lukenut. Kirjan päähenkilö nimetään, mutta romaani ei täsmennä tulisiko Röyhkeyden lukujen minähenkilö(it)ä kutsua tällä nimellä. Opiskellessaan henkilö kohtaa hahmoja, joille annetaan samat nimet kuin lihaa ja verta olevilla kirjailijoilla.

Vaikka arvostan puhujan häivyttämistä autofiktion ja tavallisen fiktion rajoja hämmentämällä, kolmas osa on edellisten kahden osan suoran kerronnan jälkeen tyylivalinta, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan varmistaa, ettei kirjailijaa pääse syyttämään itsetietoisuuden puutteesta.

En voi välttää tunnetta, että ajattelin toisinaan lukevani huijariromaania. Irvailu autofiktion itsekeskeisyydelle ja namedroppailulle ontuu. Kirja latistuu vaisuksi jälkimoderniksi leikiksi, vaikka mahdollinen fiktion taso oli kaikille paitsi typerimmille lukijoille välitetty taitavammin kahdessa ensimmäisessä osassa.

Samalla tarkoitus on entisestään korostaa yhteyttä, rakentaa silta median luoman Ossi Nymanin ja romaanissa kuvatun fiktiomiehen välille. Tässä mielessä Röyhkeys muistuttaa beat-kirjailijoita, joiden itsekeskeisistä jorinoista en usein pidä.

Mikko Rimmisen romaani Pölkky (2007) mainitaan suoraan, eikä ihme, niin paljon yhteistä päähenkilöissä on. Kafkaan viitataan, mielestäni tarpeettomasti, kun kertoja toteaa TE-toimiston muuttuneen työttömille linnaksi.

*

Röyhkeyden etu on, että se on kenen tahansa luettavissa oleva kirja. Helppoudestaan huolimatta teksti oli paikoin sietämätöntä. Kirjoittajan proosaa yksinkertaistavat maneerit ovat väsyttäviä, erityisesti ja-sanan käyttö, jolla tavoitellaan soljuvuutta, vaikka se on esteettisesti kömpelöä:

– – Anna oli joukon viimeisenä ja hän näytti hauskalta kävellessään tummissa saappaissaan ja valkeassa mekossaan ja lyhyissä hiuksissaan, ja minulle tuli lämmin ja kaihoisa tunne häntä katsellessa. Hän oli iloinen ja avoin ja rohkea, ja minä ajattelin, ettei hänellä ollut mitään hätää ja että minun tulisi häntä ikävä kurssin päätyttyä. – –

Edellisessä lainauksessa on 9 ja-sanaa kahdessa virkkeessä korvaamassa kohtia, joihin voisi aivan hyvin laittaa pisteitä, ajatusviivoja, kaksoispisteitä, pilkkuja tai muita sanoja, eikä tämä ole lainkaan poikkeuksellinen määrä läpi romaanin. Huomatkaa myös turha ”minä”, joka on toistuva piirre romaanissa.

Tekniikka on tietoinen, koska tietyissä kohdissa Nyman lopettaa ja-sanojen viljelyn ja osoittaa erityisesti kolmannessa osassa, että olisi voinut valita toisin.

Tällä tavoitellaan tajunnanvirtamaista, naivistista ilmaisua, mutta kun harkiten käytettynä erinomainen tyylikeino toistuu lauseesta, kappaleesta ja sivusta toiseen, välillä kadoten vain palatakseen sitten yhä vakuuttuneempana siitä, että aikoo repiä raukat silmäni kuopistaan… Se ei ole lähestyttävää vaan häiritsevän quirkya. En löydä siitä oivallusta, tajunnanvirtaa, en edes hengästyttävyyttä.

Ainoa syy, jonka keksin jatkuvaan ja-ja-jankuttamiseen on pyrkimys välttää lankeaminen toteavan koivuklapiproosan ansaan. Pelko toteuttaa itsensä, Nymanin etäännyttävä kirjoitustapa tuntuu nyt vielä enemmän koivuklapilta, jossa ja-sanat korostavat virkkeiden rakenteellista kömpelyyttä kerronnallisen sujuvoittamisen sijasta.

Röyhkeyden tyyli ei siis ole makuuni. Tunteista kirjoittamisen välttäminen ja lyyrisyyden vähyys osana hyvää kirjoittamista on sellaista suomalaisen proosan riemujuhlaa, että seuraava rikottava tabu voisi olla vaikka se.

Olenko tullut umpihulluksi, vai miksi tätä pidetään laajalti erinomaisena proosana? Ainoa, jonka olen nähnyt kiinnittävän huomiota tekstin suoranaiseen kömpelyyteen kuittaamatta sitä unenomaisuutena tai tajunnanvirtana on blogisti Marjatta Mentula. ”Ainutlaatuisen hallittu esikoisteos”, kertoi sen sijaan Aamulehti. ”Työläisromaanin uudistaja”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Niin se kai on, koska se on harvoja työläisromaaneja, joita on kirjoitettu vuosiin.

*

Kirjoitin aiemmin, että kirja on aiheensa puolesta taiteen diversiteetin kannalta hyvästä. Olisin myös suonut, että työttömyyskeskustelun pelinavaajana se olisi parempi romaani. En pidä pelkkää tabujen rikkomisen ympärille rakentuvaa yhteiskunnallista keskustelua itseisarvona. Olen myös epäileväinen Röyhkeyden herättämien reaktioiden mielekkyyttä kohtaan; lukemani kommentit ovat olleet yhtä huonoja kuin useimmat muutkin Internet-keskustelut.

Hartain utopistinen toiveeni on, että suurin osa ihmisistä lakkaisi osallistumasta minkään näköiseen julkiseen keskusteluun, koska heillä ei ole siihen rahkeita. Tämä pätee toisinaan myös kirjailijoihin.

Olisi kuitenkin epäreilua mitata kaunokirjaa sen perusteella paljonko se herättää keskustelua. Silloin on katsottava muita kaunokirjallisia ansioita, ja ne ovat Röyhkeyden tapauksessa aiemmin mainitsemistani syistä heikot.

Vaikka Röyhkeys sai kaunokirjaksi epätavallisen paljon julkista huomiota, uskon sen jäävän parin muun kirjallisen pelinavauksen lisäksi kuriositeetiksi. Siitä olen kyllä varma, että romaanista kirjoitetaan tulevaisuudessa useampia graduja.

Parhaimmillaan romaani houkuttelee katsomaan rivien väliin ja ajattelemaan omaa suhdettaan työhön. Se ei onnekseen jää vain työttömyyskirjaksi vaan on edes jonkinmoinen kertomus suomalaisen kulttuurin karsastamasta, ihmisarvon ja työn arvon erottelevasta ajattelutavasta.

En silti voi väittää romaanin olleen kovin hyvä lukukokemus. Sen yhteydessä on nostettu esiin kaikenlaista teemaa päähenkilön syömishäiriöstä työn merkitykseen. Yhdistävä tekijä näille analyyseille on, ettei juuri missään niistä ole sanottu mitään kiinnostavaa, koska kirja ei anna sitä parempaan keskusteluun eväitä.

Röyhkeys on lopulta ohut sisällöltään. Yhdistettynä kielellisen toteutuksen kankeuteen kirja on nopeasti luettava pettymys, yritykseltään ja aiheeltaan kymppi, kaunokirjana korkeintaan keskinkertainen.

Kadonnut työväki

Kadonnut työväki

Työväenluokkaisen kirjallisuuden tilaa ihmeteltiin taannoin Ylen Kulttuuricocktailissa. Peräänkuulutettiin työläiskirjailijoita, pohdittiin heidän poissaoloaan.

Moni kirjoittaja on keskiluokkainen, ja työväenluokka ei ole koulutetun keskiluokan silmissä edustava ihmisryhmä. Pidän kuitenkin mahdottomana, etteikö keskiluokkaisista ongelmista kirjoittaneiden kirjailijoiden taustalla olisi myös työväenluokkaisia perheitä.

Näiden perheiden maailmasta ei kirjoiteta, koska napanuora on katkaistava kokonaan, jos on aikomus liikkua luokkamatkalla ylöspäin. Suomalainen yhteiskunta on siitä ”kiitollinen”, ettei täällä kysellä ihmisen taustoista, jos tämä näyttää ulospäin tietynlaiselta. Lapset tekevät ennätysvauhtia pesäeron vanhempiinsa.

Nykyinen ideologisen sekasorron ajanjakso on kaiken muun lisäksi aikuisten sotaa lapsiaan vastaan. Lapset ovat muuttaneet kaupunkiin ja omaksuneet tovereidensa arvot kuoleville paikkakunnille jääneitä vanhempiaan vastaan.

Aikuistuessaan lapset ovat vieraantuneet niin tahattomasti kuin tahallaan vanhempiensa elintavoista. He ovat kirjaimellisesti eri kulttuurin lapsia, mistä kertoo esimerkiksi Juhani Karilan viime vuoden viimeiseen Imageen kirjoittama juttu.

Kirjoituksessa hän ihmettelee isänsä metsästysporukan reissulla ja kirjoittaa tavallisista vanhoista miehistä kuin toisen maailman olennoista. Jutussa ei ole kiinnostavaa näkökulmaa, mutta on Imagen sivut jollain alkuasukkaita ihmettelevällä turistikirjoittelulla täytettävä.

Kuitenkin ymmärrän kirjoituksen lähtökohtaa, sillä seuraavat asiat ovat totta: Työläisillä/maalaisilla/vanhemmalla sukupolvella on paljon heikosti perusteltuja luuloja. Koulutuksen puute näkyy kyvyttömyytenä käsitellä laajoja asioita ja maailmaa.

Työläisten joukossa on rasisteja ja sukupuolirooleihin perinteisesti suhtautuvia ihmisiä, mikä on erityisesti nuorista koulutetuista epämukavaa, minkä vuoksi he tuntevat ”vieraantuneensa” taustastaan. Työväki myös nauttii eri asioista kuin äveriäämmin toimeentulevat kansalaiset.

Heihin, meihin, on vaikeaa samastua. Istuin esimerkiksi jokin aika sitten taksikuskin kyydissä, joka päätti 10 minuutin matkan aikana kaataa pyytämättä niskaani koko perustelemattomien fobioiden kirjonsa; kaikki irrationaalisia, heikosti perusteltuja, sivistymättömiä mielipiteitä, silkkaa foliohattua. Mies ei ollut aggressiivinen vaan ihan kiva keskustelija, mutta oli myös selvää, ettei mikään väite olisi saanut häntä pohtimaan itseään ja näkemyksiään kriittisesti.

Työläisten näkökulmasta ylimielisyys on koulutettujen etuoikeus, mutta jos kuuntelee omasta asiastaan varmaa umpikonservatiivista taksikuskia minuutin, huomaa että äänensävy on täsmälleen sama kuin aikakauslehtien mielipidekirjoituksia rustaavilla hipstereillä.

Tämä ei tarkoita, että työväestö olisi erityisen tyhmää. Työväestö on ensisijaisesti ylpeää. Heidän ylpeydelleen merkitsevät asiat, joita liberaali keskiluokka ei ymmärrä samalla tavalla: kunnia, turva, perhearvot, päihteet, sitoutuminen, usko ja raha. Nämä ovat työväestölle onnen ja kurjuuden vaakakupit.

Ei ole ihme, että vasemmisto on kriiseillyt eikä vain Suomessa. Se on ottanut omakseen työläisten ja alemman keskiluokan koulutetun nuorison ja unohtanut heidän vanhempansa ja ne joilla ei kulttuuritaustaa tai koulutusta ole. Tämä on osin vasemmiston omaa syytä.

Valittuaan liberalismin vasemmisto on valinnut tietoisesti polun, joka tekee rahallisen tasa-arvon ajamisesta sellaisten ihmisten asian, joita ei ensisijaisesti kiinnosta rahallinen vaan kaikki muu tasa-arvo. Rahasta ja sen suomasta turvasta kiinnostuneet vaihtavat puoluetta.

Yliopistodiskursseista varastettuja puheenvuoroja viljelemällä vasemmisto on ojentanut työväenluokan tarjottimella konservatiiveille.

*

Edelleen moni työväenluokasta tullut nuori haluaa olla keskiluokkainen ja siksi samastuu keskiluokan ongelmiin, myös silloin kun omat ongelmat perustuvat rahan puutteeseen.

Omassa tuttavapiirissäni on joitain tällaisia henkilöitä. He hengailevat samoissa oppilaitoksissa olevien rikkaiden perheiden lasten kanssa ja yrittävät samalla häivyttää kuilun itsensä ja muiden välillä.

Olen työläistaustainen, korkeakoulutettu ja kymmenen vuoden ajan järjestään köyhä. Työtä olen tehnyt muissa ammateissa enemmän kuin alalla, johon minut on koulutettu, silloin kun työtä on ollut.

Olen kiinnostunut kulttuurista kaikissa sen muodoissaan tavalla, joka yhdistetään minua huomattavasti paremmin toimeen tuleviin keski-ikäisiin naisiin. Olen suuntautunut taiteeseen luokkani rajojen yli, mutta tarjottu kulttuuri rajan toisella puolella on suunnattu toiselle kohderyhmälle kuin taustastani tulleille. Tämä ristiriita herättää minussa vierautta. Epäilen taidemakuni syntyneen näiden kokemusten kautta. Olen etsinyt muita teitä.

Kulttuuri-ihmiselle tarjotaan samastumiskohteeksi kivoissa city-töissä työskenteleviä keskiluokkaisia nuoria, jotka voivat romaaneissa ja elokuvissa seikkailla vapaasti, koska käsitys työnteosta on niin ilmava, ettei sitä tarvitse pitää tärkeänä osana henkilöiden identiteettiä.

Pidän American Beauty -elokuvaa (1999) tai romaania kuten Muutoksia (2001) tympeinä. Nähtyäni näiden jalanjäljissä kulkevaa, vahvasti amerikkalaisperäistä taidetta koko elämäni, sillä se hallitsee koulutetuille tarjottua kulttuurikuvastoa, voin sanoa, että olen saanut sitä tarpeeksi. Kiitos, mutta ahdistuksenne ei ole minun ahdistustani. Ei ole koskaan ollut, vaikka yrititte kaikin voimin vakuuttaa minut siitä.

Työväen ongelmiin suhtaudutaan keskiluokkaisessa eli valtakulttuurissa patetiana, menneinä kirjallisina kliseinä, joiden sanominen ääneen edustaa huonoa makua tai niin vierasta maailmaa, ettei sitä käsittelevien tv-uutisten ääressä sanota kuin voi että ja kohautetaan olkia.

Keskiluokkaisessa taiteessa ahdistus paikallistetaan muualle, abstrakteihin rakenteisiin, joihin ei kuulu raha, vaikka raha on tärkein erottavin tekijä ihmisten välillä. Keskiluokan kurjuutta kuvailevat teokset on tarkoitettu fantasiaksi nuorelle työväenluokalle: aah, saisinpa tuntea samaa selittämätöntä tyhjyyttä.

Kivoissa töissä käyvien rentojen kaupunkilaisten ongelmat ovat taiteen kokijoille todellisempia, käsitettävämpiä, koska ne ovat abstrakteja eli eskapismia.

Kertomus köyhyydestä

Kertomus köyhyydestä

Ainakin meillä on toisemme. Niin sanoo hän, joka ei ole köyhä. Laatikottomassa joulupöydässä lause on karkea vitsi.

Yhdessä vanhimmista kirjoitetuista ja edelleen versioiduista tarinoista köyhä saa paksun lompakon, mutta oppii, ettei sillä voi ostaa kuolemattomuutta. Lopussa hän menettää kaiken ja saa kaiken.

Turvallisesti apurahalliset tai leiville lyövät taiteilijat rakastavat tätä tarinaa eniten ja vihaavat sitä harvoin kerrottua, jossa köyhän elämä kohenee työstä saadusta korvauksesta. Sen näyttäminen mielletään loveksi kapitalismin kritiikissä.

Näin ei pitäisi olla, koska jako kahteen, helpotukseen ja tuskaan, on rahan perversiota oleellisimmillaan. Mikään hengellinen väittely ei ole niin väistämättömän mustavalkoinen kuin tunne rahasta ja sen puutteesta.

Internetin imbesilleimmät libertaarit ovat oikeassa: Köyhät ovat kateellisia. Tosin eivät rikkaille vaan keskiluokalle. Keskiluokka elää elämää, jota mainostetaan läpi yhteiskunnan niin härskisti, ettei siitä tajuta edes suuttua.

Keskiluokka koostuu käsitettävämmistä ihmisistä, ei abstraktioista rikkaiden tavoin. Ihmistä ja muodotonta mössöä vihaa aivan eri tavoilla. Keskiluokkaa täytyy jatkuvasti katsoa, vaikka ei haluaisi, ja sietää sen lyhytkestoisia pakkomielteitä.

Kamalinta ja todellisinta on ajatella, että ilman tätä impulsiivista joukkoa mitään todellista muutosta on mahdotonta saada aikaan.

Markkinatalouden väkivaltaisuus ei loukkaa uuden valistuksen ajassa moniakaan, vaikka sitä sietäisi pohtia oikein kunnolla. Keskiluokka on standardi. Siihen nousemiseen tarvittavia kiikkeriä tikkaita pidellään nenän edessä. Puolat on paikoin sahattu poikki.

Vasta onnistuneen kiipeämisen jälkeen alkaa nurkuminen. Muistuu mieleen aika, jolloin puolison kanssa nukuttiin samalla kapealla patjalla ja dyykatessa löytyi lavallinen ehjiä jogurttipurkkeja. Tämä on se tarina, tämä.

Kateudesta huomauttelijat vihjaavat mielikuvituksettomuuttaan, että vihreä tunne tekee köyhän esittämän kritiikin tyhjäksi; ei, se tuo sanomalle tarvittavaa vakavuutta, koska kateus on reaalista eikä kirjoituspöydän ääressä luonnosteltua. Keskiluokkainen kutsuisi sitä toisella nimellä, kunnianhimoksi, jos puhuisi itsestään.

Pahin virhe: Rahan suoma riemu sekoitetaan sen jumaloimiseen. Vaikka pidän rahan saamisesta, inhoan sen käsittelyä. Raha kuuluu pimeään laatikkoon, ei pankkiin kasvamaan tai kuihtumaan näkyvästä todellisuudesta irtautuneiden taloudellisten lainalaisuuksien perässä.

Poissa silmistä raha on omatunnossa piilotteleva hyvä työ, jonka ottaminen esiin saisi muut tekemään aivan mitä pyytäjä käskee. Sitä ei tarvitse työntää valokeilaan, koska se olisi pornografiaa, mauttomuuden vuori. Ainakin meillä on rahamme.