Avainsana: kritiikki

Muistiinpanoja Life Itselfista

Roger Ebert (1942–2013) oli Yhdysvaltain tunnetuin elokuvakriitikko. Hän oli ensimmäinen elokuvakriitikko, joka voitti Pulitzerin – Chicago Sun-Timesiin tekemistään kirjoituksista. Varsinaiseen maineeseen hänet nosti laajalle levinnyt public access -televisiossa monilla eri nimillä pyörinyt Siskel and Ebert at the Movies -sarja (1975–99, tämän jälkeen eri nimillä), jossa hän väitteli ensi-iltaelokuvista saman kaupungin toisen johtavan sanomalehden, Chicago Tribunen, Gene Siskelin (1946–99) kanssa.

Ebert kuoli syöpähoidosta johtuvien komplikaatioiden seurauksena keuhkokuumeeseen vuonna 2013. Vuotta myöhemmin ilmestyi Steve Jamesin dokumentti Life Itself (2014), joka sisältää kertomuksia Ebertin uran varrelta, materiaalia hänen viimeisiltä elinkuukausiltaan, jolloin hän istui pyörätuolissa, ja ystävien ja työtovereiden kuoleman jälkeen antamia haastatteluita.

Life ItselfJaakko Kuitunen kirjoitti aikanaan Laajakuvaan dokumentista ansiokkaasti artikkelissaan Maailman vahvin nalle. Selittelen tähän silti joitain omiani.

*

Luin Ebertin kirjoituksia viihdykkeekseni joskus paljonkin, mutta en juurikaan tämän kritiikkejä vaan blogia. Vasta blogin myötä ymmärsin, miksi hänestä pidetään kirjoittajana. Jutut eivät aina kiinnostaneet aiheiltaan, mutta kirjoitustyylistä näkyi vuosikymmenien mittaan hiottu tiivis vaikkakin kielellisesti laaja ilmaisu. On jopa väitetty hänen puhjenneen kirjoittajana kukkaan vanhemmalla iällä.

Tämä ei ole aivan totta, koska kuten John Waters, ajattelen Ebertin hienoimman luomuksen olevan käsikirjoitus Russ Meyerin elokuvaan Beyond the Valley of the Dolls (1970). Dokumentissa filmi kuitataan vain ”tissielokuvana” käsittelemättä sen satiiria.

Ebert ei ollut kovin kiinnostava elokuvakriitikko, ja hänet maineeseen nostanut At the Movies -tv-sarja on umpitylsää kinastelua tai hymistelyä. En ole koskaan jaksanut katsoa yhtäkään jaksoa kokonaan.

Olen aina ollut enemmän dokumentissa haastatellun ja yhtä lailla Chicagossa toimineen Jonathan Rosenbaumin kirjoitusten ystävä. Rosenbaum kirjoitti Siskelin ja Ebertin työpaikkoja elitistisempään ja kirjallisesti laadukkaampaan sanomalehti Chicago Readeriin. Samoin arvostan suomalaisille tutumpaa Olaf Mölleriä ja laajemmin hänen työtovereitaan Barbara Würmia ja Christoph Huberia, jotka muodostavat Möllerin kanssa niin sanotun Ferroni Brigaden, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan muille vittuilu Senses of Cineman ”vuoden parhaat elokuvat” -listoilla nostamalla esiin kaikki ne elokuvat, joita hypejunan matkassa kulkevat kanssakriitikot eivät ole nähneet tai tajunneet edes etsiä.

Syy valintoihini on itselleni selkeä, mutta vaatii selittämistä. Suomalainen elokuvakritiikki oli elokuvista kiinnostuttuani vuosikymmenien ajan jakautunut perinteikkään Filmihullun ja akateemisen ”mediatutkimuksen” välille. Sota oli suurimmaksi osaksi tyhjästä repäisty ja lähinnä yksipuolista Filmihullun tulitusta, joka sai itseparodisia piirteitä jo vuosikymmeniä sitten. Mediatutkimus taas on akateemista eli hyvistä aikeistaan huolimatta trendien ja auktoriteettien vietävissä, irrallista tunteesta, jota etsin.

Täten sitä alkoi utelias mieli pohtia, että voisiko jossain olla jotain muutakin.

Rosenbaumin ja Möllerin kaltaiset ulkomaiset enfant terriblet ovat mielessäni ”kolmas tie”, ennakkoluulottomia, kaanoninsa tuntevia kosmopoliitteja ja jatkuvasti huomiota jääneiden elokuvien joukosta uutta esiin nostavia pirulaisia. Kummallakaan heistä ei ole koskaan ollut tarvetta kirjoittaa jostain elokuvahistorian klassikosta ylisanoja, jos se ei ole ollut heistä tarpeellista eivätkä he laajasta sivistyksestään huolimatta aliarvioi henkilökohtaista estetiikkaa, vaikkeivät nosta sitä etualalle.

Samaa ei voi mitenkään sanoa Suomen filmihulluista saati Ebertistä, jonka kanonisoitujen elokuvien lista on sivistyneen monotoninen ja jonka suurimpina harha-askelina pidetään Blue Velvetin ja Scarfacen dissaamista.

Möller sen sijaan tuottaa Helsingissä erotiikkaan ja pornoon keskittyvää elokuvafestaria, ja Rosenbaum on kirjoittanut useasti elokuva-avantgarden mahdollisuuksista.

*

En silti viitsi teeskennellä, että juuri kukaan olisi kuullut Rosenbaumista tai Mölleristä. Roger Ebert on printtiajan merkittävin elokuvakriitikko ellei jopa maailman merkittävin kriitikko populaarin vaikutuksensa vuoksi. Hän oli klassisen elokuvakritiikin koulukunnan edustaja, joka tajusi ottaa paikkansa kaikissa uusissa medioissa, ensin Gene Siskelin kanssa televisiossa, sitten Internetissä.

Ebert kirjoitti lähinnä tunteistaan, mitä fiiliksiä elokuva herätti, koska niistä suurelle yleisölle pitää kirjoittaa. Ei tarvitse kuin selata Letterboxdia, niin ymmärtää mikä merkitys tällä on siihen, miten puhumme elokuvataiteesta. Käytännössä kaikki amatööriarviot keskittyvät vastaanottajansa fiiliksiin. Se ei ole väärin, se vain tapahtuu valitettavan usein kulttuurin ymmärtämisen ja uteliaisuuden kustannuksella.

Ero useimmilla tunteistaan kirjoittavilla kriitikoilla Ebertiin kuitenkin on. Se on pop-kriitikolle epätavanomainen innokkuus löytää ja nostaa esille uutta ja vähemmän nähtyä sekä laaja, klassisella tavalla ihannoitu yleissivistys, joka mahdollisti uuden löytämisen – olkoonkin, että hän tuntui lumoutuvan Cannesin elokuvajuhlista ja niiden teeskennellystä loistosta vähän liikaa.

Jos mennyttä ei tunne, on vaikea kirjoittaa hyvin. Kuitunen tiivisti tämän paremmin sanomalla, että YouTuben kriitikkokomeljanttarit pyrkivät pysymään tuntemansa pop-kulttuurin sisällä visusti.

Tietysti joku toinenkin olisi voinut ottaa tämän Ebertin fiiliskirjoittelun roolin. Jonkun täytyi tässä kritiikin pop-mannekiinin roolissa kuitenkin olla, niin kuin The Beatlesin täytyi ottaa tietty paikka rock-historiassa. Erotuksena on se, että Ebertin edustama taidemuoto, kritiikki, vanhenee nopeammin, joten se synnyttää paljon vähemmän myöhempiä vastalauseita kuin The Beatlesin musiikki, jonka kriittiseen uudelleenarviointiin törmää yhä useammin. Paradoksaalisesti kestävyys takaa uudelleenarvottamisen.

Kritiikin edelläkävijää ja hänen edustamaansa tyyliä vastaan on paljon vaikeampi käydä, jos ei edes tiedä kenestä on kyse.

*

The Life Itself on dokumenttina armottoman keskinkertainen, niin kuin melkein kaikki elämäkertadokumentit. Elokuva kestää peräti kaksi tuntia, mikä on yhden ihmisen elämälle liian vähän ja teoksen tarjoaman sisällön puolesta totisesti liikaa.

Ilmeisin ongelma on tietysti myös se, että Roger Ebertin elämä oli elokuvan perusteella hyvin keskinkertainen. Hän asui suunnilleen samalla paikalla aikuiselämänsä ajan, teki samaa työtä lähes koko elämänsä. Hänen elokuvateoreettiset ideansa eivät ole huomionarvoisia, joten niistä ei puhuta.

Hän on kuuluisuutensa avulla auttanut tuomaan esille joitain muuten huomiota vaille jääneitä taideteoksia, mutta näistä mainitaan vain muutamia. Hänen suurin arvonsa on esillä oleminen, mikä synnytti sukupolville elokuvissa kävijöitä niin tottumuksen kuin nostalgian tunteita.

Kummallista kyllä, dokumentin aikana huomaa ajattelevansa, että on kuin kukaan ei olisi tuntenut tätä miestä kuitenkaan, vaikka hän oli kaupunkinsa tunnetuimpia journalisteja ja myöhemmin koko maan ja lopulta koko maailman. Niin vähän kenelläkään on mitään mieleenpainuvaa, henkilökohtaista sanottavaa.

Rivien välistä on nähtävissä, että kyseessä on ollut hankala ihminen. Hänen väitetään parantaneen tapansa. Kuitenkaan ei koskaan uppouduta siihen, millainen paskiainen hän on joskus ollut. Joissain vanhoissa arkistonauhoissa näkee primadonnamaisia elkeitä, alkoholismikin vaivasi kunnes ei vaivannut enää.

Se mikä on dokumentille haitta on toki moraalisesti etu. Pidän tällaista yksityisyyden säilyttämistä tavoiteltavana.

Luin taannoin Timo Kalevi Forssin Gösta Sundqvist -elämäkerran Leevi and the Leavingsin Dynamo (2017). Useimpia lukijoita ja kriitikkoja ärsytti, että siinä puhuttiin enemmän päähenkilön tekemisistä kuin tämän persoonasta ja henkilökohtaisesta elämästä.

Olen tyystin toista mieltä. Teot ovat ensisijaisesti lukemisen ja kertaamisen arvoisia, eivät yksityisasiat (paitsi jos elämäkerta on loistava taiteellinen saavutus – useimmiten sellaisesta ei ole kyse).

Kiinnostavimman osuuden Life Itselfissa muodostaa se, mikä on elämäkertaelokuvissa usein inhimillisin ja kaikkia yhdistävä piirre; kuolema ja miten se kohdataan. Ebertin sairastamisesta on paljon materiaalia, joka on avointa ja konstailematonta.

Muuten dokumentin ongelma on, että vaikka henkilöstä ei kerrota mitään, ei kerrota juuri mitään kiinnostavaa tämän tekemisistäkään. Elokuvan mittaan huomaa ajattelevansa, että miksi tämä ihminen pitää edes tietää?

Mainokset

Harlinia haastateltiin

Sittemmin Harlinista on tullut kansainvälisesti kaikkien aikojen menestynein suomalainen elokuvaohjaaja, joka paininut jo vuosikymmeniä täysin omassa sarjassaan. Harlinin värikkääseen uraan mahtuu niin hittejä kuin hutejakin, mutta nyt hän elää voimakasta nousukautta, jonka pontimena on ollut Kiina.

Jussi Mankkinen Ylen jutussa Renny Harlinista

”Vuosikymmeniä täysin omassa sarjassaan” ja ”niin hittejä kuin hutejakin” on kiinnostavasti ilmaistu ja antaa kuvan vuoristoratamaisesta urasta, ainakin finanssien osalta.

deep blue sea - cinema one sheet movie poster (2).jpgTosiasia on, ettei Harlin ole onnistunut tekemään ainuttakaan rahallisesti onnistunutta elokuvaa vuosien 1995–2016 välillä (vuonna 2018 ilmestyneestä kiinalaiselokuvasta en löytänyt tietoja). Se on elokuvamaailmassa pitkä aika.

Jopa jutussa mainittu 130 miljoonaa dollaria tuottanut kiinalaiselokuva Skiptrace (2016) on hitiksi aika epävarma, kun katsoo Wikipediassa ilmoitettua summaa. Elokuvan on arvoitu maksaneen enimmillään ehkä jopa 60 miljoonaa dollaria.

Voitto voi tuntua suurelta. On kuitenkin otettava huomioon, että isojen elokuvien ilmoitetuissa tekokustannuksissa ei oteta huomioon markkinoinnin hintaa, johon tuhlataan yleensä elokuvan muun budjetin verran rahaa toinen mokomallinen, eikä elokuvateattereiden ottamaa osuutta esityksistä.

Nyrkkisäännön mukaan elokuvan on omilleen päästääkseen ja tuottajia tyydyttääkseen tehtävä keskimäärin kaksi kertaa budjettinsa verran tuottoa päästäkseen omilleen. Sen yli pääsevä luku lasketaan todelliseksi voitoksi, jonka toivotaan mieluiten olevan myös ainakin kaksinkertainen kokonaiskustannuksiin nähden.

Tämäkin on tänä päivänä yleensä optimismia, ja elokuvan täytyy omilleen päästäkseen tuottaa usein vieläkin enemmän, erityisesti jos markkinointikampanjat ovat olleet laajoja.

Tästä päästään siihen, että volyymiin nähden Harlinin kiinalaistoiminta on mahdollisesti (ilmoitetun budjetin epävarmuudesta johtuen) ollut hyvin hailea menestys. 130 miljoonalla päästäisiin juuri ja juuri optimistisimman kokonaisbudjetin yli.

Toki nämä ovat maallikolle isoja lukuja. Toimittaja on aivan oikeassa, että Harlin painii omassa sarjassaan muihin suomalaisiin ohjaajiin verrattuna. Mutta jos verrataan Harlinia muihin kansainvälisesti menestyneisiin elokuvaohjaajiin, niin kuin kai pitäisi, jottei miesparka joudu ikuisesti seisomaan suomalaisen menestyksen ja kansainvälisen menestyksen tienristeyksessä, on Harlin pikkutekijä, sellainen jota ennen vanhaan olisi sanottu b-leffojen ohjaajaksi.

Kaikki kunnia b-elokuville, joita rakastan siinä missä elokuvakulttuuria muutenkin, eikä tätä pidä ottaa character assassinationina. Harlinin ehkä viimeinen aidosti kulttuurisen jäljen jättänyt elokuva Deep Blue Sea (1999) on turhan monta kertaa televisiosta uusittu mutta muistettavan absurdi haikauhuleffa, Kurkunleikkaajien saari (1995) on aivan suotta parjattu ja tyylillisesti eheä ysäritoimintaelokuva ja Die Hard 2 (1990) on hyvin viihdyttävä sekin.

Häneltä löytyy myös haastattelussa kiinnostavia huomioita muun muassa kiinalaisesta kulttuurista, vaikka hehkutus Kiinasta vapaana maana on aikamoista cringe-tavaraa.

Enemmän minua mietityttää elokuvajournalismin (ja kenties laajemmin kulttuurijournalismin) taipumus hypätä inhottavien lukujen yli ja ryhtyä henkilöhaastatteluissa lässytykseen, kun tulee kyse menestyksestä. On kuin toimittaja haluaisi olla haastateltavansa kaveri, kaupunkilaisserkku on tullut isosta maailmasta tapaamaan maalaishiirtä.

Toivon ohjaajalle hyvää, mutta Rennyn urasta innostavaan sävyyn kirjoittaminen aina vaan on samaan tapaan koomista kuin joka-vuotinen Suomen Euroviisu-menestyksen povaaminen, enkä puutu tässä nyt edes hänen viimeisimpien elokuviensa taiteelliseen tai viihteelliseen laatuun.

Myös Mannerheim-elokuvan perseelleen menosta ei kysytä sanallakaan, vaikka Jorma Sairasen Daddy Cool -kirjassa (2016) esitetään hankkeesta ja ohjaajan mielenliikkeistä vähintään mielenkiintoisia havaintoja. Uran 20 vuotta kestänyt laskukausi kuitataan ”hittejä ja huteja” -olankohautuksella. Puuttuisi enää, että kritiikki ohjaajaa kohtaan ammuttaisiin alas ”suomalaisena kateutena”, mihin toki viitataan, kun mainitaan toiveet ohjaajan epäonnistumisesta.

Kritiikki on kuollut, eläköön kritiikki

Kritiikki on kuollut, eläköön kritiikki

Ajattelen taidetta ennen kaikkea taidekokemusten ulkopuolella, teosten vaikutukset jatkuvat ja jatkuvat ja niiden on annettava tehdä niin. Uskoakseni ihmisen vakuuttelua kirjallisuuskiinnostuksensa vakavuudesta, hänen täytyy näyttää minulle ajattelevansa sitä muutenkin kuin lukiessaan.

Jotta näillä pohdinnoilla olisi joku merkitys, on mietittävä makuaan: Miksi se on sellainen kuin on. Suosittelen pohtimaan tarkasti, jos ei osaa sanoa, miksi todella inhoaa tai pitää jostain.

Syiden pohtimisen olisi suotavaa olla kokonaisvaltaista. On ajateltava millaisen kulttuurin kasvatti on, samoin kasvatustaan, moraaliaan ja henkilöhistoriaansa. Entä mikä mieltymyksissä on selvästi biologista? Vastauksista syntyy käsitys esteettisten ihanteiden syistä.

Esimerkkejä omista tajunnan laajenemisen kokemuksistani: Luettuani pätevää tutkimusta tai journalismia sisäistin, kuinka ulkomaanuutiset antavat usein puutteellisen tai vääristyneen kuvan vieraiden kulttuurien ilmiöistä – ovat ne hyviä tai huonoja. Sama virheellisyys korostuu myös tiedeuutisoinnissa ja taidekritiikissä. [1]

Feminististen ystävien myötä olen tarkistanut omia kantojani eri kirjallisuuden lajien historiaan. Olen alkanut suhtautua skeptisesti niin populismin kuin akatemian muoti-ilmiöihin. Asioihin hurahtaminen on jäänyt teini-ikään, jonne se mielestäni myös kuuluu. Taiteesta voi nauttia riemulla pimahtamatta täysin.

Elokuvakritiikissä pitkään pyöriskeltyäni – luettuani, oikoluettuani, kirjoitettuani, osallistuttuani ”keskusteluun”… tätä viimeistä kadun… – voin varmuudella sanoa kaikkea huonoa kritiikkiä yhdistävän yhden piirteen:

Kritiikki epäonnistuu, jos kirjoittaja ei ole luonut kuvaa omasta maustaan. Jos kuvaa itsestä taiteen kokijana ei ole, ei onnistu myöskään mieleenpainuvan sanottavan kirjoittaminen teoksista.

Näin jäävät niin esteettiset kuin moraaliset mielipiteet perusteettomiksi. Virkkeissä on tuttuja sanalitanioita, jotka eivät tarkoita mitään. Valtaosasta kritiikkiä puuttuu itse kritiikki, perusteltu mielipide. Kaikilla on mielipiteitä, perusteluista on pulaa. Ei ihme, että koko journalismin laji vetää viimeisiään.

En juurikaan enää lue kritiikkejä, mutta satunnaisesti silmiini osuvassa kirjallisuuskritiikissä, erityisesti sanomalehdissä, on sama ongelma. Esteettisten ihanteiden soveltaminen teoksiin ei ole väärin, mutta usein ihanteet ovat muualta apinoituja, valtavirtakritiikin perinteiden mukaisia ja huonosti perusteltuja.

Toisinaan vastaan tulee yksinkertaisesti kriitikon tietämättömyys, monet taustatiedotkin ovat selvästi haastatteluista tai pressimateriaalista poimittuja.

Jotkut suomalaisen kirjallisuuskritiikin tekijät eivät tiedä, miten suhtautua kokeelliseen – tai edes pseudokokeelliseen – kirjallisuuteen, vaan kutsuvat sitä asenteellisesti vuodesta toiseen outoiluksi ja nostavat ihanteeksi helpon sulateltavuuden. Positiivisimmillaan ei osata sanoa juuri mitään.

Tällaisessa tapauksessa olennainen juurille menevä kysymys on seuraava: Miksi ihmeessä kirjallisuuden meriitin pitäisi olla helppo luettavuus ja siten lukijansa paapominen? Jatkokysymys: Miksi minä, kriitikko, pidän tätä helppoutta ihanteena?

Ei liene ihme, että omista vioistaan huolimatta oivaltavampaa kritiikkiä löytää joidenkin hyvien kirjallisuuslehtien lisäksi täältä blogimaailmasta.

[1] Suosikkiylimielisyyteni tässä sarjassa on todellinen klassikko suoraan 50-luvulta: ranskalaisten elokuvakriitikoiden (kuten Rivetten ja Godardin) töräyttämä Kurosawan dumaaminen ”ei-japanilaisena” ohjaajana verrattuna Mizoguchiin tai Ozuun, mikä on naurettava väite, niin kuin ranskalaiset voisivat päättää oikean japanilaisuuden, joka on heidän tulkinnassaan vain teehöyryn hengittelyä ja riisikipon tuijottelua, ei miekkailuviihdettä. Kurosawan elokuvat ovat erityisesti moraalikäsityksiltään selvästi buddhalaisvaikutteisia, mikä paljastuu menemällä lähteelle eli lukemalla ohjaajan omia näkemyksiä teoksistaan. Tämä on muuten toinen asia, mitä kriitikot eivät tykkää tehdä: etsiä lähteitä väitteilleen.

Kritiikistä, jälleen kerran, 2

Kritiikistä, jälleen kerran, 2

Katsoin jälleen Elävästä arkistosta tämän puolentoista tunnin ohjelman, jossa kriitikot ja taiteilijat keskustelevat kritiikin merkityksestä.

Keskustelun vetäjänä on Jörn Donner. Paikalla ovat Ere Kokkonen, Laura Voutilainen, Mikael Fränti, Tapani Länsiö, Alpo Suhonen, Suvi Ahola, Marjatta Tapiola, Kaisu Mikkola, Markku Eskelinen, Einojuhani Rautavaara… Vieraita on parisenkymmentä.

Sanan ”keskustelu” ympärille voi sijoittaa vielä ylimääräiset 10 lainausmerkkiä, koska painopiste on huutamisessa. Ohjelma on paras mahdollinen vastalause harhaisille kuvitelmille, joiden mukaan ennen sivistys hallitsi julkisia ulostuloja ja sosiaalinen media on pilannut kaiken.

Ihmisen muisti on lyhyt. Osin käsitys suomalaisen yhteiskunnan häijyyntymisestä johtuu siitä, ettei julkista keskustelua enää käydä näin rajusti. Kansalaisten itsensä täytyy hoitaa se puoli, eikä ainoa turhautumien purkuväline ole enää Veikko Ennalan kirjepalsta.

Tarkoitus olisi luultavasti puhua kritiikin ja taiteen välisestä suhteesta, mutta ohjelma lähtee Donnerin käsistä ensimmäisen viiden minuutin aikana. Kaikki alkavat puhua keskenään kuuntelematta toisiaan, puheenvuorot saadaan huutamalla kovempaa kuin muut.

Yleiset kulttuurin ja humanismin merkitykseen vetoavat puhujat lytätään täysin, huonot kiilataan surutta ulos. Välillä hiljennytään kuuntelemaan mutta ei koskaan järkeä. Moodi on avoin vittuilu, turhautuminen ja vaivoin pidätelty raivo.

Niin hyvin kehää kierretään, että ohjelman lopuksi Donner toteaa katsojien luultavasti vaihtaneen kanavaa ja kaiken menneen päin persettä. Kehtaan olla eri mieltä: näin huikeaa tv-viihdettä kulttuurista ei enää tehdä eikä edes voitaisi.

Tämä on siis kulttuuripöhinää Iso-Britannian tai Ranskan malliin. Eurooppalaisten esikuvien jälkeen olemme siirtyneet yhdysvaltalaiseen kommunikaatioon, jossa vahva taiteen kentän sisäistä konsensusta rikkova näkemys esimerkiksi esteettisistä pyrkimyksistä tai kiinnostavasta sisällöstä on ajatuksena vieras.

En pidä poliittisella korrektiudella lätkimisestä, mutta sanapari hiipii mieleeni väistämättä.

Se kielii laajemmasta ongelmasta; kärkevyyttä harjoittavat enää sivistymättömiksi oletetut. Näin ei tulisi olla.

*

Mikään edellä kirjoittamani ei tarkoita, että ohjelmassa olisi sisällöllisesti hyvää keskustelua kritiikistä. Suurimmaksi osaksi ei ole. Paikalla on ihmisiä, jotka ovat ajattelun sijasta kiinnostuneempia möykkäämisestä, eivätkä häpeä sitä lainkaan.

Osa puhujista on näkemyksellisiä, toisaalta osa erityisesti vanhemmista herroista laukoo täyslaidalliselta mielipiteitä, jotka herättävät myötähäpeää ja kysymyksiä taidekeskustelun yleisestä mielekkyydestä.

Iso osa keskustelijoista ei tajua, kuinka ikävystyttäviä ja huonoja puhumaan ovat.

Ohjelma on siis vertaansa vailla. Se riisuu titteleitä ja on oiva nettikeskustelusimulaattori kauan edellä aikaansa.

Melkein tällaista kaipaa. Metelöivät riitapukarit olisi tällöin suljettu yhteen laatikkoon, jota kansa voi äimistyneenä katsoa.

Tällaista kunnon huutoa Yleltä joka lauantai saunavuoron jälkeen puolentoista tunnin ajan joka viikko, niin kyllä Suomessa löydettäisiin pian yhtenäiskulttuuri uudestaan…

*

Leikki sikseen. Aikansa kutakin, kritiikin portinvartijan rooli on tullut poistuakseen. Jopa 30 tai 40 vuotta samassa virassa olleet kriitikot ovat leipiintyneitä ja usein näkemyksiltään köyhiä.

Eikä maailmassa taida löytyä ketään niin hullua, että haluaisi heidän tilalleen. Useimmat kritiikkiä kirjoittavat ihmiset ovat persoonattomia senttareita.

Jos olisin kirjailija, lukisin mitä teoksestani on kirjoitettu seuraamissani blogeissa, koska ne pakottaisivat minut kohtaamaan kirjoitusteni vaikutuksen yleisössä. Lehdille antaisin vähemmän arvoa.

Kehitys kehittyy, mutta en mielelläni haluaisi luottaa vain blogeihin. Silti minusta tuntuu vainoharhaisesti siltä, että kirjoitan itsekin keskimäärin kriittisemmin taiteesta ja ilmiöistä kuin useimmat suomalaiset kulttuurinaamat, eikä se ole vaatinut tosiaankaan paljoa. Olen myös huomattavan helläkätinen, voisin kirjoittaa paljon pahemminkin.

Edelliset eivät ole hyviä merkkejä. Minua rajummin saisi, voisi ja pitäisi sanoa jo taidekentän tyylillisen monotonian estämiseksi.

Kritiikistä, jälleen kerran, 1

Kirjoitin seuraavan Opus Vei -blogiin kommentiksi, mutta laitan sen nyt hiukan muokattuna tähän, koska näkyjään tämä on kirjallisuusblogi.

En hyvällä tahdollakaan ymmärrä, miten maan vaikutusvaltaisimman lehden kirjallisuuskriitikko voi kirjoittaa näin Miki Liukkosen Romaanista Hiljaisuuden mestari (2019):

”Yksinkertainen kysymys, kuten onko Hiljaisuuden mestari huono vai hyvä romaani, on täysin toissijainen, irrelevantti, koska se kohdistuu sellaiseen järkeilyyn, joka on romaanin omassa universumissa järjetöntä.”

– Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat

Jos jossain hyvyyden kysymys on ollut jo vuosia toissijainen, se on kritiikin laatu. Miten kirja voi olla niin voimakas, ettei kriitikko osaa sanoa onko kirja hänen mielestään hyvä tai huono vaan mitätöi yhdellä virkkeellä oman toimijuutensa?

Onko Liukkonen onnistunut kirjoittamaan niin vastaansanomattoman hienon teoksen, että se välttää kriittisen arvioinnin mittatikut, joilta ei ole tähän mennessä paennut mikään muu teos maailmanhistoriassa Raamatusta Ulyssekseen (1922)?

Vaihtoehtoisesti käännetään ajatus ympäri. Jos moni muu teos on arvioitavissa hyvän ja huonon mittareilla, mutta tämä romaani paljastaa, ettei mittarilla ole merkitystä, eikö tästä voi vetää johtopäätöksen, ettei kritiikissä kannata puhua hyvästä tai huonosta ollenkaan?

Petäjäkin on kuitenkin kirjoittanut Helsingin Sanomiin kritiikkiä vasta vuodesta 1988. Ilmeisesti näkemys siitä mitä proosa voi olla (ja oma suhde siihen) ei ole siinäkään vaiheessa kristalloitunut.

Kritiikissä oli myös, totta kai, neuroottissävyinen alaviite, niin kuin arvosteltavassa kirjassa. Kirjailijan tyyliä imitoivan tavan kirjoittaa kritiikkiä soisi tulevan tukahdutetuksi jo kehtoonsa. Se on tosi ”kirjablogimaista” ja rasittavaa.

Paluu Raukoille rajoille

1. Olen lukenut välipalaksi ja ilokseni sieltä täältä uudestaan Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -teosta (2016). Edellinen lukukerta oli sähkökirjana ja nyt ostettuani kirjan selaan sitä paperisena. Se on paljon sanottu, luen runokirjoja ja joitain esseitä lukuun ottamatta harvoin mitään uudelleen.

Kun ensimmäisellä lukukerralla keskityin vähälle huomiolle jääneisiin suomalaisiin kokeellisiin romaaneihin ja haaveilin niiden tulevista lukukerroista, on tällä toisella kierroksella erityisen huomioni kohteeksi noussut Eskelisen välittämä kuva suomalaisesta (kirjallisuus)politiikasta.

En osaa sanoa onko kyse ihmisluonteesta yleensä vai suomalaisuudesta, mutta täällä meillä ei osata käsitellä asioita tasapainoisesti. Ihminen on aina joko sankari tai roisto. Tasapainoinen keskustelu ja ennen kaikkea perusteltu kritiikki lytätään poliittisesti tarkoitushakuisena.

Raukoilla rajoillaEsimerkiksi voidaan ottaa Eskelisen teoksessaan mainitsema Mika Waltari. Eskelinen toteaa, ettei edes Panu Rajala käsittele, vuosikymmenienkään jälkeen, Unio Mystica -elämäkertateoksessaan (2008) vakavasti Mika Waltarin harjoittamaa natsipropagandaa, josta löytyy sivukaupalla todisteita.

Samalla tavalla on useissa yhteyksissä vaiettu suomalaisen kulttuurielämän varsin kiusallisesta ja tiivistä kytköksestä, köh, sota-ajan saksalaiseen elämäntapaan.

Ehkä suomalaiselle perusjermulle saksalaiset olivat vain epämääräisiä aseveljiä, mutta maamme kulttuurieliitille he olivat esikuvamaisia ihanteita, suunta johon pyrittiin.

Eikä tästä puhu mielellään Sinuhe egyptiläistä (1945) ihaileva lukeva yleisökään, sillä se tahraa kuvan kirjailijasta ja mielikuvamme Suomen paikasta ”historiallisina ulkopuolisina”. On ikään kuin mahdotonta kuvitella, että suomalainen kirjailija voisi olla sekä suuri kirjailija että edes jossain elämänvaiheessaan valinnoissaan hajanainen ja myös epäonnistunut ihminen – tai mikä vielä radikaalimpaa, ideologisesti vastenmielinen. Vielä vaikeammaksi tulee myöntää, että kokonainen kansanosa oli samaa maata.

Joku voi kysyä, että mitä näitä kaivelemaan. Yhtä hyvin voisi takaisin kysyä, että mitä järkeä on lukea kirjallisuushistoriaa yleensä, jos haluaa lukea pelkkiä virheellisen konsensuksen mukaisia toisintoja?

Koska itse luen suvereenisti niin Célineä kuin W. S. Burroughsia (ensimmäinen raivoava fasisti, toinen syvästi moniongelmainen murhaaja), on minusta outo vaatimus, että kirjailijan täytyisi olla miellyttävä, jotta voisin nauttia hänen teoksistaan.

Kokonaiskuvaan kummankin herran kusipäisyys kuuluu, kiinnostukseni kirjallisuuttaan kohtaan ei siitä himmene. Joudun hyväksymään asian ja tarkastelemaan itseäni. Mitä ajattelen heidän elämistään ja rooleistaan suhteessa heidän teksteihinsä?

Tämä pakottaa minut kysymään itseltäni, mitä itse pidän ihmisyydessä arvossa. Pidän tätä hyvänä asiana, parempana kuin kieltäytymistä. Joudun näkemään tekijän kokonaisena ihmisenä ja itseni häneen verrattuna. Kirjallisuus kokonaisuutena on nähdäkseni ihmisyyden, ei lukijan omien haavekuvien peili. En minäkään kaikkea jaksa lukea, mutta paljon kuitenkin.

Eskelinen on erinomainen nostamaan esille vaikkapa Waltarin elämän ongelmakohtia, koska hän on valkoisen Suomen perintönä jättämää liirumlaarumia, tosiasioiden peittelyä ja suoranaista valehtelua kohtaan säälimätön. Hän on myös hyvä siksi, ettei hän säästele sosialismiakaan; stallarit ja kommunistit saavat kuulla yhtä lailla kunniansa.

Tietysti tämä ei estä niitä, jotka väistämättä haluavat nähdä omaa mielenrauhaansa säästääkseen kaiken kritiikin olevan ”punavihreästi” tai ”kapitalistisesti” tai ”persulaisesti” tai ”anarkistisesti” tai miten ikinä värittyneitä, jotta eivät joutuisi itse kohtaamaan vaikeita asioita ja pohtimaan suhdettaan niihin. Minulle lukijana tällainen älyllinen periksiantamattomuus tuottaa kuitenkin suurta mielihyvää.

Eskelinen siis tekee niin kuin tutkijan kuuluu ja ampuu joka suuntaan, eikä tähtäimessä ole ensisijaisesti politiikka vaan henkinen laiskuus ja suomalaisen tutkimusperinteen vuosikymmeniä kestänyt idioottimainen konsensusajattelu, joka on sitten muokannut kansalaistenkin suhtautumista asioihin.

Tämä tekee Raukoilla rajoilla -teoksesta ihan tavattoman luettavan, mikä ei ole itsestäänselvyys. Kun yleensä tunnen kirjallisuushistorian olevan sisäänpäinkääntynyttä ja omiin teorioihinsa rakastunutta näpertelyä, Eskelinen vie sen ulos ja tuulettaa.

Luen muutamaa lapsuskohtaa ja tarpeetonta kärjistystä lukuun ottamatta näkemyksellistä, faktoihin perustuvaa tiedettä, eikä sitä rajoita mitenkään se, että Eskelinen laukoo omia mielipiteitään täyslaidalliselta.

Hakemistoa teokseen kaipailisin kyllä edelleen.

2. Kun asiaa ajattelee laajemmin, eivät pelkästään kirjailijat joudu saman historiallisen valkopesun kohteeksi. Matti Nykäsen kuoleman jälkeen kaikki mediatalot keskittyivät ylistämään miehen urheilusaavutuksia.

Kieltämättä ne ovat suuret, mutta Nykäsen rooli julkisuudessa oli paljon saamiaan mitaleita monipuolisempi ja vaikeampi, vaikeampi kuin kuolinilmoituksen viimeisiin kappaleisiin mahtuu.

Usein toistuva hämmästelyn aihe parisuhdeväkivaltaa koskevissa uutisissa on, miksi ”uhkaa ei oteta vakavasti ennen kuin joku kuolee”. Silti julkisuus käsittelee sankareitaan samanlaisin silkkihansikkain, eikä yleisö ota väkivaltaa vakavissaan ennen kuolonuhreja.

Yllätyksellistä käsittelemättä jääminen ei ole, koska media joutuisi tuolloin katsomaan itseään peiliin osana imagon muodostamista, eikä se mielellään käy tällaista keskustelua julkisesti, koska joutuisi myöntämään vuosikymmeniä toimineen tulokulmansa olleen myrkyllinen.

Niin pitkälle vaikkapa #metoo kantaa; rumpujen paukuttelu toimii niin kauan, kun sillä käsitellään henkilöitä, jotka eivät ole kansalliselle identiteetille kriittisiä, mutta liian suurien ikonien tapauksessa ajatus eksyy mediatalojen pyöröoviin ja ohjataan ulos.

Asian käsittely peitetään hienotunteisuuden ja vainajien kunnioittamisen tekosyyllä. Todellisuudessa hienotunteisuudella tarkoitetaan, että media on valmis siirtymään eteenpäin, nyt kun uhri on annettu ja vaikea hahmo viimein kuollut.

Keskustelua käydään korkeintaan Journalisti-lehdessä tai toimittajien välisissä kahvikeskusteluissa, joten se hautautuu. Kunnollista tasapainoa sankarin ja konnan välillä, siis ihmistä itseään, ei kyetä näkemään.

Suuri urheilija, läheisilleen vaikea, jopa mahdoton ihminen. Muita tällaisia ristiriitaisia ja aivan liian vähän käsiteltyjä hahmoja ovat esimerkiksi Mika Myllylä ja Tony Halme. Ihmisen eläessä kukaan ei ole ystävä, jälkikäteen muistoista puhutaan hymistellen.

Erilainen, hyvä

Erilainen, hyvä

Naishahmojen tähdittämä, hidastempoinen ja filosofiaan myönteisesti suhtautuva scifi-jännäri Annihilation (2018) oli kriitikoiden mielestä ilahduttava poikkeus yhdysvaltalaisessa elokuvatarjonnassa, ja arviot olivat sen mukaisia eli ylistäviä. Vaikka elokuva ei tuottanut rahaa, se on tulevien vuosien kulttikamaa.

En suoranaisesti moiti impulssista ylistää uutta; kun melkein jokainen iso uutuus on osa franchisea, siis pohjimmiltaan lastenelokuvaa, on hidastempoinen ja ainakin näennäisesti aikuisille suunnattu pohdiskelu virkistävä poikkeus. Annihilation ei valitettavasti vain ole kovin hyvä elokuva. Hyvä jää herkästi ulos, kun jokin on innostavaa. Nuorempana olin taipuvainen tähän virhearvioon. Sivuutin herkästi sen, etten tuntenut mitään, jos jokin täytti ulkoisesti näennäiskiinnostavan poikkeavuuden merkit. Luulen syyn olleen identiteetin vahvistamisessa. Koska jokin oli tehty minulle, esitin olevani suopeampi sitä kohtaan kuin sisuskaluissani tunsin. Sittemmin olen oppinut, että minun kohderyhmälleni suunnattuun taiteeseen saa ja tulee suhtautua epäillen. Kun erilaisuudesta pääsee yli, jäykkyys näkyy paremmin; Annihilation on umpitylsä ja ennalta-arvattava, sen filosofia uutta vain sellaiselle joka ei lue scifi-kirjoja, miljöönsä on toteutettu huomattavasti orgaanisemmin ja kauniimmin Andrei Tarkovskin Stalkerissa (1979). En usko Annihilationista tulevan sentään vuosikymmeniä kestävää kulttihittiä. Koin samoin Blade Runner 2049:n (2017) kanssa, jolle tosin povaan visuaalisuuden ja tähtinäyttelijöiden vuoksi pidempää ikää.

Poikkeuksellisuus ei yksin täytä taiteen kultaista sääntöä, jolla en tarkoita muotovalioutta, kolmen näytöksen rakenteita tai muita kömpelöitä kehikoita vaan teoksen kestämistä pidemmälle kuin huomiseen. Taideteoksen soisi olevan niin ajankohtainen, että se on ikuinen, jos mahtipontisuus sallitaan. Ottaakseni vertailukohdaksi jo mainitun Stalkerin, sen spirituaalinen, materialismikriittinen pohjavire on ollut vastalääke Neuvostoliiton virallisille hengen iloille. Tämä ei ole latistanut teoksen mainetta jälkipolville, Stalker on yksi venäläisen elokuvan suurimmista saavutuksista.

Kirjallisuuskritiikki ei selviä puhtaammin paperein, vaikka kirjallisuudesta kirjoitetaan keskimäärin hieman paremmin kuin elokuvista ja musiikista. Kestoinhokkini Miki Liukkosen Lapset auringon alla -romaania (2013) kuvailtiin ilmestyksenomaisena ulostulona suomalaisella kirjallisuuskentällä. Kriitikot olivat varautuneita muka-outouden edessä, samalla pöyristyneitä kirjailijan mielikuvituksesta. ”Runoilijan kieltä” ja muita kliseitä läiskittiin huolella. En muista lukeneeni ainuttakaan virallista kritiikkiä, jossa kirjaa olisi tajuttu verrata Michel Houellebecqin, Haruki Murakamin ja Don DeLillon tuotantoihin, joita se päivänselvästi apinoi yhden Houellebecqin luomista hahmoista jopa livahtaessa pastissina Liukkosen romaanin sivuille. DeLillolta on otettu sanotun tiiviys, Murakamilta tapahtumakulku, Houellebecqilta teemat ja asenne.

Kirjallisuuskriitikot osoittivat oman lukeneisuutensa heikkouden ja sukupolvien välisen kuilun, koska eivät ymmärtäneet, mistä minun ja Liukkosen ikäinen, vielä verrattain nuori (kirjan ilmestymisen aikaan oikeasti nuori), taideromaaneista kiinnostunut ja englanninkielisiä kirjallisuuslehtiä selannut sukupolvi on innostunut. Osansa on sillä, että suuren yleisön tavoittava kirjallisuuskeskustelu Suomessa on hyvin Suomi- ja yhteiskuntakeskeistä, jolloin suosituinkaan käännöskirjallisuus ei ole kaikille ammattilaisille tuttua.

Viimeksi törmäsin erilaisuudesta hurmaantumiseen lukiessani arvioita ja nettikirjoitelmia Heikki Kännön Sömnöstä (2018). Seuraavassa kokoelma otsikoita ja lainauksia: Heikki Kännön Sömnö hämmästyttää aineksiensa runsaudella ja tekijänsä mielikuvituksella (Turun Sanomat); ”Esikoisteoksen menestys ei ole lamauttanut Heikki Kännön pohjatonta mielikuvitusta” (Suomen Kuvalehti); ”Tällaiset faktoja ja tieteen rajoja koettelevat uskomukset tekevät Kännön teoksista täysin omanlaisiaan luomuksia, jotka ovat tärkeä osa Sömnönkin lumoa” (Kiiltomato – eikö suomalainen lukeneisto tiedä mitään mystiikasta?); Heikki Kännön Sömnö on pökerryttävän omaperäinen taiteilijaromaani, joka noussee suoraan kulttisuosioon (ESS); Mielikuvituksen juhlaa Wagnerin tahdissa (Jorma Melleri). En tiedä mitä Hesarissa tarkalleen kirjoitettiin, koska maksumuurit ovat Saatanasta, mutta osaan arvata.

Mielikuvitusta on käytetty, vaan oliko kirja hyvä? Ilmeisesti oli, koska mielikuvitus on aina kehu, mitä sen ei pitäisi olla. En kirjoita tätä moittiakseni Kännöä. Sömnö oli ihan ok lukuromaani, hyvällä kielellä kirjoitettu, liian pitkä ja kevyt, oletettavasti satiirinen vaikkei irvailu jaksa kantaa sivumäärää, liukkosmaisesta tapahtumien ja hahmojen kavalkadistaan huolimatta johdonmukainen näyttäessään patriarkaalisten rakenteiden ja kolonialismin pohjimmaisen turhamaisuuden – näitä hahmoja ei voi ja tule sääliä. En voi sanoa pitäneeni romaanista paljoa, mutta en vihannut sitä. Satun vain pitämään kirjailijuutta latistavana ilmoittaa, että tekijällä on hyvä mielikuvitus, sillä se tarkoittaa aina vain erilaisten asioiden asettamista kuvailevaan järjestykseen, mille esimerkiksi Tommi Melender irvailee Rautakaudessa (2018). Kännö kertoo Sömnön jälkisanoissa kirjoittamisen olleen noin vuosikymmenen mittainen prosessi. Mielikuvituksella on varmasti osansa, mutta suurempi osa voi kuitenkin vielä olla kustannustoimittamisella, lähdetyöskentelyllä ja yleisillä kertojantaidoilla.