Tag: kritiikki

Kirjailijan oikeus

Kirjailijan oikeus

Taiteilijoiden suhde kritiikkiin ei lakkaa huvittamasta minua.

Eräs suomalainen kirjailija vuodatti aiheesta joitain aikoja sitten sosiaaliseen mediaan tekstin, joka kiinnitti huomioni.

Jätän nyt mainitsematta kuka on kyseessä, koska haluan käsitellä hänen sanomansa kautta laajemmin asiaa, mutta en heittää hänen niskaansa lokaa. Teksti on kadonnut bittiavaruuteen, joten sitä on myös turha etsiä.

Seuraavassa lainaan tekstistä pätkiä, jotka otin talteen ennen kuin ne katosivat.

Varmuuden vuoksi olen poistanut tekstistä liian suorat viittaukset erääseen toiseen kirjailijaan. Tekstin muotoilun olen jättänyt ennalleen.

Nimeltä mainitsematon suomalainen kirjailija tuskaili annettuaan itse huonon arvion erään kollegansa teoksesta. Kollega on ulkomaalainen eikä luultavasti välitä tuon taivaallista suomalaisen ammattitoverinsa mielipiteistä. Kysymyksessä on ollut suosittu ja luettu teos, jonka liitoa yksi kriittisempi kommentti tuskin on haitannut.

Suomalainen kirjailija tuli kuitenkin katumapäälle ja pyysi anteeksi.

kritisoiminen kun on tekemiseen verrattuna niin hirveän helppoa

tein parilla lauseella tyhjäksi – – työn, josta monet ovat niin hirveästi saaneet

Ja jatkoi:

näiden pohdintojen takia pidän lyttäävän kritiikin kirjoittamista aina kriitikon epäonnistumisena. Teoksilla on aina ihannelukija, ja niissä on aina sävyjä ja ansioita.

Ja vielä:

mutta toivon että yhä useampi kriitikko lähestyisi teosta tästä samasta näkökulmasta, mulle se on avannut lukijana täysin uusia maailmoja

kriitikkona käytät arvaamatonta valtaa, käytä se viisaasti. Lyttääminen mielestäni myös heikentää kritiikin laatua.

Ja valitettavasti vielä:

SIT KUITENKIN se teos ja teko on aina arviota suurempi, siitä ei pääse mihinkään. Sen pitäisi olla se asennehierarkia. Teos on vaatinut useimmiten niin raskasta työtä, että se painaa siinä tekojen hierarkiassa lukijan makua, asennetta tai kokemusta enemmän. Mä ainakin suhtaudun kirjoihin hurjalla nöyryydellä, siinähän on hirveä historia ja shit show takana.

Tämä on päinvastainen näkemys omalle elämänkatsomukselleni. Se värittää tätä kirjoitusta.

En tiedä onko minulla mitään kehittävää sanottavaa sellaisesta näkemyksestä, jossa jopa oma maku työnnetään sivuun taiteilijan kuvitellun työtaakan vaikuttavuuden edessä, mutta kokeillaan nyt.

*

En ole koskaan ymmärtänyt epävarmuuden hirviötä, jossa omaa makua pyydetään anteeksi, koska se osoittaa tarpeetonta, suorastaan klassista häpeää, josta olisi jo aika päästää irti. En tajua tätä lukijana, en toimittajana, en kriitikkona, en kirjoittajana, en ihmisenä.

Vain maku takaa sen, että teos elää.

Työn etiikan tasolla minua vaivaa, että mitä tarkalleen halutaan: Tuleeko kirjailijaa kohdella niin kuin ketä tahansa työläistä? Vai onko kirjallisuus kuitenkin jotain erillistä, eikä kirjailija olekaan työntekijä muiden joukossa?

Olen käsittänyt, ettei kukaan kirjailija kehtaa julkisesti olla sitä mieltä, että tekee jotain erityisen arvokasta ihmiskunnalle, mutta sentimento on huonosti piilotettu. Tosiasiassa joku varmasti ajattelee vähän nolostellen olevansa sivistykselle palveluksessa.

Koska näin ei kuitenkaan kehtaa sanoa ääneen edes kännipäissään, lähdetään nyt siitä liikkeelle, että kirjailija on ammatti muiden joukossa.

*

Jos minulle rakennetaan taloa kaksi vuotta ja muutettuani taloon näen minuuttien sisällä sen katon vuotavan, seinien halkeilevan kosteudesta ja torakoiden bailaavan vaatekomerossa, tuleeko minun osoittaa arvoa sille, että kahden vuoden suuri työ on vaatinut tekijöiltään niin paljon? Ja hävetä sitä, että tein niin nopeasti tällaisen arvostelman?

Vai pitäisikö minun ennemmin kysyä, että mihin kaikki aika kului, jos lopputulos on asumiskelvoton?

Kuka tahansa vastaa tähän pienen harkinnan jälkeen, että käytetty aika ja työ huonoon lopputulokseen nähden ei tee asiaa paremmaksi vaan päinvastoin pahemmaksi. Vasta onnistunut lopputulos oikeuttaa vaivannäön.

Tästä päättelen marxilaisesti yksinkertaistaen, että vaikka nopeus, hinta ja tehokkuus ovat valttia, pohjimmiltaan niiden merkitys suhteutetaan työn lopputulokseen. Mitä parempi valmis työ on siitä maksaneen mielestä, sitä oikeutetumpaa se tekee tehdyistä uhrauksista. Sama toisinpäin: huono lopputulos muuttaa uhraukset turhiksi.

Silti taideteoksiin pitäisi suhtautua toisin kuin muuhun työhön ja ottaa aina huomioon valtava työ ja vaiva ja itku ja hammastenkiristys.

Kuulostaa siltä, että joku yrittää samalla kertaa syödä ja säästää kakun.

Tekisi mieleni kysyä, että mitä taiteella tehdään, jos sillä ei pyritä tuottamaan vapaita subjektiivisia kokemuksia vastaanottajalle?

Eihän kehuillakaan sitten tehdä mitään.

*

”Teos on vaatinut useimmiten niin raskasta työtä, että se painaa siinä tekojen hierarkiassa lukijan makua, asennetta tai kokemusta enemmän.”

”Tekojen hierarkia” kuulostaa taiteelle kuolettavalta ajatukselta.

Vaikeuden alleviivaaminen on mytologisointia.

Kerron salaisuuden, jonka olen kertonut jo kerran aiemmin: Mielestäni kirjoittaminen on helppoa. En ole aina osannut sitä niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta se ei ole koskaan muuttanut työtäni vaikeaksi.

Hyvin kirjoittaminen – niin kuin hyvin kritisoiminen – on vaikeaa, mutta onneksi suurimman osan ihmisistä, edes kirjailijoista, ei tosiasiassa odoteta kirjoittavan niin hyvin. Eivätkä he myöskään kirjoita.

Taideteoksista ylivoimainen osa on kenen tahansa mittapuulla keskinkertaisia, mitättömiä – jos sanoo rakastavansa kaikkia taideteoksia ja löytävänsä vaikka mitä arvokasta kaikesta, se herättää minussa epäilyjä: yrittääkö se seuraavaksi myydä minulle kelloaan vai vähän käytettyä pesukonetta?

Vakuuttelu kirjoitustyön raskaudesta on luterilaista todistelua siitä, että minullakin on arvo, on on, ihan totta, ja se arvo määritellään työn määrän kautta.

Se on sukua sille lukevan kulttuurin alitajunnassa pyörivälle hierarkialle, jossa romaani on arvokkaampi kuin novelli, joka on arvokkaampi kuin essee, joka on arvokkaampi kuin runo, joka on arvokkaampi kuin aforismi. Koska mitä isompi teos on, sitä enemmän siihen on vaadittu raskasta, niin raskasta työtä.

Minulla, sinulla, kenellä tahansa on työn vastaanottajana oikeus sanoa, mikä on hyvää ja mikä huonoa ja rakentaa estetiikkaamme. Teemme niin koko ajan, vaikka yrittäisimme kuunnella sielumme sivistysporvaria ja parhaamme mukaan kiistää sen.

Taiteilija voi puolustaa työtään ja olla eri mieltä, perustellustikin, mutta teoksen kokijan tunteiden alentaminen minkä tahansa teoksen alapuolelle on heikko, muka-objektiivinen yritys peittää huonoa itsetuntoa.

Kritiikki, on kyse ammattilaisesta tai lukijasta, on työn tulikoe, niin hyvässä kuin pahassa. Se ei tarkoita, että kritiikki olisi oikeassa tai tärkeää. Mutta sen ei voida sanoa pitävän lähtökohtaisesti sisällään jotain vähemmän arvokasta kuin tarkastelemansa teoksen.

Voidaan kysyä: ”Millä oikeudella kriitikko kuvittelee, että hän voi lytätä jonkun työn?”

Annan vinkin: se on sukua sille oikeudelle, jolla joku tuhertaa kuukausia tai jopa vuosia paperille kuvitellen sen vuoksi ansaitsevansa erityiskohtelua.

Ei voi olla niin, että vain toinen näistä on ylimielisyyttä.

Miten ihmisen täytyy elää, että luulee käytetyn ajan tarkoittavan arvokasta? Vain lopputuloksella on lukijalle merkitystä. Toistan: VAIN LOPPUTULOKSELLA ON LUKIJALLE MERKITYSTÄ. KIRJOJA KIRJOITETAAN LUKIJOILLE. LUKIJAT LUKEVAT LOPPUTULOKSEN. KIRJAILIJAN OMANARVONTUNNOLLA SUN MUULLA ON LUKUNAUTINNON ITSENSÄ KANSSA TEKEMISTÄ:

EI MITÄÄN.

On myös se taso, mitä kirjailija itse teoksellaan hakee. Siihen ei lukijoiden vastaanoton pitäisi vaikuttaa, jos taiteilija on mielestään tehnyt sen, mitä halusi.

*

On selvää, että millään elämäni aikana kirjoittamallani ei ole kestävää tai ehkä edes ohikiitävää arvoa, vaikka olisin nähnyt niihin paljon vaivaa. Todennäköisyydet eivät yksinkertaisesti ole puolellani. Sellaista työtä on kirjoittaminen.

Laajakuvan viimeisintä kirjaa tehtiin kaksi vuotta, runokasettiani yli vuosi. Kumpikin on varmasti jonkun mielestä umpisurkeita.

Kuulostavat pitkiltä ajanjaksoilta, mutta kumpaankaan teokseen ei silti nähty ylivoimaisesti vaivaa. Näihin luettelemiini vuosiin kuului tosiasiassa pitkiä taukoja intensiivisempien työjaksojen välissä. Kävin siinä sivussa myös säännöllisessä palkkatyössä ja niin kävi myös suurin osa muista teoksien tekoon osallistuneista.

Suurimmalla osalla tämän maailman työstä, joka ei liity luonnonsuojeluun tai ruokaketjun tai terveydenhuollon ylläpitämiseen, ei ole kestävää merkitystä. Eikä kaikissa noillekaan aloille kuuluvissa ammateissa ole järkeä. Se ei ole lähtökohtaisesti huono asia, niin vain on.

Kirjailijoilta itseltään on jäänyt huomaamatta, että heidän työllään on useimmille suunnilleen sama arvo kuin muurarilla, metsurilla tai leipurilla, siis jos haluaa tuijottaa kyselyitä eri ammattien arvostuksista. Se on ihan hyvin, mutta ei niin paljon, että sillä saisi keneltäkään erityiskohtelua.

Ainakin se on paljon korkeammalla kuin kriitikko.

Tiedän kritiikin ongelmat. Sopulimaiset senttarit apinoivat toistensa pinnallisia mielipiteitä ja tekevät taustatyönsä huonosti, ovat epärehellisiä. Olen siitä kirjoittanut aivan tarpeeksi monta kertaa, tunnistan ammattikunnan laiskuuden.

Mutta minkäs teet. Joidenkin teosten lukeminen on silti silkkaa kidutusta.

*

Lopuksi jotain pohdinnan arvoista seuraavalle taiteilijalle, joka haluaa valittaa kritiikistä.

On selvää, että kritiikki on kirjallisuutta siinä missä käsittelemänsä teokset. Se vain toimii eri genressä. Genreen kuuluu yleensä lyhyys ja nopeus, koska kyse on journalismista.

Kritiikin kirjallinen arvo on kuitenkin nimenomaan siinä, ettei siinä tarvitse kirjoittaa sen käsittelemää kohdetta uusiksi vaan siinä kirjoitetaan uusi, kommentoiva teksti edellisen päälle.

Tekstit kommentoivat toisiaan niin kuin kirjallisessa kulttuurissa kuuluu. Teos ei ole palava pensas, ilmestys, josta poikkipuolisen sanan sanomiseksi on tehtävä vuosien työ. Olennaista on vain, että tekstit ovat hyviä. Suuri osa kritiikeistä ei ole, mutta eipä ole kirjoistakaan.

Sitä paitsi jotkut lyttäykset ovat parempia kuin kirjat, jotka lytätään. Sitä voi tuskin kutsua epäonnistumiseksi.

Kriitikot patsastelevat

Kirjoitin tämän tekstin joulukuussa ja luultavasti unohdin julkaista sen silloin. Nyt se on auttamattoman vanhentunut, mutta julkaisen sen silti hiukan muuteltuna huvin vuoksi.

*

Yle Teeman elokuvafestivaalien aikaan kahdeksan kriitikkoa kutsuttiin kameroiden eteen kertomaan työstään esteettisessä pastississa Andrei Tarkovskin Stalkerille (1979). He myös kukin tahoillaan kirjoittivat kritiikit festivaaleilla esitetyistä elokuvista.

Merkittävin näistä teksteistä oli Kalle Kinnusen essee elokuvakentän muutoksesta ja kritiikin roolista muutoksen rinnalla. Essee osui aika lailla oikeaan kohtaan, koska Kinnunen palkittiin jokin aika sitten elokuvataiteen valtionpalkinnolla. [1]

Palkinto itsessään osoittaa, että elokuvakriitikon asema on muuttunut. Jos kriitikoiden joukosta on näin helppoa poimia yksi palkittava, on ala käynyt ahtaaksi.

Kieltämättä Kinnunen on ensimmäinen elossa oleva henkilö, joka mieleeni tulee sanaparista ”suomalainen elokuvakriitikko” (koska en enää pidä itseäni elokuvakriitikkona).

Kyse ei ole siitä, ettenkö oikeasti tietäisi nimeltä suomalaisia elokuvakriitikoita, vaan siitä, että elokuvajournalismi on pääsääntöisesti täysin yhdentekevää – ei herätä ajatuksia eikä keskustelua.

Käytännössä tätä kritiikin asemasta keskustelua on käyty lehdissä ja nettisivuilla iät ja ajat. Ilmiö kuuluu siihen kategoriaan, jota on tavattu kutsua ”joka-syksyiseksi” ajoittuen elokuvafestivaalikauden alkuun.

Aloitin vakavan kirjoittelun elokuvasta joskus 2008, kun vielä opiskelin journalistiksi. Silloin keskusteltiin siitä, mitä kritiikin pitäisi olla ja onko sillä merkitystä. Samat keskustelut oli käyty iltapäivälehtien ja Filmihullun sivuilla moneen otteeseen painotuksen aina hieman muuttuessa.

Kun iltapäivälehtien kiinnostus loppui, eli viimeistään joskus Seppo Heikinheimon itsemurhan aikaan, suurelle yleisölle oli selvää, ettei kritiikillä tehdä mitään. Kriitikot ja toimittajat jatkoivat kuitenkin keskustelua.

Lopputuloksen taisivat kylläkin tietää jo kaikki. Vuosi vuodelta vaihtui käsitys siitä, milloin hommat menivät pieleen. Ensin kritiikkien tulevaisuudesta oltiin huolissaan. Sitten alan nykytilasta kiisteltiin. Nyt kirjoitukset aiheesta ovat kuin merkintöjä atomipommin (tai koronan) jälkeen: mitä voimme enää tehdä?

*

Kinnusen essee on puolustuspuhe sekä kritiikille että vaihtoehtoiselle elokuvalle. Se ei ole ihme. Kritiikki on väistämättä sidoksissa valtavirran trendit välttävään elokuvataiteeseen. Valtavirran elokuvista ei yksinkertaisesti löydy loputtomiin kulttuurisesti kiinnostavia näkökulmia.

Siksi jostain Jokerin (2019) kaltaisesta uudesta supersankarielokuvasta kirjoitetaan tuhat think-pieceä: pienikin särmäksi tulkittava on alusta kulttuurikeskustelulle, kun muusta ei ole mitään sanottavaa.

Se mikä kriitikkoja mielestäni huolestuttaa on jako, jonka huomaa kirjallisuudessa laajemmin: kirjoitamme väistämättä enää niille, joita kiinnostavat ennen valtavirtaan kuuluneet asiat, jotka alkavat olla nyt undergroundia. Tätä on kaunokirjallisuus kaikkinensa, arthouse-elokuvat, rock-musiikki…

Niin teen myös itse. En kirjoita tässä blogissa juuri mistään, mikä kiinnostaisi keskimääräistä elokuvien katsojaa tai viihderomaanin lukijaa, tai ainakaan sellaisesta näkökulmasta, joka olisi helposti lähestyttävissä.

Suurien yleisöjen ja oman yleisöni välillä on valtava ja alati kasvava juopa. En usko olevani ainoa kulttuurin pyörteissä sinkoileva, joka tietää sen omista hengentuotteistaan. Jokainen taiteen parissa oikeasti työskentelevä tiedostaa tämän juovan olemassaolon, vaikka olisi sillä myyvällä puolella – eli Jari Tervo, Sofi Oksanen, Ilkka Remes…

Kinnunen toteaa, että kriitikon on kirjoitettava hyvin. Olen samaa mieltä, mutta epäilen ajatuksen olevan tunnettuuden kannalta hyödytön maailmassa, jossa yhä harvempi haluaa edes lukea, ainakaan mitään otsikkoa pidempää tekstiä.

Kaikkea edellä kuvailtua voi perustellusti kutsua kriitikon egoismiksi, kun ”tyhmä kansa ei usko, mikä on hyvää”, hieman edellä mainitun esseen tapaan. Näkemys on otettava huomioon vakavasti.

Kyse on kuitenkin myös kulttuurisesta kahtiajakautuneisuudesta, josta sietää olla huolissaan riippumatta yhteiskuntaluokasta. Valtavirta halveksuu entistä avoimemmin aina vihaamaansa alakulttuuria ja sysää mielellään alakulttuuriin kaiken, joka ei tanssi tähtien kanssa ja menesty jossain kisassa. Kuvioon kuuluu haluttomuus tunnustaa, että alakulttuuri on edes olemassa.

Kinnunen on oikeassa kirjoittaessaan identiteettipolitiikan nousseen teoksia tärkeämmäksi seikaksi. Kirjoitin joskus menneisyydessä videopeleihin liittyen, että ”gamer” -kulttuurin osaksi tunnustautuminen on sama asia kuin tunnustautuisi vessapaperin käyttäjäksi. Mielestäni sama pätee vaikkapa megaelokuvien ”faneihin”. Lukuisat elokuvat ovat kulutustuotteita kuin mikrohampurilaiset, eikä niiden intohimoinen katsominen kerro yhtään mitään useimpien mausta paitsi mukavuudenhalun.

*

Syitä löytyy syvältä. Kinnunen kirjoittaa:

Tällaisia ilmiöitä rakentuu ainoastaan, jos syntyy tiivis faniyhteisö, joka katsoo leffan useita kertoja ja nauttii aina samasta. Arvostan paneutumista, mutta valtavirran laskelmoitu tuoteperheviihde aikuisten rituaalina ei ole juttuni.

Kysyin ystävältäni, että pitikö hän uudesta Leijonakuningas-elokuvasta (2019). Kyllä piti, oli vastaus. Vaikka se oli aivan samanlainen kuin vanha? kysyin.

Siis juuri siksi, koska se oli aivan samanlainen kuin vanha, oli vastaus.

Ihmisaivojen jakautumisesta seikkailijoihin ja kodinhoitajiin on kirjoitettu paljon. Jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on yritetty pitkään selittää sillä, että aivoissamme tai geeneissämme olisi jotain, joka tekisi yksistä ensisijaisesti turvaa hakevia ja toisista uutta etsiviä.

Niin tai näin, kaltaiselleni taiteessa elävälle ja hengittävälle, kulttuuria syövälle, juovalle ja kusevalle, vaatimus samanlaisuudesta on vieraampi maa kuin yksikään poliittinen väite, jonka kanssa olen eri mieltä. Huomaan viihdeteollisuuden myyvän tämän vaatimuksen usein poliitikkojakin tuimemmin.

En tiedä tarkoista jaoista (enkä jaksa nyt etsiä, vaikka asiaa on varmasti tutkittu), mutta mututuntumani on, että erilaisuutta etsiviä on vähemmän kuin samanlaisuuteen tyytyviä, koska yhteiskunnat ovat lakanneet suosimasta ensimmäisiä – tai sitten heidän suosimisensa on vain paljon vaikeampaa markkinatalouden näkökulmasta, mokomat ronkelit. Ei ole uutta valloitettavaa, joten nyt kaikki telkkarin eteen: teille pitää kertoa, mitä seuraavaksi ostetaan.

Turvaan tyytyvät ovat yhteiskuntaelämässä voittajia, koska he toteuttavat rooliaan uskollisesti. Heitä varten kannattaa tehdä elokuvia, jotka tuottavat paljon rahaa.

[1] Kirjoitin Kinnusen viimeisimmästä teoksesta Elokuvasäätiön tuella Laajakuvaan.

Maustetytöistä

Maustetytöistä

Hypen voima näyttäytyy absurdina vain, kun sitä tarkastelee ulkopuolelta. Sen kurimuksessa hysterian aallot tuntuvat jostain syystä loogisilta ja intuitiivisen helpoilta.

Kaupalliseen propagandaan suhtaudutaan lähtökohtaisesti olkia kohauttaen, vaikka samalla voidaan kammoksua uskonnollisen fundamentalismin aaltoja ulkomaanuutisissa.

Näillä kahdella ei ole mitään todellista ideologista eroa. Kummassakin tapauksessa ylhäältä annettuun tempaudutaan mukaan, koska niin kuuluu tehdä ja ennen kuin yksilö huomaa – jos huomaa – suhtautuvansa jonkun toisen sanelemaan niin kuin se olisi henkilökohtaista.

Kevyemmässä rekisterissä toimii musiikin ilmiöittäminen. Siitä ovat vastuussa populaaripressin jäsenet, jotka haluavat tehdä ilmiöistä suuria. Pop-kirjoittajat janoavat yhteiskunnallisten kirjoittajien saamaa huomiota, joten pop-taiteesta luodaan yhteiskunnallinen mielikuva, vaikka kyse ei olisi kuin julkisuudesta.

Sivusin aihetta pari vuotta sitten kirjoittaessani Litku Klemetistä näin:

– – On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.

Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö.

Nyt Klemetti on vakiintunut rock-muusikko ja osa suomalaisen taiteen pientä tähtitaivasta. Pankin räjäyttäjä oli toinen soolonimellä tehty albumi ja sen hittisingle.

Maustetyttöjen tapauksessa siihen riitti joukko keikkoja ja yksi single. Jäsenten aiemmasta Kaneli-yhtyeestä ei ollut kuullut kukaan muu kuin pääkaupunkiseudun musiikkiskeneä aktiivisesti seuraava.

Minulta koko ilmiö on mennyt ohitse, koska en lue sanomalehtiä, joten näin sen ikään kuin sivusta, muun muassa kavereiden innostuksesta bändiä kohtaan ja koska katsoin Unelmia ja studiohommia -sarjan, jossa Karjalaisen siskokset vilahtivat.

Sitten Ilta-Sanomien ja Hesarin artikkelit ja ylilyövät mielipidekirjoitukset alkoivat ottaa väkisin silmiin. Ja ilmeisesti niitä on tullut ja tullut ja tullut.

Innostus on puhjennut niin nopeasti, että nyt kun esikoislevy on vasta ilmestynyt ja noussut listaykköseksi, kritiikeissä ollaan jo kyllästyneitä ja annetaan ystävällisiä vinkkejä, että eikös tyttöjen kannattaisi nyt jo tehdä jotain muuta.

Maustisten levystä Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019) on kirjoitettu muun muassa näin:

Maustetytöt vaikuttaa sen verran meemimäiseltä, että epäilyksiä duon tulevaisuuden suhteen on pakko esittää.

– Niko Peltonen, Soundi

Anna ja Kaisa Karjalaisen ankeuspopduo on ennen kaikkea erikoinen mediapeformanssi. [sic] Näinä fake newsin ja muun merkitystensotkemisen aikana totuutta on toisinaan hirveän vaikea erottaa, ja samaa huomaa pohtivansa myös Maustetyttöjen läsnäoloa seuratessa.

– Mikael Mattila, Rumba

Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa.

– Ari Väntänen, Levyhyllyt

Ja niin eespäin. Viesti on selvä: nää teidän biisit ei riitä, kaikki on kiinni imagosta.

Miten tämä todella liittyy musiikkiin paitsi niin, että pinnasta on tehty väkisin myös sisältöä?

No siten, että ”liian suosittu” ja ”liian hyvin tehty” ovat musiikkitoimittajalle nykyään yhtä kuin ”meemi” ja siksi epäilyttäviä. Kätevästi toimittajat unohtavat, että heidän ammattikuntansa on tästä suosiosta vastuussa.

Meemiytyminen on vastaanottajasta kiinni. Jos et obsessoidu jostain, et suhtaudu siihen meeminä.

Jos jokin on memeettistä, se on toimittajien tarve hokea, kuinka levy on ”kurjuusooppera”. Väkisin miettii, että missä ympäristössä joku elää tai edes millaista musiikkia kuuntelee, jos pillereistä ja viinan juomisesta laulaminen on äkkiä synkintä, mitä suomalaisesta yhteiskunnasta mieleen tulee ja että siitä halutaan päästä näin aktiivisesti eroon.

Kuuntelin levyn itse nyt ja moneen kertaan. Superanalyysini sanoo, että se on hyvä pop-levy, jota jaksaa kuunnella uudestaan, koska se sisältää vain kymmenen tarttuvaa kappaletta. Ne muodostavat epätavallisen ehjän debyytin. Albumi tuo mieleeni esimerkiksi Risto-yhtyeen esikoislevyn Risto (2004).

Jos Kaikki tiet vievät Peltolaan oltaisiin julkaistu Fonalilta tai Ektrolta ilman sen kummempia pressin fanfaareja 15 vuotta sitten, se olisi kulttiklassikko, eikä kenenkään mieleen tulisi vähätellä sen tehneiden muusikoiden taitoja, koska nämä pitävät kiinni profiilistaan.

Ei ole kysytty, että ehkä roolit on luotu oman itsen suojelemiseksi. Aikana, joka on obsessoitunut oman itsensä likoon laittamisesta, tätä ei oikein edes tunnisteta.

Samalla mietin, että onko tämä kaikki pinnallinen hössötys seksismiä? En väitä, etteikö yhtyeen ulkoasu olisi heidän osaltaan harkittu, mutta kummallista on, että naisten aitoudesta puhutaan näin suurella innolla.

Miksi Eevil Stöö ei ”turhauta” ja pystytään käsittämään sekä oikeana musiikkina että irvailuna? Miksi Minä ja Ville Ahosen melankoliaa ei kutsuttu meemiksi? Miksi Joose Keskitalon humoristinen synkkyys ei ole itseparodista?

Miksi juuri nyt elämän varjopuolista laulaminen ristiriitautetaan, erityisesti kun harva pop-muusikko edes suostuu laulamaan muista kuin keskiluokan ongelmista? Vai siitäkö se on kiinni, että keskiluokka ei halua ottaa hymy suupielessä esiteltyä ahdinkoa tosissaan?

Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan ulkomusiikillisista seikoista – ei sitä, että suuren rahan pop-stara keikuttaa ahteriaan niin musiikkivideoissa kuin lavoilla.

Se on osa hyväksyttyä imagoa eikä kenelläkään vakavasti otettavalla toimittajalla kävisi edes mielessä tuoda asiaa esille arvostellessaan tähden uutta levyä. Sen sijaan artisti pitämässä kuluttajaa tarpeeksi etäällä ja toimittajan pöyristyminen oman ammattikuntansa harjoittamasta obsessiosta tuntuvat olevan ylitsepääsemättömiä esteitä.

Muistiinpanoja Life Itselfista

Roger Ebert (1942–2013) oli Yhdysvaltain tunnetuin elokuvakriitikko. Hän oli ensimmäinen elokuvakriitikko, joka voitti Pulitzerin – Chicago Sun-Timesiin tekemistään kirjoituksista. Varsinaiseen maineeseen hänet nosti laajalle levinnyt public access -televisiossa monilla eri nimillä pyörinyt Siskel and Ebert at the Movies -sarja (1975–99, tämän jälkeen eri nimillä), jossa hän väitteli ensi-iltaelokuvista saman kaupungin toisen johtavan sanomalehden, Chicago Tribunen, Gene Siskelin (1946–99) kanssa.

Ebert kuoli syöpähoidosta johtuvien komplikaatioiden seurauksena keuhkokuumeeseen vuonna 2013. Vuotta myöhemmin ilmestyi Steve Jamesin dokumentti Life Itself (2014), joka sisältää kertomuksia Ebertin uran varrelta, materiaalia hänen viimeisiltä elinkuukausiltaan, jolloin hän istui pyörätuolissa, ja ystävien ja työtovereiden kuoleman jälkeen antamia haastatteluita.

Life ItselfJaakko Kuitunen kirjoitti aikanaan Laajakuvaan dokumentista ansiokkaasti artikkelissaan Maailman vahvin nalle. Selittelen tähän silti joitain omiani.

*

Luin Ebertin kirjoituksia joskus paljonkin, mutta en juurikaan tämän kritiikkejä vaan blogia. Vasta blogin myötä ymmärsin, miksi hänestä pidetään kirjoittajana. Jutut eivät aina kiinnostaneet aiheiltaan, mutta kirjoitustyylistä näkyi vuosikymmenien mittaan hiottu tiivis vaikka kielellisesti laaja ilmaisu. On jopa väitetty hänen puhjenneen kirjoittajana kukkaan vanhemmalla iällä.

Tämä ei ole aivan totta, koska kuten John Waters, ajattelen Ebertin hienoimman luomuksen olevan käsikirjoitus Russ Meyerin elokuvaan Beyond the Valley of the Dolls (1970). Dokumentissa filmi kuitataan ”tissielokuvana” käsittelemättä sen satiiria.

Ebert ei ollut kovin kiinnostava elokuvakriitikko, ja hänet maineeseen nostanut At the Movies -tv-sarja on umpitylsää kinastelua tai hymistelyä. En ole koskaan jaksanut katsoa yhtäkään jaksoa kokonaan.

Olen aina ollut enemmän dokumentissa haastatellun ja yhtä lailla Chicagossa toimineen Jonathan Rosenbaumin kirjoitusten ystävä. Rosenbaum kirjoitti Siskelin ja Ebertin työpaikkoja elitistisempään ja kirjallisesti laadukkaampaan sanomalehti Chicago Readeriin. Samoin arvostan suomalaisille tutumpaa Olaf Mölleriä ja laajemmin hänen työtovereitaan Barbara Würmia ja Christoph Huberia, jotka muodostavat Möllerin kanssa niin sanotun Ferroni Brigaden, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan muille vittuilu Senses of Cinema -lehden ”vuoden parhaat elokuvat” -listoilla nostamalla esiin kaikki ne elokuvat, joita hypejunan matkassa kulkevat kanssakriitikot eivät ole nähneet tai tajunneet edes etsiä.

Syy valintoihini on itselleni selkeä, mutta vaatii selittämistä. Suomalainen elokuvakritiikki oli elokuvista kiinnostuttuani vuosikymmenien ajan jakautunut perinteikkään Filmihullun ja akateemisen ”mediatutkimuksen” välille. Sota oli suurimmaksi osaksi tyhjästä repäisty ja lähinnä yksipuolista Filmihullun tulitusta, joka sai itseparodisia piirteitä jo vuosikymmeniä sitten. Mediatutkimus taas on akateemista eli hyvistä aikeistaan huolimatta trendien ja auktoriteettien vietävissä, irrallista tunteesta, jota etsin.

Täten sitä alkoi utelias mieli pohtia, että voisiko jossain olla jotain muutakin.

Rosenbaumin ja Möllerin kaltaiset ulkomaiset enfant terriblet ovat ”kolmas tie”, ennakkoluulottomia, kaanoninsa tuntevia kosmopoliitteja ja jatkuvasti huomiota jääneiden elokuvien joukosta uutta esiin nostavia pirulaisia. Kummallakaan heistä ei ole koskaan ollut tarvetta kirjoittaa jostain elokuvahistorian klassikosta ylisanoja, jos se ei ole ollut heistä tarpeellista, eivätkä he laajasta sivistyksestään huolimatta aliarvioi henkilökohtaista estetiikkaa, vaikkeivät nosta sitä etualalle.

Samaa ei voi mitenkään sanoa Suomen filmihulluista saati Ebertistä, jonka kanonisoitujen elokuvien lista on sivistyneen monotoninen ja jonka suurimpina harha-askelina pidetään Scarfacen (1983) ja Blue Velvetin (1986) dissaamista.

Möller sen sijaan tuottaa Helsingissä erotiikkaan ja pornoon keskittyvää elokuvafestaria, ja Rosenbaum on kirjoittanut useasti elokuva-avantgarden mahdollisuuksista.

*

En silti viitsi teeskennellä, että kukaan olisi kuullut Rosenbaumista tai Mölleristä. Roger Ebert on printtiajan merkittävin elokuvakriitikko ellei jopa maailman merkittävin kriitikko populaarin vaikutuksensa vuoksi. Hän oli klassisen elokuvakritiikin koulukunnan edustaja, joka tajusi ottaa paikkansa kaikissa uusissa medioissa, ensin Gene Siskelin kanssa televisiossa, sitten Internetissä.

Ebert kirjoitti lähinnä tunteistaan eli mitä fiiliksiä elokuva herätti, koska niistä suurelle yleisölle pitää kirjoittaa. Ei tarvitse kuin selata Letterboxdia, jotta ymmärtää mikä merkitys tällä on siihen, miten puhumme elokuvataiteesta. Käytännössä kaikki amatööriarviot keskittyvät fiiliksiin. Se ei ole väärin, se vain tapahtuu valitettavan usein kulttuurin ymmärtämisen ja uteliaisuuden kustannuksella.

Ero useimmilla tunteistaan kirjoittavilla kriitikoilla Ebertiin kuitenkin on. Se on Ebertin pop-kriitikolle epätavanomainen innokkuus löytää ja nostaa esille uutta ja vähemmän nähtyä sekä laaja, klassisen mallin yleissivistys, joka mahdollisti uuden löytämisen – olkoonkin, että hän tuntui lumoutuvan Cannesin elokuvajuhlista ja niiden teeskennellystä loistosta liikaa.

Jos mennyttä ei tunne, on vaikea kirjoittaa hyvin. Kuitunen tiivisti tämän paremmin sanomalla, että YouTuben kriitikkokomeljanttarit pyrkivät pysymään tuntemansa pop-kulttuurin sisällä visusti.

Tietysti joku toinen olisi voinut ottaa Ebertin paikan fiiliskirjoittelun edelläkävijänä. Jonkun täytyi kritiikin pop-mannekiinin roolissa kuitenkin olla, niin kuin The Beatlesin täytyi ottaa tietty paikka rock-historiassa. Erotuksena on se, että Ebertin edustama taidemuoto, kritiikki, vanhenee nopeammin, joten se synnyttää paljon vähemmän kriittisiä vastalauseita kuin The Beatlesin musiikki, jonka uudelleenarviointiin törmää arvioissa yhä useammin. Paradoksaalisesti juuri yhtyeen kestävyys takaa uudelleenarvottamisen.

Kritiikin edelläkävijää ja hänen edustamaansa tyyliä vastaan on paljon vaikeampi käydä, koska suuri yleisö unohtaa nopeasti kenestä on kyse. Vain tyyli jää, siitä tulee standardi.

*

The Life Itself on dokumenttina armottoman keskinkertainen, niin kuin melkein kaikki elämäkertadokumentit. Elokuva kestää peräti kaksi tuntia, mikä on yhden ihmisen elämälle liian vähän ja teoksen tarjoaman sisällön puolesta totisesti liikaa.

Ilmeisin ongelma on tietysti se, että Roger Ebertin elämä oli elokuvan perusteella hyvin keskinkertainen. Hän asui suunnilleen samassa paikassa aikuiselämänsä ajan, teki samaa työtä lähes koko elämänsä. Hänen elokuvateoreettiset ideansa eivät ole huomionarvoisia, joten niistä ei puhuta.

Hän on kuuluisuutensa avulla auttanut tuomaan esille joitain muuten huomiota vaille jääneitä taideteoksia, mutta näistä mainitaan vain muutamia. Hänen suurin arvonsa on esillä oleminen, mikä synnytti sukupolville elokuvissa kävijöitä niin tottumuksen kuin nostalgian tunteita.

Dokumentin aikana huomaa ajattelevansa, että on kuin kukaan ei olisi tuntenut tätä miestä, vaikka hän oli kaupunkinsa tunnetuimpia journalisteja ja myöhemmin koko maan ja lopulta koko maailman. Niin vähän kenelläkään on mitään mieleenpainuvaa, henkilökohtaista sanottavaa.

Rivien välistä on nähtävissä, että kyseessä on ollut hankala tapaus. Hänen väitetään parantaneen tapansa. Kuitenkaan teoksessa ei uppouduta siihen, millainen paskiainen hän on joskus ollut. Joissain vanhoissa arkistonauhoissa näkee primadonnamaisia elkeitä, alkoholismikin vaivasi kunnes ei vaivannut enää.

Se mikä on dokumentille haitta on toki moraalisesti etu. Pidän tällaista yksityisyyden säilyttämistä tavoiteltavana.

Luin taannoin Timo Kalevi Forssin Gösta Sundqvist -elämäkerran Leevi and the Leavingsin Dynamo (2017). Useimpia lukijoita ja kriitikkoja ärsytti, että siinä puhuttiin enemmän päähenkilön tekemisistä kuin tämän persoonasta ja henkilökohtaisesta elämästä.

Olen tyystin toista mieltä. Teot ovat ensisijaisesti lukemisen ja kertaamisen arvoisia, eivät yksityisasiat (paitsi jos elämäkerta on loistava taiteellinen saavutus – useimmiten sellaisesta ei ole kyse).

Kiinnostavimman osuuden Life Itselfissa muodostaa se, mikä on elämäkertaelokuvissa usein inhimillisin ja kaikkia yhdistävä piirre; kuolema ja miten se kohdataan. Ebertin sairastamisesta on paljon materiaalia, joka on avointa ja konstailematonta.

Muuten dokumentin ongelma on, että vaikka henkilöstä ei kerrota mitään, ei kerrota juuri mitään kiinnostavaa tämän tekemisistäkään. Elokuvan mittaan huomaa ajattelevansa, että miksi tämä ihminen pitää edes tietää?

Harlinia haastateltiin

Sittemmin Harlinista on tullut kansainvälisesti kaikkien aikojen menestynein suomalainen elokuvaohjaaja, joka paininut jo vuosikymmeniä täysin omassa sarjassaan. Harlinin värikkääseen uraan mahtuu niin hittejä kuin hutejakin, mutta nyt hän elää voimakasta nousukautta, jonka pontimena on ollut Kiina.

Jussi Mankkinen Ylen jutussa Renny Harlinista

”Vuosikymmeniä täysin omassa sarjassaan” ja ”niin hittejä kuin hutejakin” on kiinnostavasti ilmaistu ja antaa kuvan vuoristoratamaisesta urasta, ainakin finanssien osalta.

deep blue sea - cinema one sheet movie poster (2).jpgTosiasia on, ettei Harlin ole onnistunut tekemään ainuttakaan rahallisesti onnistunutta elokuvaa vuosien 1995–2016 välillä (vuonna 2018 ilmestyneestä kiinalaiselokuvasta en löytänyt tietoja). Se on elokuvamaailmassa pitkä aika.

Jopa jutussa mainittu 130 miljoonaa dollaria tuottanut kiinalaiselokuva Skiptrace (2016) on hitiksi aika epävarma, kun katsoo Wikipediassa ilmoitettua summaa. Elokuvan on arvoitu maksaneen enimmillään ehkä jopa 60 miljoonaa dollaria.

Voitto voi tuntua suurelta. On kuitenkin otettava huomioon, että isojen elokuvien ilmoitetuissa tekokustannuksissa ei oteta huomioon markkinoinnin hintaa, johon tuhlataan yleensä elokuvan muun budjetin verran rahaa toinen mokomallinen, eikä elokuvateattereiden ottamaa osuutta esityksistä.

Nyrkkisäännön mukaan elokuvan on omilleen päästääkseen ja tuottajia tyydyttääkseen tehtävä keskimäärin kaksi kertaa budjettinsa verran tuottoa päästäkseen omilleen. Sen yli pääsevä luku lasketaan todelliseksi voitoksi, jonka toivotaan mieluiten olevan myös ainakin kaksinkertainen kokonaiskustannuksiin nähden.

Tämäkin on tänä päivänä yleensä optimismia, ja elokuvan täytyy omilleen päästäkseen tuottaa usein vieläkin enemmän, erityisesti jos markkinointikampanjat ovat olleet laajoja.

Tästä päästään siihen, että volyymiin nähden Harlinin kiinalaistoiminta on mahdollisesti (ilmoitetun budjetin epävarmuudesta johtuen) ollut hyvin hailea menestys. 130 miljoonalla päästäisiin juuri ja juuri optimistisimman kokonaisbudjetin yli.

Toki nämä ovat maallikolle isoja lukuja. Toimittaja on aivan oikeassa, että Harlin painii omassa sarjassaan muihin suomalaisiin ohjaajiin verrattuna. Mutta jos verrataan Harlinia muihin kansainvälisesti menestyneisiin elokuvaohjaajiin, niin kuin kai pitäisi, jottei miesparka joudu ikuisesti seisomaan suomalaisen menestyksen ja kansainvälisen menestyksen tienristeyksessä, on Harlin pikkutekijä, sellainen jota ennen vanhaan olisi sanottu b-leffojen ohjaajaksi.

Kaikki kunnia b-elokuville, joita rakastan siinä missä elokuvakulttuuria muutenkin, eikä tätä pidä ottaa character assassinationina. Harlinin ehkä viimeinen aidosti kulttuurisen jäljen jättänyt elokuva Deep Blue Sea (1999) on turhan monta kertaa televisiosta uusittu mutta muistettavan absurdi haikauhuleffa, Kurkunleikkaajien saari (1995) on aivan suotta parjattu ja tyylillisesti eheä ysäritoimintaelokuva ja Die Hard 2 (1990) on hyvin viihdyttävä sekin.

Häneltä löytyy myös haastattelussa kiinnostavia huomioita muun muassa kiinalaisesta kulttuurista, vaikka hehkutus Kiinasta vapaana maana on aikamoista cringe-tavaraa.

Enemmän minua mietityttää elokuvajournalismin (ja kenties laajemmin kulttuurijournalismin) taipumus hypätä inhottavien lukujen yli ja ryhtyä henkilöhaastatteluissa lässytykseen, kun tulee kyse menestyksestä. On kuin toimittaja haluaisi olla haastateltavansa kaveri, kaupunkilaisserkku on tullut isosta maailmasta tapaamaan maalaishiirtä.

Toivon ohjaajalle hyvää, mutta Rennyn urasta innostavaan sävyyn kirjoittaminen aina vaan on samaan tapaan koomista kuin joka-vuotinen Suomen Euroviisu-menestyksen povaaminen, enkä puutu tässä nyt edes hänen viimeisimpien elokuviensa taiteelliseen tai viihteelliseen laatuun.

Myös Mannerheim-elokuvan perseelleen menosta ei kysytä sanallakaan, vaikka Jorma Sairasen Daddy Cool -kirjassa (2016) esitetään hankkeesta ja ohjaajan mielenliikkeistä vähintään mielenkiintoisia havaintoja. Uran 20 vuotta kestänyt laskukausi kuitataan ”hittejä ja huteja” -olankohautuksella. Puuttuisi enää, että kritiikki ohjaajaa kohtaan ammuttaisiin alas ”suomalaisena kateutena”, mihin toki viitataan, kun mainitaan toiveet ohjaajan epäonnistumisesta.