Avainsana: kritiikki

Erilainen, hyvä

Erilainen, hyvä

Naishahmojen tähdittämä, hidastempoinen ja filosofiaan myönteisesti suhtautuva scifi-jännäri Annihilation (2018) oli kriitikoiden mielestä ilahduttava poikkeus yhdysvaltalaisessa elokuvatarjonnassa, ja arviot olivat sen mukaisia eli ylistäviä. Vaikka elokuva ei tuottanut rahaa, se on tulevien vuosien kulttikamaa.

En suoranaisesti moiti impulssista ylistää uutta; kun melkein jokainen iso uutuus on osa franchisea, siis pohjimmiltaan lastenelokuvaa, on hidastempoinen ja ainakin näennäisesti aikuisille suunnattu pohdiskelu virkistävä poikkeus. Annihilation ei valitettavasti vain ole kovin hyvä elokuva. Hyvä jää herkästi ulos, kun jokin on innostavaa. Nuorempana olin taipuvainen tähän virhearvioon. Sivuutin herkästi sen, etten tuntenut mitään, jos jokin täytti ulkoisesti näennäiskiinnostavan poikkeavuuden merkit. Luulen syyn olleen identiteetin vahvistamisessa. Koska jokin oli tehty minulle, esitin olevani suopeampi sitä kohtaan kuin sisuskaluissani tunsin. Sittemmin olen oppinut, että minun kohderyhmälleni suunnattuun taiteeseen saa ja tulee suhtautua epäillen. Kun erilaisuudesta pääsee yli, jäykkyys näkyy paremmin; Annihilation on umpitylsä ja ennalta-arvattava, sen filosofia uutta vain sellaiselle joka ei lue scifi-kirjoja, miljöönsä on toteutettu huomattavasti orgaanisemmin ja kauniimmin Andrei Tarkovskin Stalkerissa (1979). En usko Annihilationista tulevan sentään vuosikymmeniä kestävää kulttihittiä. Koin samoin Blade Runner 2049:n (2017) kanssa, jolle tosin povaan visuaalisuuden ja tähtinäyttelijöiden vuoksi pidempää ikää.

Poikkeuksellisuus ei yksin täytä taiteen kultaista sääntöä, jolla en tarkoita muotovalioutta, kolmen näytöksen rakenteita tai muita kömpelöitä kehikoita vaan teoksen kestämistä pidemmälle kuin huomiseen. Taideteoksen soisi olevan niin ajankohtainen, että se on ikuinen, jos mahtipontisuus sallitaan. Ottaakseni vertailukohdaksi jo mainitun Stalkerin, sen spirituaalinen, materialismikriittinen pohjavire on ollut vastalääke Neuvostoliiton virallisille hengen iloille. Tämä ei ole latistanut teoksen mainetta jälkipolville, Stalker on yksi venäläisen elokuvan suurimmista saavutuksista.

Kirjallisuuskritiikki ei selviä puhtaammin paperein, vaikka kirjallisuudesta kirjoitetaan keskimäärin hieman paremmin kuin elokuvista ja musiikista. Kestoinhokkini Miki Liukkosen Lapset auringon alla -romaania (2013) kuvailtiin ilmestyksenomaisena ulostulona suomalaisella kirjallisuuskentällä. Kriitikot olivat varautuneita muka-outouden edessä, samalla pöyristyneitä kirjailijan mielikuvituksesta. ”Runoilijan kieltä” ja muita kliseitä läiskittiin huolella. En muista lukeneeni ainuttakaan virallista kritiikkiä, jossa kirjaa olisi tajuttu verrata Michel Houellebecqin, Haruki Murakamin ja Don DeLillon tuotantoihin, joita se päivänselvästi apinoi yhden Houellebecqin luomista hahmoista jopa livahtaessa pastissina Liukkosen romaanin sivuille. DeLillolta on otettu sanotun tiiviys, Murakamilta tapahtumakulku, Houellebecqilta teemat ja asenne.

Kirjallisuuskriitikot osoittivat oman lukeneisuutensa heikkouden ja sukupolvien välisen kuilun, koska eivät ymmärtäneet, mistä minun ja Liukkosen ikäinen, vielä verrattain nuori (kirjan ilmestymisen aikaan oikeasti nuori), taideromaaneista kiinnostunut ja englanninkielisiä kirjallisuuslehtiä selannut sukupolvi on innostunut. Osansa on sillä, että suuren yleisön tavoittava kirjallisuuskeskustelu Suomessa on hyvin Suomi- ja yhteiskuntakeskeistä, jolloin suosituinkaan käännöskirjallisuus ei ole kaikille ammattilaisille tuttua.

Viimeksi törmäsin erilaisuudesta hurmaantumiseen lukiessani arvioita ja nettikirjoitelmia Heikki Kännön Sömnöstä. Seuraavassa kokoelma otsikoita ja lainauksia: Heikki Kännön Sömnö hämmästyttää aineksiensa runsaudella ja tekijänsä mielikuvituksella (Turun Sanomat); ”Esikoisteoksen menestys ei ole lamauttanut Heikki Kännön pohjatonta mielikuvitusta” (Suomen Kuvalehti); ”Tällaiset faktoja ja tieteen rajoja koettelevat uskomukset tekevät Kännön teoksista täysin omanlaisiaan luomuksia, jotka ovat tärkeä osa Sömnönkin lumoa” (Kiiltomato – eikö suomalainen lukeneisto tiedä mitään mystiikasta?); Heikki Kännön Sömnö on pökerryttävän omaperäinen taiteilijaromaani, joka noussee suoraan kulttisuosioon (ESS); Mielikuvituksen juhlaa Wagnerin tahdissa (Jorma Melleri). En tiedä mitä Hesarissa tarkalleen kirjoitettiin, koska maksumuurit ovat Saatanasta, mutta osaan arvata.

Mielikuvitusta on käytetty, vaan oliko kirja hyvä? Ilmeisesti oli, koska mielikuvitus on aina kehu, mitä sen ei pitäisi olla. En kirjoita tätä moittiakseni Kännöä. Sömnö oli ihan ok lukuromaani, hyvällä kielellä kirjoitettu, liian pitkä ja kevyt, oletettavasti satiirinen vaikkei irvailu jaksa kantaa sivumäärää, liukkosmaisesta tapahtumien ja hahmojen kavalkadistaan huolimatta johdonmukainen näyttäessään patriarkaalisten rakenteiden ja kolonialismin pohjimmaisen turhamaisuuden – näitä hahmoja ei voi ja tule sääliä. En voi sanoa pitäneeni romaanista paljoa, mutta en vihannut sitä. Satun vain pitämään kirjailijuutta latistavana ilmoittaa, että tekijällä on hyvä mielikuvitus, sillä se tarkoittaa aina vain erilaisten asioiden asettamista kuvailevaan järjestykseen, mille esimerkiksi Tommi Melender irvailee Rautakaudessa. Kännö kertoo Sömnön jälkisanoissa kirjoittamisen olleen noin vuosikymmenen mittainen prosessi. Mielikuvituksella on varmasti osansa, mutta suurempi osa voi kuitenkin vielä olla kustannustoimittamisella, lähdetyöskentelyllä ja yleisillä kertojantaidoilla.

Mainokset

Mätämunan muistelmat revisited

HeikinheimoTämä kirjoitus on jatkoa eiliselle. Julkaisin vanhan tekstini uudestaan, koska se on niin suorassa suhteessa tähän.

Löysin Mätämunan muistelmat kovakantisena kierrätyskeskuksesta ja luin ne muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen. Outo yhteensattuma on, että Heikinheimo olisi täyttänyt 80 vuotta samana päivänä, kun sain kirjan päätökseen.

Uusintaluku muutti mieltäni joistain asioista. Kirjan rakenne on ymmärrettävästi hajanainen. Itseääntoistavuutta valittelin jo viimeksi, ja tällä kertaa viimeiset 100 sivua tuntuivat niin raskailta, että lähinnä lehteilin ne lävitse.

Lukukokemus oli huonompi. Silti suosittelisin kirjaa. Se on erityisesti alkupuolella niin taitavasti kirjoitettu, että heikommatkin kohdat jaksaa kahlata lävitse. Mätämunan muistelmat on hyvä kirja olla hyllyssä ja naureskella joillekin kohdille sieltä täältä. Se on myös helppo opus lainata muille ihmisille.

Kirjailija on luultavasti edennyt urakassaan kronologisesti. Alkupuoli on nuoruusmuistoissaan johdonmukaisin, sitten luvut poukkoilevat pysyen harvoin niiden mukaan nimetyissä asioissa. Elämänilo katoaa. Tilalle tulee katkera ja itseään toistava valitus.

Vielä kirjan alkupuolen luvuissa Heikinheimo puhuu eläkepäivistään ja tulevaisuudesta, kuin hänellä olisi jotain odotettavaa.

Tämä on teos, jota ei kannata ottaa loputtoman tosissaan. Hokemat kriitikon neroudesta vaipuvat unholaan nopeasti, kun tajuaa olevansa ystävällisempi ja aikuisempi ihminen kuin Heikinheimo kirjansa perusteella.

Liian usein pidetään neroina ihmisiä, jotka ovat joissain piirteissään kuin ilkikurisia lapsia. Kirjoittaa Heikinheimo osasi, mutta sillä mittarilla ei omissa kirjoissani pääse vielä nerouden huippuluokkaan. Parempia kirjailijoita on maailmassa paljon.

Netistä löytyvien kritiikkikatkelmien perusteella en ihmettele, minkä pohjalta suomalainen kriitikkokäsitys on luotu. Omaelämäkerran sivuilla vielä veijarimaiselta tuntuva huumori on lehden sivuilla paikoin todella vaivaannuttavaa jorinaa.

Ilkeys ei itsessään ole etovaa, vaan se, ettei sen taustalta aina löydy asiansa osaavaa, rakenteellista kritiikkiä, joka taustoittaisi sanottua. Usein Heikinheimo puhuu musiikista niillä termein, mitä sen pitäisi olla. Ei niillä mitä se on.

On vain onni, että suomalainen kritiikki ei ole tällaista enää, vaikka se on monin paikoin muuttunut ei vain pliisuksi vaan näkymättömäksi. Tai kuten musiikkitoimittaja Jaani Länsiö on kirjoittanut:

Niin vain kävi, että liian monta Heikinheimo-kohua liian lyhyessä ajassa teki lopulta tehtävänsä, ja kritiikki-instituutio sellaisena kuin se tunnettiin alkoi murentua. Pikku hiljaa se piilotettiin pakolliseksi palstantäytteeksi osaksi kulttuuriuutisointia. Pitkät, analyyttiset ja kantaaottavat arvostelut muuttuivat yhä harvinaisemmiksi ja kritiikin painopiste muuttui arvottavasta tiedottavaksi ja uutisoivammaksi. Sepon kaltaisille teräväkynäisille tulisieluille ei ollut tilaa enää, enkä ole yhtään varma, onko se ollenkaan niin traagista sittenkään.

Olen samaa mieltä, tämä ei ole traagista. Suomalainen kritiikki on nykyisellään huonoa, mutta huonoa se olisi heikinheimon hengenheimolaistenkin käsissä.

Mitä enemmän ja parempaa elämää itse elän, sitä enemmän tunnen että maulla ja kritiikillä on yllättävän vähän tekemistä keskenään. Arvostan tavattomasti enemmän makua, sillä se tuottaa yksilöllistä ja jaettua iloa. Kritiikki liian usein laimentaa sitä ja vie kauemmas elämästä.

Maku on sitä, mitä koetaan ja voidaan lausua ääneen, on se sitten hyvää tai pahaa. Kritiikki on sitä, kun kuvitellaan näille arvioille teleologia.

Kun pää on tarpeeksi syvällä kulttuurin pensaassa, elämä on aina selän takana. Surullisia tällaiset hahmot ovat kaikessa keskinkertaisessa ylimielisyydessään.

Eikä tietty heikinheimolaisuus ole vieläkään kuollut. Kulttuuri-ihmiset ja sellaisiksi halajavat kiistelevät edelleen julkisesti keskenään asioista, joiden ei pitäisi kiinnostaa ketään. Niitä pakotetaan mediassa kuin niiden pitäisi kiinnostaa.

Perverssi on se, joka pitää sitä nautinnollisena.

*

Olen kirjoittanut suhteellisen paljon tässä blogissa itsemurhasta ja itsemurhaajista. Mitään kiehtovaa tai hyvää en ajatuksesta löydä. Se vain vaivaa minua vierautensa vuoksi.

Olen huomannut, että hiukan samasta syystä luen Thomas Bernhardia. Olen kirjoittanut myös hänestä useasti ja kirjoitan luultavasti vastakin. Minua miellyttää hänen huumorinsa, ajoittainen selvänäköisyytensä ja kirjallinen lahjakkuutensa.

Hänen pikkumainen sisäänpäinkääntyneisyytensä taas on elämälle vierasta ja vastenmielistä. En näe siinä mitään ihailtavaa. Onneksi hän on joissain teoksissaan osoittanut itseironiantajunsa. Se esimerkiksi Heikinheimolta kirjoituksissaan puuttuu ja hänen epäilyksensäkin ovat teeskentelyä, epärehellisiä.

Samalla ymmärrän, että juuri petetyn kulttuurihenkilön autistinen ankeus tekee Bernhardista niin kiinnostavan kirjailijan; se on itselleni vierasta ja siksi hyvin kirjoitettuna mukavaa lukemista. Joudun myöntämään, että Bernhardin kirjallisuus on eskapismia oman elämäni miellyttävyyden keskelle.

Mätämunan muistelmat

Tämä teksti on julkaistu sittemmin jo lopetetussa blogissani, tämän nykyisen edeltäjässä, 25.1.2015. Koska luin sen käsittelemän kirjan jokin aika sitten uudelleen, julkaisen kirjoituksen nyt tässä, jonkin verran muokattuna.

*

Sain juuri loppuun kriitikko Seppo Heikinheimon omaelämäkerran Mätämunan muistelmat (1997).

Hämmennystä nykylukijassa, joka ei ole koskaan Heikinheimon aikalaisarvosteluita selaillut, herättävät kritiikit, joissa todetaan Heikinheimon ihmiskuvan olevan ”ankara” tai ”yksioikoinen”. Mukana on vahva silaus ääneen naurattavaa huumoria. Vaikka myönnettäköön, että Heikinheimon huumori on usein vahingoniloon perustuvaa.

Ei ole mikään sattuma, että ainoa päätoiminen kirjailija, jota teoksessa käsitellään laajemmin, on Veikko Huovinen, jonka uran tunnetuimpiin kuuluvat romaanit (kuten Veitikka ja Joe-setä) ovat samanlaista faktana poseeraavaa fiktiota.

Heikinheimon aikalaiskertomukset ovat noin 90-prosenttisesti sisällöltään sellaista, mitä voisi löytyä mistä tahansa kaskumuistelmakirjasta tai joistain Huovisen teoksista. Mukana on Isojen egojen kuvailuja, ironiaa ja toisinaan hieman hurttia huumoria politiikasta ja ylimielisistä kulttuurielämän suurista herroista.

Joukossa on myös paljon elämäkerroille tyypillisiä kuvauksia naisseikkailuista ja ryyppäämisjuttuja, jotka saavat mielenkiintoisen lisän siitä, että Heikinheimo ei itse ole niissä osallinen kuin todistajana. Itsestään kirjailija puhuu vähän, eniten kouluvuosiensa osalta, ja silloinkin lähinnä opettajia ja muita hahmoja muistellen.

Heikinheimo rakastaa kirjoittajana pieniä henkilötarinoita, joissa asettaa itsensä tarkkailijan tai kaikesta selviävän veijarin asemaan. Kuvaava on kertomus Venäjältä, jossa kirjailija osallistuu usean päivän mittaiseen taiteilijoiden sikailuristeilyyn, joka koostuu pelkästään tolkuttomasta ryyppäämisestä ja ristiinnaimisesta.

Kirjoittaja kuvaa yksityiskohtia humoristisesti, mutta tyytyy itse tavalliseen ihmisten kanssa seurusteluun ja menee aikaisin nukkumaan muiden jatkaessa mellastustaan. Suurimman huvin hän tuntuu saavan huomatessaan olevansa ainoa, joka herää aikaisin nauttimaan erinomaisista aamiaistarjoiluista ja krapulattomuudesta.

Ihmisten piirteet Heikinheimo erottelee toisistaan karrikoidusti, mutta jo alkusivuilla kirjailija tekee selväksi, että kirjoituksen pääasia on imaista lukija mukaansa, viihdyttää.

Yli 500 sivulta löytyy paljon tarinointia. Lähes jokaisella sivulla on vitsi, humoristinen tarina tai triviahuomio. Useimmista paskiaisiksikaan haukutuista ihmisistä ei sanota pelkkää pahaa. Esimerkiksi Einojuhani Rautavaaraa kriitikko kuvaa vastenmieliseksi ihmiseksi mutta nerokkaaksi säveltäjäksi.

Kirjan kritiikeissä on puhuttu siitä, kuinka vanhentuneilta ja jopa jälkijättöisiltä useasti toistuvat ruotsin vastaiset, sosialismikriittiset ja elitistiset asenteet tuntuvat. Tässä on osansa Heikinheimon julkisuuskuvalla.

Näin vuosia myöhemmin lukiessa kirjan tarjoama näkökulma on hivenen lempeämpi. Jälkipolveen kuuluvalle lukijalle Heikinheimon ruotsalaisvastaisuus ja neuvostokritiikki ovat paitsi nykyistä keskustelua huomattavasti sivistyneemmin esitettyjä, myös itseironian silaamia ja liioiteltuja – osin siksi, että ne ovat harvoja kirjoittajan luonteenpiirteistä, jotka hän tuo avoimesti esille. Niiden toistuessa ne alkavat näyttää humoristisilta.

Koska kirjailija häivyttää itsensä taka-alalle, hän käyttää suurempaa valtaa kuin voisi aluksi luulla. Heikinheimo oli kuitenkin Suomen tunnetuin musiikkikriitikko, aikana jolloin kriitikolla todella oli sanomalehdissä merkitystä, ja vieläpä klassisen musiikin puolelta.

Edellä mainittu eri henkilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien karrikointi on olemassa peittääkseen sen faktan, että Heikinheimo vie omaelämäkerran subjektiivisuuden äärilaitoihin asti. Hän käyttää häikäilemättömästi hyödykseen tietoisuutta siitä, että tappaa itsensä kirjan valmistuttua.

Nyt on hänen viimeinen mahdollisuutensa näyttää kuka on sankari ja kuka konna. Masennuksensa syvimmissä alhoissa hän on valmis mustamaalaamaan ja näpäyttämään vihollisiaan ja myös ystäviään. Onko se loppuun asti tinkimätöntä rehellisyyttä vai osa kriitikon elämän ongelmaa? Kirjaa on pakko lukea rivien välistä, ja se muuttaa sävyä Heikinheimon kohtalon tietäen kepeästä joksikin muuksi.

Oma lukunsa on, että kirjailija jankuttaa tavalla, joka kielii pakkomielteisyydestä. Jotkut vitsit toistuvat puuduttavuuteen asti. Kirjoittajan sarkastisesti ja samalla puolitosissaan käyttämä kerskailu omasta historiastaan armeijan tykkimiehenä ehtii väljähtyä niin pahasti, että kirjan loppupuolella tekijä itsekin toteaa, ettei jaksa toistaa samaa juttua!

Monet tarinat ovat niin henkilökohtaisia, ettei niitä voi vahvistaa legendoiksi tai todeksi mitenkään. Ne ovat viihdekirjallisuutta, asiaproosan saralla lähellä esseismiä. Silti ainakin yksi kohta Mätämunan muistelmissa vaikutti lukiessani hyvin todenmukaiselta:

Leif Segerstam ei kuitenkaan ollut paikalla [Heikinheimon järjestämässä suomalaisen musiikin viennin seminaarissa]. Se johtui ehkä siitä, että törmäsimme Helsinki-Vantaan lentoasemalla sitten, kun tuo Finnairin vihoviimeinen kone ennen joulua oli laskeutunut. Hallissa johon kuljettimet tuovat matkatavarat oli paljon väkeä, nähtävästi parin–kolmen koneen matkustajat. Huomasin joukossa Segerstamin ja laittauduin hänen pakeilleen toivottaakseni hänelle hyvää joulua ja kysyäkseni pääseekö hän tulemaan tuohon seminaariin.

Se jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Segerstam, joka oli päissään kuin apina, veti minut nähtyään suuret keuhkonsa täyteen ilmaa kuin keuhkokuvauksessa ja karjaisi niin kovalla äänellä kuin suinkin:

”Kuulkaa nyt kaikki jotka on täällä!!! Mun nimi on Leif Segerstam ja toi paska-v-ttu tossa on Seppo Heikinheimo! Se on Suomen musiikkielämän suurin paska-v-ttu, ja se pitäis ampua ja haudata sitten pää edellä makkiin.”

Suuressa hallissa tuli äkisti aivan hiljaista, joten Segerstam saattoi jatkaa semanttiselta sisällöltään suunnilleen samantapaista mesoamistaan aavistuksen verran diminuendo. Minua tilanne alkoi huvittaa suunnattomasti, sillä minuahan ei kukaan tuossa täysin satunnaisessa otannassa suomalaisia tuntenut; Segerstam oli sen sijaan kaikkien nähtävissä ja helposti paikannettavissa jumalattoman mölinänsä takia. Menin ikkunan edessä olevalle tuolille ja rupesin lukemaan jotain lehteä, katsellen sen takaa tuota suoraan sanoen aika säälittävää näkyä: yksi maan hienoimmista taiteilijoista käyttäytyi arvolleen täysin sopimattomalla tavalla.

Runsaan promillemäärän takia Segerstamilta meni välillä kieli solmuun jolloin minä luikkasin:

”Hej Leif, tala bara svenska! Du kan int’ finska när du är full!”

Noin viiden minuutin kuluttua Segerstamin pannusta loppui paine, osittain senkin takia että kaikki olivat saaneet tarpeekseen tästä käsittämättömästä performanssista ja täyttäneet hallin taas tavallisella puheensorinalla. Menin silloin noin vaaksan päähän Segerstamista ja sanoin syvää mielipahaa ilmaisten:

”Miten sinä Leif nyt tuolla tavalla käyttäydyt? Sinähän olet kotoisin sivistyskodista, isäsi oli musiikin opettaja Selim Segerstam, sisaresi hienostunut laulajatar Marianne Segerstam, joilta sinä olet saanut parhaan mahdolliset suomenruotsalaisen kotikasvatuksen.”

”Mee v-ttuun! Mä vihaan sua!”

Tätä mitätöntä pikkujuttua ei olisi kannattanut kertoa muuten kuin esimerkkinä siitä, millaisia yllättäviä jännitteitä voi toisinaan muodostua taiteilijoiden ja heidän kriitikoidensa välille. – –

*

Harva omaelämäkerta päättyy kirjoittajansa perusteluihin siitä, miksi hän aikoo tappaa itsensä. Lista on suurimmaksi osaksi humoristinen. Syiksi mainitaan esimerkiksi Martti Ahtisaaren presidenttiys ja pesäpallo-otteluiden tauoilla kuultava mökämusiikki.

Ehkä juuri siksi listassa on jotain erityisen kylmäävää. Kuten tunnettua, kriitikko päätti elämänsä pian sen jälkeen, kun hän toimitti kirjansa käsikirjoituksen Otavalle. Viimeiset hetket puhelimen kautta todistaneen Helsingin Sanomien entisen päätoimittaja Reetta Meriläisen haastattelu on luettavissa. Haastattelu on tehty Kultakuume-ohjelmaan.

Muistelmien viimeinen luku on nimetty: Onko jumalaa olemassa? Siinä esitetyt pohdinnat Jumalan olemassaolosta ovat tasoa, josta päästään ylitse lukion ensimmäisten filosofiankurssien aikana. Siksi ne ovat outoa luettavaa sanansäilää niin terävästi käyttäneen miehen kuin Heikinheimon tuottamiksi, kuin sanottava olisi vain puristettu viimeistä pisaraa myöten loppuun ja homma täytyy kääräistä pakettiin jotenkin.

Rivien välistä on luettavissa tekosyiden tarjoamista, epäreilua toisten niskoille vastuun sysäämistä. Miltä mahtoi tuntua Heikinheimon lapsista heidän luettuaan kirjasta yhdeksi itsemurhan syyksi sen, että lapset elävät jo omaa elämäänsä eivätkä tarvitse isäänsä? Toisaalta ainakin Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelman haastattelussa vuonna 2000 kriitikon poika toteaa isän aikomuksen olleen hyvissä ajoin tiedossa ja välien olleen lämpimät loppuun asti.

En ole sitä mieltä, että itsemurha on automaattisesti itsekeskeinen teko, vaan se on tällaisten itsekkyyskysymysten ulkopuolella oleva filosofinen ongelma, mutta sen perusteleminen kuten Heikinheimo tekee on kieltämättä täydellisen sisäänpäinkääntynyttä.

Tämä osoittaa masennuksen luonteen sairautena: Kaikki sanottu ja tehty otetaan itseen, kierrätetään itsen kautta. En tarkoita tavanomaista subjektiivisuutta vaan pakkomielteistä ajattelua, jossa kaikessa on kyse ensisijaisesti juuri omasta minuudesta.

Pahasti masentuneella ei ole kykyä jättää minuuttaan taka-alalle kuten asioita tehdessä ja mielekkäästi eläessä pitäisi olla. Tämä kykenemättömyys on Heikinheimolla läpi kirjan. Hän esittää itsensä etäisesti, mutta on tarinoissaan aina se joka on niskan päällä, aina loputtoman oikeassa, aina se joka tuntee vahvimmin.

Viimeisen luvun lukeminen sieppaa oudosti mahanpohjasta. Luku alkaa kertomuksella autolautta Estonian kohtalosta ja sitä seuranneista pohdiskeluista Jumalan olemassaolosta.

Heikinheimo päätyy siihen, että koska elämässä ei ole korkeampaa tarkoitusta, ei ole mitään syytä jatkaa fyysistä olemista. Hän valitsee absurdistisen filosofian esittämästä kolmesta tarjolla olevasta tiestä sen, joka ei todista mitään – juuri siksi koska se päättää sen ihmisen, jolle pitäisi jotain todistaa – itsen.

Kaksi muuta, uskoon tuleminen ja absurdiuden hyväksyminen, ovat poissa kuvioista. ”Eeli, eeli, lama sabaktani!” – ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” on omituinen päätös teokselle, jota on sävyttänyt pääasiassa ironinen ja ilkikurinen huumori. Kaikkein tylyimmältä tuntuu isoilla kirjaimilla viimeiseksi sanaksi hakattu

LOPPU


[1] Pitkä alaviite. Koska Heikinheimon kertomissa kaskuissa ja tarinoissa on vähintään yhtä paljon Lapin lisää kuin Errol Flynnin elämäkerrassa My Wicked, Wicked Ways, päätin huvikseni ottaa selvää, mitkä muutamista tarinoista pitävät paikkansa ja mitkä eivät, jos vaikutti siltä että vastaus on helposti löydettävissä, kiitos Googlen, jota ei Heikinheimon kirjan ilmestymisen aikana ollut vielä edes ajatuksena.

Heikinheimo kertoo käyneensä georgialaisessa ravintolassa, jota piti 80-vuotias Helsingin olympialaisten painijamestari. Kun painija kuuli Heikinheimon olevan Helsingistä, hän lupasi kriitikolle loppuelämäksi ilmaiset sapuskat ravintolassaan. Tämä on söpö pikku tarina, jolla Heikinheimo halusi kertoa neuvostokansojen ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta.

Heikinheimo ei kerro mainitun painijan nimeä… Tämä oli helposti tarkistettavissa. Urheiluhullut ovat tunnetusti todellisia triviatietouden kerääjiä, joten Wikipediasta, tietysti myös suomalaiselta puolelta, löytyvät tiedot kaikista Helsingin olympialaisissa voittaneista painijoista, joukossa aikamoinen määrä neuvostoliittolaisia. Heikinheimo ei mainitse, missä sarjassa painija kilpaili, joten jouduin etsimään oikean ihmisen kaikista voittajista.

Huomasin, että Helsingin olympialaisissa oli kaikista kultaa voittaneista neuvostoliittolaisista painijoista joukossa kolme, jotka voisivat sopia Heikinheimon kuvaukseen.

Ongelma on, että Heikinheimo kuvaa painijan 80-vuotiaaksi ja georgialaiseksi. Vain yksi painijoista oli Heikinheimon elinaikana lähellä 80 vuotta, mutta hän ei ollut georgialainen vaan virolainen Johannes Kotkas.

Georgialaiset painijat eivät olleet Heikinheimon elinaikana lähelläkään tuota ikää. Toinen heistä, Arsen Mekokišvili, sitä paitsi kuoli auto-onnettomuudessa Moskovassa jo 1971, alle 60-vuotiaana.

Todennäköisin vaihtoehto on siis David Tsimakuridze, joka oli kuitenkin Heikinheimon kuollessa vasta 72-vuotias, ja koska tarina on todennäköisesti tapahtunut jo aika lailla ennen kriitikon kuolinvuotta, on Tsimakuridze ollut tuolloin varmasti alle 70-vuotias.

Ehkä tällainen Heikinheimon mainitsema ravintoloitsija todella oli olemassa, mutta tarina vaati häneen kerronnallisesti terävämpiä yksityiskohtia, piirteitä jotka ovat yhdistelmiä useammista ihmisistä.

Tämä on kevytluontoinen kasku, jossa pieni huijaaminen kuuluu asiaan. Kirja on sellaisia täynnä, ja Heikinheimo tekee lukijalleen selväksi huijaavansa monissa kohdissa.

Ongelmia tulee, kun mennään niin henkilökohtaisiin ja huumorittomiin asioihin, ettei luikurin laskettelua voi pitää moraalisesti suoraselkäisenä.

Yksi näistä asioista on väite, että Ilta-Sanomien toimittaja Marja Niiniluoto sai lohdutukseksi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston johtajan päällikön pestin 1965, koska hänen miehensä Yrjö Niiniluoto, entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja, oli kuollut sydänkohtaukseen matkalla Etelä-Afrikassa.

Yrjö Niiniluoto oli kuollut sydänkohtaukseen jo 1961. Surevan lesken lohduttaminen on teoria, jota ei voi sulkea noin vain poiskaan, mutta esimiesasemaan nouseminen pian tragedian jälkeen on aika lailla eri asia kuin uuden työpaikan saaminen neljä vuotta puolison kuoleman jälkeen.

Juttu menee satunnaisen kaskun sijasta työpaikkajuoruilun puolelle. On eri asia pitääkö lieventävänä vai halveksuttavana asianhaarana sitä, että Marja Niiniluoto oli ollut jo pari vuotta kuolleena Heikinheimon kirjoittaessa teostaan.

Tekijästä

Tekijästä

Akatemian ja suuren yleisön suurin ero suhteessa taiteen vastaanottoon on, että vain äärimmäisen akateeminen kritiikki muistaa välillä tiputtaa väsyneitä huomioita tekijän kuolemasta. Yleisö ei ole välittänyt tekijästä koskaan muutenkaan… Ja siksi tekijä on aina läsnä. Michael Bay -elokuva on käsite, vaikka ei ajattelisi tekijää aktiivisesti katsoessaan Transformersia. Michael Bay on kritiikeissä Michael Bay -elokuvan merkittävin lähde ja olemus. Michael Bay -elokuva on olemassa ennen kaikkea suurelle yleisölle. Myöskään kukaan kriitikko ei nykypäivänä puhu tosissaan täyden subjektivismin kautta, hyläten tekijän intentiot. Sellaista kritiikkiä saa etsiä Suomestakin muualta kuin ehkä Niin & näinin sivuilta (ja tämäkin on vain arvaus). Auteurismi sävyttää vähintään taustalla nimenomaan kritiikissä. Entä Iida Rauhalammin Ylen Kulttuuricocktailiin kirjoittama artikkeli, jossa dramaattisesti hyvästellään Johnny Depp ja James Franco, koska nämä ovat paljastuneet epätäydellisiksi ihmisiksi ja jopa nilkeiksi, heidän rikoksensa anteeksiantamattomiksi, heidän huolella hiottu ja isolla rahalla luotu julkisuuskuvansa sekä rooliensa monimuotoisuus yhteensovittamattomiksi yksityisyyden kanssa? Kotikaupunkini yliopiston mediatutkijaa lainataan: ”Katariina Kyrölän mukaan taidetta on mahdotonta erottaa tekijästään. Tutkija sanoo, että tietenkin voimme äänestää jaloillamme ja olla tukematta seksuaalisesta ahdisteluista syytettyjän [sic] henkilöiden taidetta.” Tekijän pitäisi olla vain yksi osa kaikesta, mutta Kyröläkin – jonka oman alan klassikkoihin käsite tekijän kuolemasta kuuluu – tuo esille, että Blue Is the Warmest Color (2013) meni pilalle, koska ohjaaja käytti yhdessä kohtauksessa epäeettisiä keinoja.

Tämä on todellisuus. Jos jokin tässä on ylimielistä, se on olettamus, että voimme todella tuntea tekijän, mutta tämä on ylimielisyyttä, jota ilman koko humanistista akatemiaa ei olisi olemassa. Henkilökohtaisesti en ole koskaan kokenut tekijän roolia samalla tavalla kuin Kyrölä, vaikka olen aina korostanut teoksen suhdetta osana todellisuutta. Olen siis ollut hiukan keskimääräistä barthesilaisempi katsoja. Olen painottanut teoksen itsensä epäeettisyyttä ja tarkoituksellisuutta suhteessa maailmaan, kuten tein Laajakuvaan kirjoittaessani The Disaster Artistista (2017), en niinkään taiteen luomiseen käytettyjen keinojen epäeettisyyttä. Siksi en käsitellyt kritiikissä sanallakaan James Francon ahdistelusyytöksiä; en edes ajatellut asiaa muutamaa hetkeä kauempaa, koska mielestäni elokuva oli epäeettinen toisella tavalla, jonka koin velvollisuudekseni tuoda esille, koska muuten siihen ei kiinnitettäisi lainkaan huomiota ahdistelu-uutisten sijasta – ja koska halusin puhua elokuvasta. Minusta on turhauttavaa, että katsojien mieliin vaikuttamaan pyrkivälle propagandalle annetaan usein vankilasta vapautumisen kortti silkan taiteellisen vapauden nojalla, mutta ihmisiä kiinnostaa sitä vastoin valtavasti, kuinka törppö teoksen tekijä on ollut. Haluan puhua korostetusti teoksista, en niiden ohi, niin kuin suurin osa kulttuurikeskustelusta käydään ja on myös historiallisesti käyty. Koen, että vaikka tekijä olisi osa teosta, ei teos ole samalla logiikalla automaattisesti osa tekijästä puhumista ja kummastakin voi puhua liikaa suhteessa toiseen.

Barthes on joka tapauksessa hävinnyt humanistisen veikkauspelin, ja hyvä niin. Näin mediatutkimuksen isot nimet katoavat historiaan yksi kerrallaan, osaksi historiankirjoitusta, kauemmas olennaisuudesta, koska media ja yleisön suhde siihen muuttuvat nopeammin kuin koskaan ennen.

Vielä Twin Peaksista

Vielä Twin Peaksista

Kirjoitin Laajakuvaan tänään Twin Peaksista. Jatkan tekstiä jälkikirjoituksen omaisesti tänne.

Kolmas kausi antaa nenille nörttikulttuurille. [1] Alkuperäinen sarja luotiin työpaikkojen taukohuoneiden keskustelunavaajaksi. Siihen on suhtauduttu samalla tavalla nytkin.

Taukohuoneet ovat vaihtuneet Internetiksi ja kaikille mahdollinen spekulointi on mutatoitunut isojen nörttikulttuuria edustavien medioiden jakso jaksolta -analyyseiksi.

Samalla uusi Twin Peaks käy odotuksia vastaan. Se kutsuu katsojan makustelemaan, sarjan ystävät keskustelemaan ja odottamaan seuraavaa jaksoa osoittaen mielenköyhimmät analyysit naurettaviksi jo julkaisuhetkellään.

Ja mielenköyhästä todella voidaan puhua. Lähes kellään mielipidekirjoituksia tehneellä ei ole ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Sarjan saama vastaanotto on pikemminkin osoittanut kuinka tyhjää tv-kritiikki on.

David Lynchin tyyliin on suhtauduttu paikoin vihamielisesti jopa kehuvissa arvioissa, ilmeisesti koska se on tullut monille tv-kulttuurin ja kahden ensimmäisen kauden rakastajille mutta Lynchin elokuvia tuntemattomille yllätyksenä.

Kahdeksannen jakson abstrakteja näkymiä on kuvattu ”kauniiksi hölynpölyksi, joka toimii parhaiten luupilla taidegalleriassa halpaa punaviiniä siemaillen”, ikään kuin televisioissa ja taidegallerioissa olisi säännöt, ehdottomasti noudatettavat diskurssit, jotka ovat luonnonlakeja.

Kritiikki muistuttaa Lynchin omaa näkemystä puhelimella katsotuista elokuvista. Täsmälleen samasta ei kuitenkaan ole kyse. Tekijä tietää formaattinsa ja mihin se on tarkoitettu. Asia voisi olla Lynchinkin mielestä eri, jos tehtäisiin elokuva, joka on suunniteltu teatterin sijasta ensisijaisesti puhelimelle.

Edellä mainitsemaani taidegallerioiden hölynpölyä masentavampaa näkemystä kokeellisen elokuvan esteettisistä mahdollisuuksista ei tule helposti mieleeni. Nimenomaan elokuvan, koska monet kriitikot eivät vieläkään tajua katsovansa elokuvan ja sarjan välimaastossa liikkuvaa hybridiä, vaikka toistelevat hokemaa kuin meemiä.

Suoranainen hätä muka-nörteillä on, kun jaksojen analyysi paljastuu Twin Peaksin arvaamattomuuden takia pohjimmiltaan turhaksi. Jaksoista ei voi vetää lopullisia johtopäätöksiä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, jos tapahtuminen nyt on mittari, jolla haluaa taidetta ajatella.

Mutta kun tv-kritiikki on: jaksojen kertaus, muutamat kohokohdat, lyhyt ja helppo oma mielipide loppuun. Tämän sovittaminen Twin Peaksiin osoittautui viikko viikon jälkeen koomisemmaksi. Teos tekee, mitä olen tv-sarjoilta odottanut eli käsittää ”sarjan” sanan moniosaisuuteen viittaavasta luonteesta huolimatta kokonaisuudeksi.

Tämä on siirtymistä populaarista (toistosta ja kertosäkeistä) post-bop-jazziin (teemojen variointiin ja jatkuvaan kehitykseen).

Harva televisiokatsoja altistuu audiovisuaalisessa kuvavirrassaan millekään poikkeukselliselle – tai edes haluaa sitä. Hauskasti kolmas kausi tekee uusiksi ajan suosituinta tv:tä eli halpoja NCIS-tyylisiä rikosohjelmia kuten ensimmäiset kaudet oman aikansa saippuaoopperaa. [2]

*

Elinympäristön pehmustaminen vaaroja vastaan viedään niin pitkälle, että se ulotetaan koskemaan myös taideteoksia, joilta toivotaan ennakoitavuutta ja trooppeja. Televisiosarja on zeniitti kehityksessä, vielä pidemmälle viety kiteytys kuin popmusiikki.

Yleisestä nössöytymisestä muovautuu tuttu mustavalkoisen väittelyn maailma, jossa arkipäivän paineet puretaan mölyämällä tyhjänpäiväisiä, kun ei ole muuta tekemistä eikä konkreettisesti, materiaalisessa maailmassa esiintyviä haasteita.

Kukaan ei kuitenkaan todella tee mitään radikaalia, vaikka kovasti uhotaan, on kyse yhteiskunnallisista liikkeistä, taiteesta, väkivallasta…

Paitsi Twin Peaks, joka teki televisiossa jotain, mitä tullaan tuskin näkemään enää pitkään aikaan.


[1] Sana ”nörttikulttuuri” liittyy pseudovastakulttuuriksi kutsumaani ilmiöön, jossa valtavirtaa markkinoidaan niin sanotun vaihtoehtoisuuden leiman avulla, koska se on erityisesti nuorille helppoa. Geek on uusi musta.

Kyse on samasta kuin anarkistimerkkien painamisesta vietnamilaisessa hikipajassa tehtyihin t-paitoihin. Edelleen elävän ja epäseksikkään nörttiyden alakulttuurin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Siis sellaisen, jossa voidaan puhua parhaista omien hahmojen kuolemista roolipelikampanjoissa viisi tuntia putkeen.

Nykyisessä mielessä nörttikulttuuri on vain toinen tapa kutsua passiivista harrastamista, siis television katsomista, videopelien pelaamista ja muuta, jos sen ympärille luodaan tarpeeksi suuri keskustelukulttuuri ja mainosympäristö. YouTube on ollut tässä avainasemassa.

Tarve määrittää itsensä kulttuurin osaksi taas syntyy huomiosta, että joku toinen ihminen voi tässä maailmassa pitää samoista asioista kuin itse.

Pidän jokaista vaahto suupielessä nörtiksi tunnustautuvaa ja siitä ylpeyttä tuntevaa ihmistä lähinnä raivokkaana kuluttajana. Tällainen identifioituminen on kuin pitäisi luonteensa merkittävimpänä piirteenä vessapaperin käyttöä.

[2] NCIS on ollut useampana vuotena maailman suosituin televisiosarja ja yksi suosituimmista yhdysvaltalaisista televisiosarjoista koskaan. Tämä on hyvä muistaa väitettynä laatutelevision aikakautena.

Tie kahden filmikritiikin lävitse, uusformalistisen ja kulttuurisen. En tiedä onko minulla avainta, mutta tässä voi olla ohje sen takomiseen. Elokuva on olemassa kulttuurin ja muodon välissä. Biologiansa avulla katsoja tunnistaa mitä tapahtuu ja reagoi, osaa lukea kuvakieltä eli muotoja. Kulttuuri ei niinkään vaikuta elokuvan kieleen kuin siihen mitä muodoilla ja alkukantaisia reaktioita manipuloimalla yritetään sanoa. Katsoja voi esimerkiksi tunnistaa aivojensa virityksen avulla luonnossa uhan, mutta ei aina osaa sanoa mikä uhka on. Se miten uhka luetaan on vuorostaan kulttuurista. Estetiikassani kauneimmillaan elokuva syleilee ja pakenee kumpaakin tapaa katsoa, rikkoo itsensä.

Kuva: Runner1616 (Wikimedia) –  Konvas 1KSR-1M 17EP, neuvostoliittolainen filmikamera

Kritiikin kieltämisestä

Kritiikin kieltämisestä

Kieltäessään kritiikin moni tulee vahingossa kieltäneeksi myös taiteen.

Kritiikin vastustajalle taideteos on koskematon, mielipiteiden ulkopuolella. Tämä pätee erityisesti, jos teos on laajalti yleisön rakastama. Tarkoittaen ”tekee paljon rahaa”.

Mutta teoksesta keskustelun ja kritiikin arvon mitätöidessään kriitikoiden kriitikko  olettaa, että taide ei voi aiheuttaa vastaanottajassaan poikkeavia värinöitä, jos mitään.

Kritiikin kieltäjät kuuluvat ehkä tahtomattaan samaan leiriin kuin itsepintaisesti sisällöttömintä fiktiota puolustavat Internet-sankarit. Siis he, joita kiusaavat videopeleistä vedetyt poliittiset implikaatiot, metatulkinnat ja popcornin kritisoiminen.

Heidän näkemyksensä mukaan kriitikko ottaa tosissaan jotain, jota ei ole olemassa. Taide on aikuisten tapa leikkiä lasten mielikuvitusleikkejä. Suhtautumisessa oletetaan fiktion olevan tarueläin.

Tämä kertoo usein – vaikka ei aina – myös kaksinaismoralistisesta suhtautumisesta. Fiktion pohtiminen vakavasti kiusaa tätä ryhmää siksi, että se implikoi asioita, joista he eivät pidä – tarkemmin katsoen usein on kyse siitä, että tulkinta ei ole mieluinen; ei siitä, että se on tehty.

Mikä on itsessään todiste siitä, että myös he ottavat fiktion jollain tasolla tosissaan.

Edellä esitellyssä kuviossa avautuu samalla fiktion suhde todellisuuteen. Usko siirtää vuoria, ja taide on uskonnon luonnospaperi: se vaatii luottoa itseensä ja naurettavuuksiin, jotta sen kokija voi saavuttaa jotain, joka on materialismin ulottumattomissa.

Ihminen joka nauttii taiteesta mutta inhoaa sen analyysia pelkää pyhän sanan murtuvan, paljastuvan keinotekoiseksi kyseenalaistavien mielipiteiden takia.

Hänelle Jumala on kokemus ja kritiikki vastine yliopistolliselle teologialle – askel kauemmas puhtaasta uskosta ja siksi pelkoa herättävä, ateismin kanssa flirttaileva.

Tai sitten he ovat vapaa-ajattelijoiden kaltaisia ateisteja, jotka yrittävät todistaa tyhjäksi sen, jossa ennen nähtiin olevan Jumala. He haluavat vaihtaa merkityksellisyyden stimulaatioon, Raamatun pornolehteen.

Ei tarvitse esimerkiksi analysoida millaisen naiskuvan Bayonetta-videopelien päähenkilö antaa, koska pitää tyytyä siihen tasoon, jonka näkee. Bayonetta ei ole oikea nainen, joten mitään sanottavaa suuntaan tai toiseen ei ole. Ikään kuin hahmo olisi suunniteltu tietynlaiseksi täysin vahingossa.

Olisi kiinnostavaa kuulla, miten Bayonettaa katsoessaan erektion saava tulkinnankieltäjä selittää reaktionsa, jos hahmosta ei voida vetää todellisia johtopäätöksiä.

*

Kärjistän paikoin mutta en liiaksi. Tätä Internet-kulttuuriin liittyvä esseismi on; voi kirjoittaa yleistyksiä, jotka olisi muussa yhteydessä hylännyt. Kivien alta ryömineet mielipidesankarit näppäimistöineen ovat tehneet edellä kirjoittamastani esiin pulppuavaa todellisuutta.

Bayonetta-esimerkkiini olen törmännyt niin monta kertaa, että se käy mallikuvaksi kesken jäävästä ajattelusta.

Silti: Kriitikoiden joukossa on kriitikoiden kriitikoiden kaltaisia. Jälkimmäisessä ryhmässä alajoukko, jolla on vain tarve tasapainottaa vaakakuppia. Vielä enemmän on ihmisiä, joilla on vain pakottava tarve avata suunsa, on siitä mitään iloa tai ei.

Vaikka olen vaihteeksi tässä luonnostelmassani kriitikon karikatyyrin puolella, en tarkoita, että fiktio on yksi yhteen kuvaamansa todellisuuden kanssa. Se on vain tiiviissä yhteydessä.

Fiktio on verkko, jossa fakta roikkuu hämähäkkinä ja puree sitä, joka jää kiinni.