Avainsana: kritiikki

Kritiikki on kuollut, eläköön kritiikki

Kritiikki on kuollut, eläköön kritiikki

Ajattelen taidetta ennen kaikkea taidekokemusten ulkopuolella, teosten vaikutukset jatkuvat ja jatkuvat ja niiden on annettava tehdä niin. Uskoakseni ihmisen vakuuttelua kirjallisuuskiinnostuksensa vakavuudesta, hänen täytyy näyttää minulle ajattelevansa sitä muutenkin kuin lukiessaan.

Jotta näillä pohdinnoilla olisi joku merkitys, on mietittävä makuaan: Miksi se on sellainen kuin on. Suosittelen pohtimaan tarkasti, jos ei osaa sanoa, miksi todella inhoaa tai pitää jostain.

Syiden pohtimisen olisi suotavaa olla kokonaisvaltaista. On ajateltava millaisen kulttuurin kasvatti on, samoin kasvatustaan, moraaliaan ja henkilöhistoriaansa. Entä mikä mieltymyksissä on selvästi biologista? Vastauksista syntyy käsitys esteettisten ihanteiden syistä.

Esimerkkejä omista tajunnan laajenemisen kokemuksistani: Luettuani pätevää tutkimusta tai journalismia sisäistin, kuinka ulkomaanuutiset antavat usein puutteellisen tai vääristyneen kuvan vieraiden kulttuurien ilmiöistä – ovat ne hyviä tai huonoja. Sama virheellisyys korostuu myös tiedeuutisoinnissa ja taidekritiikissä. [1]

Feminististen ystävien myötä olen tarkistanut omia kantojani eri kirjallisuuden lajien historiaan. Olen alkanut suhtautua skeptisesti niin populismin kuin akatemian muoti-ilmiöihin. Asioihin hurahtaminen on jäänyt teini-ikään, jonne se mielestäni myös kuuluu. Taiteesta voi nauttia riemulla pimahtamatta täysin.

Elokuvakritiikissä pitkään pyöriskeltyäni – luettuani, oikoluettuani, kirjoitettuani, osallistuttuani ”keskusteluun”… tätä viimeistä kadun… – voin varmuudella sanoa kaikkea huonoa kritiikkiä yhdistävän yhden piirteen:

Kritiikki epäonnistuu, jos kirjoittaja ei ole luonut kuvaa omasta maustaan. Jos kuvaa itsestä taiteen kokijana ei ole, ei onnistu myöskään mieleenpainuvan sanottavan kirjoittaminen teoksista.

Näin jäävät niin esteettiset kuin moraaliset mielipiteet perusteettomiksi. Virkkeissä on tuttuja sanalitanioita, jotka eivät tarkoita mitään. Valtaosasta kritiikkiä puuttuu itse kritiikki, perusteltu mielipide. Kaikilla on mielipiteitä, perusteluista on pulaa. Ei ihme, että koko journalismin laji vetää viimeisiään.

En juurikaan enää lue kritiikkejä, mutta satunnaisesti silmiini osuvassa kirjallisuuskritiikissä, erityisesti sanomalehdissä, on sama ongelma. Esteettisten ihanteiden soveltaminen teoksiin ei ole väärin, mutta usein ihanteet ovat muualta apinoituja, valtavirtakritiikin perinteiden mukaisia ja huonosti perusteltuja.

Toisinaan vastaan tulee yksinkertaisesti kriitikon tietämättömyys, monet taustatiedotkin ovat selvästi haastatteluista tai pressimateriaalista poimittuja.

Jotkut suomalaisen kirjallisuuskritiikin tekijät eivät tiedä, miten suhtautua kokeelliseen – tai edes pseudokokeelliseen – kirjallisuuteen, vaan kutsuvat sitä asenteellisesti vuodesta toiseen outoiluksi ja nostavat ihanteeksi helpon sulateltavuuden. Positiivisimmillaan ei osata sanoa juuri mitään.

Tällaisessa tapauksessa olennainen juurille menevä kysymys on seuraava: Miksi ihmeessä kirjallisuuden meriitin pitäisi olla helppo luettavuus ja siten lukijansa paapominen? Jatkokysymys: Miksi minä, kriitikko, pidän tätä helppoutta ihanteena?

Ei liene ihme, että omista vioistaan huolimatta oivaltavampaa kritiikkiä löytää joidenkin hyvien kirjallisuuslehtien lisäksi täältä blogimaailmasta.

[1] Suosikkiylimielisyyteni tässä sarjassa on todellinen klassikko suoraan 50-luvulta: ranskalaisten elokuvakriitikoiden (kuten Rivetten ja Godardin) töräyttämä Kurosawan dumaaminen ”ei-japanilaisena” ohjaajana verrattuna Mizoguchiin tai Ozuun, mikä on naurettava väite, niin kuin ranskalaiset voisivat päättää oikean japanilaisuuden, joka on heidän tulkinnassaan vain teehöyryn hengittelyä ja riisikipon tuijottelua, ei miekkailuviihdettä. Kurosawan elokuvat ovat erityisesti moraalikäsityksiltään selvästi buddhalaisvaikutteisia, mikä paljastuu menemällä lähteelle eli lukemalla ohjaajan omia näkemyksiä teoksistaan. Tämä on muuten toinen asia, mitä kriitikot eivät tykkää tehdä: etsiä lähteitä väitteilleen.

Kritiikistä, jälleen kerran, 2

Kritiikistä, jälleen kerran, 2

Katsoin jälleen Elävästä arkistosta tämän puolentoista tunnin ohjelman, jossa kriitikot ja taiteilijat keskustelevat kritiikin merkityksestä.

Keskustelun vetäjänä on Jörn Donner. Paikalla ovat Ere Kokkonen, Laura Voutilainen, Mikael Fränti, Tapani Länsiö, Alpo Suhonen, Suvi Ahola, Marjatta Tapiola, Kaisu Mikkola, Markku Eskelinen, Einojuhani Rautavaara… Vieraita on parisenkymmentä.

Sanan ”keskustelu” ympärille voi sijoittaa vielä ylimääräiset 10 lainausmerkkiä, koska painopiste on huutamisessa. Ohjelma on paras mahdollinen vastalause harhaisille kuvitelmille, joiden mukaan ennen sivistys hallitsi julkisia ulostuloja ja sosiaalinen media on pilannut kaiken.

Ihmisen muisti on lyhyt. Osin käsitys suomalaisen yhteiskunnan häijyyntymisestä johtuu siitä, ettei julkista keskustelua enää käydä näin rajusti. Kansalaisten itsensä täytyy hoitaa se puoli, eikä ainoa turhautumien purkuväline ole enää Veikko Ennalan kirjepalsta.

Tarkoitus olisi luultavasti puhua kritiikin ja taiteen välisestä suhteesta, mutta ohjelma lähtee Donnerin käsistä ensimmäisen viiden minuutin aikana. Kaikki alkavat puhua keskenään kuuntelematta toisiaan, puheenvuorot saadaan huutamalla kovempaa kuin muut.

Yleiset kulttuurin ja humanismin merkitykseen vetoavat puhujat lytätään täysin, huonot kiilataan surutta ulos. Välillä hiljennytään kuuntelemaan mutta ei koskaan järkeä. Moodi on avoin vittuilu, turhautuminen ja vaivoin pidätelty raivo.

Niin hyvin kehää kierretään, että ohjelman lopuksi Donner toteaa katsojien luultavasti vaihtaneen kanavaa ja kaiken menneen päin persettä. Kehtaan olla eri mieltä: näin huikeaa tv-viihdettä kulttuurista ei enää tehdä eikä edes voitaisi.

Tämä on siis kulttuuripöhinää Ison-Britannian tai Ranskan malliin. Eurooppalaisten esikuvien jälkeen olemme siirtyneet yhdysvaltalaiseen kommunikaatioon, jossa vahva taiteen kentän sisäistä konsensusta rikkova näkemys esimerkiksi esteettisistä pyrkimyksistä tai kiinnostavasta sisällöstä on ajatuksena vieras.

En pidä poliittisella korrektiudella lätkimisestä, mutta sanapari hiipii mieleeni väistämättä.

Se kielii laajemmasta ongelmasta; kärkevyyttä harjoittavat enää sivistymättömiksi oletetut. Näin ei tulisi olla.

*

Mikään edellä kirjoittamani ei tarkoita, että ohjelmassa olisi sisällöllisesti hyvää keskustelua kritiikistä. Suurimmaksi osaksi ei ole. Paikalla on ihmisiä, jotka ovat ajattelun sijasta kiinnostuneempia möykkäämisestä, eivätkä häpeä sitä lainkaan.

Osa puhujista on näkemyksellisiä, toisaalta osa erityisesti vanhemmista herroista laukoo täyslaidalliselta mielipiteitä, jotka herättävät myötähäpeää ja kysymyksiä taidekeskustelun yleisestä mielekkyydestä.

Iso osa keskustelijoista ei tajua, kuinka ikävystyttäviä ja huonoja puhumaan ovat.

Ohjelma on siis vertaansa vailla. Se riisuu titteleitä ja on oiva nettikeskustelusimulaattori kauan edellä aikaansa.

Melkein tällaista kaipaa. Metelöivät riitapukarit olisi tällöin suljettu yhteen laatikkoon, jota kansa voi äimistyneenä katsoa.

Tällaista kunnon huutoa Yleltä joka lauantai saunavuoron jälkeen puolentoista tunnin ajan, niin kyllä Suomessa löydettäisiin pian yhtenäiskulttuuri uudestaan…

*

Leikki sikseen. Aikansa kutakin, kritiikin portinvartijan rooli on tullut poistuakseen. Jopa 30 tai 40 vuotta samassa virassa olleet kriitikot ovat leipiintyneitä ja usein näkemyksiltään köyhiä.

Eikä maailmassa taida löytyä ketään niin hullua, että haluaisi heidän tilalleen. Useimmat kritiikkiä kirjoittavat ihmiset ovat persoonattomia senttareita.

Jos olisin kirjailija, lukisin mitä teoksestani on kirjoitettu seuraamissani blogeissa, koska ne pakottaisivat minut kohtaamaan kirjoitusteni vaikutuksen yleisössä. Lehdille antaisin vähemmän arvoa.

Kehitys kehittyy, mutta en mielelläni haluaisi luottaa vain blogeihin. Silti minusta tuntuu vainoharhaisesti siltä, että kirjoitan itsekin keskimäärin kriittisemmin taiteesta ja ilmiöistä kuin useimmat suomalaiset kulttuurinaamat, eikä se ole vaatinut tosiaankaan paljoa. Olen myös huomattavan helläkätinen, voisin kirjoittaa paljon pahemminkin.

Edelliset eivät ole hyviä merkkejä. Minua rajummin saisi, voisi ja pitäisi sanoa jo taidekentän tyylillisen monotonian estämiseksi.

Kritiikistä, jälleen kerran, 1

Kirjoitin seuraavan Opus Vei -blogiin kommentiksi, mutta laitan sen nyt hiukan muokattuna tähän, koska näkyjään tämä on kirjallisuusblogi.

En hyvällä tahdollakaan ymmärrä, miten maan vaikutusvaltaisimman lehden kirjallisuuskriitikko voi kirjoittaa näin Miki Liukkosen Romaanista Hiljaisuuden mestari (2019):

”Yksinkertainen kysymys, kuten onko Hiljaisuuden mestari huono vai hyvä romaani, on täysin toissijainen, irrelevantti, koska se kohdistuu sellaiseen järkeilyyn, joka on romaanin omassa universumissa järjetöntä.”

– Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat

Jos jossain hyvyyden kysymys on ollut jo vuosia toissijainen, se on kritiikin laatu. Miten kirja voi olla niin voimakas, ettei kriitikko osaa sanoa onko kirja hänen mielestään hyvä tai huono vaan mitätöi yhdellä virkkeellä oman toimijuutensa?

Onko Liukkonen onnistunut kirjoittamaan niin vastaansanomattoman hienon teoksen, että se välttää kriittisen arvioinnin mittatikut, joilta ei ole tähän mennessä paennut mikään muu teos maailmanhistoriassa Raamatusta Ulyssekseen (1922)?

Vaihtoehtoisesti käännetään ajatus ympäri. Jos moni muu teos on arvioitavissa hyvän ja huonon mittareilla, mutta tämä romaani paljastaa, ettei mittarilla ole merkitystä, eikö tästä voi vetää johtopäätöksen, ettei kritiikissä kannata puhua hyvästä tai huonosta ollenkaan?

Petäjäkin on kuitenkin kirjoittanut Helsingin Sanomiin kritiikkiä vasta vuodesta 1988. Ilmeisesti näkemys siitä mitä proosa voi olla (ja oma suhde siihen) ei ole siinäkään vaiheessa kristalloitunut.

Kritiikissä oli myös, totta kai, neuroottissävyinen alaviite, niin kuin arvosteltavassa kirjassa. Kirjailijan tyyliä imitoivan tavan kirjoittaa kritiikkiä soisi tulevan tukahdutetuksi jo kehtoonsa. Se on tosi ”kirjablogimaista” ja rasittavaa.

Paluu Raukoille rajoille

1. Olen lukenut välipalaksi ja ilokseni sieltä täältä uudestaan Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -teosta (2016). Edellinen lukukerta oli sähkökirjana ja nyt ostettuani kirjan selaan sitä paperisena. Se on paljon sanottu, luen runokirjoja ja joitain esseitä lukuun ottamatta harvoin mitään uudelleen.

Kun ensimmäisellä lukukerralla keskityin vähälle huomiolle jääneisiin suomalaisiin kokeellisiin romaaneihin ja haaveilin niiden tulevista lukukerroista, on tällä toisella kierroksella erityisen huomioni kohteeksi noussut Eskelisen välittämä kuva suomalaisesta (kirjallisuus)politiikasta.

En osaa sanoa onko kyse ihmisluonteesta yleensä vai suomalaisuudesta, mutta täällä meillä ei osata käsitellä asioita tasapainoisesti. Ihminen on aina joko sankari tai roisto. Tasapainoinen keskustelu ja ennen kaikkea perusteltu kritiikki lytätään poliittisesti tarkoitushakuisena.

Raukoilla rajoillaEsimerkiksi voidaan ottaa Eskelisen teoksessaan mainitsema Mika Waltari. Eskelinen toteaa, ettei edes Panu Rajala käsittele, vuosikymmenienkään jälkeen, Unio Mystica -elämäkertateoksessaan (2008) vakavasti Mika Waltarin harjoittamaa natsipropagandaa, josta löytyy sivukaupalla todisteita.

Samalla tavalla on useissa yhteyksissä vaiettu suomalaisen kulttuurielämän varsin kiusallisesta ja tiivistä kytköksestä, köh, sota-ajan saksalaiseen elämäntapaan.

Ehkä suomalaiselle perusjermulle saksalaiset olivat vain epämääräisiä aseveljiä, mutta maamme kulttuurieliitille he olivat esikuvamaisia ihanteita, suunta johon pyrittiin.

Eikä tästä puhu mielellään Sinuhe egyptiläistä (1945) ihaileva lukeva yleisökään, sillä se tahraa kuvan kirjailijasta ja mielikuvamme Suomen paikasta ”historiallisina ulkopuolisina”. On ikään kuin mahdotonta kuvitella, että suomalainen kirjailija voisi olla sekä suuri kirjailija että edes jossain elämänvaiheessaan valinnoissaan hajanainen ja myös epäonnistunut ihminen – tai mikä vielä radikaalimpaa, ideologisesti vastenmielinen. Vielä vaikeammaksi tulee myöntää, että kokonainen kansanosa oli samaa maata.

Joku voi kysyä, että mitä näitä kaivelemaan. Yhtä hyvin voisi takaisin kysyä, että mitä järkeä on lukea kirjallisuushistoriaa yleensä, jos haluaa lukea pelkkiä virheellisen konsensuksen mukaisia toisintoja?

Koska itse luen suvereenisti niin Célineä kuin W. S. Burroughsia (ensimmäinen raivoava fasisti, toinen syvästi moniongelmainen murhaaja), on minusta outo vaatimus, että kirjailijan täytyisi olla miellyttävä, jotta voisin nauttia hänen teoksistaan.

Kokonaiskuvaan kummankin herran kusipäisyys kuuluu, kiinnostukseni kirjallisuuttaan kohtaan ei siitä himmene. Joudun hyväksymään asian ja tarkastelemaan itseäni. Mitä ajattelen heidän elämistään ja rooleistaan suhteessa heidän teksteihinsä?

Tämä pakottaa minut kysymään itseltäni, mitä itse pidän ihmisyydessä arvossa. Pidän tätä hyvänä asiana, parempana kuin kieltäytymistä. Joudun näkemään tekijän kokonaisena ihmisenä ja itseni häneen verrattuna. Kirjallisuus kokonaisuutena on nähdäkseni ihmisyyden, ei lukijan omien haavekuvien peili. En minäkään kaikkea jaksa lukea, mutta paljon kuitenkin.

Eskelinen on erinomainen nostamaan esille vaikkapa Waltarin elämän ongelmakohtia, koska hän on valkoisen Suomen perintönä jättämää liirumlaarumia, tosiasioiden peittelyä ja suoranaista valehtelua kohtaan säälimätön. Hän on myös hyvä siksi, ettei hän säästele sosialismiakaan; stallarit ja kommunistit saavat kuulla yhtä lailla kunniansa.

Tietysti tämä ei estä niitä, jotka väistämättä haluavat nähdä omaa mielenrauhaansa säästääkseen kaiken kritiikin olevan ”punavihreästi” tai ”kapitalistisesti” tai ”persulaisesti” tai ”anarkistisesti” tai miten ikinä värittyneitä, jotta eivät joutuisi itse kohtaamaan vaikeita asioita ja pohtimaan suhdettaan niihin. Minulle lukijana tällainen älyllinen periksiantamattomuus tuottaa kuitenkin suurta mielihyvää.

Eskelinen siis tekee niin kuin tutkijan kuuluu ja ampuu joka suuntaan, eikä tähtäimessä ole ensisijaisesti politiikka vaan henkinen laiskuus ja suomalaisen tutkimusperinteen vuosikymmeniä kestänyt idioottimainen konsensusajattelu, joka on sitten muokannut kansalaistenkin suhtautumista asioihin.

Tämä tekee Raukoilla rajoilla -teoksesta ihan tavattoman luettavan, mikä ei ole itsestäänselvyys. Kun yleensä tunnen kirjallisuushistorian olevan sisäänpäinkääntynyttä ja omiin teorioihinsa rakastunutta näpertelyä, Eskelinen vie sen ulos ja tuulettaa.

Luen muutamaa lapsuskohtaa ja tarpeetonta kärjistystä lukuun ottamatta näkemyksellistä, faktoihin perustuvaa tiedettä, eikä sitä rajoita mitenkään se, että Eskelinen laukoo omia mielipiteitään täyslaidalliselta.

Hakemistoa teokseen kaipailisin kyllä edelleen.

2. Kun asiaa ajattelee laajemmin, eivät pelkästään kirjailijat joudu saman historiallisen valkopesun kohteeksi. Matti Nykäsen kuoleman jälkeen kaikki mediatalot keskittyivät ylistämään miehen urheilusaavutuksia.

Kieltämättä ne ovat suuret, mutta Nykäsen rooli julkisuudessa oli paljon saamiaan mitaleita monipuolisempi ja vaikeampi, vaikeampi kuin kuolinilmoituksen viimeisiin kappaleisiin mahtuu.

Usein toistuva hämmästelyn aihe parisuhdeväkivaltaa koskevissa uutisissa on, miksi ”uhkaa ei oteta vakavasti ennen kuin joku kuolee”. Silti julkisuus käsittelee sankareitaan samanlaisin silkkihansikkain, eikä yleisö ota väkivaltaa vakavissaan ennen kuolonuhreja.

Yllätyksellistä käsittelemättä jääminen ei ole, koska media joutuisi tuolloin katsomaan itseään peiliin osana imagon muodostamista, eikä se mielellään käy tällaista keskustelua julkisesti, koska joutuisi myöntämään vuosikymmeniä toimineen tulokulmansa olleen myrkyllinen.

Niin pitkälle vaikkapa #metoo kantaa; rumpujen paukuttelu toimii niin kauan, kun sillä käsitellään henkilöitä, jotka eivät ole kansalliselle identiteetille kriittisiä, mutta liian suurien ikonien tapauksessa ajatus eksyy mediatalojen pyöröoviin ja ohjataan ulos.

Asian käsittely peitetään hienotunteisuuden ja vainajien kunnioittamisen tekosyyllä. Todellisuudessa hienotunteisuudella tarkoitetaan, että media on valmis siirtymään eteenpäin, nyt kun uhri on annettu ja vaikea hahmo viimein kuollut.

Keskustelua käydään korkeintaan Journalisti-lehdessä tai toimittajien välisissä kahvikeskusteluissa, joten se hautautuu. Kunnollista tasapainoa sankarin ja konnan välillä, siis ihmistä itseään, ei kyetä näkemään.

Suuri urheilija, läheisilleen vaikea, jopa mahdoton ihminen. Muita tällaisia ristiriitaisia ja aivan liian vähän käsiteltyjä hahmoja ovat esimerkiksi Mika Myllylä ja Tony Halme. Ihmisen eläessä kukaan ei ole ystävä, jälkikäteen muistoista puhutaan hymistellen.

Erilainen, hyvä

Erilainen, hyvä

Naishahmojen tähdittämä, hidastempoinen ja filosofiaan myönteisesti suhtautuva scifi-jännäri Annihilation (2018) oli kriitikoiden mielestä ilahduttava poikkeus yhdysvaltalaisessa elokuvatarjonnassa, ja arviot olivat sen mukaisia eli ylistäviä. Vaikka elokuva ei tuottanut rahaa, se on tulevien vuosien kulttikamaa.

En suoranaisesti moiti impulssista ylistää uutta; kun melkein jokainen iso uutuus on osa franchisea, siis pohjimmiltaan lastenelokuvaa, on hidastempoinen ja ainakin näennäisesti aikuisille suunnattu pohdiskelu virkistävä poikkeus. Annihilation ei valitettavasti vain ole kovin hyvä elokuva. Hyvä jää herkästi ulos, kun jokin on innostavaa. Nuorempana olin taipuvainen tähän virhearvioon. Sivuutin herkästi sen, etten tuntenut mitään, jos jokin täytti ulkoisesti näennäiskiinnostavan poikkeavuuden merkit. Luulen syyn olleen identiteetin vahvistamisessa. Koska jokin oli tehty minulle, esitin olevani suopeampi sitä kohtaan kuin sisuskaluissani tunsin. Sittemmin olen oppinut, että minun kohderyhmälleni suunnattuun taiteeseen saa ja tulee suhtautua epäillen. Kun erilaisuudesta pääsee yli, jäykkyys näkyy paremmin; Annihilation on umpitylsä ja ennalta-arvattava, sen filosofia uutta vain sellaiselle joka ei lue scifi-kirjoja, miljöönsä on toteutettu huomattavasti orgaanisemmin ja kauniimmin Andrei Tarkovskin Stalkerissa (1979). En usko Annihilationista tulevan sentään vuosikymmeniä kestävää kulttihittiä. Koin samoin Blade Runner 2049:n (2017) kanssa, jolle tosin povaan visuaalisuuden ja tähtinäyttelijöiden vuoksi pidempää ikää.

Poikkeuksellisuus ei yksin täytä taiteen kultaista sääntöä, jolla en tarkoita muotovalioutta, kolmen näytöksen rakenteita tai muita kömpelöitä kehikoita vaan teoksen kestämistä pidemmälle kuin huomiseen. Taideteoksen soisi olevan niin ajankohtainen, että se on ikuinen, jos mahtipontisuus sallitaan. Ottaakseni vertailukohdaksi jo mainitun Stalkerin, sen spirituaalinen, materialismikriittinen pohjavire on ollut vastalääke Neuvostoliiton virallisille hengen iloille. Tämä ei ole latistanut teoksen mainetta jälkipolville, Stalker on yksi venäläisen elokuvan suurimmista saavutuksista.

Kirjallisuuskritiikki ei selviä puhtaammin paperein, vaikka kirjallisuudesta kirjoitetaan keskimäärin hieman paremmin kuin elokuvista ja musiikista. Kestoinhokkini Miki Liukkosen Lapset auringon alla -romaania (2013) kuvailtiin ilmestyksenomaisena ulostulona suomalaisella kirjallisuuskentällä. Kriitikot olivat varautuneita muka-outouden edessä, samalla pöyristyneitä kirjailijan mielikuvituksesta. ”Runoilijan kieltä” ja muita kliseitä läiskittiin huolella. En muista lukeneeni ainuttakaan virallista kritiikkiä, jossa kirjaa olisi tajuttu verrata Michel Houellebecqin, Haruki Murakamin ja Don DeLillon tuotantoihin, joita se päivänselvästi apinoi yhden Houellebecqin luomista hahmoista jopa livahtaessa pastissina Liukkosen romaanin sivuille. DeLillolta on otettu sanotun tiiviys, Murakamilta tapahtumakulku, Houellebecqilta teemat ja asenne.

Kirjallisuuskriitikot osoittivat oman lukeneisuutensa heikkouden ja sukupolvien välisen kuilun, koska eivät ymmärtäneet, mistä minun ja Liukkosen ikäinen, vielä verrattain nuori (kirjan ilmestymisen aikaan oikeasti nuori), taideromaaneista kiinnostunut ja englanninkielisiä kirjallisuuslehtiä selannut sukupolvi on innostunut. Osansa on sillä, että suuren yleisön tavoittava kirjallisuuskeskustelu Suomessa on hyvin Suomi- ja yhteiskuntakeskeistä, jolloin suosituinkaan käännöskirjallisuus ei ole kaikille ammattilaisille tuttua.

Viimeksi törmäsin erilaisuudesta hurmaantumiseen lukiessani arvioita ja nettikirjoitelmia Heikki Kännön Sömnöstä (2018). Seuraavassa kokoelma otsikoita ja lainauksia: Heikki Kännön Sömnö hämmästyttää aineksiensa runsaudella ja tekijänsä mielikuvituksella (Turun Sanomat); ”Esikoisteoksen menestys ei ole lamauttanut Heikki Kännön pohjatonta mielikuvitusta” (Suomen Kuvalehti); ”Tällaiset faktoja ja tieteen rajoja koettelevat uskomukset tekevät Kännön teoksista täysin omanlaisiaan luomuksia, jotka ovat tärkeä osa Sömnönkin lumoa” (Kiiltomato – eikö suomalainen lukeneisto tiedä mitään mystiikasta?); Heikki Kännön Sömnö on pökerryttävän omaperäinen taiteilijaromaani, joka noussee suoraan kulttisuosioon (ESS); Mielikuvituksen juhlaa Wagnerin tahdissa (Jorma Melleri). En tiedä mitä Hesarissa tarkalleen kirjoitettiin, koska maksumuurit ovat Saatanasta, mutta osaan arvata.

Mielikuvitusta on käytetty, vaan oliko kirja hyvä? Ilmeisesti oli, koska mielikuvitus on aina kehu, mitä sen ei pitäisi olla. En kirjoita tätä moittiakseni Kännöä. Sömnö oli ihan ok lukuromaani, hyvällä kielellä kirjoitettu, liian pitkä ja kevyt, oletettavasti satiirinen vaikkei irvailu jaksa kantaa sivumäärää, liukkosmaisesta tapahtumien ja hahmojen kavalkadistaan huolimatta johdonmukainen näyttäessään patriarkaalisten rakenteiden ja kolonialismin pohjimmaisen turhamaisuuden – näitä hahmoja ei voi ja tule sääliä. En voi sanoa pitäneeni romaanista paljoa, mutta en vihannut sitä. Satun vain pitämään kirjailijuutta latistavana ilmoittaa, että tekijällä on hyvä mielikuvitus, sillä se tarkoittaa aina vain erilaisten asioiden asettamista kuvailevaan järjestykseen, mille esimerkiksi Tommi Melender irvailee Rautakaudessa (2018). Kännö kertoo Sömnön jälkisanoissa kirjoittamisen olleen noin vuosikymmenen mittainen prosessi. Mielikuvituksella on varmasti osansa, mutta suurempi osa voi kuitenkin vielä olla kustannustoimittamisella, lähdetyöskentelyllä ja yleisillä kertojantaidoilla.