Avainsana: kuolema

PS – merkintöjä suruvuodelta

Pentti Saarikosken (1937–83) kuolemasta on tullut kuluneeksi tänään 36 vuotta. En ollut ajatellut häntä vuosiin ennen kuin luin jokin aika sitten hänen viimeisen vaimonsa Mia Bernerin (1923–2009) kirjan PS – merkintöjä suruvuodelta (1986).

Saarikoski on minulle merkittävin yksittäinen suomalainen kirjailija. En usko, että olisin koskaan alkanut kirjoittaa tosissani ilman hänen vaikutustaan. Asia vain on näin. Kyse on ajoituksista, oikeista hetkistä, ja inspiraatiosta.

Uskon, että hän on tässä mielessä ylittämätön myös monille muille kirjoittajan uraan käyneille, vaikka aistin, että tästä kiitollisuudenvelasta ja Saarikoskesta yleensä on olemassa jonkinlainen vaitiolovelvollisuus.

Se on jotenkin noloa.

Saarikoskesta tuntuu olevan sanottu kaikki, hänet on ehkä jo luokiteltu muinaisjäänteeksi, kaikki ovat lukeneet ”Penaa” ja Penasta on puhuttu jo tarpeeksi, joten Penasta voidaan jättää jo puhumatta. Katseet suunnattakoon muualle. Eikä nuorempaa polvea tietysti edes kiinnosta.

*

PS on kirja Saarikosken elämästä mutta myös matkasta kohti kuolemaa, jonka hän aiheuttaa itselleen. Kun Saarikoski lopulta menehtyy, se on samanaikaisesti alkoholismilla itsensä tappaneen, riutuneen miehen viimeinen pihahdus ja sodanjälkeisen suomen merkittävimmän lyyrikon lähtö.

PS merkintöjäMerkittävimmällä en tarkoita välttämättä parasta. Saarikosken tuotantoon kuului monia sellaisia teoksia, joita on nykyään lähinnä vaivaannuttavaa lukea, selviä välitöitä, huonoja käännöksiä jotka on tehty rahapulassa…

Kuvioon kuuluu, että osa näistä välitöistä on vuosien mittaan muuttunut mielessäni sympaattisiksi ja osa raivostuttaviksi. Muutaman vuoden välein ne ovat vaihdelleet paikkoja.

Ja sitten on Tiarnia-sarja (1977–83), joka oli vavahduttavan suvereeni, kun luin sen ensimmäisen kerran, ja on järisyttävä nyt, edelleen, ja kun vanhenen ja vuosi vuodelta lähestyn Saarikosken ikää hänen tätä sarjaa aloittaessaan alan ymmärtää sitä aina vain paremmin.

*

Huomaan PS:a lukiessani arvostavani Mia Bernerin kirjallista otetta. Se on fragmentaarinen, ei sentään aivan kollaasimainen, mutta olennaisen löytävä. Hän kirjoittaa Saarikoskesta konstailematta, niin kuin asia on. Pentti on depressoitunut, viinassa pilalle liuotettu, itsekäs ja vaikea, usein suoranainen paskiainen.

Mutta samalla kirjoittajalle niin rakas. Saarikoskessa on herkkyyttä, jonka Berner tuo esiin: Mies on epäkäytännöllinen mutta oivaltava. Hän puhuu kauniisti, on huomaavainen, intohimoinen ja rakastava omalla kömpelöllä tavallaan, vaikka toisinaan myös kauhea mäntti.

Huomaan ajattelevani, kuinka Saarikoski on siis vain ihminen, inhimillinen, mutta sellaisella tavalla, joka olisi tätä nykyä sosiaalisesti halveksuttavampaa. Hänen heikkoutensa ja virheensä ovat sellaisia, joista kirjoitetaan nykyään täysin tuomittavana, toksisena maskuliinisuutena, jota kenenkään ei tarvitsisi sietää. Mikään rakkaus ei olisi tällaisen ihmisen kestämisen arvoinen.

Ja sanottiin näin varmasti jo tuolloin. Berner ei tälle lotkauta korvaansa. Hän ja Saarikoski rakastavat toisiaan parisuhteen vittumaisista puolista huolimatta. Se merkitsee kaikkea, eikä Berner pidä itseään runoilijan äitinä vaan nimenomaan vaimona – ja omana ihmisenään. Hän myös sanoo, ettei halua antaa kuvaa, että nuorten runoilijoiden tulisi ryhtyä alkoholisteiksi voidakseen olla ”uusia Saarikoskia”, päinvastoin.

Vaikka runoilija pysyy omaehtoisen jääräpäisenä loppuun asti, Ruotsissa asunut norjalainen Berner saa hänestä hiottua pois karkeita, rumentavia ja kovin suomalaisia särmiä, kuten tavan vuoksi ilmenevää homofobisuutta.

Yksityiselämässään Saarikoski on joissain asioissa hyvin naiivi, hänessä on viattomuutta, joka olisi voinut päästä esiin paremmin ja terveemmin vuosikymmeninä, jotka eivät määritelleet miehen roolia niin tiukasti.

*

Pääpaino kirjassa ei kuitenkaan ole kirjailijan hankaluus, ja se on hyväkin, sillä Tuula-Liina Varis on kirjoittanut tästä puolesta ansiokkaasti omassa muistelmateoksessaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994). Ehkä siis on hyvä kuulla myös kauniista ja luovasta, vastapainona, ja muodostaa kokonaiskuva siitä.

Se mitä menneisyyden hahmoissa arvostetaan riippuu ajasta. Yksilökeskeisenä aikana ihmiset arvotetaan heidän yksityiselämänsä mukaan. Suuretkaan oivallusta ja mielihyvää tuottavat saavutukset eivät merkitse juuri mitään, jos tyyppi on yksityiselämässään kusipää. Jotkut tuskittelevat täysin vakavissaan, etteivät voi nauttia hienoista taideteoksista, jos niiden tekijät tiedetään inhottaviksi ihmisiksi, jopa boikotoivat näitä taiteilijoita suojellakseen omaa herkkää moraaliaan.

Sanavalinnoistani voi päätellä mitä mieltä tästä olen.

Ennen sitten vaakakuppi oli liiaksi toiseen suuntaan kallellaan, ihminen sai olla vaikka millainen pyhä hirviö ja toisia kyykyttävä Jouko Turkka kerran taiteellisen nerouden viitan saatuaan. Vastuussa ei tarvinnut olla mistään, vastenmielisyys pistettiin suurten luonteiden väistämättömien varjopuolten piikkiin, vaikka ylilyönnit olisivat kuinka rajuja. Toki tätä tapahtuu vielä nykyäänkin, mutta siihen ehkä tartutaan hanakammin.

Alan ymmärtää vuosi vuodelta paremmin, miksi Witold Gombrowicz kuulutti modernin ajan haasteeksi yksilöllisen ihmisen löytämisen. Tapa jolla puhumme toisista ihmistä osoittaa kerta toisensa perään, ettemme näe juuri yksilöä, näemme vain semioottisia merkkejä, usein sellaisia kuin olemme valmiiksi halukkaita näkemään. Puhumme teoista mutta käyttämissämme sanoissa tekijä ja teot ja jopa suhtautumisemme tekoihin ovat sama asia.

*

Kun Saarikoski kertoo kirjoitettujen sanojen itsensä riittävän olemassaolonsa perusteeksi, vastaus eräältä nuorelta on pettynyt: ai sä teet vaan jotain sanaleikkejä. Runoilija jysäyttää nyrkin pöytään ja karjaisee: ”Ei tämä ole mikään pöytäleikki!”

*

Saarikoski selvästi ymmärtää oman paikkansa runouden jatkumossa. Teoksessa on paljon puhetta kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet runoilijan ilmaisuun, ihmisiä joiden työtä hän ihailee: James Joyce, William Carlos Williams, Ezra Pound, Walt Whitman… Osa heistä hengenheimolaisia, osa muuten vain mielihyvää tuottaneita. Eeva-Liisa Mannerista ja Paavo Haavikosta Saarikoski puhui kunnioittaen. P. Mustapään merkitystä runoilijan ilmaisulle Berner alleviivaa hanakasti.

Kiinnostavaa tämä on siksi, että en juurikaan näe nykykirjailijoiden avointa puhetta omista vaikutteistaan. Enkö näe sitä enää omalta sokeudeltani vai onko se oikeasti vähentynyt?

Siis lehtijutuissa, tiedän että yksityisesti kirjailijat intoilevat muista kirjailijoista tavattomasti.

Itsestä syntyvään nerouteen en usko lainkaan, vaan Flaubertin ja Saramagon ohjeisiin lukea jatkuvasti. En tunne ainuttakaan aidosti hyvää kirjoittajaa, joka ei olisi myös kova lukemaan – joka ei arvostaisi joitain toisia sanankäyttäjiä ylitse muiden.

Pidän oikeastaan sietämättömänä ihmistä, joka arvostaa omaa kirjoittamistaan muiden kirjoittajien ylitse, ehkä juuri siksi, koska olen ensisijaisesti lukija enkä kirjoittaja. Samoin ajattelen, että kirjallisuus, jota ei tajuta kytkeä kirjallisuuden perinteeseen, on valmiiksi pystyyn kuollutta. Se luulee tai ainakin esittää keksivänsä jotain, on omahyväistä.

Itsetietoisuus voi olla vastaisku mytologisoidulle kirjailijakuvalle, josta yksi esimerkki Saarikoskikin on, vieläpä vanha valkoinen mies ja iso, radikaali julkinen persoona, kirosanoja toisensa perään. Postmodernissa ajassa jatkumot kirjoitetaan uudestaan tai niitä ei tunnusteta ollenkaan.

Pentti Saarikoski ei tosiaan ollut vaatimaton, mutta jos hän jotain osasi, keskittyessään, se oli kirjoittaa, ja hän osasi kirjoittaa, koska tiesi paikkansa kirjallisuuden jatkumossa. Tunne siitä PS:a lukiessa on vahva.

*

Huomaan kirjan lopetettuani, että en ole päässyt Saarikoskesta eroon, vaikka minusta pitkän aikaa tuntui, että niin pitäisi tehdä. Palaan hänen teoksiinsa edelleen, vaikka harvemmin. Tiarnia-sarja on työpöydälläni jälleen.

Ajan mittaan melkein kaikki muut nuoruuteni taiteelliset innoittajani ovat menettäneet merkityksensä, kiitos myös nostalgialle vastaisen luonteeni. Vain vahvimmat ovat jääneet. Asiaan voi vaikuttaa, että tajusin mitä kirjoittaminen minulle merkitsee vain vajaat viisi tai kuusi vuotta sitten, ja jollain tavalla opettelen kirjoittamaan edelleen. Saarikoski puhuttelee kuitenkin yhä.

Mainokset

Isä kuoli talvipäivänä alkuvuodesta 2016. Sairaalasta soitettiin, äiti vastasi. Edellisenä iltana olimme sanoneet yksipuoliset jäähyväiset. Isä ei ollut tässä maailmassa enää, paitsi viimeisiään vetävänä kehona.

Olimme kotona puhelimen soidessa. Emme lähteneet sairaalaan. Seuraavan kerran näin hänen valkoisen arkkunsa, sen jälkeen yhtä valkoisen tuhka-astian, jonka kannoin sylissäni haudalle.

Joko samana tai soittoa seuraavana päivänä hain sairaalasta hänen tavaransa. Vaatteita, lompakko, syömättä jääneitä konvehteja, joku kesken jäänyt kirja, sen olemassaolo tuntui naurettavalta.

Vaikein käsittää olivat hyödyttömiksi käyneet silmälasit. Lasit muotoillaan käyttäjälleen, ne ovat siten osa vainajaa, henkilökohtaisesti hänen.

Muistan kuinka väärältä tuntui, ettei isä saanut pitää niitä päässään.

En katsonut tavaroita enää laitettuani ne kassiin, en pystynyt. Pidin niitä sylissäni koko automatkan takaisin.

Se oli myöhemmin. Mitä ajattelin, kun puhelu päättyi? Minun on kerrottava tästä siskolle, lähimmäisille, tein soittokierroksen.

Ilmoituskierroksen jälkeen menin lepäämään sohvalle ja pohdin, että nytkö voimme nukkua yömme paremmin, kun yhden meistä kärsimys ei täyttäisi arkeamme.

Nousin, paperiasioita täytyi sopia. Otin selvää, mitä täytyy tehdä. Etsin asiakirjoja. Soitin katkaistakseni ja muuttaakseni erilaisia sopimuksia.

Tehtyäni mielestäni sillä erää tarpeeksi, kasasin voileivän, söin ja jatkoin lepäämistä. Äiti istui keinutuolissa hiljaa, mietti jotain, vaikka ei kysyttäessä myöntänyt.

Katsoin lapsuuskotini ikkunasta ulos aurinkoiseen pakkasilmaan, lumimyrskyt olivat piiskanneet kaupunkia jo pidemmän aikaa. Edellisenä iltana puhuri oli ollut väkevä. Silloin katsoin, kuinka tuuli teki sairaalan pihalla nuoskapyörteitä, joita keltaiset katuvalot korostivat.

Nyt oli tyyntä ja paksu, kaunis hanki.

Matka kuolemaan ei ollut meiltä omaisilta täydellinen suoritus, mutta se oli nyt ohi. Sen aikana oli yritetty auttaa kuolevaa parhaamme mukaan ja voimiemme rajoille asti.

*

Sairauden aikana tunteita ryöpsähteli isästä ulos. Niitä oli monenlaisia. Joukossa oli surua, ilon hetkiä pienistä asioista, pettymystä, vihaa, katkeruutta, kaipuuta, huonosti peiteltyä pelkoa.

Ne repivät tiensä hänestä vaivalloisesti, terävät piikit, jotka tunkeutuivat hänen ihonsa lävitse.

Uskon hänen olleen pettynyt itseensä, koska hän ei osannut olla vaikean paikan edessä rohkeampi. Vaikka vakuuttelimme hänelle ettei tarvitse.

Näitä tunteiden aaltoja oli ahdistavampaa katsella kuin hänen fyysisiä kipujaan, jotka olivat nekin suuria.

Hän ei saanut kaikkea sanotuksi. Sanottavan taakka oli liikaa, ja hän kevensi sitä vain äärimmäisissä tunteissaan, häveten itseään. Hän oli sitä sukupolvea, sellaisella tavalla kasvatettu.

Muistan tunteneeni, en niinkään ajatelleeni, että isä lopettaisi nämä satunnaiset ja hänelle epätyypilliset avautumiset, sillä se teki monia asioita vielä vaikeammiksi sietää, kuin kuolevan vastuulla olisi kantaa eläviä selässään.

Tunsin muuttuneeni pojasta oman isäni isäksi. Kadun avuttomuuttani. Minun olisi pitänyt olla avoimempi. Menin aina lukkoon.

Tunne oli kai itsesuojelua. Kun läheinen kuolee, kukin omainen löytää ajattelutavan, jolla pyrkii käsittelemään asiat. Minulla se oli käytännöllisyys, joka murtui muutaman kerran, kun väsymykseni kävi ylivoimaiseksi.

En voinut isän sairauden aikana enkä kuoleman jälkeen surra julkisesti niin paljon kuin olisin halunnut, ei ollut aikaa, mahdollisuuksia.

Tajusin etten enää osannut, hetkeni oli mennyt. Olen nyt harjoitellut, mutta odotan vielä, milloin alan tuntea kunnolla ikävää.

*

Sairastuttuani depressioon huomasin tekeväni niin kuin isä. Halusin kovasti puhua siitä, mitä tunnen, ja tein niin kaikille jotka kuuntelevat. Sittemmin hillitsin itseäni. Miksi? Olen jo eri sukupolvea. En häpeä. Ei puhuminen, saati kirjoittaminen, ole vaikeaa.

Minulla oli kai harhaluulo, luulen saman olleen isälläni. Pelkkä puhe ei lohduta, se ei ole koskaan lohduttanut minua, janoan sitä lisää pääsemättä minnekään. Minulla oli paljon ajatuksia, en käsitellyt niiden avulla juuri mitään. Puhuin vain.

Olin käsittänyt puheen väärin. Pelkkä puhe ei luo merkityksiä. Siksi tyhjän informaation elämäntapa on epätyydyttävä; elämää täytetään puheella, umpikujaan johtavilla niin sanotuilla keskusteluilla niin sanotusti tärkeistä aiheista, ei ajatuksilla siitä, mikä voisi olla tarkoituksellista elämistä.

Puhe ilman tahtoa on huumetta, joka peittää syvän tyytymättömyyden oman sielun tilaan ja elämään. Jokin puuttuu, ja puhe on puuttuvan etsimistä.

Valitettavasti etsiessä tulee käveltyä polkuja, jotka eivät johda mihinkään. Pahimmillaan alkaa ajatella itseään ongelmana, joka tulee ratkaista. Juuri mikään ei tunnu hyvältä, koska kokoava tunne mielekkyydestä puuttuu.

Arvaan, mitä isäni käsitteli, kun hän yritti kertoa meille, miltä hänestä tuntui, piikki kerrallaan. Hän oli yksinäinen, ei osannut nähdä sitä.

Veljeni Sebastian ja Jälkikuva

Veljeni Sebastian80-luvulla kirjallisuuskritiikeissä elänyt ”pahan koulukunta” oli hatusta vedetty termi, jolla ajan taideprosaisteja, joilla oli etäisesti samanlaiset kiinnostuksen kohteet, saatiin sidottua siistiin kimppuun.

Väitän silti, että koulukunnittaminen palvelee enemmän kuin vahingoittaa kirjallisuutta.

Kirjallisuusharrastajalle niputus antaa oivallisen väylän tutustua teoksiin, jotka muuten jäisivät lukematta.

Sen rinnalla jonkun tampion väärinymmärrys kirjailijoiden todellisista aikeista ei paljoa vaakakupissa paina. Ilmiöittäminen tekee wannabe-intellektuellinkin kiinnostukselle höpöä.

En olisi koskaan törmännyt Annika Idströmiin ellen olisi lukenut Esa Sariolaa, Olli Jalosen kirjoja olisi jäänyt hankkimatta, Christer Kihlmaniin olisi jäänyt tutustumatta.

Veljeni Sebastianin (1985) kaltaista kirjaa en muista hetkeen suomalaisessa kirjallisuudessa kohdanneeni. Pikkuvanhasta 11-vuotiaasta Antista kertova tarina on suomalainen Peltirumpu, näennäisrealismista ponnistava satu.

Näin Antin sisäinen maailma ilmenee hänen opettajalleen lähettämässä kirjeessä:

Jättäkää minut rauhaan. Olkaa kuin minua ei luokassa olisikaan. Teen nimittäin työtä joka vaatii täydellisen ja rikkomattoman keskittymisen. Pieninkin häiriö tuhoaa yritykseni tehdä jotakin mikä tärkeydessään ei hipaisekaan yhtälöiden ratkaisulaskuja. Älkää siirtäkö minua pois ikkunan luota, minä nimittäin tarkkailen lintuja. Tarkemmin sanottuna yritän pysäyttää ne oksalle, pakotan ne tahdonvoimallani liikkumattomiksi ja sen jälkeen annan käskyn pudota maahan. Pidätte minua kenties hulluna mutta voin paljastaa teille että viime viikolla äidinkielen tunnilla sain talitiaisen pysymään oksalla kolmekymmentäviisi minuuttia jonka jälkeen annoin sille merkin pudota alas. Se todella putosi. Sitten se lähti lentoon. En kiusaa lintuja turhan takia, linnut ovat vain välikappaleita äsken mainitsemassani työssä joka parhaassa tapauksessa saattaa pelastaa minun ja erään toisen ihmisen hengen.

Antti on lyhytkasvuinen ja isopäinen niin kuin Peltirummun (1959) Oskar. Ikäisekseen hän on älykäs. Hänellä on insestisävytteinen ja omistushaluinen suhde äitiinsä Kaarinaan.

Antin matka alkaa loppupäästä, ikkunalaudalta, ja kertoo sitten omituisesta vuodesta pojan elämässä. Kertomuksen aikana esiin nousee myös katkelma Kaarinan kirjoittamasta romaanista, joka on tarinan maailmassa (auto)fiktiota mutta asettuu lujemmin perinteiseen psykologiseen realismiin kuin sitä ympäröivä kertomus.

Antti on epäluotettava kertoja, jonka tarinassa on aukkoja. Lähes loppuun asti Antti esittää itsensä voittajana, aina tilanteen päällä olevana. Hän on lahjakas mutta outo, ulkopuolella, säälimätön, herkkä.

Hän on kiusattu ja omalaatuinen poika, jota tarinaan mukaan tuleva isäpuoli kurittaa ansiotta ja joka ei aivan ymmärrä ihmisten tunne-elämää.

”Veli” Sebastian elää tarinassa taustalla. Hän on Antin unelmien ystävä, heijastuma, ristiriitainen ja julma tapaus, joka kiduttaa eläimiä, jotka kuitenkin rakastuneina saapuvat hänen armoonsa.

Sebastian on myyttinen jättiläinen jonka suomaa pelastusta kurjuudessa elävät odottavat. Hänessä on enkelin ja psykopaatin piirteitä.

Idströmin vahvuus on, että Antin kertomuksen epäluotettavuus menettää merkityksensä, kun sattumat kasautuvat toistensa päälle. Pieni poika on samalla kertaa kurjimmista kurjin ja varustettu parhaimmilla eväillä selviytymiseen.

Pahan koulukunnan nimen taustalla väitettiin usein olevan niin sanottu psykologinen kiinnostus ihmisen pahuuteen. Mitä tämä merkitsee, sitä en osaa sanoa. Idströmiä ei kiinnostanut psykologinen näkökulma tv-haastattelun perusteella lainkaan.

Esa Sariolan kirjoissa psykologia on biologisesti virittynyttä, darwinismista kumpuavaa ankaraa sosiologiaa. Christer Kihlman pitää freudilaisuuteen kohteliaan etäisyyden kehtaamatta kiistää sitä tyystin, vaikka samalla laskee sen edessä päänsä. Idströmin Veljeni Sebastianissa ollaan unimaailmassa, Oidipuksissa ja Medeoissa ilman uuvuttavaa modernistista selittelyä.

Olen mieltynyt Fellinin elokuvaan Casanova (1976), jossa päähenkilö soutaa mustista roskasäkeistä tehdyn meren keskellä. Vertaisin sitä Veljeni Sebastianiin. Säkkimeri on täydellisen keinotekoinen ja sitä, mitä tarina vaatii. Ei tulisi mieleeni epäillä, etteikö kyseessä olisi meri, merellisempi meri kuin altaallinen vettä.

Huomaan ajattelevani Veljeni Sebastianin tunnelmaa jälkikäteen paljon, se on erikoinen teos. Koska se ei välitä kirjallisuuden rajoista, se tulee kirjallisuudeksi.

JälkikuvaAntti Hurskaisen esseekokoelmassa Suru ei toimi (2018) kirjoittaja mainitsee nimiesseessä, että jos on olemassa kirja, johon hän toivoo saavansa lukijansa tutustumaan, se on Jälkikuva (1965).

Tein työtä käskettyä, en kadu. Jälkikuva on suvereeni saavutus, vaivattomuudella etenevä, pieni ja hiottu kirja, mikä on paljon vaikuttavampaa kuin 700 veljeksen kirjoittaminen.

Tietysti jokainen kirja on kirjoittamalla kirjoitettu, ei suoraan mielestä sellaisenaan paperille ilmestynyt ja heti valmis. Mutta Jälkikuvan tapa käyttää tajunnanvirtaa, pisteettömyyttä, pilkuttomuutta, on näennäisestä helppoudestaan huolimatta harkittu ja rytminen, jatkuvasti emootiota palveleva.

Kyseessä on avainromaani. Päähenkilön vaimo on (Jo)Hanna, joka on kirjan alussa kuollut, kaipauksen alati hämärtyvä kohde. 20 avioliittovuoden jälkeen Hanna menehtyy sairauteen. Mies jää yksin surun ja ajatustensa kanssa.

Teos on vain vaivoin peitelty merkintä Mannerkorven ja hänen vaimonsa, Anni Matilda Huuskosen, viimeisistä päivistä yhdessä ja kirjailijan yrityksistä selviytyä omillaan.

Tunteen syvyyden tavoittaminen on taiteen suurimpia haasteita, arpapeliä. Silloinkin kun olen yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman suoraan, olen epäillyt kykyäni herättää lukijassa tunteita pelkkien ajatusten sijaan; kuin virkkeeni olisivat kokonaisia, mutta niiden pitäisi olla sitä toisin; kuin en löytäisi juuri oikeaa sanaa, joka avaa lukon.

Mannerkorven tekniikka on jo mainittu tajunnanvirta, joka on alussa sekavaa ja epätoivoista. Loppua kohden kerronta seestyy, suru ei lopu, se muuttuu tuskasta ja epätoivoisista eleistä arjen keskeltä kumpuaviksi muistoiksi, joista pitää kiinni.

Mannerkorpi kuvaa ihmistä yksityisimmillään, hetkinä joita ei joko tallenneta kirjallisuuteen tai niiden merkitystä ei ymmärretä. Hänen minähenkilönsä pakertaa mitä merkityksettömintä pientä askaretta, samalla ajatukset kiitävät hurjaa vauhtia. Näin tavalliset asiat johtavat suurimpaan saavutukseen, johon useimmat ihmiset perheen perustamisen lisäksi voivat päästä, elämän käsittelyyn sen elämisen rinnalla.

Jälkikuva näyttää millaisia maagisia eleitä ihmiset tekevät toistensa vuoksi. Niiden kautta ei ole vaikea ymmärtää, miksi rakkaudella on ollut kulttuurista toiseen oma jumalansa. Rakkaus on tunteistamme ritualistisinta eikä sen uskonnollinen merkitys ole vähentynyt lainkaan kapitalismin aikana.

Kannen painuessa kiinni pusertuu raosta pehmeä ilmavirta kättäni vasten. Se tuoksuisi tietysti jos sormeni voisi niin tuntea. Ehkä tuntevatkin, mistäpä tietäisin kun olen yhtä täynnä tuoksua niin sormista kuin sieraimista. Kohotan kantta vielä ja ripa räpsähtää; törppö on se isompi, ripaniekka. Se on kuin takertunut käsiini, kannen reunan yli näen pöydällä tähdenreiän ja tähden ja kannen kuhmuissa ja kuopissa himmeän läikkeen kuin jäätymättömän järven pinnassa kuunnousun aikaan ja Hanna, minä höpisen, tällaisia näistä tuli, yksi pelti paloi vähän.

Mutta mitään Bachia ei ala kuulua mistään.

Piparkakkujen paistaminen edesmenneen ohjeiden mukaan on yksi rituaali, jonka Jälkikuva esittää. On tärkeää, että tutut asiat säilyvät. Luku, jossa edellinen tapahtuu, on kerralla arkinen ja monumentaalinen.

Minähenkilö tekee herkkuja päällisin puolin käytännöstä, onhan jouluna oltava pipareita, kun niitä on ollut aina. Tekemistä on hyvä olla, tekeminen uuvuttaa, tuo täyttymystä, vie surusta pois. Syvempi syy on vaimon muiston vaaliminen tutun toistamisella, tunnetun elämän jatkumisella.

Eleen voi nähdä säälin kautta. Silti se on askel kohti elämää, sen pyhittämistä. Löydän siitä omakohtaisuutta. Kun isäni kuoli lyhyen sairauden jälkeen liian aikaisin, äitini lopetti tietyt yhteisen elämän rutiinit kokonaan. Se oli kenties vapautta, toisaalta yksinäisyyden ja luovuttamisen myöntämistä, askel pois elämästä joka oli.

Itse olen rakkautta vaaliakseni tehnyt läpi elämäni symbolisia eleitä, vaikka tiedän, ettei kulloinkin kaivattu tiedä mitä teen, ei tule tietämään eikä välittäisi vaikka tietäisi. Olen harrastanut ja lukenut tullakseni lähemmäs rakkauttani, suorittanut uhrin ajastani ja ajatuksistani tunteakseni eläväni hetken hänen kanssaan samassa maailmassa. Touhuamisella on ollut merkitystä minulle.

Jälkikuva on tämän oivaltaessaan tavanomaista taideromaania loputtomasti tarkempi, niin haikea, että nielin karvaalta tuntuvaa palaa kurkussani. Sen proosa on malliesimerkki siitä, miten kirjoitus päätetään oikein, hyväksynnän eleeseen, jossa etääntyminen ja läheisyys ovat peruuttamattomasti yhdessä.

Taiteessa tekijällä on väliä; seikkaa on sivuttu tässä blogissa monet kerrat, mutta sitä paranee toistella, sillä niin monelle on tärkeää nähdä kirjailijan kuva ja tietää pop-laulajan olevan säällinen ihminen, vaikka kyse on silkoista mielikuvista. Emme tiedä useimpien ihmisten todellisuudesta, missä järjestyksessä he laittavat leivän päälle kinkun ja juuston, miten aloittavat aamunsa ja millaisia alusvaatteita käyttävät. Luulo taiteilijan elämän ja moraalikäsitysten merkityksellisyydestä teoksen kannalta ei ole loputtoman kaukana totuudesta; siinä vain menevät sekaisin tekijän toiminta teoksen kannalta ja se, miten hän toimii teoksen tekemisen ulkopuolella, jolloin tekijän kaikki teot käsitetään osiksi hänen työtään. Tällaista ajattelua ei hyväksyttäisi minkään muun ammatin kohdalla. Taiteilija lankeaa ansaan korostaessaan inspiroitumistaan milloin mistäkin, jolloin taiteesta nauttiville tekijän elämä näyttää koneistolta, joka tuottaa luovuutta. Tekijä on teoksen kannalta elintärkeä, koska tekijä luo. Taiteen ystävät ymmärtävät sen tekijän aivoitusten kaikkivoipaisuutena hänen teostensa kannalta, vaikka teos näyttää erilaiselta tekijän ja kokijan näkökulmista, sillä jälkimmäinen nauttii asemansa vuoksi luonnostaan teoksista ja tekijöistä arvosteltavina objekteina ja ensimmäisen on revittävä objekti subjektista, itsestään, löydettävä nautinto vaikeamman kautta luotuaan jotain sellaista, jonka vastaanotosta ei voi olla mitenkään varma.

Hardy Fox on kuollut 30. lokakuuta. Fox oli yksi avantgarde-yhtye The Residentsin jäsenistä, sen merkittävin säveltäjä. Tieto livahti aluksi ohitseni, koska en lue musiikkimedioita, jotka kertoivat tapahtuneesta tiedotteen pohjalta tehdyllä uutisilmoituksella, jossa oli kaikessa sama mitätön sisältö, sillä toden totta, Hardy Foxista ei ole juuri kerrottavaa; hän asui aviomiehensä kanssa ja teki musiikkia The Residentsissä, hän oli Teksasista kotoisin oleva vanhahko mies, joka kuoli aivosyöpään. The Residentsin merkittävimpiä oivalluksia oli, että musiikin takana on usein niin tylsiä ihmisiä, että on parempi kehittää nimettömyyden projekti banaaliuden peittämiseksi ja yksityisyyden varjelemiseksi. Alusta pitäen  – myös markkinoitavuuden ja yhtyeen provosoivuuden takia – bändin jäsenten olkapäiden yllä keikkuivat erilaiset naamiot, tunnetuimpana valtavat silinterihattuiset silmämunat. Joku voi epäillä, ettei kasvottomuudella, siis käytännössä yksityiselämän siivoamisella julkisista silmistä, ole merkitystä, ovathan The Residentsin jäsenten nimet olleet todellisuudessa tuttuja jo vuosien ajan, jos on jaksanut ottaa asiasta selvää, ja kyse ei ole muutenkaan suuren yleisön pop-musiikista, mutta sankarinpalvonta ei katso suosion suuruutta. Bändin näennäinen kasvottomuus on tuntunut teatraalisuudestaan huolimatta realistiselta päätökseltä, siis olevan linjassa todellisuuden kanssa ja, outoa kyllä, turvalliselta kuuntelijan kannalta. Yhtyeen tuotanto 1970–80-luvuilla on edelleen hyvä esimerkki äänimaisemasta, joka ponnistaa suoraan yhdysvaltalaisen viihdemusiikin historiasta mutta liikkuu jatkuvasti popin laitamilla, rikkoen sen sääntöjä, niin että jäljelle jää enää ”musiikkia”. The Residents korostaa taiteen jatkuvuutta ja tekijöistä muodostettujen mielikuvien hataruutta teosten jatkaessa elämäänsä taiteilijoiden poismenon jälkeen. Yhtyeen jäsenet ovat kuin valmiiksi kuolleita, heidän kasvottomuutensa elävän elämän vastine edesmenneiden taiteilijoiden hautakivien äärellä harrastetuille hapuileville arvauksille sekä epämääräisten historiallisten merkintöjen ja kliseisten haastatteluiden pohjalta tehtyjen artistielämäkertojen tyhjyydelle.

Julkkiksen itsemurha on jokseenkin yhdentekevä asia. Puhelinnumeroita liitetään uutisten perään, koska sillä perustellaan samanlaisena toistuva lukijoiden metsästys. Yksityisimmästä aktista tehdään kaikkein julkisin.

Muistosanat liittyvät aina siihen, että vainaja ”opetti jotain elämästä”, niin kuin kukaan oppisi sen enempää epätasaisen uran tehneeltä miljonääriviihdyttäjältä kuin keneltäkään muulta.

Kaiken saaneen ihmisen halu tappaa itsensä ei ole ihme, sillä korkealla jalustalla seisoessaan huomaa, ettei ole muita suuntia kuin alaspäin, vaikka elämän raamit ovat pohjimmiltaan samanlaiset kuin kaikilla.

Vierauden tunnetta lisäävät muutokset liittyvät ajan perimmäiseen luonteeseen, eivät suunnitelmallisuuteen. Kaikki havaittava rappio kehossa, ajatuksissa, yhteiskunnassa on tiukasti kiinni subjektin omassa olemassaolossa ja tutuksi käyneen muuttumisessa tuntemattomaksi.

Depressio on yleisin syy itsemurhan takana, eikä siksi ole ihme, että julkisissa reaktioissa korostetaan mielenterveysongelmia vastaan käymistä, mutta ihminen voi tappaa itsensä myös muista syistä: impulsiivisesti, häpeän vuoksi, mielialaan vaikuttavien aineiden alaisena,  filosofisista syistä.

Kuoleman saapuessa elävien tulisi opetella hiljentymistä. Sen sijaan kuolema hukkuu sanojen tulvaan. Tuskan välttämiseksi mediassa yritetään suojella ihmisiä toistamasta esikuvien tekoja.

Terävien kulmien pehmustaminen korostaa tiettyjä kuoleman piirteitä. Itsemurhaan suhtaudutaan montaa muuta kuolintapaa vakavammin, koska sen taustalla koetaan olevan syvällisempi itsereflektio kuin pitkällisen kuoleman prosessissa yleensä. Pitkästä kuolemasta itsemurhassa pohjimmiltaan on kyse, sillä kaikki paitsi impulsiivisimmat teot ovat ennalta harkittuja.

Kuolemat eivät ole samanarvoisia. Itsemurhaa ja syöpää vastaan halutaan taistella. Ensimmäinen tuntuu henkilökohtaiselta ja toinen on korostetun tuskallinen tapa kuolla, sillä se tuo reaalisena ja paljaana esiin ihmiskehon rappion.

Vakaviin sydän- ja verisuonitauteihin suhtautuminen on sairauksien yleisyydestä huolimatta leväperäistä, koska niitä torjutaan paremmilla, rajoitetummilla elintavoilla. Kansakunta lihoo ja heikkenee välinpitämättömästi.

Syöpä ja itsemurhaan liitettävä depressio nähdään lähes voittamattomina tauteina, siksi niitä vastaan halutaan käydä. Kumpaankin halutaan löytää ihmelääke. Pelkoa voitosta ei ole.

Elintapoihin liittyvät taudit taas koetaan niin helposti selätettäviksi, että vain valtiollisella ja ammatillisella tasolla ymmärretään niiden vakavuus kansanterveydelle. Huonoja elintapoja perustellaan itsemääräämisoikeudella, omavastuulla ja lihavuuden tapauksessa toisinaan, ei yleisesti, uusilla esteettisillä normeilla.

Joku voisi sanoa, en minä, että halu tappaa itsensä kertoo subjektin ehdottomasta toimijuudesta, mielenterveysongelmia tai ei, ja on siksi vähintään yhtä hyväksyttävää kuin hedonistinen taipumus syödä ja juoda itsensä hengiltä.

Itsemurha on ylensyömisen tavoin kulttuuriin sidottu ilmiö. Julkkiskuolemien yhteydessä uutiset väittävät, että itsemurhaan johtava depressio koskee tasapuolisesti kaikkia. Tämä on roskaa, ilmiö on vahvasti kulttuuri- ja yhteiskuntasidonnainen.

Iranissa tehdyssä tutkimuksessa itsemurhaa yrittäneistä korostunein joukko oli naimisissa olevia koulutettuja mutta työttömiä naisia. Japani on aivan oma kulttuurinsa itsemurhien suhteen. Suomessa merkittävä tekijä on ympäröivän yhteisön laajuus.

Itsemurhia tapahtuu Suomessa keskimäärin vähemmän suurten asutuskeskusten lähellä, eli Uudenmaan, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen alueella sekä suomenruotsalaisilla alueilla. Lukemat ovat synkimmät Lapissa ja Kainuussa.

Niin sanottujen itsemurhavalistusten tehosta on ristiriitaisia tietoja. Koen luontaista epäluuloa silkkoja hyvää tarkoittavia aikeita kohtaan. Pelkkä kuunteleminen ei riitä. Sen sijaan kaiken tiedon valossa vaikuttaa siltä, että aivojen kemiallisten epätasapainojen korjaamisen lisäksi merkittävin tapa vähentää itsemurhien riskiä on elää sosiaalisesti aktiivisella alueella.

Kehollinen ja henkinen eristys muista ihmisistä on nostanut riskiryhmään kuulumista. Yhdysvaltain eliitti eristää itsensä, Iranissa koulutettu naimisissa oleva ja työtön nainen on usein käytännössä vankilassa, Japanissa häpeään joutunut menettää yhteisön tuen.

253

253

253 on Kanadassa syntyneen, sittemmin brittiläistyneen Geoff Rymanin 90-luvun puolivälissä syntynyt jälkimoderni romaani. Kirjan alkuperäinen formaatti on ollut nettisivu. Muistan eksyneeni sinne joskus 2000-luvun puolivälissä.

Se on samalla OuLiPo-kirjallisuusperinnettä kevyesti jatkava teos, jossa kirjailija on asettanut itselleen mielivaltaiset säännöt, joita noudattamalla fiktion tapahtumat on kerrottava.

Tapahtuma-aika ja -paikka on seitsemän minuutin ajanjakso Lontoon metrojunassa ennen vakavaa onnettomuutta. Romaani esittelee kaikki täyden junan 253 matkustajaa. Vaunuihin mahtuu siis 252 ja kuljettaja. Ihmiset istuvat vastakkain toisiinsa nähden junan seinustoilla. Osa seisoo.

Suurin osa kirjan luvuista on tasan 253 sanaa pitkiä henkilökuvia. Profiileissa kerrotaan matkustajien elämistä aina seuraavalla kaavalla: ulkonäkö, luonne, mitä hän tekee tai ajattelee. Kosmopolitanismin periaatteita noudattaen kaikki saavat saman verran omaa tilaa.

Käytännössä monien samassa vaunussa olevien ihmisten ajatukset liittyvät vieressä istuviin matkustajiin. Yhdessä henkilökuvassa alkanut keskustelu voi jatkua lyhyesti toisessa.

Myös muita yhteisiä piirteitä löytyy. Jollain matkustajalla on ostettuna käytettynä toisen vanha nahkatakki. Jotkut työskentelevät samassa firmassa tai heillä on samanlaisia harrastuksia. Kaksi naista ovat sisaruksia, tietämättään matkalla saman junan eri vaunuissa.

Yhteydet romaani osoittaa sanoihin upotetuilla hyperlinkeillä. Nettisivut, jotka ovat kaatuneet jo vuosia sitten (kaupallisiin tarkoituksiin vapaa Internet on yli 20 vuotta vanha, miettikää sitä), mahdollistivat linkkien välillä navigoinnin.

Rymanin romaanilla ei siksi ole tarkoitus olla oikeaa alkua tai järjestystä. Se on jälleen yksi kokeilu vaihtoehtoisten lukutapojen viidakossa. Jonkinlainen loppu sillä voidaan väittää olevan.

Kirja on julkaistu myös paperilla, jolloin sen muoto muuttuu radikaalisti. Lukija joutuu päättelemään yhteydet itse. Koska teos on satoja sivuja pitkä, jää moni linkki kaikilta paitsi hyvämuistisimmilta huomaamatta erityisesti eri vaunuissa istuvien henkilöiden välillä.

Luin sähkökirjaversion, jossa hyperlinkit ovat jälleen paikallaan, mutta kokemus on silti toisenlainen kuin suoraan selaimesta luettuna. Epub sallii pomppimisen sivulta toiselle, mutta koska sähköversiossakin on navigoinnin vuoksi jonkinlaiset printtikirjaa muistuttavat sivut, on teoksessa hyppyjen rinnalla siisti kronologia.

Kirjan tapahtumahetki on sijoitettu erääseen tammikuun päivään, jolloin kirjailija Ryman sai tietää hyvän ystävänsä kuolevan AIDSiin. Henkilöt esittelevien lukujen lopussa odottaa junaonnettomuus, joka on jaettu seitsemään lukuun jokaisen vaunun mukaan.

Kaikki junasta ennen pääteasemaa poistuvat henkilöt selviävät. Joissain tapauksissa lukija saa tietää, mitä heille tapahtuu jälkeenpäin. Junaan jäävät kuolevat.

Kirja muuttuu harjoitukseksi siitä, kuinka nopeasti lukija voi samastua yhden fiktiivisen ihmisen tilanteeseen voidakseen toivoa hänen selviytymistään. Tästä muodostuu romaanin jatkuva jännite. Jokaisen uuden henkilön kohdalla kysymys on sama: selviääkö hän? Kokeilu on erikoinen, koska teoksen henkilöiden profiilit ovat banaaleja, kaikki ovat elämäntarinoiltaan toisiinsa verrattuna liian monipuolisia tuntuakseen uskottavilta.

Tylsät ihmiset on karsittu, siksi kahden ja puolen sadan ihmisen listassa on huteruutta. Tämä on jälkimodernin draamaa. Väistämättä moni henkilö tuntuu väkisin keksityltä, mitä he, rehellisyyden nimissä, ovatkin. Siksi on vaikeaa päättää tuleeko kirjaa moittia vai kiittää keinotekoisuudestaan.

Vaunuissa istuu mies joka ei tiedä haisevansa pahalle, ammattivalokuvaaja ja hänen mallinsa, katkeroitunut vanha näyttelijätär, japanilainen Elvis-imitaattori, orastava seksuaalirikollinen matkalla vapaaehtoiseen kastraatioon, kissoja rakastava maalaismummo, seonnut nainen joka aikoo varastaa sairaalasta vauvan, omasta kauneudestaan tietämätön musta nainen, oksenteleva juoppo ja 243 muuta monen ikäistä, kulttuuritaustaista ja näköistä henkilöä, kuin keskiaikaisesta tarusta.

Tältä näyttää herra Debendrath Karanin toiminnallinen osio:

What he is doing or thinking
Dreaming either of a Topic or a Yorkie. He normally has a cup of cocoa for breakfast, but this morning the tin was empty. The thought of Waterloo Station’s confectioners tugs at his heartstrings.

At the last possible moment, he grabs his briefcase and gets off. He is going up the long escalator when he realizes—his portfolio is still on the train. His hand hurt, he didn’t want to pick up anything with it.

The folio is full of expensive colour reproductions of his best work and will cost 500 quid to replace. Lack of chocolate combines with a sick panic in his tummy. He tries to run up the escalator, but runs out of breath. He rests, leaning on his knees.

At the lost property counter, an elderly lady in line in front of him has lost a clock. By the time he gets to the counter, an old scarecrow of a white man asks him the time of the train. Debendrath guesses. The scarecrow smiles with satisfaction. ‘You’ll be lucky to get that back,’ he says. ‘There’s been a bit of a crash.

Olen alleviivannut tekstistä kohdat, joissa on hyperlinkit muualle romaaniin. Karamellit vievät karkkikauppiaaseen, joka inhoaa makeaa. Portfolio johtaa kuvaukseen onnettomuudesta, jossa paperit sinkoilevat ympäri vaunua. Törmäyksestä kertominen taas vie neiti Jenny Greeniin, joka herra Karanin tavoin pelastuu sattumalta viime hetkellä nousemalla junasta.

Banaaliuden ja vääjäämättömyyden takia lukijan kokemus muistuttaa murha.infoa tai sanomalehtien lyhyitä henkilökuvia suuronnettomuuden uhreista, sillä erotuksella, että Rymanin uhrikuvat ovat vääjäämättä monipuolisempia kuin usein yhdeksi massaksi sotkeutuvat saman näköisten ja oloisten ihmisten kohtalot.

En tarkoita väheksyä. Todellisuuden tapauksessa banaalius syntyy mediasta, ei ihmisten elämän todellisesta arvosta.

Näin asetellussa romaanissa on väistämättä sadismin piirteitä, kuin parhaissa jännityselokuvissa. Vaikutelmaa korostaa esipuheen hilpeä ilmoitus kärsimättömille: tarinan loppuun ja onnettomuuteen saa hypätä suoraan.

Jotkut hahmot vaikuttavat tuhoon tuomituilta, mutta saavat pelastuksen toisten hahmojen kautta. Henkilö joka aikoi jäädä junaan nouseekin toisen hahmon näkökulmasta katsoen sieltä ja on hetkeksi pelastettu vääjäämättömältä, jonka vertauskuva juna tietysti on – kummitusjuna, jonka matkustajat eivät tiedä olevansa jo kuolleita.

Hirvittävää on onnettomuus, sen äkillisyys, ei kuolema itse.

253 ei ole lohduton kirja. Se muistuttaa lukijaa jatkuvasti omasta fiktiivisyydestään. Silmäniskut ovat siinä rajalla, voiko niistä pitää vai ei. Yksi junan matkustajista on näyttelijä nimeltään Geoff Ryman.

Rakennetta rikkovat myös satunnaiset alaviitteet, jotka ovat omien hyperlinkkiensä takana ja joiden sanoja ei lasketa 253:n rajaan. Näissä kirjailija puhuu hahmoista, tekemistään dramaturgisista ratkaisuista ja omaelämäkerrallisista kokemuksistaan.

Kun fiktio uhkaa lähestyä mielikuvittelun ja toden välisiä epäselviä rajoja, kertoja ottaa asiakseen huomauttaa alaviitteessä: ”Olen keksinyt tämän yksityiskohdan päästäni.” Niin kuin asian ymmärtäminen väärin haittaisi tai kiinnostaisi ketään.

253:n johtoajatus tuntuu paikoin niin huteralta ja itseään toistavalta, että romaania kohtaan voi helposti tuntea vastenmielisyyttä.

Kirjailija itse on kuvannut sitä muita romaanejaan vähemmän traagiseksi, mutta huomasin, että en pystynyt lukemaan sitä kovin montaa sivua kerrallaan. Taustalla tikittävän kuoleman vääjäämättömyys yhdistettynä sen paperinmakuisuuteen kääntyi teosta vastaan.