Tag: kuolema

Raakileita kulkutaudin aikaan

Raakileita kulkutaudin aikaan

Kuulitteko, homeopatialle on annettu uusi nimi: vaikutteiden ottaminen.

*

Ajattelen olevani valmis, kunnes huomaan unohtaneeni kuoleman.

*

Dualismi on rikos ajattelua vastaan, koska se muistuttaa liiaksi dialektiikkaa.

*

Fasismissa ajetaan niin tiukasti keskitietä, että törmäys on väistämätön.

*

Syntymä ja kuolema asettavat vapaan tahdon rajan. Raja on määrittelemätön.

*

Ei vapaa tahto vaan ”yritä ees jotain”.

”Yhtenäiskulttuuri on kuollut” kirjoittaa kolumnisti, eikä ymmärrä, ettei yhtenäiskulttuuri voi suoranaisesti kuolla, koska sellaista ei ole koskaan ollut paitsi jollain Intian valtameren saarelle eristäytyneellä heimolla.

Valitellessaan kulttuurin katoamista yksilö oikeastaan tarkoittaa olevansa itse mennyttä maailmaa, mutta fakta ei ole vielä uponnut hänen kalloonsa – usein valittelija ei vielä ole sen ikäinen, että maailman käveleminen hänen ohitseen olisi tullut selväksi.

Hänestä tuntuu, että hän elää suuressa murroksessa. Hänestä, niin kuin monesta muusta, tuntuu siltä kuin ihmiskunnan historia olisi alkanut hänen syntymästään.

Tämän maan alkutaipaleella käytiin sisällissota. 1930-luvulla koettiin fasismin nousu, joka vältettiin täpärästi. Sitten saimme osallistua toiseen maailmansotaan – juku, sepä vasta hauskaa. 1960-luvulla vältettiin suututtamasta Neuvostoliittoa ja väiteltiin siitä saako Jumalaa pilkata. Samalla paettiin laumoittain Ruotsiin etsimään parempaa elämää. 1980-luvun nousukausi jakoi ihmiset jyviin ja akanoihin, minkä seurauksena 1990-luvulla koettiin lama, joka jakoi Suomen lopullisesti taloudellisesti kahtia: menestyjien vuosikymmenen huipentuma. Kansainvälisemmässä muodossa lama teki paluun 2000-luvulla ja näiden kahden laman jälkiä yritetään korjata vieläkin, kun seuraava häämöttää jo horisontissa tai oikeastaan on jo nostamassa kouraansa koputtaakseen oveen. Tulevaisuudessa mietitään, että mitäs tehdään tämän ilmasto-ongelman kanssa, kun Porvoossa voi kohta istuttaa oliivipuita ja muualla maailmassa on yhä sietämättömämpää elää.

Ja sitten joku (juhaitkonensaskasaarikoskioskarionninen) kirjoittaa jostain Uuno Turhapuron laskeneista TV-katsojaluvuista musertavana havaintona. Tai jaosta maaseudun ja kaupungin välillä, kuin se olisi jotain järisyttävän poikkeuksellista tämän maan historiassa. Heidän logiikkansa: ”Katsokaas kun lama-Suomi ja jääkiekon MM olivat yhdistävä kokemus…” Mutta kenelle?

Sosiaalinen media ja sen kaveri kapitalismi ovat tehneet kulttuurissa tapahtuvat muutokset näkyvämmiksi tuomalla median lellikkiaiheita paremmin esille ja siten kiihdyttämällä ilmiöiden elinkaarta. Kulttuuria työnnetään puskutraktorilla joukkohautaan, koska sitä on niin paljon. Pienet teokset tukehtuvat isojen alle. Niin on toki ollut aina, nyt sen alati kiihtyvältä nopeudelta ei vain voi paeta, eivätkä yksilön aivot enää pysy perässä eli hallitse kokonaisuutta.

Se mitä vanhoja hyviä aikoja muisteleva kolumnisti pohjimmiltaan sanoo on: ”Asiat eivät ole enää aivan sellaisia, kuin muistan niiden olevan.” Eli: ”Voi kuunnelkaa minua!” Eli: ”Minä pelkään kuolemaa.”

PS – merkintöjä suruvuodelta

Pentti Saarikosken (1937–83) kuolemasta on tullut kuluneeksi tänään 36 vuotta. En ollut ajatellut häntä vuosiin ennen kuin luin jokin aika sitten hänen viimeisen vaimonsa Mia Bernerin (1923–2009) kirjan PS – merkintöjä suruvuodelta (1986).

Saarikoski on minulle merkittävin yksittäinen suomalainen kirjailija. En usko, että olisin koskaan alkanut kirjoittaa tosissani ilman hänen vaikutustaan. Asia vain on näin. Kyse on ajoituksista, oikeista hetkistä, ja inspiraatiosta.

Uskon, että hän on tässä mielessä ylittämätön myös monille muille kirjoittajan uraan käyneille, vaikka aistin, että tästä kiitollisuudenvelasta ja Saarikoskesta yleensä on olemassa jonkinlainen vaitiolovelvollisuus.

Se on jotenkin noloa.

Saarikoskesta tuntuu olevan sanottu kaikki, hänet on ehkä jo luokiteltu muinaisjäänteeksi, kaikki ovat lukeneet ”Penaa” ja Penasta on puhuttu jo tarpeeksi, joten Penasta voidaan jättää jo puhumatta. Katseet suunnattakoon muualle. Eikä nuorempaa polvea tietysti edes kiinnosta.

*

PS on kirja Saarikosken elämästä mutta myös matkasta kohti kuolemaa, jonka hän aiheuttaa itselleen. Kun Saarikoski lopulta menehtyy, se on samanaikaisesti alkoholismilla itsensä tappaneen, riutuneen miehen viimeinen pihahdus ja sodanjälkeisen suomen merkittävimmän lyyrikon lähtö.

PS merkintöjäMerkittävimmällä en tarkoita välttämättä parasta. Saarikosken tuotantoon kuului monia sellaisia teoksia, joita on nykyään lähinnä vaivaannuttavaa lukea, selviä välitöitä, huonoja käännöksiä jotka on tehty rahapulassa…

Kuvioon kuuluu, että osa näistä välitöistä on vuosien mittaan muuttunut mielessäni sympaattisiksi ja osa raivostuttaviksi. Muutaman vuoden välein ne ovat vaihdelleet paikkoja.

Ja sitten on Tiarnia-sarja (1977–83), joka oli vavahduttavan suvereeni, kun luin sen ensimmäisen kerran, ja on järisyttävä nyt, edelleen, ja kun vanhenen ja vuosi vuodelta lähestyn Saarikosken ikää hänen tätä sarjaa aloittaessaan alan ymmärtää sitä aina vain paremmin.

*

Huomaan PS:a lukiessani arvostavani Mia Bernerin kirjallista otetta. Se on fragmentaarinen, ei sentään aivan kollaasimainen, mutta olennaisen löytävä. Hän kirjoittaa Saarikoskesta konstailematta, niin kuin asia on. Pentti on depressoitunut, viinassa pilalle liuotettu, itsekäs ja vaikea, usein suoranainen paskiainen.

Mutta samalla kirjoittajalle niin rakas. Saarikoskessa on herkkyyttä, jonka Berner tuo esiin: Mies on epäkäytännöllinen mutta oivaltava. Hän puhuu kauniisti, on huomaavainen, intohimoinen ja rakastava omalla kömpelöllä tavallaan, vaikka toisinaan myös kauhea mäntti.

Huomaan ajattelevani, kuinka Saarikoski on siis vain ihminen, inhimillinen, mutta sellaisella tavalla, joka olisi tätä nykyä sosiaalisesti halveksuttavampaa. Hänen heikkoutensa ja virheensä ovat sellaisia, joista kirjoitetaan nykyään täysin tuomittavana, toksisena maskuliinisuutena, jota kenenkään ei tarvitsisi sietää. Mikään rakkaus ei olisi tällaisen ihmisen kestämisen arvoinen.

Ja sanottiin näin varmasti jo tuolloin. Berner ei tälle lotkauta korvaansa. Hän ja Saarikoski rakastavat toisiaan parisuhteen vittumaisista puolista huolimatta. Se merkitsee kaikkea, eikä Berner pidä itseään runoilijan äitinä vaan nimenomaan vaimona – ja omana ihmisenään. Hän myös sanoo, ettei halua antaa kuvaa, että nuorten runoilijoiden tulisi ryhtyä alkoholisteiksi voidakseen olla ”uusia Saarikoskia”, päinvastoin.

Vaikka runoilija pysyy omaehtoisen jääräpäisenä loppuun asti, Ruotsissa asunut norjalainen Berner saa hänestä hiottua pois karkeita, rumentavia ja kovin suomalaisia särmiä, kuten tavan vuoksi ilmenevää homofobisuutta.

Yksityiselämässään Saarikoski on joissain asioissa hyvin naiivi, hänessä on viattomuutta, joka olisi voinut päästä esiin paremmin ja terveemmin vuosikymmeninä, jotka eivät määritelleet miehen roolia niin tiukasti.

*

Pääpaino kirjassa ei kuitenkaan ole kirjailijan hankaluus, ja se on hyväkin, sillä Tuula-Liina Varis on kirjoittanut tästä puolesta ansiokkaasti omassa muistelmateoksessaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994). Ehkä siis on hyvä kuulla myös kauniista ja luovasta, vastapainona, ja muodostaa kokonaiskuva siitä.

Se mitä menneisyyden hahmoissa arvostetaan riippuu ajasta. Yksilökeskeisenä aikana ihmiset arvotetaan heidän yksityiselämänsä mukaan. Suuretkaan oivallusta ja mielihyvää tuottavat saavutukset eivät merkitse juuri mitään, jos tyyppi on yksityiselämässään kusipää. Jotkut tuskittelevat täysin vakavissaan, etteivät voi nauttia hienoista taideteoksista, jos niiden tekijät tiedetään inhottaviksi ihmisiksi, jopa boikotoivat näitä taiteilijoita suojellakseen omaa herkkää moraaliaan.

Sanavalinnoistani voi päätellä mitä mieltä tästä olen.

Ennen sitten vaakakuppi oli liiaksi toiseen suuntaan kallellaan, ihminen sai olla vaikka millainen pyhä hirviö ja toisia kyykyttävä Jouko Turkka kerran taiteellisen nerouden viitan saatuaan. Vastuussa ei tarvinnut olla mistään, vastenmielisyys pistettiin suurten luonteiden väistämättömien varjopuolten piikkiin, vaikka ylilyönnit olisivat kuinka rajuja. Toki tätä tapahtuu vielä nykyäänkin, mutta siihen ehkä tartutaan hanakammin.

Alan ymmärtää vuosi vuodelta paremmin, miksi Witold Gombrowicz kuulutti modernin ajan haasteeksi yksilöllisen ihmisen löytämisen. Tapa jolla puhumme toisista ihmistä osoittaa kerta toisensa perään, ettemme näe juuri yksilöä, näemme vain semioottisia merkkejä, usein sellaisia kuin olemme valmiiksi halukkaita näkemään. Puhumme teoista mutta käyttämissämme sanoissa tekijä ja teot ja jopa suhtautumisemme tekoihin ovat sama asia.

*

Kun Saarikoski kertoo kirjoitettujen sanojen itsensä riittävän olemassaolonsa perusteeksi, vastaus eräältä nuorelta on pettynyt: ai sä teet vaan jotain sanaleikkejä. Runoilija jysäyttää nyrkin pöytään ja karjaisee: ”Ei tämä ole mikään pöytäleikki!”

*

Saarikoski selvästi ymmärtää oman paikkansa runouden jatkumossa. Teoksessa on paljon puhetta kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet runoilijan ilmaisuun, ihmisiä joiden työtä hän ihailee: James Joyce, William Carlos Williams, Ezra Pound, Walt Whitman… Osa heistä hengenheimolaisia, osa muuten vain mielihyvää tuottaneita. Eeva-Liisa Mannerista ja Paavo Haavikosta Saarikoski puhui kunnioittaen. P. Mustapään merkitystä runoilijan ilmaisulle Berner alleviivaa hanakasti.

Kiinnostavaa tämä on siksi, että en juurikaan näe nykykirjailijoiden avointa puhetta omista vaikutteistaan. Enkö näe sitä enää omalta sokeudeltani vai onko se oikeasti vähentynyt?

Siis lehtijutuissa, tiedän että yksityisesti kirjailijat intoilevat muista kirjailijoista tavattomasti.

Itsestä syntyvään nerouteen en usko lainkaan, vaan Flaubertin ja Saramagon ohjeisiin lukea jatkuvasti. En tunne ainuttakaan aidosti hyvää kirjoittajaa, joka ei olisi myös kova lukemaan – joka ei arvostaisi joitain toisia sanankäyttäjiä ylitse muiden.

Pidän oikeastaan sietämättömänä ihmistä, joka arvostaa omaa kirjoittamistaan muiden kirjoittajien ylitse, ehkä juuri siksi, koska olen ensisijaisesti lukija enkä kirjoittaja. Samoin ajattelen, että kirjallisuus, jota ei tajuta kytkeä kirjallisuuden perinteeseen, on valmiiksi pystyyn kuollutta. Se luulee tai ainakin esittää keksivänsä jotain, on omahyväistä.

Itsetietoisuus voi olla vastaisku mytologisoidulle kirjailijakuvalle, josta yksi esimerkki Saarikoskikin on, vieläpä vanha valkoinen mies ja iso, radikaali julkinen persoona, kirosanoja toisensa perään. Postmodernissa ajassa jatkumot kirjoitetaan uudestaan tai niitä ei tunnusteta ollenkaan.

Pentti Saarikoski ei tosiaan ollut vaatimaton, mutta jos hän jotain osasi, keskittyessään, se oli kirjoittaa, ja hän osasi kirjoittaa, koska tiesi paikkansa kirjallisuuden jatkumossa. Tunne siitä PS:a lukiessa on vahva.

*

Huomaan kirjan lopetettuani, että en ole päässyt Saarikoskesta eroon, vaikka minusta pitkän aikaa tuntui, että niin pitäisi tehdä. Palaan hänen teoksiinsa edelleen, vaikka harvemmin. Tiarnia-sarja on työpöydälläni jälleen.

Ajan mittaan melkein kaikki muut nuoruuteni taiteelliset innoittajani ovat menettäneet merkityksensä, kiitos myös nostalgialle vastaisen luonteeni. Vain vahvimmat ovat jääneet. Asiaan voi vaikuttaa, että tajusin mitä kirjoittaminen minulle merkitsee vain vajaat viisi tai kuusi vuotta sitten, ja jollain tavalla opettelen kirjoittamaan edelleen. Saarikoski puhuttelee kuitenkin yhä.

Isä kuoli talvipäivänä alkuvuodesta 2016. Sairaalasta soitettiin, äiti vastasi. Edellisenä iltana olimme sanoneet yksipuoliset jäähyväiset. Isä ei ollut tässä maailmassa enää, paitsi viimeisiään vetävänä kehona.

Olimme kotona puhelimen soidessa. Emme lähteneet sairaalaan. Seuraavan kerran näin hänen valkoisen arkkunsa, sen jälkeen yhtä valkoisen tuhka-astian, jonka kannoin sylissäni haudalle.

Joko samana tai soittoa seuraavana päivänä hain sairaalasta hänen tavaransa. Vaatteita, lompakko, syömättä jääneitä konvehteja, joku kesken jäänyt kirja, sen olemassaolo tuntui naurettavalta.

Vaikein käsittää olivat hyödyttömiksi käyneet silmälasit. Lasit muotoillaan käyttäjälleen, ne ovat siten osa vainajaa, henkilökohtaisesti hänen.

Muistan kuinka väärältä tuntui, ettei isä saanut pitää niitä päässään.

En katsonut tavaroita enää laitettuani ne kassiin, en pystynyt. Pidin niitä sylissäni koko automatkan takaisin.

Se oli myöhemmin. Mitä ajattelin, kun puhelu päättyi? Minun on kerrottava tästä siskolle, lähimmäisille, tein soittokierroksen.

Ilmoituskierroksen jälkeen menin lepäämään sohvalle ja pohdin, että nytkö voimme nukkua yömme paremmin, kun yhden meistä kärsimys ei täyttäisi arkeamme.

Nousin, paperiasioita täytyi sopia. Otin selvää, mitä täytyy tehdä. Etsin asiakirjoja. Soitin katkaistakseni ja muuttaakseni erilaisia sopimuksia.

Tehtyäni mielestäni sillä erää tarpeeksi, kasasin voileivän, söin ja jatkoin lepäämistä. Äiti istui keinutuolissa hiljaa, mietti jotain, vaikka ei kysyttäessä myöntänyt.

Katsoin lapsuuskotini ikkunasta ulos aurinkoiseen pakkasilmaan, lumimyrskyt olivat piiskanneet kaupunkia jo pidemmän aikaa. Edellisenä iltana puhuri oli ollut väkevä. Silloin katsoin, kuinka tuuli teki sairaalan pihalla nuoskapyörteitä, joita keltaiset katuvalot korostivat.

Nyt oli tyyntä ja paksu, kaunis hanki.

Matka kuolemaan ei ollut meiltä omaisilta täydellinen suoritus, mutta se oli nyt ohi. Sen aikana oli yritetty auttaa kuolevaa parhaamme mukaan ja voimiemme rajoille asti.

*

Sairauden aikana tunteita ryöpsähteli isästä ulos. Niitä oli monenlaisia. Joukossa oli surua, ilon hetkiä pienistä asioista, pettymystä, vihaa, katkeruutta, kaipuuta, huonosti peiteltyä pelkoa.

Ne repivät tiensä hänestä vaivalloisesti, terävät piikit, jotka tunkeutuivat hänen ihonsa lävitse.

Uskon hänen olleen pettynyt itseensä, koska hän ei osannut olla vaikean paikan edessä rohkeampi. Vaikka vakuuttelimme hänelle ettei tarvitse.

Näitä tunteiden aaltoja oli ahdistavampaa katsella kuin hänen fyysisiä kipujaan, jotka olivat nekin suuria.

Hän ei saanut kaikkea sanotuksi. Sanottavan taakka oli liikaa, ja hän kevensi sitä vain äärimmäisissä tunteissaan, häveten itseään. Hän oli sitä sukupolvea, sellaisella tavalla kasvatettu.

Muistan tunteneeni, en niinkään ajatelleeni, että isä lopettaisi nämä satunnaiset ja hänelle epätyypilliset avautumiset, sillä se teki monia asioita vielä vaikeammiksi sietää, kuin kuolevan vastuulla olisi kantaa eläviä selässään.

Tunsin muuttuneeni pojasta oman isäni isäksi. Kadun avuttomuuttani. Minun olisi pitänyt olla avoimempi. Menin aina lukkoon.

Tunne oli kai itsesuojelua. Kun läheinen kuolee, kukin omainen löytää ajattelutavan, jolla pyrkii käsittelemään asiat. Minulla se oli käytännöllisyys, joka murtui muutaman kerran, kun väsymykseni kävi ylivoimaiseksi.

En voinut isän sairauden aikana enkä kuoleman jälkeen surra julkisesti niin paljon kuin olisin halunnut, ei ollut aikaa, mahdollisuuksia.

Tajusin etten enää osannut, hetkeni oli mennyt. Olen nyt harjoitellut, mutta odotan vielä, milloin alan tuntea kunnolla ikävää.

*

Sairastuttuani depressioon huomasin tekeväni niin kuin isä. Halusin kovasti puhua siitä, mitä tunnen, ja tein niin kaikille jotka kuuntelevat. Sittemmin hillitsin itseäni. Miksi? Olen jo eri sukupolvea. En häpeä. Ei puhuminen, saati kirjoittaminen, ole vaikeaa.

Minulla oli kai harhaluulo, luulen saman olleen isälläni. Pelkkä puhe ei lohduta, se ei ole koskaan lohduttanut minua, janoan sitä lisää pääsemättä minnekään. Minulla oli paljon ajatuksia, en käsitellyt niiden avulla juuri mitään. Puhuin vain.

Olin käsittänyt puheen väärin. Pelkkä puhe ei luo merkityksiä. Siksi tyhjän informaation elämäntapa on epätyydyttävä; elämää täytetään puheella, umpikujaan johtavilla niin sanotuilla keskusteluilla niin sanotusti tärkeistä aiheista, ei ajatuksilla siitä, mikä voisi olla tarkoituksellista elämistä.

Puhe ilman tahtoa on huumetta, joka peittää syvän tyytymättömyyden oman sielun tilaan ja elämään. Jokin puuttuu, ja puhe on puuttuvan etsimistä.

Valitettavasti etsiessä tulee käveltyä polkuja, jotka eivät johda mihinkään. Pahimmillaan alkaa ajatella itseään ongelmana, joka tulee ratkaista. Juuri mikään ei tunnu hyvältä, koska kokoava tunne mielekkyydestä puuttuu.

Arvaan, mitä isäni käsitteli, kun hän yritti kertoa meille, miltä hänestä tuntui, piikki kerrallaan. Hän oli yksinäinen, ei osannut nähdä sitä.

Veljeni Sebastian ja Jälkikuva

Veljeni Sebastian80-luvulla kirjallisuuskritiikeissä elänyt ”pahan koulukunta” oli hatusta vedetty termi, jolla ajan taideprosaisteja, joilla oli etäisesti samanlaiset kiinnostuksen kohteet, saatiin sidottua siistiin kimppuun.

Väitän silti, että koulukunnittaminen palvelee enemmän kuin vahingoittaa kirjallisuutta.

Kirjallisuusharrastajalle niputus antaa oivallisen väylän tutustua teoksiin, jotka muuten jäisivät lukematta.

Sen rinnalla jonkun tampion väärinymmärrys kirjailijoiden todellisista aikeista ei paljoa vaakakupissa paina. Ilmiöittäminen tekee wannabe-intellektuellinkin kiinnostukselle höpöä.

En olisi koskaan törmännyt Annika Idströmiin ellen olisi lukenut Esa Sariolaa, Olli Jalosen kirjoja olisi jäänyt hankkimatta, Christer Kihlmaniin olisi jäänyt tutustumatta.

Veljeni Sebastianin (1985) kaltaista kirjaa en muista hetkeen suomalaisessa kirjallisuudessa kohdanneeni. Pikkuvanhasta 11-vuotiaasta Antista kertova tarina on suomalainen Peltirumpu, näennäisrealismista ponnistava satu.

Näin Antin sisäinen maailma ilmenee hänen opettajalleen lähettämässä kirjeessä:

Jättäkää minut rauhaan. Olkaa kuin minua ei luokassa olisikaan. Teen nimittäin työtä joka vaatii täydellisen ja rikkomattoman keskittymisen. Pieninkin häiriö tuhoaa yritykseni tehdä jotakin mikä tärkeydessään ei hipaisekaan yhtälöiden ratkaisulaskuja. Älkää siirtäkö minua pois ikkunan luota, minä nimittäin tarkkailen lintuja. Tarkemmin sanottuna yritän pysäyttää ne oksalle, pakotan ne tahdonvoimallani liikkumattomiksi ja sen jälkeen annan käskyn pudota maahan. Pidätte minua kenties hulluna mutta voin paljastaa teille että viime viikolla äidinkielen tunnilla sain talitiaisen pysymään oksalla kolmekymmentäviisi minuuttia jonka jälkeen annoin sille merkin pudota alas. Se todella putosi. Sitten se lähti lentoon. En kiusaa lintuja turhan takia, linnut ovat vain välikappaleita äsken mainitsemassani työssä joka parhaassa tapauksessa saattaa pelastaa minun ja erään toisen ihmisen hengen.

Antti on lyhytkasvuinen ja isopäinen niin kuin Peltirummun (1959) Oskar. Ikäisekseen hän on älykäs. Hänellä on insestisävytteinen ja omistushaluinen suhde äitiinsä Kaarinaan.

Antin matka alkaa loppupäästä, ikkunalaudalta, ja kertoo sitten omituisesta vuodesta pojan elämässä. Kertomuksen aikana esiin nousee myös katkelma Kaarinan kirjoittamasta romaanista, joka on tarinan maailmassa (auto)fiktiota mutta asettuu lujemmin perinteiseen psykologiseen realismiin kuin sitä ympäröivä kertomus.

Antti on epäluotettava kertoja, jonka tarinassa on aukkoja. Lähes loppuun asti Antti esittää itsensä voittajana, aina tilanteen päällä olevana. Hän on lahjakas mutta outo, ulkopuolella, säälimätön, herkkä.

Hän on kiusattu ja omalaatuinen poika, jota tarinaan mukaan tuleva isäpuoli kurittaa ansiotta ja joka ei aivan ymmärrä ihmisten tunne-elämää.

”Veli” Sebastian elää tarinassa taustalla. Hän on Antin unelmien ystävä, heijastuma, ristiriitainen ja julma tapaus, joka kiduttaa eläimiä, jotka kuitenkin rakastuneina saapuvat hänen armoonsa.

Sebastian on myyttinen jättiläinen jonka suomaa pelastusta kurjuudessa elävät odottavat. Hänessä on enkelin ja psykopaatin piirteitä.

Idströmin vahvuus on, että Antin kertomuksen epäluotettavuus menettää merkityksensä, kun sattumat kasautuvat toistensa päälle. Pieni poika on samalla kertaa kurjimmista kurjin ja varustettu parhaimmilla eväillä selviytymiseen.

Pahan koulukunnan nimen taustalla väitettiin usein olevan niin sanottu psykologinen kiinnostus ihmisen pahuuteen. Mitä tämä merkitsee, sitä en osaa sanoa. Idströmiä ei kiinnostanut psykologinen näkökulma tv-haastattelun perusteella lainkaan.

Esa Sariolan kirjoissa psykologia on biologisesti virittynyttä, darwinismista kumpuavaa ankaraa sosiologiaa. Christer Kihlman pitää freudilaisuuteen kohteliaan etäisyyden kehtaamatta kiistää sitä tyystin, vaikka samalla laskee sen edessä päänsä. Idströmin Veljeni Sebastianissa ollaan unimaailmassa, Oidipuksissa ja Medeoissa ilman uuvuttavaa modernistista selittelyä.

Olen mieltynyt Fellinin elokuvaan Casanova (1976), jossa päähenkilö soutaa mustista roskasäkeistä tehdyn meren keskellä. Vertaisin sitä Veljeni Sebastianiin. Säkkimeri on täydellisen keinotekoinen ja sitä, mitä tarina vaatii. Ei tulisi mieleeni epäillä, etteikö kyseessä olisi meri, merellisempi meri kuin altaallinen vettä.

Huomaan ajattelevani Veljeni Sebastianin tunnelmaa jälkikäteen paljon, se on erikoinen teos. Koska se ei välitä kirjallisuuden rajoista, se tulee kirjallisuudeksi.

JälkikuvaAntti Hurskaisen esseekokoelmassa Suru ei toimi (2018) kirjoittaja mainitsee nimiesseessä, että jos on olemassa kirja, johon hän toivoo saavansa lukijansa tutustumaan, se on Jälkikuva (1965).

Tein työtä käskettyä, en kadu. Jälkikuva on suvereeni saavutus, vaivattomuudella etenevä, pieni ja hiottu kirja, mikä on paljon vaikuttavampaa kuin 700 veljeksen kirjoittaminen.

Tietysti jokainen kirja on kirjoittamalla kirjoitettu, ei suoraan mielestä sellaisenaan paperille ilmestynyt ja heti valmis. Mutta Jälkikuvan tapa käyttää tajunnanvirtaa, pisteettömyyttä, pilkuttomuutta, on näennäisestä helppoudestaan huolimatta harkittu ja rytminen, jatkuvasti emootiota palveleva.

Kyseessä on avainromaani. Päähenkilön vaimo on (Jo)Hanna, joka on kirjan alussa kuollut, kaipauksen alati hämärtyvä kohde. 20 avioliittovuoden jälkeen Hanna menehtyy sairauteen. Mies jää yksin surun ja ajatustensa kanssa.

Teos on vain vaivoin peitelty merkintä Mannerkorven ja hänen vaimonsa, Anni Matilda Huuskosen, viimeisistä päivistä yhdessä ja kirjailijan yrityksistä selviytyä omillaan.

Tunteen syvyyden tavoittaminen on taiteen suurimpia haasteita, arpapeliä. Silloinkin kun olen yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman suoraan, olen epäillyt kykyäni herättää lukijassa tunteita pelkkien ajatusten sijaan; kuin virkkeeni olisivat kokonaisia, mutta niiden pitäisi olla sitä toisin; kuin en löytäisi juuri oikeaa sanaa, joka avaa lukon.

Mannerkorven tekniikka on jo mainittu tajunnanvirta, joka on alussa sekavaa ja epätoivoista. Loppua kohden kerronta seestyy, suru ei lopu, se muuttuu tuskasta ja epätoivoisista eleistä arjen keskeltä kumpuaviksi muistoiksi, joista pitää kiinni.

Mannerkorpi kuvaa ihmistä yksityisimmillään, hetkinä joita ei joko tallenneta kirjallisuuteen tai niiden merkitystä ei ymmärretä. Hänen minähenkilönsä pakertaa mitä merkityksettömintä pientä askaretta, samalla ajatukset kiitävät hurjaa vauhtia. Näin tavalliset asiat johtavat suurimpaan saavutukseen, johon useimmat ihmiset perheen perustamisen lisäksi voivat päästä, elämän käsittelyyn sen elämisen rinnalla.

Jälkikuva näyttää millaisia maagisia eleitä ihmiset tekevät toistensa vuoksi. Niiden kautta ei ole vaikea ymmärtää, miksi rakkaudella on ollut kulttuurista toiseen oma jumalansa. Rakkaus on tunteistamme ritualistisinta eikä sen uskonnollinen merkitys ole vähentynyt lainkaan kapitalismin aikana.

Kannen painuessa kiinni pusertuu raosta pehmeä ilmavirta kättäni vasten. Se tuoksuisi tietysti jos sormeni voisi niin tuntea. Ehkä tuntevatkin, mistäpä tietäisin kun olen yhtä täynnä tuoksua niin sormista kuin sieraimista. Kohotan kantta vielä ja ripa räpsähtää; törppö on se isompi, ripaniekka. Se on kuin takertunut käsiini, kannen reunan yli näen pöydällä tähdenreiän ja tähden ja kannen kuhmuissa ja kuopissa himmeän läikkeen kuin jäätymättömän järven pinnassa kuunnousun aikaan ja Hanna, minä höpisen, tällaisia näistä tuli, yksi pelti paloi vähän.

Mutta mitään Bachia ei ala kuulua mistään.

Piparkakkujen paistaminen edesmenneen ohjeiden mukaan on yksi rituaali, jonka Jälkikuva esittää. On tärkeää, että tutut asiat säilyvät. Luku, jossa edellinen tapahtuu, on kerralla arkinen ja monumentaalinen.

Minähenkilö tekee herkkuja päällisin puolin käytännöstä, onhan jouluna oltava pipareita, kun niitä on ollut aina. Tekemistä on hyvä olla, tekeminen uuvuttaa, tuo täyttymystä, vie surusta pois. Syvempi syy on vaimon muiston vaaliminen tutun toistamisella, tunnetun elämän jatkumisella.

Eleen voi nähdä säälin kautta. Silti se on askel kohti elämää, sen pyhittämistä. Löydän siitä omakohtaisuutta. Kun isäni kuoli lyhyen sairauden jälkeen liian aikaisin, äitini lopetti tietyt yhteisen elämän rutiinit kokonaan. Se oli kenties vapautta, toisaalta yksinäisyyden ja luovuttamisen myöntämistä, askel pois elämästä joka oli.

Itse olen rakkautta vaaliakseni tehnyt läpi elämäni symbolisia eleitä, vaikka tiedän, ettei kulloinkin kaivattu tiedä mitä teen, ei tule tietämään eikä välittäisi vaikka tietäisi. Olen harrastanut ja lukenut tullakseni lähemmäs rakkauttani, suorittanut uhrin ajastani ja ajatuksistani tunteakseni eläväni hetken hänen kanssaan samassa maailmassa. Touhuamisella on ollut merkitystä minulle.

Jälkikuva on tämän oivaltaessaan tavanomaista taideromaania loputtomasti tarkempi, niin haikea, että nielin karvaalta tuntuvaa palaa kurkussani. Sen proosa on malliesimerkki siitä, miten kirjoitus päätetään oikein, hyväksynnän eleeseen, jossa etääntyminen ja läheisyys ovat peruuttamattomasti yhdessä.