Avainsana: lapsuus

Veljeni Sebastian ja Jälkikuva

Veljeni Sebastian80-luvulla kirjallisuuskritiikeissä elänyt ”pahan koulukunta” oli hatusta vedetty termi, jolla ajan taideprosaisteja, joilla oli etäisesti samanlaiset kiinnostuksen kohteet, saatiin sidottua siistiin kimppuun.

Väitän silti, että koulukunnittaminen palvelee enemmän kuin vahingoittaa kirjallisuutta.

Kirjallisuusharrastajalle niputus antaa oivallisen väylän tutustua teoksiin, jotka muuten jäisivät lukematta.

Sen rinnalla jonkun tampion väärinymmärrys kirjailijoiden todellisista aikeista ei paljoa vaakakupissa paina. Ilmiöittäminen tekee wannabe-intellektuellinkin kiinnostukselle höpöä.

En olisi koskaan törmännyt Annika Idströmiin ellen olisi lukenut Esa Sariolaa, Olli Jalosen kirjoja olisi jäänyt hankkimatta, Christer Kihlmaniin olisi jäänyt tutustumatta.

Veljeni Sebastianin (1985) kaltaista kirjaa en muista hetkeen suomalaisessa kirjallisuudessa kohdanneeni. Pikkuvanhasta 11-vuotiaasta Antista kertova tarina on suomalainen Peltirumpu, näennäisrealismista ponnistava satu.

Näin Antin sisäinen maailma ilmenee hänen opettajalleen lähettämässä kirjeessä:

Jättäkää minut rauhaan. Olkaa kuin minua ei luokassa olisikaan. Teen nimittäin työtä joka vaatii täydellisen ja rikkomattoman keskittymisen. Pieninkin häiriö tuhoaa yritykseni tehdä jotakin mikä tärkeydessään ei hipaisekaan yhtälöiden ratkaisulaskuja. Älkää siirtäkö minua pois ikkunan luota, minä nimittäin tarkkailen lintuja. Tarkemmin sanottuna yritän pysäyttää ne oksalle, pakotan ne tahdonvoimallani liikkumattomiksi ja sen jälkeen annan käskyn pudota maahan. Pidätte minua kenties hulluna mutta voin paljastaa teille että viime viikolla äidinkielen tunnilla sain talitiaisen pysymään oksalla kolmekymmentäviisi minuuttia jonka jälkeen annoin sille merkin pudota alas. Se todella putosi. Sitten se lähti lentoon. En kiusaa lintuja turhan takia, linnut ovat vain välikappaleita äsken mainitsemassani työssä joka parhaassa tapauksessa saattaa pelastaa minun ja erään toisen ihmisen hengen.

Antti on lyhytkasvuinen ja isopäinen niin kuin Peltirummun (1959) Oskar. Ikäisekseen hän on älykäs. Hänellä on insestisävytteinen ja omistushaluinen suhde äitiinsä Kaarinaan.

Antin matka alkaa loppupäästä, ikkunalaudalta, ja kertoo sitten omituisesta vuodesta pojan elämässä. Kertomuksen aikana esiin nousee myös katkelma Kaarinan kirjoittamasta romaanista, joka on tarinan maailmassa (auto)fiktiota mutta asettuu lujemmin perinteiseen psykologiseen realismiin kuin sitä ympäröivä kertomus.

Antti on epäluotettava kertoja, jonka tarinassa on aukkoja. Lähes loppuun asti Antti esittää itsensä voittajana, aina tilanteen päällä olevana. Hän on lahjakas mutta outo, ulkopuolella, säälimätön, herkkä.

Hän on kiusattu ja omalaatuinen poika, jota tarinaan mukaan tuleva isäpuoli kurittaa ansiotta ja joka ei aivan ymmärrä ihmisten tunne-elämää.

”Veli” Sebastian elää tarinassa taustalla. Hän on Antin unelmien ystävä, heijastuma, ristiriitainen ja julma tapaus, joka kiduttaa eläimiä, jotka kuitenkin rakastuneina saapuvat hänen armoonsa.

Sebastian on myyttinen jättiläinen jonka suomaa pelastusta kurjuudessa elävät odottavat. Hänessä on enkelin ja psykopaatin piirteitä.

Idströmin vahvuus on, että Antin kertomuksen epäluotettavuus menettää merkityksensä, kun sattumat kasautuvat toistensa päälle. Pieni poika on samalla kertaa kurjimmista kurjin ja varustettu parhaimmilla eväillä selviytymiseen.

Pahan koulukunnan nimen taustalla väitettiin usein olevan niin sanottu psykologinen kiinnostus ihmisen pahuuteen. Mitä tämä merkitsee, sitä en osaa sanoa. Idströmiä ei kiinnostanut psykologinen näkökulma tv-haastattelun perusteella lainkaan.

Esa Sariolan kirjoissa psykologia on biologisesti virittynyttä, darwinismista kumpuavaa ankaraa sosiologiaa. Christer Kihlman pitää freudilaisuuteen kohteliaan etäisyyden kehtaamatta kiistää sitä tyystin, vaikka samalla laskee sen edessä päänsä. Idströmin Veljeni Sebastianissa ollaan unimaailmassa, Oidipuksissa ja Medeoissa ilman uuvuttavaa modernistista selittelyä.

Olen mieltynyt Fellinin elokuvaan Casanova (1976), jossa päähenkilö soutaa mustista roskasäkeistä tehdyn meren keskellä. Vertaisin sitä Veljeni Sebastianiin. Säkkimeri on täydellisen keinotekoinen ja sitä, mitä tarina vaatii. Ei tulisi mieleeni epäillä, etteikö kyseessä olisi meri, merellisempi meri kuin altaallinen vettä.

Huomaan ajattelevani Veljeni Sebastianin tunnelmaa jälkikäteen paljon, se on erikoinen teos. Koska se ei välitä kirjallisuuden rajoista, se tulee kirjallisuudeksi.

JälkikuvaAntti Hurskaisen esseekokoelmassa Suru ei toimi (2018) kirjoittaja mainitsee nimiesseessä, että jos on olemassa kirja, johon hän toivoo saavansa lukijansa tutustumaan, se on Jälkikuva (1965).

Tein työtä käskettyä, en kadu. Jälkikuva on suvereeni saavutus, vaivattomuudella etenevä, pieni ja hiottu kirja, mikä on paljon vaikuttavampaa kuin 700 veljeksen kirjoittaminen.

Tietysti jokainen kirja on kirjoittamalla kirjoitettu, ei suoraan mielestä sellaisenaan paperille ilmestynyt ja heti valmis. Mutta Jälkikuvan tapa käyttää tajunnanvirtaa, pisteettömyyttä, pilkuttomuutta, on näennäisestä helppoudestaan huolimatta harkittu ja rytminen, jatkuvasti emootiota palveleva.

Kyseessä on avainromaani. Päähenkilön vaimo on (Jo)Hanna, joka on kirjan alussa kuollut, kaipauksen alati hämärtyvä kohde. 20 avioliittovuoden jälkeen Hanna menehtyy sairauteen. Mies jää yksin surun ja ajatustensa kanssa.

Teos on vain vaivoin peitelty merkintä Mannerkorven ja hänen vaimonsa, Anni Matilda Huuskosen, viimeisistä päivistä yhdessä ja kirjailijan yrityksistä selviytyä omillaan.

Tunteen syvyyden tavoittaminen on taiteen suurimpia haasteita, arpapeliä. Silloinkin kun olen yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman suoraan, olen epäillyt kykyäni herättää lukijassa tunteita pelkkien ajatusten sijaan; kuin virkkeeni olisivat kokonaisia, mutta niiden pitäisi olla sitä toisin; kuin en löytäisi juuri oikeaa sanaa, joka avaa lukon.

Mannerkorven tekniikka on jo mainittu tajunnanvirta, joka on alussa sekavaa ja epätoivoista. Loppua kohden kerronta seestyy, suru ei lopu, se muuttuu tuskasta ja epätoivoisista eleistä arjen keskeltä kumpuaviksi muistoiksi, joista pitää kiinni.

Mannerkorpi kuvaa ihmistä yksityisimmillään, hetkinä joita ei joko tallenneta kirjallisuuteen tai niiden merkitystä ei ymmärretä. Hänen minähenkilönsä pakertaa mitä merkityksettömintä pientä askaretta, samalla ajatukset kiitävät hurjaa vauhtia. Näin tavalliset asiat johtavat suurimpaan saavutukseen, johon useimmat ihmiset perheen perustamisen lisäksi voivat päästä, elämän käsittelyyn sen elämisen rinnalla.

Jälkikuva näyttää millaisia maagisia eleitä ihmiset tekevät toistensa vuoksi. Niiden kautta ei ole vaikea ymmärtää, miksi rakkaudella on ollut kulttuurista toiseen oma jumalansa. Rakkaus on tunteistamme ritualistisinta eikä sen uskonnollinen merkitys ole vähentynyt lainkaan kapitalismin aikana.

Kannen painuessa kiinni pusertuu raosta pehmeä ilmavirta kättäni vasten. Se tuoksuisi tietysti jos sormeni voisi niin tuntea. Ehkä tuntevatkin, mistäpä tietäisin kun olen yhtä täynnä tuoksua niin sormista kuin sieraimista. Kohotan kantta vielä ja ripa räpsähtää; törppö on se isompi, ripaniekka. Se on kuin takertunut käsiini, kannen reunan yli näen pöydällä tähdenreiän ja tähden ja kannen kuhmuissa ja kuopissa himmeän läikkeen kuin jäätymättömän järven pinnassa kuunnousun aikaan ja Hanna, minä höpisen, tällaisia näistä tuli, yksi pelti paloi vähän.

Mutta mitään Bachia ei ala kuulua mistään.

Piparkakkujen paistaminen edesmenneen ohjeiden mukaan on yksi rituaali, jonka Jälkikuva esittää. On tärkeää, että tutut asiat säilyvät. Luku, jossa edellinen tapahtuu, on kerralla arkinen ja monumentaalinen.

Minähenkilö tekee herkkuja päällisin puolin käytännöstä, onhan jouluna oltava pipareita, kun niitä on ollut aina. Tekemistä on hyvä olla, tekeminen uuvuttaa, tuo täyttymystä, vie surusta pois. Syvempi syy on vaimon muiston vaaliminen tutun toistamisella, tunnetun elämän jatkumisella.

Eleen voi nähdä säälin kautta. Silti se on askel kohti elämää, sen pyhittämistä. Löydän siitä omakohtaisuutta. Kun isäni kuoli lyhyen sairauden jälkeen liian aikaisin, äitini lopetti tietyt yhteisen elämän rutiinit kokonaan. Se oli kenties vapautta, toisaalta yksinäisyyden ja luovuttamisen myöntämistä, askel pois elämästä joka oli.

Itse olen rakkautta vaaliakseni tehnyt läpi elämäni symbolisia eleitä, vaikka tiedän, ettei kulloinkin kaivattu tiedä mitä teen, ei tule tietämään eikä välittäisi vaikka tietäisi. Olen harrastanut ja lukenut tullakseni lähemmäs rakkauttani, suorittanut uhrin ajastani ja ajatuksistani tunteakseni eläväni hetken hänen kanssaan samassa maailmassa. Touhuamisella on ollut merkitystä minulle.

Jälkikuva on tämän oivaltaessaan tavanomaista taideromaania loputtomasti tarkempi, niin haikea, että nielin karvaalta tuntuvaa palaa kurkussani. Sen proosa on malliesimerkki siitä, miten kirjoitus päätetään oikein, hyväksynnän eleeseen, jossa etääntyminen ja läheisyys ovat peruuttamattomasti yhdessä.

Mainokset

Aurinkomuisto

Leon Wyczółkowski Kevät 1933

Kun ajattelen lapsuuttani hahmottomana, vailla tiukkoja rajoja olleena aikana ja tilana elämässäni, en siis tiettyjä ihmisiä tai tapahtumia siinä, mieleni valikoi aloituskohdakseen aina erään kevään ja kesän väliin kiilatun päivän.

Olin ala-asteella, kävelin koulusta kotiin, nostin katseeni kohti koivujen ja mäntyjen takana helottavaa aurinkoa. Jostain syystä pysähdyin, aloin miettiä, tajusin miettiväni.

Tunsin eri tavalla kuin aiemmin, että elämässäni oli todella kulunut aikaa. Ikuiselta tuntunut loskainen talvi oli äkkiä kaukana kuin jokin historiankirjasta lukemani tapahtuma, kauempana kuin mikään talvi aiemmin. Jokin oli lopullisesti ohi.

Tunsin olevani vanhempi kuin olin ennen ollut. Tiesin muistavani sen hetken ja hämmästyin tiedostani, ja siitä että olin niin tietoinen sen syntymisestä, ajatuksistani. Se oli maan järähdys, jonka jälkeen en tuntenut itseäni enää samaksi.

Lapsuus on unesta heräämistä. Siksi sanotaan, etteivät lapset ymmärrä aikuisten maailmaa. He eivät ole kokonaan valveilla vaan silmät puoliummessa, laskemassa ensimmäistä jalkaa alas sängyltä herätyskellon herättyä, nuokkuvat kohdun unesta teini-iän kaoottiseen aamiaispöytään.

Haluan ajatella heränneeni tuolloin estetiikkaan, kauneushan ei ole kaukana ajasta vaan sen kaksoissisko. Halu ei ole totuus. Olin hämmentynyt, mielettömyyden kuilun partaalla ja kiiruhdin kotiin, turvaan.

Katsojia

Katsojia

Suuriin tuoteperheisiin kuuluvien teosten hyvyydellä ei ole väliä, jos ne aiheuttavat tarpeeksi tuttuuden tunteita. Tästä kirjoitti hiljattain Sofia Thurén Ylen Kulttuuricocktailiin:

Universumien aikakaudella on tyypillistä, että yksittäisen elokuvan sijaan fanitetaan hahmoja. Supersankarielokuvissa ei ole väliä, vaikka näyttelijä vaihtuisi: jokainen uusi Spiderman-elokuva on taloudellisesti kannattava, koska fanit tahtovat jälleen nähdä lempparinsa.

Toisaalta fanitetaan myös maailmoja. Kun Peter Jackson julkaisi kolme Hobitti-elokuvaa, monet Taru Sormusten Herrasta -fanit olivat innoissaan “paluusta Keskimaahan”. Kriitikot lyttäsivät elokuvat niiden venytetyn ja sekavan juonen vuoksi, mutta Aberystwyth ja British Columbian yliopistojen tutkijoiden teettämässä yleisötutkimuksessa selvisi, että monet nauttivat elokuvista niiden juonesta huolimatta.

Olen kirjoittanut samasta aiheesta aiemmin. En tiennyt aiheesta olevan tutkimuksia, mutta pop-kulttuurista kiinnostunut on väistämättä törmännyt netissä fanien hyökkäyksiin eri mieltä kanssaan olevia kohtaan.

Näiden hyökkäysten yhdistävä piirre on niiden välinpitämättömyys taiteellista laatua kohtaan ja viihteellisyyden korostaminen. Laadulla, kuten hyvällä kertomuksella, ei ole niin paljon väliä kuin tuttujen asioiden tunnistamisella.

Taiteesta kiinnostunut etsii uutta ja säväyttävää, fani etsii tuttua ja lämmittävää. Tuttuuden kritisointi on identiteettihyökkäys, jota vastaan kuluttaja puolustautuu.

Kummallekin tyypille toisen osapuolen käytös vaikuttaa käsittämättömältä. Uuden etsiminen on erikoisuudentavoittelua. Tuttuus monotoniaa, joukkoajattelua.

Lun Kulttuuricocktailin mainitseman tutkimuksen tulokset. Harva katsoja, joka tunnisti Hobitit ensisijaisesti osaksi tuoteperhettä, antoi elokuville hyviä arvosanoja. Tätä seikkaa ei valitettavasti mainita Kulttuuricocktailin kirjoituksessa.

Tuotteistamisen merkitys on olennainen yritettäessä ymmärtää fanikulttuureja. Ei ole yllätys, että fanikulttuuriin osallistumattomuus takasi myös alhaisemman arvostuksen Hobitteja kohtaan.

Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä tutulta tuntuvien asioiden takana olevaa tuotteistamista tai eivät välitä. Ystäväni K:n kritisoidessa opiskelijakulttuuriin kuuluvia haalarimerkkejä ilmaisiksi yritysmainoksiksi, ei hänen keskustelukumppaninsa nähnyt mitään ongelmallista siinä, että Pikachun kuva on ilmainen Pokémon-mainos.

*

Hobitti-tutkimukseen osallistuneita pyydettiin valitsemaan viidentoista mielikuvan joukosta vähiten ja eniten Hobitti-trilogiaan sopivat. Vähiten positiivisia mielleyhtymiä katsojissa herätti ilmaisu ”lasten kertomus”.

Sanoja ”kasvutarina” ja ”satu” vastustettiin myös. Kaikki kolme ilmaisua ovat selvästi lapsuuteen liittyviä.

Hobitti perustuu kirjaan, jonka sisältö on tarkoitettu lapsille. Elokuvat on joko tehty satumaisuus niistä karsien tai katsojat eivät tunnista niiden pinnanalaista lapsekkuutta. Aikuisilla on tarve todistaa lapsellisten kiinnostuksenkohteidensa aikuisuus.

Fanien käytös on lapsuuteen viittaavaa massatoimintaa. Muutoin on vaikeaa kuvailla cosplay-harrastusta tai joukkotapahtumiin jonottamista. Sitä yritetään oikeuttaa vetoamalla tarinoiden syvyyteen.

Lapsuuden etsimisessä ei ole mitään pahaa. Sen peittäminen ottamalla toiminta vakavasti sen sijaan on arveluttavaa, sillä se kannustaa lapsellisiin reaktioihin.

Sadut ja lasten tarinat ovat kirjallisen kulttuurin peruspilareita. Silti ne eivät kelpaa sellaisenaan.

Lapsena saattoi aivan ohikiitävän sekunnin ajan nähdä koulutovereiden kasvoilla viivähtävän heidän vanhempiensa ilmeiden koko skaalan. Rypyt ilmestyivät silmäkulmiin, leukoihin ylimääräisiä kerroksia, hiukset harottivat kuin olisivat harventuneet hetkessä. Häivähti, miltä nämä lapset näyttäisivät keski-ikäisinä, väsyneinä ja huolia täynnä. Vaikka oli itse niin nuori, ettei ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa tai osannut lukea havaitsemaansa, tuntui äkkiä siltä kuin kaikki aika olisi levinnyt lattialle tiimalasin hajottua.