Avainsana: liberalismi

Ironia ei ole arvojen puutetta

Ironia ei ole arvojen puutetta

Kirjailija Joonas Konstig kirjoitti Ylen julkaisemassa kolumnissa siitä, että lastenviihteen ironisuus kertoo yhteiskunnan arvotyhjiöstä. Vertailun alle pääsivät Itse ilkimys -kohelluspiirretty (2010) ja nostalginen perhesarja Pieni talo preerialla (1974 –82):

Sarkasmin ja kaikelle naljailun takana on vähän liiankin helppo nähdä arvoneutraali eli arvoton nykyaika. Kun ei ole enää tärkeitä arvoja, jäljelle jää vain virnistely ja ironinen ylimielisyys. Kun kaikki on kaupan, kaikki on pilkan. Laiffi lyödään läskiksi kuin vedenpaisumuksen alla.

Aihe on kiinnostava, Konstigin tekemät johtopäätökset yksioikoisia loikkauksia seitsemän peninkulman saappailla.

Kun Konstig kirjoittaa arvojen hylkäämisestä, hän esittää tyhmempää kuin on. Enkä nyt aio edes puuttua siihen, että hän ottaa arvojen majakaksi yhdysvaltalaisen pop-kulttuurin, mikä on ironisesti sitä, mitä pelkkiin simulaatioihin uskova tekisi.

Millä perusteella tässä ajassa on hylätty arvot?

Kun olen uutisia Suomesta lukenut, ne ovat olleet täynnä keskusteluja muun muassa vähemmistöjen puolesta tehdyistä mielenosoituksista, yksilöiden vastuullisuudesta kulkutautiaikana ja vanhusten hoivaamisen parantamisesta.

Nämä samat asiat puhututtavat tuntemiani ihmisiä myös ihan heidän arkisessa elämässään.

Media ja siitä keskustelevien ihmisten elämä ei vaikuta olevan juuri muuta kuin täynnä pyrkimystä moraaliseen hyvään, parempaan elämään kaikille. Poliitikot ja heidän kätyrinsä ottavat näissä asioissa jatkuvasti yhteen. Samat huolet siirtyvät myös kansalaisille, jotka pohtivat niitä arjessaan.

Se on liikaa. Oma arkinen huoleni on päinvastainen kuin Konstigilla. Haluan välillä lillua erossa totuuskeskusteluista omassa hedonistisessa ”moraalittomuudessani”, jossa en ajattele muuta kuin päivällistä ja katsonko illalla koomisia vai dramaattisia elokuvia. Ehkä joku leffoista jopa suhtautuu aiheeseensa ironialla!

Konservatiiveille instituutioiden esille nostamat arvokeskustelut eivät kelpaa, koska ne eivät edusta niitä arvoja, joita he itse toivovat noudatettavan. Joillekin heistä yksilönoikeus ei ole yhtä tärkeä arvo kuin perhe (ja jotkin perheet ovat vähemmän perheitä kuin toiset), tasa-arvoisuus lain edessä riippumatta taustasta ei merkitse yhtä paljon kuin tapojen muuttumattomuuden suoma turva, uskonnonvapaus on uskonnonvapautta vain, jos se turvaa ”valtionuskonnon” rikkumattoman aseman.

Siksi he puhuvat mielellään arvotyhjiöstä; koska eivät itse tunnusta ”uusina” pitämiään ja todellisuudessa sivilisaation ikäisiä arvoja. Tai tunnista niitä.

*

Käytännössä Konstigin argumentointi on samaa kuin takavuosien moraalinvartijoilla, joiden maailmankuvassa väkivaltainen viihde piti sisällään katsojiensa potentiaalin väkivaltaan.

Mikä on tavallaan totta, sillä kaikissa ihmisissä on kykyä väkivaltaan. Riippumatta siitä viihtyykö väkivaltaisen viihteen parissa vai ei.

Fiktiivisen väkivallan suhteesta oikean elämän toimintaan ei silti ole löytynyt todisteita, ja en usko viihteellistetyn ironisuuden eroavan tästä juurikaan.

Ironia ja sarkasmi ovat osoitus siitä, että ihmisellä on vielä lähes viaton moraali, koska hän tunnistaa maailmassa olemisessa monta tasoa.

Sivistyneenä ihmisenä ja kirjallisuutensa tuntevana Konstig varmasti tietää argumenttinsa pop-esseistisen epärehellisyyden. Ironia ja vilpittömyys eivät ole suoraan toistensa vihollisia vaan toisiaan täydentäviä.

On naurettavaa väittää, että kulttuurin nykyisen ironian voi todistaa katsomalla yhtä yksittäistä naiivia TV-sarjaa, joka idealisoi menneisyyttä jo ilmestymisaikanaan.

Pieni talo preerialla on pyörinyt samoina vuosina kuin toinen suosittu perhesarja, Perhe on pahin (1971–79), joka perustui katsojien ironiselle suhteelle päähenkilöihin, Archie ja Edith Bunkeriin.

Jos kaipaa vanhempia esimerkkejä, väkevää ironiaa löytyy Vanhasta Testamentista asti. Ei tarvitse kuin lukea Jobin kirjaa, joka perustuu dramaattiselle ironialle: lukija tietää jatkuvasti enemmän kuin Job, mikä tekee päähenkilön pyristelyn surkuhupaisaksi.

Tietenkään estetiikka ei ole täysin erillistä moraalista. Mutta ironian käyttäminen esteettisesti johtaa vain toisinaan yksinkertaistettavissa oleviin moraalisiin johtopäätelmiin.

Olen Konstigin kanssa samoilla linjoilla siitä, että en voi sanoa olevani kaikesta taiteellisesta ironiasta esteettisesti hyvilläni. Mutta syy on sen laiskuus ja tylsyys, ei se, että se on ironiaa.

Pohdi etuoikeuttasi

Pohdi etuoikeuttasi

Check your privilege pyytää vartijaa vartioimaan vartijaa. Kuten monet iskulauseet ja ismit, se osoittaa loputonta luottoa yksilön kykyyn pysyä kontrollissa itsestään, vaikka harva pystyy näin epäinhimilliseen saavutukseen, eikä sitä tulisi keneltäkään edes vaatia. Puhun kokemuksesta. Kontrolloin elämääni vuosia sallimatta itselleni todellista rentoutumista, siis ajatuksettomuutta ja välinpitämättömyyttä, ja minusta tuli muun muassa oman itseni liiasta tarkkailusta masentunut. Silloin tunnen oman ääneni muiden ääniksi.

Vasemmistolaisuuden kuolema länsimaisessa liberalismissa on nähtävissä siinä, että oheisen hokeman privilege, etuoikeus, ei merkitse ilmiselvintä epätasa-arvon lähdettä, rahaa. Sen sijaan etuoikeus on asia, jonka oletetaan mahdollistavan rahan saamisen helpommin, on kyse sukupuolesta tai ihonväristä. Ei raha itse. Jos raha, peritty tai muuten välillisesti yhteiskuntaluokan kautta saatuna, edes etäisesti ymmärrettäisiin etuoikeudeksi, joka itse asiassa määrittää ihoa ja sukupuolta enemmän kuin ne sitä, kehittäisin sosialistisen vastalauseen: check others’ privileges. Mieluummin siis ulkoistaisin vastuuta, niin kuin sosiaalidemokratiassa kuuluu, jos haluaa saada hyvää jälkeä. Kutsunhan putkimiehen korjaamaan vuotavan hanan, enkä ala ronkkia itse.

Tyhmäkin ymmärtää, ettei tämä tarkoita ihmisen olevan kykenemättä tekemään havaintoja omasta ulkomuodostaan tai olevan pyrkimättä toimimaan yksityisesti niin kuin moraalisesti parhaiten katsoo. Se ei vain riitä. Todellisen vartijantyön voivat hoitaa vain muut, jotka omasta asemastaan näkevät paremmin rahan muodostaman kuilun. Kyse on myös haasteesta. On äärimmäisen helppoa ”myöntää” syyllisyytensä ihon tai perimänsä kautta, asialle kun ei voi mitään ja sen kanssa voi teoretisoida loputtomiin. Sen sijaan omaa aktiivista roolia esimerkiksi työmarkkinakamppailussa, omaisuuden (myös ”henkisen” eli kokemuksien!) haalimisessa tai suhteiden hyödyntämisessä ei halua ajatella edes vasemmisto, onhan vastuu todellinen. Siksi sitä on ajateltava jonkun toisen.

Muistutus ideologiasta

Ei ole mahdollista olla poliittisesti sitoutumaton, ja sen jälkeen luetella arvostavansa markkinataloutta ja yrittäjyyttä, kunnioittavansa ihmisoikeuksia ja vastustavansa ilmastonmuutosta.

Yhdessä nämä edustavat tiettyä poliittista näkökantaa. Myös ihmisoikeuksiin uskominen on poliittinen valinta. Kun joku sanoo, ettei kyse ole ideologiasta ja iskee sen jälkeen teesejä pöytään, on varmasti kyse ideologiasta, ei vapaasta keskustelufoorumista.

Asia on näin silloinkin, kun aatteen omat kannattajat kiistävät sitoutumisensa, niin kuin Hjallis Harkimo teki. Tarkoitan siis kömpelösti nimettyä Liike Nyt -liikettä.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastustamisen kutsuminen neutraaliksi tuntuu erikoiselta, koska muutoksen todellisista vaikutuksista suuntaan tai toiseen ei ole olemassa kuin vaihtelevia arvioita.

En tarkoita, ettenkö itse uskoisi ilmastonmuutokseen ja siihen, että sen vaikutukset ovat jyrkkiä. Tarkoitan, että kyse on nimenomaan uskomuksestani ja siihen tukeutuminen tarkoittaa jo ideologista loikkaa. Sillä suhtautumiseni seurausten kauheuteen voisi myös olla skeptisempi ja edelleen perusteltu.

Markkinatalouden puolustaminen sen varjolla, että kaiken pitää kuitenkin olla reilua, on vielä selkeämmin retorinen keino, jonka ydin on ideologinen. Filosofisesti järkevämpää olisi kysyä, voiko markkinatalous toimivimmillaan olla reilua vai perustuuko se parhaimmillaan epäreiluuteen?

Kun kerrotaan, että mukana on asiantuntijoita, tarkoittaa se liikkeen ydinsanomalle suopeita. Vasemmistolaiset raha-analyytikot eivät taida kolkutella liikkeen toimiston ovea.

Tällä hetkellä Liike Nyt -joukkiossa näyttäisi olevan ajavina voimina uusliberalisteja, jotka ovat kyllästyneet siihen, että kokoomuksessa on edelleen konservatiiveja. Liikkeen kolmea tunnetuinta nimeä yhdistää se, että heitä on menneisyydessä pidetty ärsyttävinä jätkinä; Hjallis Harkimo on onnistunut kääntämään tämän parhaiten edukseen, Mikael Jungneria vihataan (syystäkin), Tuomas Enbuske jakaa mielipiteet kahtia.

On ymmärrettävää, että nämä herrasmiehet ottavat pesäeron kokoomukseen, vaikka puolue on edelleen Suomen suurimpia ellei suurin. Loiston päiviä ei voi seurata kuin laskukausi, joten on parempi yrittää jotain muuta ajoissa. Seuraavaan nousuun voi laskun jälkeen mennä vuosia, eikä keski-ikäisillä ole aikaa odottaa vallan huipulle pääsyä niin kauan.

Kuvioon kuuluu, että kun Liike Nytiin alkavat kohdistua ensimmäiset kunnon kritiikit, alkaa jupina kateellisten panettelusta ja suomalaisten negatiivisuudesta. Ideologioille yhteistä on, että vapaa keskustelu on sallittua niin kauan, kun se ei kohdistu ideologiaan itseensä.

Miksi peittää ideologisuus ja puhua liikkeestä eikä yrityksestä rakentaa puolue? Aika on kypsä vapautta korostavalle retoriikalle, nyt kun uuskonservatismin liikevoima on hidastunut, mutta Liike Nytin käyttämän retoriikan tehosta ei voi vielä olla täyttä varmuutta. Siksi varovaisuus.

Jos yleisön vastaanotto on iloinen, voi liike muuttua oikeaksi puolueeksi, asettaa ehdokkaita vaaleihin ja niin edelleen, mutta samalla luoda vaikutelman, että toimii perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolella ja moittia muita puolueita niiden byrokraattisesta jäykkyydestä. Retoriikkaa tämäkin, ja strategiana kopioitu presidentti Niinistöltä.

Ovelimmat poliitikot ovat lähestyneet Liike Nytiä suopeasti; he haluavat antaa itsestään taipuisan mielikuvan ja samalla syleillä liikkeen kuoliaaksi. Vastustus herättää herkemmin äänestäjän mielenkiinnon, ystävällinen tervetulotoivotus tappaa sen.

Mahdollista kansansuosiota odottaessa hissutellaan ja vastaanottajia vietellään varovaisella retoriikalla ja karismaattisella johtohahmolla, jonka on oltava Hjallis Harkimo, koska kansa inhoaa niitä kahta muuta.

Onni ja liberalismi

Onni ja liberalismi

Ovatko ihmiset onnellisia saadessaan valita eli ollessaan ainakin näennäisesti tasa-arvoisimmillaan, siis vapaita yksilöitä?

Luin ruotsalaisen Lena Anderssonin kolumnien suomennoskokoelmaa Enpä usko (2016). Naapurimaassa kiitellyn ja kiistellyn Anderssonin aatemaailmassa on paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta yhteiskunnallisesta ajattelusta. Valtio on epäilyttävä, holhousyhteiskunta ei eroa totalitarismista, yksilönoikeudet ovat merkittäviä ja tosia ja niihin kuuluu oikeus omistaa.

Kirjoittajana Andersson ei koskaan erikseen korosta olevansa libertaari. Luulen tämän johtuvan siitä, että hän pyrkii välttämään leimautumista uskottavuuden nimissä, mikä on täysin ymmärrettävää. Valitettavasti tekstin kieli on muissakin paikoissa tarpeettoman koukeroista Anderssonin välttäessä ideologioiden ja yhteiskunnallisten liikkeiden nimiä.

Hän esittää väitteitä mutta kaihtaa liiallista suoruutta, mikä hämää lukijaa: Mitä oikeastaan luinkaan? Siltalan sivuilla mainitaan Anderssonin laittavan itsestäänselvyydet päreiksi, mutta hyperbola vaatisi taakseen tekstiä, joka on dynamiittia eikä venkoilua. Suomesta vertailukohdaksi käy Matti Apunen, mutta Apunen on ärsyttävimmilläänkin tarpeeksi suora ja ymmärrettävä.

En aio sen syvällisemmin analysoida kirjaa vaan palaan alun kysymykseen. Anderssonin kolumneissa toistuu johtoajatus: Vapaus on kaunista ja totta. Ihmiset ovat onnellisimmillaan voidessaan valita vapaasti ilman yhteiskunnan puuttumista. Tässä ajatusmallissa esimerkiksi sosiaaliturva on haitallinen väliintulo, koska se rajoittaa niin auttajien kuin autettavien vapautta ja ”orjuuttaa” keskiluokan auttamaan köyhälistöä, jolloin orjista tuleekin herroja, eikä mikään muutu.

Vapauden ja onnellisuuden suhde kiinnostaa minua, koska valinnanvapaus on kaikkien liberaalien ideologioiden takana. Liberaalit ideologiat taas pyrkivät mahdollisimman kattavaan onnellisuuteen. Onnea ei voi aukottomasti laskea, mutta tutkimuksia siitä on tehty. Luin YK:n tilaaman kansainvälisen onnellisuusraportin vuodelta 2017, siis juuri sen, jollaisia on tehty vuodesta 2012 alkaen ja joista tehdään vuoden välein uutisotsikoita myös täällä Suomessa.

YK pitää laillani onnellisuutta merkittävimpänä mittarina yhteiskuntien onnistumiselle. Raportti on koostettu pyytämällä arviot tuhannelta ihmiseltä jokaisesta tutkimukseen osallistuneesta valtiosta. Kansalaiset ovat siis itse saaneet arvioida onnellisuuttaan ja syitä siihen. Lista käsittää 155 valtiota. Alimpana Keski-Afrikan tasavalta, ylimpänä Norja. Suomi löytyy sijalta viisi.

Raportti on tulkinnanvarainen. Tiivistäisin sen kuitenkin näin: Se ei vahvista yksilönvapauden ja onnellisuuden välillä olevan suoraa yhteyttä yksituumaisella tavalla, jossa onnellisuus olisi vain kiinni yksilöiden periaatteellisista vapauksista. Tasaisesti onnellisimpien valtioiden kärjessä keikkuvat Pohjoismaat eivät ole klassisen liberaaleja ja yksilön oikeuksiin keskittyviä vaan sosiaalidemokraattisia yhteisöjä, joissa valtiolla on vahva mutta ei liian vahva rooli kansalaisten arjessa.

Itse asiassa yksilön mahdollisuuksille tehdä valintoja on annettu mittauksessa toki tärkeä mutta vertailussa pieni osa verrattuna elinajanodotteeseen, bruttokansantuotteeseen ja sosiaalisiin turvaverkkoihin.

Ihmisille on aivan yhtä merkittävää ellei merkittävämpää tieto siitä, että heistä pidetään huolta joko sukulaisten, ystävien tai valtion toimesta, jos he tippuvat pohjalle kuin se, että he saavat esimerkiksi ilmaista estoitta sananvapauttaan.

Klassisen liberalismin näkökulmasta holhoaminen on pois ihmisiltä, koska siinä yksilöt joutuvat mukautumaan ryhmien tahtoon. Tämä on moskaa, joka käy ihmisen luonteen sosiaalista puolta vastaan. Mitä merkitystä on sellaisella valinnanvapauden ihanteella, jonka ainoa kultainen päämäärä on onnellisuuden sijasta ideologian itsensä toteutuminen?

Suora lainaus raportista:

How do answers to the freedom question relate to the social foundations of happiness? In some ways the freedom and social support questions cover different but tightly related aspects of the social fabric. To feel secure, people need to feel that others care for them and will come to their aid when needed. To some extent, being in such a network of usually mutual obligations sets limits on each person’s freedom to make life choices freely, as the interests of others must always be borne in mind. It is apparent from our results that both features are important for a good life. It is also clear from the data that these different aspects need not conflict with each other, as the most successful societies are ones where both measures of the social fabric are strong. Indeed, some of the features of the social fabric that reflect its ability to care for people, in particular the health and education systems, also serve to level out the differences in life opportunities that affect the breadth and reality of the life choices open to each individual. For example, some Northern European countries ranking high in both social support and life-choice freedom have education systems that combine high average success while also narrowing the gaps in performance, and hence future life choices, between children raised in homes with very different levels of parental education.

Tätä ei voi kyllin alleviivata. Siinä se lukee, ja kyse lienee niin tieteellisestä raportista kuin ihmistieteiden tapauksessa voi olla. Ideologia tekee kuitenkin ihmeitä. Joukossamme riittää heitä, joiden mielestä olisimme todella onnellisia, vielä onnellisempia kuin nyt olemme, kallistuessamme keskitieltä jompaan kumpaan suuntaan.

Valinnanvapaudelle annetaan liberaalissa kulttuurikritiikissä suurin rooli, ja sen rajoilla spekuloidaan. Yksilöiden oikeuksien rinnalla mukaan on hivuttautunut myös pettymys järjestelmää kohtaan, joka on naamioitu byrokratiakritiikiksi. Olisiko liberaalien aika kääntää kelkka, tehdä yllättävä siirto ja omia se alue, joka perinteisesti mielletään konservatiiveille, siis kohdistaa katse myös vahvan yhteisön suomiin etuihin?

Relativismista

Relativismista

Suvaitsevaisuuden eli liberalismin pimeä puoli on usko oman ajattelun ylivertaisuuteen, jonka avulla puhuja määrittelee itsensä ehkä tietämättään kokemusmaailmansa yläpuolelle. Siis: suvaitsen sinua, ja koska suvaitsevaisuuteni tekee minut ylivertaiseksi, olen pohjimmiltani ideologisesti enemmän oikeassa kuin sinä. Tämä on liberalismiin mielikuvissa liitettävän ylimielisyyden ydin. Ristiriita ei ole ajattelun totuudenmukaisuudessa vaan siinä, ettei sen itsekeskeisyyttä myönnetä. Kritisoivia mielipiteitä voidaan kätevästi kutsua moraaliseksi relativismiksi, jota käytetään ilmaisuna samassa merkityksessä kuin nihilismiä.

*

Toisin kuin voisi kuvitella, moraalinen relativismi ei ole kuulunut useimpiin suosittuihin liberalismin muotoihin, sillä relativismi kuulostaa liiaksi hyvän ja pahan kieltämiseltä. Nuoren sukupolven liberaalit eivät vapaamielisyydestään huolimatta ole relativisteja vaan moraalisia objektivisteja, joille hyvä on ehdottomasti olemassa niin kuin pahakin. He ovat osin tietämättään valistuksen jälkeläisiä. Heidän väkivallattomammassa, optimistisemmassa asenteessaan on havaittavissa vastareaktio oman sukupolveni jälkimoderniudelle, jonka veljiä ovat ironia, sarkasmi ja musta huumori. Meille esiteltiin ideaalina (kuin tarjottimella!) ideaaliton maailma, jossa länsimaiden sisällä olisi loputon koskemattomuus, vapaus elää toisistaan irrallaan ja vain kuluttaa, mutta – kenties ansiosta – meille kaupiteltu asenne osoitettiin ylimielisyydeksi. Ei loppunut historia ei. Nyt haukumme Internetissä – taas kenties ansiosta – nuorempaa polvea, joka on osaltaan palautunut isovanhempien, hippiaikojen ihanteisiin, liittoon rakkaussloganeiden ja kauppaliberalismin välillä. Hipsterillä on sama kantasana kuin hipillä. Suhde päihteiden käyttöön ja epäterveellisiin elintapoihin on tosin radikaalisti erilainen, yhtaikaa sallivampi ja tuomitsevampi. Periaatteessa kaikki saavat olla kuinka retuperällä tahtovat, arjessa ihanteet ovat jatkuvasti enemmän fitnessiä ja asiallisuutta.

*

Relativismi on klassisesti ollut hyvän ja pahan merkityksen mitätöivää, mutta sen ei tarvitse sulkea niitä kokonaan ulos. Hyvästä ja pahasta puhuminen pikemminkin muuttuu järkeväksi, kun ymmärretään käsitteiden taipuisuus. Kumpaakin voi siis edelleen olla, niiden luonne on vain toinen. Jos oman sukupolveni asenteet voidaan muokata sellaiseksi kritiikiksi, joka voitaisiin ottaa nykytilanteessa vakavasti – ja tilausta tällaiselle olen kokenut – se on kenties tämä. Keneltäkään ei tuolloin poisteta oikeutta ottaa vahvasti kantaa ja puhua kaikkien yhteisestä hyvästä ja pahasta, mutta samalla ei kiistetä, että hyvän ja pahan käsittelyssä on käytettävä myös älyä, jonka vihollisena kuvaillun kaltaista objektivismia pidän.