Avainsana: lyhytromaani

Jääkansi

JääkansiKun minimalistista tai ennemmin pientä kirjoitusta kehutaan siitä, ettei siinä ole mitään liikaa, käy mielessä ymmärtääkö sanoja, miten kirjoja toimitetaan.

Harvassa oikean kustantamon läpi päästämässä teoksessa on mitään liikaa. On vain tyylieroja. Luin Jääkannen kanssa samaan aikaan László Krasznahorkain Seiobo There Below -teosta (2008). Kirjat eivät voisi olla tyylillisesti kauempana toisistaan.

Jokainen Seiobo There Below’n pitkä luku koostuu muutamasta valtavasta virkkeestä, joka jatkuu sivujen ajan. Siinäkään ei ole mitään liikaa. Krasznahorkai kirjoittaa harkittua proosaa, jonka ilmenemismuoto on groteski. Se ei tee tekstistä sinänsä tuhlailevaa.

Hanna Hauru kirjoittaa Jääkannessa (2017) vähän sivuja, lyhyitä lukuja (parin kappaleen päästä löytyvässä lainauksessa on yksi luvuista kokonaisuudessaan) ja selkeitä virkkeitä, jotka pyrkivät aforismin tai runon nasevuuteen.

Joskus tiivis ilmaisu on tehokasta, tekijä viettelee; joskus kömpelöä, kertojaa ei tahdo kuunnella. Haurun teksti on lähempänä ensimmäistä mutta ei tarpeeksi; se on tehokasta vaan ei nouse korkeuksiin.

Tässä välissä juoni: Jääkansi kertoo pohjoisessa kylässä varttuvan tytön lyhyen tarinan. Sotien jälkeen isä palaa lautapalttoossa takaisin. Isän tilalle tulee uusi mies, rintamaveteraani, jonka tyttö risteää Pahaksi. Sielultaan vinoutunut äitimuori Betti mätkii lastaan ohimennen turpaan, ja katsoo näennäisen passiivisena sivusta, kun uusi ukko ryyppää itsensä järjiltä. Sisaruksia ja omakin lapsi tytölle tulee, eikä heidän tulevaisuutensa ole sen valoisampi.

*

Heräsin vasta, kun lumi yritti peittää minut. Valkea pihamaa poltti ummessa olevia silmiäni. Kun totuin valoon, näin Bettin seisovan vieressäni. Hän roikotti huutavaa lasta, mutta en halunnut avata syliäni. Betti jätti minut vaikertamaan ja raahasi vauvan kainalossaan takaisin tupaan.

Makasin monta yötä lumihangen alla. En jaksanut nousta eikä kukaan tullut nostamaan minua ylös. Kun mieleni oli jäätynyt tarpeeksi, vein itseni tyhjään mökkiin. Etsin ruokaa ja löysin kattilaan unohtuneita perunoita. Söin ne kuorineen ja etsin piirongin laatikosta itselleni vaatetta. Vain kukkamekkoni löytyi sieltä ja puin sen ylleni. Se mahtui taas, mutta ohut kangas oli repeillyt eikä lämmittänyt. Sytytin hellaan tulen ja istuin sen edessä.

Heräsin lattialta hikisenä. Tuli juoksi hellan viertä. Heitin hellaan vettä ja suljin luukun. Siirryin sänkyyn Bettin paikalle ja nukuin niin kauan, että kevät sulatti hangen mökin oven edestä.

Kurjuus on estetisoitua, näin on aina. Suomalaisista kirjailijoista Arto Salminen onnistuu paskan kiillottamisessa. Hänen kontrastinsa ovat härskejä, silti Salminen ilmaisee vahvasti. Hän esittää rumuuden olevan muuta kuin totuus maailmasta. Rumuus on väkevästi esillä, mutta sitä ei peitellä sanojen koruttomuudella. Kukaan ei nuku hangen alla symbolina masennukselle ja toivottomuudelle.

Jääkantta lukiessa tuli tuttu tunne. Teksti on kauniiksi kirjoitettua, sillä vain se tekee lukijalle helpommaksi niellä hapanta hilloa. Rumuus on totta, mutta ainakin on kielen suoma helpotus, onhan pakkanenkin kaunis ilmiö ja sana.

Lukija voi tavata kirjaa vaikuttuneena. Liian suurta inhoa ei tarvitse tuntea, koska sanat ovat niin korkeakirjallisia, että ne ovat tuttuja, lämpimiä. Kurjuutta käsittelevä kirjallisuus, jossa ei olisi ulkokultaisuutta, olisi helposti lähellä epätoivoa itseään. Siksi ymmärrän hyvin, jos kuvaukset köyhälistöstä ovat ilman herkkyyttä lukijoille rasittavaa inhorealismia.

*

Kannessa olevat Haurun vertailut Timo K. Mukkaan ja Rosa Liksomiin ovat Jääkannen tapauksessa huonoja. Mukan ja Liksomin hahmot on mahdollisista kertojan maalailuista huolimatta päästetty puhumaan omilla (eli kirjailijan keksimillä), rujoilla ja kouluttamattomilla äänillään.

Muusta Haurun tuotannosta en osaa sanoa. Tulen siihen joka tapauksessa tutustumaan, sillä Suomesta ei lyhytromaaneihin keskittyviä kirjoittajia juuri löydy.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) tuli etäisesti mieleeni, tosin Nälkävuoden lukemisesta on aikaa. Muistelen kummassakin olleen tyylinä kylmän ja nälän ja tuhon peittäminen tiiviillä lauseilla ja huuruisilla sanavalinnoilla.

Joka tapauksessa luin Jääkannen paljon mieluummin kuin Ollikaisen teoksen, joka on teeskenteleväistä ja vastenmielistä roskaa.

On kelpo ratkaisu siinä missä muutkin kertoa tarinat ehdottomalla kirjailijan äänellä ja realismista viis. Valitettavasti sitä ei tässä tapauksessa käytetä kertomaan mitään, mihin en olisi lukijana hieman kyllästynyt. Tekniikka ylentämisen sijaan paljastaa kokonaisuuden vajavuuden. Taas arktista hysteriaa.

Kertojaminä on uhri, kaikki muut ihmiset perseestä, kirjan lopputulos taputeltu ennen kannen avaamista. Suurin yllätys oli, ettei tapahtumien joukossa ollut insestiä. Näin alan kaivata transgressiota. Että jos yksinkertaisen uhrin sijasta olisi jotain monimutkaisempaa?

Jos ei saada täyttä pelkoa ja inhoa, olisiko huono ratkaisu taipua hiukan valoon, jotta kertomuksen keskiössä oleva tyttörukka saisi jalansijan maailmassa roudasta rospuuttoon nilkuttamisen sijasta?

En kyseenalaista onnettomia loppuja. Kirjallinen onnettomuus vain on kovin yhdenlaista, kurjuus totaalista, Tolstoi-sitaateista viis. Tämä häiritsee minua eniten, luultavasti liikaa, teoksen esteettisissä pyrkimyksissä, sillä pienen ilmaisun kirjallisuus, yrittäessään sanoa jotain todellisesta kurjuudesta, tiivistää elämän kammottavuutta tavalla, joka on elämälle vieras. Edes depression syvimmässä pohjukassa on harvemmin yksitotisen valotonta, koska valottomuus on siistiä ja käsitettävää kuin skandi-designilla sisustettu asunto.

Jääkansi on kirja, joka mielikuviini pulpahtaa, kun joku mainitsee silmiään pyöritellen jättävänsä suomalaisen kirjallisuuden väliin sen raskauden vuoksi ja lukevansa jotain hauskaa ja kevyttä, vaikka Puhtaan järjen kritiikkiä (1781) tai Finnegans Wakea (1939).

Todiste / Illallinen

Todiste / Illallinen

Spoilaan tekstissä kummankin teoksen, joten varokaa.

Joskus mietin, että julkaiseeko Siltala César Aira -suomennoksia vain minua varten. En koskaan kuule kenenkään kirjallisuutta harrastavan ystäväni puhuvan argentiinalaisen avantgardistin töistä. Jos näistä suomennoksista on tehty kirjallisuusartikkeleita, olen onnistunut ohittamaan ne.

Kirjablogeista huomaa, että sentään joku muukin on Airaa lukenut, mutta nämäkin kirjoitukset jäävät vähäisiksi – ja usein hämmentyneiksi. Kirjailijan teoksista tuntuu löytyvän joka kerta omat tulkintansa tai sitten kädet nousevat suosiolla ilmaan. Löytyykö Suomesta ketään, joka tunnustautuu Aira-faniksi?

Tänä vuonna ilmestyi suomennossarjan neljäs osa, joka sisältää tuttuun tapaan kaksi pienoisromaania. Yllätyin, sillä odotin kolme vuotta sitten julkaistun Miten muutuin nunnaksi / Syntymäpäivä -kaksikon (1993/2001) jäävän viimeiseksi. Suomentajissakin on vuorossa jo kolmas, kun Anu Partasen ja Pentti Saaritsan jälkeen työtä jatkaa Sari Selander.

César Airan tyyliä kutsutaan usein vaikeasti määriteltäväksi. Ainakaan suomennosten perusteella näin ei rakenteeltaan ole. Kirjailijan tapaan kuuluvat äkkiväärät suunnanmuutokset tarinassa ja sen moodissa, joita itse näennäisrealistinen teksti ei dramaattisesti korosta. Kertojaäänet, tapahtumapaikat, genret, tempo ja tunnelmat vaihtuvat kesken kappaleiden ja virkkeiden, tunne harkitusta kokonaisuudesta ei.

Todisteessa (1992) teini-ikäiset päähenkilöt puhkeavat puhumaan kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti – eli brechtiläisesti – ”kirjailijan kielellä” selventäessään ajatteluaan. Illallisessa (2006) tarina rahasta ja epäonnistumisesta saa uusia käänteitä, kun kesken kaiken kirjoitus muuttuu zombie-splatteriksi. Kummankin teoksen ”genre” on kauhu, filosofia, essee, kummassakin aktiivinen tuhoavuus pyyhkäisee mennessään harmaan olemisen.

Aira on kuvaillut kirjoittavansa itsensä umpikujiin ja sitten yrittävänsä keksiä tien ulos niistä. Hänen ihanteensa ovat sadut, eikä hän pidä teoksiaan romaaneina, koska ajattelee kokeellisen fiktiokirjallisuuden historian viimeisen sadan vuoden ajalta pitkälti jättäneen romaanin avut taakseen.

Hän kohtelee kirjojaan vain kirjoina ja siksi julkaisee jokaisen novelliksi tai pitkäksi esseeksi perinteisesti ajatellun tekstinsä erikseen kovissa kansissa. Julkaisuja on kertynyt tähän mennessä yli 80, joista on vaikeaa poimia yhtä pääteosta.

Usein mainittu ja yliviljelty sana on unenomainen, mutta Airan teokset noudattavat jo mainittujen satujen kerrontatapaa, jossa tarkoitus on kuunnella kertomusta ja antautua sille kuin julma sulttaani Shahrazadille, ottaa tarina millaisia kierroksia tahansa.

Aira kirjoittaa usein pohjimmiltaan kirjoittamisesta. Joissain teoksissa se on aiheena kuin salaa, kuten hänen hienoimpiinsa kuuluvassa lyhytromaanissa Miten muutuin nunnaksi, jossa lapsen poukkoileva kehitys on ilkikurisen osoittelevasti kertomus tekijän kirjailijaminän luomisesta.

Todisteessa vuorostaan kaksi lesbopunkkaria, Mao ja Lenin, haluavat maata heteroksi tunnustautuvan lähes banaalin tavanomaisen Marcian kanssa. Viekoittelukeinoihin kuuluu herkkien eleiden sijasta totaalinen nihilismi, jota Marcia yrittää vastustaa normien ja sivistyneisyyden käytösviidakolla.

Rakkaus ei ole tietoa, se vain on. Ei ole mitään on argumentti, johon vastalause on, että meidän on kuitenkin elettävä säädyllisesti, johon vastalause on, että entä sitten.

Miksi kirjoittaa sääntöjen mukaisesti, kun kirjoittamiselle ei voi todellisuudessa asettaa mitään sääntöjä? Kaiken voi laittaa liekkeihin, polttaa kaiken tutun – ja tehdä sen rakkaudesta, sillä ympäristön odotuksista huolimatta vain rakkaus on niin järjenvastaista, että sen on sallittua ajaa ihmiset tekemään yleensä mitään.

Toki teosta voi lukea myös suoremmin, filosofisena pulp-rakkauskertomuksena, jollaisena siihen samastun. Mao ja Lenin ovat nihilismissään raivostuttavia, myös minun kaltaiselleni lukijalle, joka pidän sääntöjen maailmasta, mutta heidän rakkauskeskeinen asenteensa on totuudenmukainen.

Järkeiltynä rakkaus ei ole rakkautta. Se ei tee siitä valhetta. Tai kuten Mao kiteyttää aforistisesti teoksen käännekohdassa: ”Sillä vaikka rakkautta ei voi selittää, sen voi todistaa.” Sitten seuraa todiste eli tuhoa ja hävitystä.

Sitähän myös kirja, teos, on kirjallisuutta arvostavalle: rakkaudentunnustus. Ja avantgarden tapauksessa tuhoa ja hävitystä – sovitun, sovinnaisen. Jäljelle jää yksi uskollinen lukija, mutta jo se riittää.

Todistetta voi lukea rajuna LGBT-pamflettina, mutta Aira tuntuu tehneen päähenkilöistään lesboja alleviivatakseen rakkausteemansa yleispätevyyttä ja asetelman anarkismia. Siis vahvistaakseen, että sukupuolien eroavaisuus ei estä päähenkilöitä puhumasta samasta asiasta, ei korostaakseen sukupuolisuutta yhteiskunnallisessa mielessä.

Illallinen on kahdesta teoksesta silti ehkä mielenkiintoisempi. Siinä nimettömäksi jäävä minähenkilö huomauttaa äitinsä tuntevan kaikkien kyläläisten nimet, vaikka hän itse ei ole perustanut tällaisista triviaaleista seikoista, jos juuri mistään. Konkurssin kokeneena epäonnistujana hänen päivänsä matavat hiljaa ja vastenmielisinä.

Itse illallinen on minähenkilön rikkaan ystävän talossa tapahtuva tapaaminen, johon ovat kutsuttuja niin kertoja kuin hänen äitinsä. Ruokailun jälkeen seuraa isännän outojen harrastusten esittelykimara. Jättikokoinen mollamaija ja ihmismäiset, vedettävät lelut seuraavat toisiaan ja hermostuttavat vieraita, jotka ovat lähinnä helpottuneita päästessään kotiin.

Kotona äiti painuu nukkumaan, minähenkilö avaa television, jossa seuraa erikoisuutislähetys: paikallisen hautausmaan kalmot ovat nousseet ylös ja tappavat eläviä. Näkökulma vaihtuu kolmanteen persoonaan, esiin tulee hetkessä detaljeja, joita uutiskamera ei voisi paljastaa.

Kertomus muuttuu pulp-tarinaksi Pringlesin kaupungin epätoivoisesta taistelusta tuhansia epäkuolleita vastaan. Katastrofi vältetään viime hetkillä, kun asukkaat viimein tajuavat, mikä tepsii: he alkavat tunnistaa vainajia, antavat kuolleille nimet takaisin ja ajavat nämä siten takaisin hautoihinsa. Minähenkilön parjaama nimien muistaminen palauttaa rauhan maahan.

Epilogissa zombikertomusta ehdotetaan fiktioksi fiktion sisällä, uneksi tai kenties kuitenkin todelliseksi tapahtumaksi. Päähenkilön näkökulmaan palataan. Hän on päättänyt suostutella ystävänsä rahoittajaksi liikeideaan. Mutta puhelimen päässä odottaa ankara ääni, jota ei paljon kiinnosta mahdollinen zombi-invaasio, kun on tähdellisempiäkin asioita:

– – Menestyksen salaisuus piilee älykkäässä yrittämisessä, sinnikyydessä ja kovassa työssä, jossa pidetään järki mukana; siihen vaaditaan itsekriittisyyttä, arviointikykyä ja ennen kaikkea tavoitteita. Enkä puhu nyt mistään simppelistä rahantavoittelusta vaan niistä nuoruuden unelmista, joista ei suinkaan tarvitse luopua, vaan joista päinvastoin on pidettävä ehdoin tahdoin kiinni. Ihminen ei voi ajatella vain hengissäpysymistä; meidän on osattava katsoa pidemmälle, meidän pitää pystyä myös antamaan jotakin, sillä vain ne, jotka antavat jotain muille, voivat odottaa saavansa jotain vastineeksi. Ja tätä tarkoitusta palvelee luovuus. Mielikuvitus. Liiketoiminnan proosan ilmaisuvälineeksi tarvitaan elämän runollisuutta.

Illallinen on överisti poliittinen satiiri, joka kujeilee lukijan odotuksilla. Uhrit odottavat passiivisina kuolemaansa, intellektuellit puhuvat tyhjää, kaupunginjohtaja on rottamainen pelkuri ja organisaatiot romahtavat. Pelastukseksi jää historian myöntäminen osaksi nykyisyyttä. Toiseksi teemaksi tulee luominen. Paikkasi löydettyäsi tehtäväsi on tehdä, ihminen.

Argentiinan poliittisen historian ja kylmän rahan kritiikki on tahallisen ilmiselvä, nojatuoliälyköille suunnattu osio kirjassa, jonka alla piilee muuta; jälleen kirjailijuuden eri asteiden pyörittelyä, jossa luominen vertautuu tuhoavaan voimaan, joka repii hajalle halutessaan kerronnallisen minuuden ja yhteiskuntajärjestyksen.

Turha putkea on katkaista. Olisi mainiota saada Airaa täysi kymppi suomeksi julkaistuna. Olisiko Siltalalta tulossa lisää? Mitkä seuraavaksi? Tohtori Airan ihmeteot (1996)? Pieni buddhalainen munkki (2005)? Ompelijatar ja tuuli (1994)?

Suicide

Suicide.jpg

Valokuvaaja Édouard Levé (1965–2007) tappoi itsensä 10 päivää sen jälkeen, kun oli jättänyt viimeisen kirjansa kustantajalle. Kirjan nimi on Suicide, ja se julkaistiin Ranskassa kuolemaa seuranneena vuotena. Vuonna 2011 kirja julkaistiin englanniksi Dalkey Archive Pressin toimesta.

Kyse on luultavasti Ranskan modernin kirjallisuushistorian tunnetuimmasta itsemurhaviestistä, jota voi täällä Suomessa verrata Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmiin (1997).

Kriitikko Heikinheimo kirjoitti kulttiteokseksi nousseen omaelämäkerran, taiteilija Levé teki romaanin. Romaanin päähenkilö on ”sinä”, vuosia aiemmin, 25-vuotiaana, kiväärillä itsemurhan tehnyt nuoruudenystävä, jolla voi olla todellinen esikuva tai sitten ei.

Levén kertojahahmo, ”minä”, käy läpi muistojaan vainajasta, kertoo hänestä ulkoisia faktoja, paikoin hyvin intiimejä asioita. Intiimillä en tarkoita pornografisia paljastuksia vaan sisälle kätkettyjä tunnetiloja.

Toisaalta ”sinä” jää vieraaksi. Joitain ilmiselviä asioita jätetään kertomatta, joitain triviaaleilta tuntuvia paljastetaan.

Paikoin ”minä” katsoo ”sinää” ulkopuolelta, tutkimattomana alueena. Lukija ei saa koskaan tietää syytä, miksi päähenkilö ampui itsensä. Viimeiseksi viestiksi jätetty avoin sarjakuvalehden aukeama sulkeutuu vahingossa ennen kuin kukaan ehtii lukea sitä.

Masennus on ilmiselvä syy, mutta miksi masennus ajoi nuorukaisen peruuttamattoman pisteen yli on arvoitus. Teon suunnittelua ja siihen johtavaa prosessia ei kuvata kuin välillisesti. Arjen välähdysten läpi voi nähdä yleisen tyytymättömyyden.

Selvästi ”sinä” on onneton. Teksti välittää epätoivoiset yritykset pyristellä takaisin elämään, jotka osoittautuvat pohjimmiltaan kerta kerran jälkeen epäonnistuneiksi.

Harvat kevyet hetket alleviivaavat tekstin klaustrofobista tunnelmaa. Noina hetkinä masennus hellittää hetkeksi. Uteliaisuus ja ilo elämää ja muita ihmisiä kohtaan herää.

Suicide käy läpi pitkiä jaksoja, joissa ”minä” kertoo päähenkilön ajatuksista ja tunteista, hänen yksityisistä vaelluksistaan, eikä selvennä, mistä on löytänyt väylän ystävänsä ajatuksiin vai kuvitteleeko vain.

Nämä äkkiä henkilökohtaisemmalta tuntuvat kohdat romaanissa eivät ole lohdullisia. Ne tuntuvat tunnustuksellisilta, avainromaanilta joka kertoo, miksi Levé päätti tappaa itsensä. Kokemukset mielialalääkkeistä, maanisista jaksoista ja turtumuksesta vieraiden ihmisten lähellä tuntuvat itse eletyiltä.

”Sinä” on ”minä”, vaikka Levén elämästä on vaikeaa ulkopuolisen löytää suoria yhtymäkohtia tarinaan. Kirjailija kuoli keski-ikäisenä ja hirttäytyi, ei ampunut itseään.

Tulkinta ei ole täydellinen myöskään siksi, koska Levé tiettävästi jätti myös oikean itsemurhaviestin. On ikään kuin tämä romaani olisi hänen viestinsä julkinen versio, itsemurha taiteenlajina. Läheisille on säästetty toinen selitys.

Lähes jokainen kappalejako on uuteen kohtaan tarinassa hyppäävä anekdootti tai pohdinta.

You remain alive insofar as those who have known you outlive you. You will die with the last of them. Unless some of them have made you live on in words, in the memory of their children. For how many generations will you live on like this, as a character from a story?

You went to a concert in Paris. At the end of the first set the singer cut open a vein and sprayed his blood over the first few rows, tracing out circular arcs with his arms. Your brown leather jacket got a few drops on it, which drops then got lost in its general color when they dried. After the concert, you went with the friends who were with you to a café, the name of which you forgot. You spoke to strangers for hours. Afterward you walked the streets in search of other cafés, but they were closed. You stretched out on the park benches of a square near the Gare Saint-Lazare, and you remarked on the shape of the clouds. At six o’clock you had breakfast. At seven you took the first train home. When, the next day, your friends repeated to you the words you had spoken to strangers in the café, you remembered nothing of them. It was as though someone else inside you had spoken. You recognized neither your words, nor your thoughts, but you liked them better than you would have if you had remembered saying them. Often all it took was for someone else to speak your own words back to you for you to like them. You would note down those sayings of yours that were repeated back to you. You were the author of this text twice over.

Ratkaisua on perusteltu sillä, että se matkii ihmisen tapaa muistaa. Mielestäni selitys on tarpeeton ja trivialisoiva. Tyyli toimii puhtaasti esteettisesti.

*

Lukijana voin valita kaiken olevan fiktiota ja jättää tekijän huomiotta.

Tämä ei ole koskaan ollut minulle luonnollinen tapa lähestyä tekstiä. Se on väkinäistä teoreettisuutta.

En ajattele tekijää tärkeimpänä osana kirjoitusta vaan suhdettani tekstiin, mutta omaa suhdettani tekstiin ei ole olemassa, jos en ajattele myös tekijää.

Tällaisen romaanin tapauksessa ajattelen avainhahmoa. Kuvitellessani, mitä teksti minulle sanoo, kuvittelen myös tekijän.

Aivan kuin aivoissani esiintyvää tietoisuutta ei ole olemassa ilman saman solumassan tiedostamattomia toimintoja.

Kuvittelen tekijän niin kuin kuvittelen itsemurhaan johtaneet syyt, sillä aihe on minulle vieras.

Olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat ottaneet itseltään hengen ja vielä useampia sitä yrittäneitä, mutta oma ajatteluni on aina ollut äärimmäisen kaukana masentuneesta. En ole koskaan ajatellut itsemurhaa edes ajatusleikkinä.

Siksi Levén kirjallinen viesti vaatii tulkintaa, vaikka vastausta ei saa. Minun on tulkittava, koska en voi samastua kuin pintapuolisesti.

Päähenkilön vierauden tunteet ovat mielestäni luonnollisia, filosofisia ajatuksia, joita kuka tahansa älykäs ihminen pohtii silloin tällöin. ”Sinälle” ne ovat musertavia ja alleviivaavat tyhjyyttä.

Tätä samaa tarpeettomuutta voi tuntea kuka tahansa ajautumatta epätoivoon. Hyväksyntä, selviytyminen ja nautinto ovat lukuisten ihmisten kohdalla voittaneet.

Jokin Levén päähenkilölle ja kenties kirjailijalle itselleen on ollut näissä ajatuksissa liikaa. Sen sijaan, että ne olisivat tehneet elämän kiinnostavaksi ja arvoitukselliseksi – kuten minulle – ne ovat tehneet niistä tyhjää ”sinälle”.

Itsemurhapäätökseen vaadittava askel on syntynyt, kun ”sinä” ei ole enää jaksanut esittää itselleen kysymyksiä olemisesta.

En suostu näkemään itsensä tappaneita ihmisiä vain heikkoina. Monet heistä ovat olleet hyvin vahvoja. Ehkä jokin aivokemiassa on korostanut kyllästymistä ja ikävää.

Geenit tietääkseni näyttelevät suurta osaa siinä, kuinka todennäköistä itsemurhan tekeminen on. Synapsit eivät napsu niin kuin pitäisi. Ympäristön kurjuus nostaa mahdollisuuksia vielä korkeammiksi.

”Sinän” lähipiirissä ei tiettävästi ole korostuneen paljon itsemurhan tehneitä. Lukija voi päätellä, että hänen elinympäristönsä on keskiluokkaisella tavalla tavallinen ja joutilas. Hänellä on vaimo, rakastava perhe, työ. Hän on selvästi älykäs ja herkkä ihminen.

Hän valitsee kuoleman ja astuu arvoitukseen. Hänen oma toimijuutensa jää vaille vastausta.

Tämän Suicide näyttää kliinisesti, ilman mielipiteitä. Teos kertoo läheisten surun kommentoimatta sitä, esittää tuskan ja syyllisyyden tunteet ja pohtii, miten he ovat selvinneet tulevista vuosikymmenistä. Lopettiko äiti koskaan itkemästä poikansa muistolle? Menikö vaimo koskaan uudelleen naimisiin?

Valitsemassani lainauksessa kuolleesta tulee hahmo. Levé teki sen korostetusti itselleen. On se valitettavaa tai ei, tätä hahmoutta myös minä tällä kirjoituksellani jatkan.

Mutta Levé ei koskaan kyseenalaista ”sinän” päätöstä, vaikka toteaa tarkkanäköisesti, että ”itsemurhallasi teit menneisyydestä surullisen ja hävitit tulevaisuuden”.

Tästä voi päätellä, että päätös on ollut myös kirjailijalle lopullinen.

*

En moiti Suicidea romaanina siitä, että joudun kaikesta huolimatta kuvittelemaan asioita sitä lukiessani. En saa vastauksia, ja kirja tekee nopeasti selväksi, että minun on turhaa odottaa niitä.

Olen lukenut joitain kritiikkejä, joissa romaania vähätellään, koska se ei paljasta itsemurhasta mitään uutta.

Mielestäni tämä on tarpeettoman julmasti sanottu, erityisesti koska kirjailija ei dramatisoi.

Paljasta uutta? Levé kirjoittaa kirkasta, lyhyttä ja toteavaa lausetta, jota on helppoa lukea ja seurata. Jan Stein on kääntänyt romaanin Dalkey Archive Pressille kauniisti.

Tämä kirkkaus on saavutus, jos elämä on sumuista ja tyhjyys selkeää, minkä uskon olevan itsemurhaan johtavien päivien tosiasiallinen tila.