Avainsana: maku

Kirjailijan oikeus

Kirjailijan oikeus

Taiteilijoiden suhde kritiikkiin ei lakkaa huvittamasta minua.

Eräs suomalainen kirjailija vuodatti aiheesta joitain aikoja sitten sosiaaliseen mediaan tekstin, joka kiinnitti huomioni.

Jätän nyt mainitsematta kuka on kyseessä, koska haluan käsitellä hänen sanomansa kautta laajemmin asiaa, mutta en heittää hänen niskaansa lokaa. Teksti on kadonnut bittiavaruuteen, joten sitä on myös turha etsiä.

Seuraavassa lainaan tekstistä pätkiä, jotka otin talteen ennen kuin ne katosivat.

Varmuuden vuoksi olen poistanut tekstistä liian suorat viittaukset erääseen toiseen kirjailijaan. Tekstin muotoilun olen jättänyt ennalleen.

Nimeltä mainitsematon suomalainen kirjailija tuskaili annettuaan itse huonon arvion erään kollegansa teoksesta. Kollega on ulkomaalainen eikä luultavasti välitä tuon taivaallista suomalaisen ammattitoverinsa mielipiteistä. Kysymyksessä on ollut suosittu ja luettu teos, jonka liitoa yksi kriittisempi kommentti tuskin on haitannut.

Suomalainen kirjailija tuli kuitenkin katumapäälle ja pyysi anteeksi.

kritisoiminen kun on tekemiseen verrattuna niin hirveän helppoa

tein parilla lauseella tyhjäksi – – työn, josta monet ovat niin hirveästi saaneet

Ja jatkoi:

näiden pohdintojen takia pidän lyttäävän kritiikin kirjoittamista aina kriitikon epäonnistumisena. Teoksilla on aina ihannelukija, ja niissä on aina sävyjä ja ansioita.

Ja vielä:

mutta toivon että yhä useampi kriitikko lähestyisi teosta tästä samasta näkökulmasta, mulle se on avannut lukijana täysin uusia maailmoja

kriitikkona käytät arvaamatonta valtaa, käytä se viisaasti. Lyttääminen mielestäni myös heikentää kritiikin laatua.

Ja valitettavasti vielä:

SIT KUITENKIN se teos ja teko on aina arviota suurempi, siitä ei pääse mihinkään. Sen pitäisi olla se asennehierarkia. Teos on vaatinut useimmiten niin raskasta työtä, että se painaa siinä tekojen hierarkiassa lukijan makua, asennetta tai kokemusta enemmän. Mä ainakin suhtaudun kirjoihin hurjalla nöyryydellä, siinähän on hirveä historia ja shit show takana.

Tämä on päinvastainen näkemys omalle elämänkatsomukselleni. Se värittää tätä kirjoitusta.

En tiedä onko minulla mitään kehittävää sanottavaa sellaisesta näkemyksestä, jossa jopa oma maku työnnetään sivuun taiteilijan kuvitellun työtaakan vaikuttavuuden edessä, mutta kokeillaan nyt.

*

En ole koskaan ymmärtänyt epävarmuuden hirviötä, jossa omaa makua pyydetään anteeksi, koska se osoittaa tarpeetonta, suorastaan klassista häpeää, josta olisi jo aika päästää irti. En tajua tätä lukijana, en toimittajana, en kriitikkona, en kirjoittajana, en ihmisenä.

Vain maku takaa sen, että teos elää.

Työn etiikan tasolla minua vaivaa, että mitä tarkalleen halutaan: Tuleeko kirjailijaa kohdella niin kuin ketä tahansa työläistä? Vai onko kirjallisuus kuitenkin jotain erillistä, eikä kirjailija olekaan työntekijä muiden joukossa?

Olen käsittänyt, ettei kukaan kirjailija kehtaa julkisesti olla sitä mieltä, että tekee jotain erityisen arvokasta ihmiskunnalle, mutta sentimento on huonosti piilotettu. Tosiasiassa joku varmasti ajattelee vähän nolostellen olevansa sivistykselle palveluksessa.

Koska näin ei kuitenkaan kehtaa sanoa ääneen edes kännipäissään, lähdetään nyt siitä liikkeelle, että kirjailija on ammatti muiden joukossa.

*

Jos minulle rakennetaan taloa kaksi vuotta ja muutettuani taloon näen minuuttien sisällä sen katon vuotavan, seinien halkeilevan kosteudesta ja torakoiden bailaavan vaatekomerossa, tuleeko minun osoittaa arvoa sille, että kahden vuoden suuri työ on vaatinut tekijöiltään niin paljon? Ja hävetä sitä, että tein niin nopeasti tällaisen arvostelman?

Vai pitäisikö minun ennemmin kysyä, että mihin kaikki aika kului, jos lopputulos on asumiskelvoton?

Kuka tahansa vastaa tähän pienen harkinnan jälkeen, että käytetty aika ja työ huonoon lopputulokseen nähden ei tee asiaa paremmaksi vaan päinvastoin pahemmaksi. Vasta onnistunut lopputulos oikeuttaa vaivannäön.

Tästä päättelen marxilaisesti yksinkertaistaen, että vaikka nopeus, hinta ja tehokkuus ovat valttia, pohjimmiltaan niiden merkitys suhteutetaan työn lopputulokseen. Mitä parempi valmis työ on siitä maksaneen mielestä, sitä oikeutetumpaa se tekee tehdyistä uhrauksista. Sama toisinpäin: huono lopputulos muuttaa uhraukset turhiksi.

Silti taideteoksiin pitäisi suhtautua toisin kuin muuhun työhön ja ottaa aina huomioon valtava työ ja vaiva ja itku ja hammastenkiristys.

Kuulostaa siltä, että joku yrittää samalla kertaa syödä ja säästää kakun.

Tekisi mieleni kysyä, että mitä taiteella tehdään, jos sillä ei pyritä tuottamaan vapaita subjektiivisia kokemuksia vastaanottajalle?

Eihän kehuillakaan sitten tehdä mitään.

*

”Teos on vaatinut useimmiten niin raskasta työtä, että se painaa siinä tekojen hierarkiassa lukijan makua, asennetta tai kokemusta enemmän.”

”Tekojen hierarkia” kuulostaa taiteelle kuolettavalta ajatukselta.

Vaikeuden alleviivaaminen on mytologisointia.

Kerron salaisuuden, jonka olen kertonut jo kerran aiemmin: Mielestäni kirjoittaminen on helppoa. En ole aina osannut sitä niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta se ei ole koskaan muuttanut työtäni vaikeaksi.

Hyvin kirjoittaminen – niin kuin hyvin kritisoiminen – on vaikeaa, mutta onneksi suurimman osan ihmisistä, edes kirjailijoista, ei tosiasiassa odoteta kirjoittavan niin hyvin. Eivätkä he myöskään kirjoita.

Taideteoksista ylivoimainen osa on kenen tahansa mittapuulla keskinkertaisia, mitättömiä – jos sanoo rakastavansa kaikkia taideteoksia ja löytävänsä vaikka mitä arvokasta kaikesta, se herättää minussa epäilyjä: yrittääkö se seuraavaksi myydä minulle kelloaan vai vähän käytettyä pesukonetta?

Vakuuttelu kirjoitustyön raskaudesta on luterilaista todistelua siitä, että minullakin on arvo, on on, ihan totta, ja se arvo määritellään työn määrän kautta.

Se on sukua sille lukevan kulttuurin alitajunnassa pyörivälle hierarkialle, jossa romaani on arvokkaampi kuin novelli, joka on arvokkaampi kuin essee, joka on arvokkaampi kuin runo, joka on arvokkaampi kuin aforismi. Koska mitä isompi teos on, sitä enemmän siihen on vaadittu raskasta, niin raskasta työtä.

Minulla, sinulla, kenellä tahansa on työn vastaanottajana oikeus sanoa, mikä on hyvää ja mikä huonoa ja rakentaa estetiikkaamme. Teemme niin koko ajan, vaikka yrittäisimme kuunnella sielumme sivistysporvaria ja parhaamme mukaan kiistää sen.

Taiteilija voi puolustaa työtään ja olla eri mieltä, perustellustikin, mutta teoksen kokijan tunteiden alentaminen minkä tahansa teoksen alapuolelle on heikko, muka-objektiivinen yritys peittää huonoa itsetuntoa.

Kritiikki, on kyse ammattilaisesta tai lukijasta, on työn tulikoe, niin hyvässä kuin pahassa. Se ei tarkoita, että kritiikki olisi oikeassa tai tärkeää. Mutta sen ei voida sanoa pitävän lähtökohtaisesti sisällään jotain vähemmän arvokasta kuin tarkastelemansa teoksen.

Voidaan kysyä: ”Millä oikeudella kriitikko kuvittelee, että hän voi lytätä jonkun työn?”

Annan vinkin: se on sukua sille oikeudelle, jolla joku tuhertaa kuukausia tai jopa vuosia paperille kuvitellen sen vuoksi ansaitsevansa erityiskohtelua.

Ei voi olla niin, että vain toinen näistä on ylimielisyyttä.

Miten ihmisen täytyy elää, että luulee käytetyn ajan tarkoittavan arvokasta? Vain lopputuloksella on lukijalle merkitystä. Toistan: VAIN LOPPUTULOKSELLA ON LUKIJALLE MERKITYSTÄ. KIRJOJA KIRJOITETAAN LUKIJOILLE. LUKIJAT LUKEVAT LOPPUTULOKSEN. KIRJAILIJAN OMANARVONTUNNOLLA SUN MUULLA ON LUKUNAUTINNON ITSENSÄ KANSSA TEKEMISTÄ:

EI MITÄÄN.

On myös se taso, mitä kirjailija itse teoksellaan hakee. Siihen ei lukijoiden vastaanoton pitäisi vaikuttaa, jos taiteilija on mielestään tehnyt sen, mitä halusi.

*

On selvää, että millään elämäni aikana kirjoittamallani ei ole kestävää tai ehkä edes ohikiitävää arvoa, vaikka olisin nähnyt niihin paljon vaivaa. Todennäköisyydet eivät yksinkertaisesti ole puolellani. Sellaista työtä on kirjoittaminen.

Laajakuvan viimeisintä kirjaa tehtiin kaksi vuotta, runokasettiani yli vuosi. Kumpikin on varmasti jonkun mielestä umpisurkeita.

Kuulostavat pitkiltä ajanjaksoilta, mutta kumpaankaan teokseen ei silti nähty ylivoimaisesti vaivaa. Näihin luettelemiini vuosiin kuului tosiasiassa pitkiä taukoja intensiivisempien työjaksojen välissä. Kävin siinä sivussa myös säännöllisessä palkkatyössä ja niin kävi myös suurin osa muista teoksien tekoon osallistuneista.

Suurimmalla osalla tämän maailman työstä, joka ei liity luonnonsuojeluun tai ruokaketjun tai terveydenhuollon ylläpitämiseen, ei ole kestävää merkitystä. Eikä kaikissa noillekaan aloille kuuluvissa ammateissa ole järkeä. Se ei ole lähtökohtaisesti huono asia, niin vain on.

Kirjailijoilta itseltään on jäänyt huomaamatta, että heidän työllään on useimmille suunnilleen sama arvo kuin muurarilla, metsurilla tai leipurilla, siis jos haluaa tuijottaa kyselyitä eri ammattien arvostuksista. Se on ihan hyvin, mutta ei niin paljon, että sillä saisi keneltäkään erityiskohtelua.

Ainakin se on paljon korkeammalla kuin kriitikko.

Tiedän kritiikin ongelmat. Sopulimaiset senttarit apinoivat toistensa pinnallisia mielipiteitä ja tekevät taustatyönsä huonosti, ovat epärehellisiä. Olen siitä kirjoittanut aivan tarpeeksi monta kertaa, tunnistan ammattikunnan laiskuuden.

Mutta minkäs teet. Joidenkin teosten lukeminen on silti silkkaa kidutusta.

*

Lopuksi jotain pohdinnan arvoista seuraavalle taiteilijalle, joka haluaa valittaa kritiikistä.

On selvää, että kritiikki on kirjallisuutta siinä missä käsittelemänsä teokset. Se vain toimii eri genressä. Genreen kuuluu yleensä lyhyys ja nopeus, koska kyse on journalismista.

Kritiikin kirjallinen arvo on kuitenkin nimenomaan siinä, ettei siinä tarvitse kirjoittaa sen käsittelemää kohdetta uusiksi vaan siinä kirjoitetaan uusi, kommentoiva teksti edellisen päälle.

Tekstit kommentoivat toisiaan niin kuin kirjallisessa kulttuurissa kuuluu. Teos ei ole palava pensas, ilmestys, josta poikkipuolisen sanan sanomiseksi on tehtävä vuosien työ. Olennaista on vain, että tekstit ovat hyviä. Suuri osa kritiikeistä ei ole, mutta eipä ole kirjoistakaan.

Sitä paitsi jotkut lyttäykset ovat parempia kuin kirjat, jotka lytätään. Sitä voi tuskin kutsua epäonnistumiseksi.

Pop-esseistin perustemppu on käydä vastaan sitä, joka on ”hyvän kulttuurimaun mukaista” ja kertoa mielihaluistaan, jotka kirjoittajan mielestä yhdistetään johonkin halveksittuun.

Kirjoituksissa mielihalu älyllistetään. Esseistä kasvaa pitkiä kertomuksia henkilön matkasta mielihalunsa ytimeen: kuinka uteliaisuudesta tuli addiktio. Itseä katsotaan ulkoa, terävästi ja tiedostaen oman ilonsa halpamaisuus mutta samalla pyytämättä liikaa anteeksi, jotta konflikti säilyisi.

Ensimmäinen kertoo nauttivansa pornosta enemmän kuin kirjallisuudesta, toinen katsoo saippuasarjoja ironian ja aitouden välimaastossa haahuillen, kolmas tykkää juoda bulkkikaljaa eikä India pale alea.

Jokainen tiedostaa, että näistä pitäisi kirjoittaa ylivuotavan anteeksipyytelevään sävyyn mutta ei enää, nyt sen hetki on ohi, on aika luoda tarkoituksellisuutta samalla häpeilyn vivahdetta hyppysissä pidellen.

Muotisana on nautinto, kirjoitetaan siitä miltä tuntuu nauttia, kuin tiedettäisiin jotain hekumasta, vaikka lihallisuus on tipotiessään ja keho jotain mitä hävetä.

Ehkä heikkouksien, jotka eivät tosiasiassa ole heikkouksia monenkaan mielestä, myöntäminen on inhimillistävää, vaikka siinä näkyy omahyväisen taikurin virne hetkeä ennen kuin nenäliina muuttuu jälleen kerran kyyhkyseksi. Luoja auta, ehkä joku tosissaan ajattelee olevansa transgressiivinen. Kulttuurihenkilö osti Coca-Colaa. Ja Robert Bresson tykkäsi James Bondista.

Näissä vilautteluissa on roppakaupalla teeskentelyä, paljastuksia jotka eivät ole paljastuksia. On kuin yksi suurimmista tabuista, jonka kirjoittajat nykyään keksivät, olisi myöntää oma itsekeskeisyytensä, keskinkertaisuutensa, vaikka se ei kerro kuin sen, että jos jotain varten ollaan valmiita näkemään työtä, se on laiskuuden järkeistäminen.

Katsojia

Katsojia

Suuriin tuoteperheisiin kuuluvien teosten hyvyydellä ei ole väliä, jos ne aiheuttavat tarpeeksi tuttuuden tunteita. Tästä kirjoitti hiljattain Sofia Thurén Ylen Kulttuuricocktailiin:

Universumien aikakaudella on tyypillistä, että yksittäisen elokuvan sijaan fanitetaan hahmoja. Supersankarielokuvissa ei ole väliä, vaikka näyttelijä vaihtuisi: jokainen uusi Spiderman-elokuva on taloudellisesti kannattava, koska fanit tahtovat jälleen nähdä lempparinsa.

Toisaalta fanitetaan myös maailmoja. Kun Peter Jackson julkaisi kolme Hobitti-elokuvaa, monet Taru Sormusten Herrasta -fanit olivat innoissaan “paluusta Keskimaahan”. Kriitikot lyttäsivät elokuvat niiden venytetyn ja sekavan juonen vuoksi, mutta Aberystwyth ja British Columbian yliopistojen tutkijoiden teettämässä yleisötutkimuksessa selvisi, että monet nauttivat elokuvista niiden juonesta huolimatta.

Olen kirjoittanut samasta aiheesta aiemmin. En tiennyt aiheesta olevan tutkimuksia, mutta pop-kulttuurista kiinnostunut on väistämättä törmännyt netissä fanien hyökkäyksiin eri mieltä kanssaan olevia kohtaan.

Näiden hyökkäysten yhdistävä piirre on niiden välinpitämättömyys taiteellista laatua kohtaan ja viihteellisyyden korostaminen. Laadulla, kuten hyvällä kertomuksella, ei ole niin paljon väliä kuin tuttujen asioiden tunnistamisella.

Taiteesta kiinnostunut etsii uutta ja säväyttävää, fani etsii tuttua ja lämmittävää. Tuttuuden kritisointi on identiteettihyökkäys, jota vastaan kuluttaja puolustautuu.

Kummallekin tyypille toisen osapuolen käytös vaikuttaa käsittämättömältä. Uuden etsiminen on erikoisuudentavoittelua. Tuttuus monotoniaa, joukkoajattelua.

Lun Kulttuuricocktailin mainitseman tutkimuksen tulokset. Harva katsoja, joka tunnisti Hobitit ensisijaisesti osaksi tuoteperhettä, antoi elokuville hyviä arvosanoja. Tätä seikkaa ei valitettavasti mainita Kulttuuricocktailin kirjoituksessa.

Tuotteistamisen merkitys on olennainen yritettäessä ymmärtää fanikulttuureja. Ei ole yllätys, että fanikulttuuriin osallistumattomuus takasi myös alhaisemman arvostuksen Hobitteja kohtaan.

Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä tutulta tuntuvien asioiden takana olevaa tuotteistamista tai eivät välitä. Ystäväni K:n kritisoidessa opiskelijakulttuuriin kuuluvia haalarimerkkejä ilmaisiksi yritysmainoksiksi, ei hänen keskustelukumppaninsa nähnyt mitään ongelmallista siinä, että Pikachun kuva on ilmainen Pokémon-mainos.

*

Hobitti-tutkimukseen osallistuneita pyydettiin valitsemaan viidentoista mielikuvan joukosta vähiten ja eniten Hobitti-trilogiaan sopivat. Vähiten positiivisia mielleyhtymiä katsojissa herätti ilmaisu ”lasten kertomus”.

Sanoja ”kasvutarina” ja ”satu” vastustettiin myös. Kaikki kolme ilmaisua ovat selvästi lapsuuteen liittyviä.

Hobitti perustuu kirjaan, jonka sisältö on tarkoitettu lapsille. Elokuvat on joko tehty satumaisuus niistä karsien tai katsojat eivät tunnista niiden pinnanalaista lapsekkuutta. Aikuisilla on tarve todistaa lapsellisten kiinnostuksenkohteidensa aikuisuus.

Fanien käytös on lapsuuteen viittaavaa massatoimintaa. Muutoin on vaikeaa kuvailla cosplay-harrastusta tai joukkotapahtumiin jonottamista. Sitä yritetään oikeuttaa vetoamalla tarinoiden syvyyteen.

Lapsuuden etsimisessä ei ole mitään pahaa. Sen peittäminen ottamalla toiminta vakavasti sen sijaan on arveluttavaa, sillä se kannustaa lapsellisiin reaktioihin.

Sadut ja lasten tarinat ovat kirjallisen kulttuurin peruspilareita. Silti ne eivät kelpaa sellaisenaan.