Avainsana: matkakirjallisuus

Kesä 1805

Ajaudun usein huomaamattani lukemaan sitä, mikä on milläkin hetkellä pinnalla. Viime vuosina olen lukenut suomalaista uutuuskirjallisuutta, jota on helposti tarjolla kirjastoissa ja joka kerää nopeasti paikallista hypeä. Taipumus on ärsyttänyt minua, en suoranaisesti harrasta kirjallisuutta tätä varten.

Näkemyksellisten kustantajien ja tutkijoiden kontolla on nostaa kirjallisuushistoriasta esiin vähemmän tunnettuja ääniä, joihin minunkin pitäisi tässä blogissa keskittyä enemmän, sillä juuri niistä olen kiinnostunut niin kirjallisuudessa kuin elokuvataiteessa.

kesä 1805Yhdenlaista sankaruutta on osoittanut Poesia, joka on julkaissut käännöksinä niin afrikkalaista kuin saamelaista runoutta, amerikkalaisia nykyrunoilijoita ja Georges Perecin Talvisen matkan (1979) keräten kiitosta, muun muassa kolme runouden Kääntäjä-Karhu-palkintoa.

Saavutuksesta ja Poesian kasvavasta merkityksestä kirjallisuuden kentällä tekee huomionarvoisen se, että palkinnot on saatu suunnilleen viimeisen neljän vuoden aikana.

Uusimpia Poesian käännöksiä on saksalaisen Johann Gottfried Seumen matkakirja Kesä 1805 (1806, suomennos 2018), joka on käännösvalinnaksi melkein omituinen ja jo siksi kiehtova.

En ole seuraavasta varma, mutta Seume ei ole käsittääkseni kirjailijana nykyään kovin luettu edes saksankielisessä maailmassa, vaikka huomioidaan kyllä saksalaisissa kirjallisuushistorioissa klassikkona. Käsitykseni voi tosin johtua heikosta Keski-Euroopan kirjallisuushistorian tuntemuksestani.

Käännöksen on tehnyt runoilija Suvi Valli. Teoksen aloittavat Vallin alkusanat ja essee Seumen elämästä avaavat kirjailijan elämää ja ajankuvaa erinomaisesti.

*

Seume syntyi 1763 talonpoikaistaustaiseen perheeseen. Nuoruusiän opinnot jäivät kesken. 1781 hessianit, brittien puolella Yhdysvaltain vapaussodassa olleet saksalaissoturit, kaappasivat parikymppisen Seumen ja myivät Englantiin, josta hänet lähetettiin Kanadaan sotimaan. [1]

Sota oli ehtinyt loppua ennen Seumen pääsemistä perille. Onnistuttuaan erinäisten käänteiden jälkeen pakenemaan palveluksesta hän opetti kieliä Leipzigissä, josta päätyi Venäjälle palvelemaan kenraali Otto Heinrich Igelströmin sihteerinä. Hän todisti vuonna 1794 Kościuszkon kapinan, puolalaisten yrityksen nousta Venäjää vastaan. Kapinan epäonnistuttua Puolan olemassaolo itsenäisenä valtiona päättyi.

Erottuaan palveluksesta Seume palasi Saksaan ja meni töihin kustantamoon aloittaen myös pitkät ja kustantajan mielestä pähkähullut kävelymatkansa. Näiden pohjalta syntyivät kirjat, joiden tunnetuin ihailija oli Beethoven.

Kesä 1805 on näistä kahdesta kirjasta toinen, syntynyt epäonnistuneen rakkausjutun jälkeen. Seumea 20 vuotta nuorempi ihastus kihlautui toisen miehen kanssa, joten sankarimme päätti käsitellä asian painumalla niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Lähtökohta on näkökulmasta riippuen kovin proosallinen tai lyyrinen.

Seume pestautui nuoren tarttolaisen aatelispojan saattajaksi tämän kotikaupunkiin ja aloitti näin reissun pitkin Pohjois-Eurooppaa Puolasta Venäjälle ja nykyisiin Pohjoismaihin.

*

Kuten alussa mainitsin, uutuuksia lukiessa jää helposti varjoon mieltä kiihottavin kirjallisen elämän puoli, löytöjen tekeminen. Kesä 1805 tuntuu tällaiselta löydöltä.

Teos on matkakirjallisuutta, sellaisena korostetusti siistiä proosaa välttävä, oikeasti tien päällä tehdyn tuntuinen. Seume myöntää lätkineensä matkan aikana kirjoittamansa päiväkirjamerkinnät ja toisille osoitetut kirjeet jonkinlaisessa aikajärjestyksessä yhteen, poistaen jotain, jättäen jotain toista.

En kutsuisi lopputulosta kollaasiksi, vaikka se on siihen rinnastettavissa (saman rinnastuksen tekee myös Valli), mutta kerrontansa moodia se vaihtelee ahkerasti.

Kirja on äkkiväärä, ei sekava mutta yhteismitaton. Antaumuksellisista ja yksityiskohtaisista pienten asioiden kuvauksista hypätään yhden lauseen kuittauksiin jostain laajasta asiakokonaisuudesta.

Teksti viljelee anekdootteja paikallisesta elämästä, syvällisiä pohdintoja ja poliittista kielenkäyttöä. Välissä on tien päällä syntyneitä runoja. Seume puhuttelee lukijaa suoraan, mutta joskus ”sinä” on yleisen lukijan sijasta kirjeen saaja, kuten entinen ihastus Johanna, jota kirjailija ei mainitse nimeltä.

Suomalaisille kiinnostavan julkaisusta tekee se, että Seumen matka suuntautuu myös tänne, niin Venäjän kuin Ruotsin puolelle tällä kertaa Turun rauhassa (1743) jaettua maa-aluetta. Itäisiä suomalaisia Seume kutsuu Venäjän suomalaisiksi, Ruotsin puolella asuvia ruotsalaisiksi.

Suomen vierailu on vain yksi osa matkakirjaa. Minua paremmin erityisesti matkan tätä puolta on käsitellyt Maailmankirjat-lehdessä Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen lehtori, joka nostaa tekstistä esiin monia Suomea koskevia yksityiskohtia.

*

Monet aikalaiset vihasivat Seumea ja sensuroivat hänen teoksiaan. Hän oli originelli, joka palveli Venäjän armeijassa ja piti saman armeijan pyrkimyksiä roistomaisina. Ranskalaisten filosofisia ajatuksia hän arvosti mutta inhosi Napoleonia. Aatelisia kohtaan hän tunsi halveksuntaa ja kannatti kaikkien säätyjen tasa-arvoisuutta lain edessä.

Tämä näkyy myös Kesä 1805:n esseemäisessä esipuheessa, joka on tiukasti jäsennelty vastakohtana varsinaisen teoksen rikkonaisuudelle ja osoitus siitä, että Seume osasi kirjoittaa muutenkin kuin sirpaleisesti.

Gerhard von Kügelgen Seume 1806
Johann Gottfried Seume.

Matkakertomuksensakin mittaan Seume tykittää näkemyksiään. Venäläinen yhteiskunta saa kuulla kunniansa, Ruotsin edistyksellisyyttä hän ihailee. Seume halveksuu orjuutta ja ylimysten moraalittomuutta, uskontoihin hän suhtautuu etäisesti. Naisten ala-arvoista kohtelua hän paheksuu.

Taiteessa hän ei pidä modernin ja antiikin ihanteiden välisistä ristiriidoista, mutta katsoo suopein silmin Sergelin veistämää patsasta Kustaa III:nnesta, jonka saa nähdä etukäteen. Patsas paljastettiin virallisesti vasta kolme vuotta Seumen vierailun jälkeen.

Seumen kuvaama maailma on modernin kynnyksellä muutenkin kuin kirjailijan asenteiden suhteen. Hän muun muassa raportoi Ruotsissa käytössä olevasta Edelcrantzin optisesta lennättimestä, maailman ensimmäisestä valtioiden välisestä tietoliikenneverkosta.

Seume myös kertoo Ruotsissa palvelevista naispuolisista matruuseista, joiden läsnäoloa laivoilla hän pitää tavanomaisena. Tämä kertoo ennen kaikkea omasta tietämättömyydestäni, mutta en tiennyt tällaisista mahdollisuuksista nuorille naisille 1800-luvun alussa edes edistyksellisessä Ruotsissa.

Miellyttävää on, että Kesä 1805 todella on matkakirja. Se ei jätä kuvailematta arkisia kulkumatkoja, kiistelyitä juomarahoista, moninaisia kohdattuja tavallisia ihmisiä. Liian usein matkailu käsitetään lillumiseksi jossain kohteessa, varsinainen matkan taittaminen eli itse matkailu jätetään lapsipuolen asemaan.

Kirjan loputtua olin oppinut pitämään Seumesta. Hän on usein konventioista piittaamattoman suora ja huumorintajuinen pistävällä, ironisella tavalla. Seuraavassa on kirjan loppupuolella oleva kohtaaminen kööpenhaminalaisen portsarin kanssa ja sen synnyttämät ajatukset, jotka osoittavat tarkkaa ihmistuntemusta:

– – Juuri kun aloin mongertaa reippaasti ruotsia ja päästä näkkileivän makuun, minun piti jo matkustaa Juutinrauman yli. Näinhän elämässä aina käy. Kun on vihdoin päässyt asettumaan, täytyy nostaa purjeet ja lähteä. Ajuri siis toi minut Kööpenhaminassa vanhaa linnaa vastapäätä sijaitsevaan Hotel Royaliin; sen paremmin en olisi hänen mielestään voinut asua missään, ja olin itsekin tyytyväinen. Kuten voit kuvitella, talo edusti suureellista tyyliä; huolitellun suittu Mercurius loi ovella minuun ja reppuuni monimielisen katseen kuin vihjaten, ettemme takuulla kuuluneet tänne. Sillä se, joka ei tässä maailmassa heti loista kullankimalluksella päältä päin tai näytä ulkomuotonsa puolesta lupaavalta, on ikuisesti ryysyläinen – kuten hienompi väki asian ilmaisee – vaikka hän kuinka kaivelisi dukaatteja taskuistaan. Kaikki riippuu ulkoisesta vaikutelmasta. Ei tarvitse olla oppinut eikä viisas, ei rohkea, hyvä tai oikeudenmukainen, kunhan vain näyttää siltä kuin olisi tätä kaikkea. Tämän tietävät ne suuren maailman ja pienempienkin ympyröiden hyypiöt, joilla on tusinan verran perusilmeitä joka tilanteeseen, vivahteista ja häivähdyksistä puhumattakaan. – Huone, ystävä hyvä, huone! sanoin minua tuijottavalle Mefistolle. Ääneni taisi vaikuttaa paremmin kuin ulkomuotoni, koska hän otti kohteliaasti reppuni ja johdatti minut ylös kammiooni, joka miellytti minua kovin. – –

Kirja kertoo omanarvontuntoisesta ja samalla vaatimattomuuteen tottuneesta luonteesta. Seume nukkuu vaikka taivasalla ja ei ylenkatso tavallisen kansan vaatimatonta ruokaa. Toisaalta hän hieman harmistuu huomattuaan, ettei hänen maineensa ole kiirinyt aivan kaikkialle Ruotsiin, vaikka hän oli tässä vaiheessa elämäänsä tunnettu matkakirjailija.

Hän kärsii kokemistaan romanttisista hylkäämisistä ja vihjaa niihin silloin tällöin tavalla, joka ainakin nykylukijan silmin kertoo toiveesta löytää lohtua. Murheensa hän hukuttaa matkailun ja uusien kokemusten suomaan autuuteen.

Seume kuoli köyhyydessä 1810. Lukiessa säälittää. Hän vaikuttaa tekstin loppuessa olevan elämänsä kunnossa ja valmis seuraavaan patikkaretkeen, eikä tiedä kuolevansa vain muutaman vuoden päästä.

*

Jos on olemassa sellainen elämä, joka vaatii kirjailijuutta, se on kai tässä. Olen tunnetusti ihastunut historian marginaaleihin jääneisiin todistajiin, jotka ovat vielä ilmaisseet itseään poikkeuksellisella tavalla.

Olen asiaproosassa ennen kaikkea kiinnostunut sanottavasta. Siksi esseismiin laajalti pesiytynyt laahaavuus ja formalistisuus ärsyttävät minua. Äänenkäyttö omaperäisesti on ilmeisen vaikeaa monelle, kun tietoisuus yleisöstä kasvaa.

Päiväkirjat ja muut tulevat apuun suurimpaan hätään, samoin aikakaudet, jolloin kustannustoimittaminen ei ole ollut aivan niin ammattimaista. Vanhat, jäsentelemättömät julkaisut näyttävät taidemuodon mahdollisuudet, jotka kehittynyt kirjallisuustoiminta on sittemmin jättänyt varjoonsa.

Tämä ei tarkoita, että Seume olisi kirjailijanero. Hän ilmaisee itseään myös sekavasti ja on kirjoittanut ajan hengen mukaisesti seuraavan kaltaisia kielen pahoja kukkasia: ”Matkusta Puolan halki, syö juutalaisten kanssa ja nuku sikojen röhkiessä vieressäsi, niin tiedät, kuinka paluu sivistyksen pariin virkistää.”

Osa matkatarinoinnista on myös väistämättä hivenen pitkästyttävää, kiinnostavaa historiallisena tallenteena, ei aina kirjallisuutena. Näin tunsin esimerkiksi Seumen kirjoittaessa venäläisen koululaitoksen kehitettävistä piirteistä.

Vallin suomennostyö on taidokasta. Se tekee vanhahtavat ilmaisut nykysuomellekin luonteviksi. Perusteellisuus näkyy myös teoksen taustoituksessa. Oudot ilmaisut selitetään auki, lyhyehkö teos sisältää yli 300 informatiivista alaviitettä, ja jos jäin jotain lisätietoa kaipaamaan, se johtui omista fiksaatioistani, ei kääntäjän huolimattomuudesta.

Milloinkohan käännöksenä saataisiin Custinen markiisin La Russie en 1839 (1843) eli New York Review of Booksinkin julkaisema Letters from Russia?

Kiitos Poesialle arviokappaleesta.

[1] Seume viittaa vain harvakseltaan tähän koettelemukseen. Kuvaillessaan Tanskasta Saksaan matkalla olevalla laivalla nukkumasijansa epämukavuutta, hän toteaa sen olevan lähes yhtä epämiellyttävä kuin suolalihatynnyri, jossa joutui taittamaan matkansa valtameren yli. Ei kovin mairitteleva rinnastus ja ehkä myös osoitus hyvin kuivasta huumorintajusta.

Matkasanakirja hiljaisuuteen

Matkasanakirja hiljaisuuteenMatkasanakirja hiljaisuuteen (2018) taiteilee rajalla, jossa suomalaiskansallinen hiljenemisen klisee ei olekaan uuvuttavaa vanhan toistoa vaan kivaa kirjallista kikkailua.

Soile Veijolan ja Janne Säynäjäkankaan toimittamassa teoksessa seitsemän tekijää on rakentanut hybridin, jota voi kutsua luontevasti vain nimellä kirjallisuus. Kotihyllyssä oli vaikeaa päättää, mihin väliin tämä solahtaisi. Valitsin esseet.

Nimen matkasanakirja on kirjaimellinen ohje. Teos on kokoelma katkelmallista matkakirjallisuutta, 101 hakusanaa joiden alta löytyy lyhyttä esseismiä. Kokonaisuus toimii sanakirjan logiikalla. Jotkut merkinnät ovat aforistisia kiteytyksiä.

Lähtökohdat ovat ironiattoman suomalaiskansalliset, minkä huomaa valituista sanoista: avanto, mummola, nuotiolla, uuninpankko. Sauna on pääosassa monissa teksteissä. Epätyypillisempää päätä edustavat esimerkiksi dialogi, matsutake ja ympäripyöreys, josta seuraava katkelma, Soile Veijolan käsialaa:

Mikä sitten on ympäripyöreyden positiivinen vastakohta? Neliskanttinen? Suorakuutio? Suunnikas? Matriisi? ”Puhutaanpa nyt suoraan eli neliskanttisesti!” Ajatukseni hakeutuivat nopeasti takaisin ympäripyöreyteen, missä ne tuntuivat viihtyvän paremmin.

Ympäri kuljettu pyöreä. Ympäri-stö. Ympäriinsä. Ympärillään. Ympäröimänä. Jokaisen oma ympäristö.

Hakematta mieleen tulee Jukka Viikilän, Tommi Nuopposen ja Janne Nummelan suurtyö Ensyklopedia, joka ilmestyi 2011 Poesialta. Matkasanakirja vain on tarkemmin rajattu, assosiaatioiltaan hempeämpi ja vähemmän katkelmallinen.

Kuvaelmat pyörivät paljon metsän, jossain määrin veden ympärillä. Sielun maisema on laavu, metsikkö tai mökki. Kaupungissa ollaan lähinnä, kun puhutaan hyggeilystä. Tai kaamoksesta.

*

Saavutus on kirjallisesti kiinnostava, lohduttavampi ja luettavampi kuin useimmat samaa peltoa kyntävät self-help-oppaat ja nettiartikkelit. Tähän vaikuttaa kirjoittajien kunnianhimo, teksti on uudelleen luettavaa proosaa, ei käyttökirjallisuutta.

Matkasanakirja hiljaisuuteen ei kuulu niihin tekeleisiin, joiden ainoa tavoite on rohkaista ihmistä lähtemään luontoon, koska sen jälkeen jaksaa paremmin taas työskennellä. Ei sillä, että minulla olisi töitä vastaan mitään. Työnteko on ihanaa.

Toisaalta olen kirjaa kehuessani vähän innoton. Voin samastua siihen periaatteessa, kukapa ei äkkiseltään ajateltuna voisi, vaikka hiljaisessa järvimaisemassa omien ajatustensa kanssa painiminen aiheuttaisi tosiasiassa stressireaktioita ja ahdistusta.

Näin jyrkkä tyyppi en ole. Pidän omasta rauhasta. Saan sitä kuitenkin usein tarvitsematta lähteä maaseudulle, kotona, kirjastossa, puistonpenkillä.

Luonnon hiljaisuus on 20 vuotta luonnon helmassa asuneelle romantisointia, joka ei aivan löydä paikkaansa. Nautin luonnossa olemisesta, kaikkinensa, mutta olen ollut viimeiset 10 vuotta elämästäni kaupunkilainen eikä asiaan ole tulossa muutosta.

En tuijota älypuhelinta, koska en liiemmin käytä sosiaalista mediaa, saati lue uutisia. En altista itseäni jatkuvalle äänisaasteelle, mutta en ole hiljenemisen kunnioittaja. Suomalaiset ovat valitettavan usein hiljaa seurassakin ilman, että täytyy vielä eristäytyä.

Pidän siitä, että kohisee ja humisee, ambientista ja industrialista. Rauhoittuminen ei ole yhtään niin hauskaa, jos ihmisen ja ihmisen rakentamien koneiden äänet eivät kuulu muun seassa. Nukun tuuletin päällä, koska sen tasainen jyrinä peittää muut äänet, jotka nousisivat hiljaisuudesta.

Huomaan kaipaavani metsään, kun haluan huutaa, noustakseni esiin monotoniasta. Kaupunki on meteliä täynnä, mutta täällä ei ole missään turvallista paikkaa kirkua.

*

Ongelma ei ole hiljeneminen, vaan se, että Suomessa hiljaisuus yhdistetään syrjään vetäytymiseen, mikä ei ole tavoiteltava tila. Jollain tapaa sivilisaatiosta erillään ollaan myös tässä kirjassa. Ikään kuin palataan toistuvasti metsään etsimään sielun hiljaisuutta, vaikka yhä useammat eivät ole siellä asuneetkaan ja saman hiljaisuuden voi löytää myös työvuoron linja-autossa.

Mereltä puhaltaa tuuli, kaukaa kuuluu ohikiitävän auton moottorin hurinaa, liikennevalojen merkkipiipitys kilisee jossain. Kun tuuli on oikea, Tuomiokirkon kellojen lyönti kuuluu pihalle asti.

Se on kotikaupunkini hiljaisuutta, ihan kuin kahisevat oksat, lintujen juttelu ja hirvikärpäsen surina ovat maaseudun hiljaisuutta.

Vain talvi on suuri tasoittaja, kaikkialla vain lumen kaiken jyräävä kohina, pakkasen oma ääni, niin kauan kuin lunta vielä Suomeen sataa.

Kiitos ntamolle arviokappaleesta.