Tag: Miki Liukkonen

Erilainen, hyvä

Erilainen, hyvä

Naishahmojen tähdittämä, hidastempoinen ja filosofiaan myönteisesti suhtautuva scifi-jännäri Annihilation (2018) oli kriitikoiden mielestä ilahduttava poikkeus yhdysvaltalaisessa elokuvatarjonnassa, ja arviot olivat sen mukaisia eli ylistäviä. Vaikka elokuva ei tuottanut rahaa, se on tulevien vuosien kulttikamaa.

En suoranaisesti moiti impulssista ylistää uutta; kun melkein jokainen iso uutuus on osa franchisea, siis pohjimmiltaan lastenelokuvaa, on hidastempoinen ja ainakin näennäisesti aikuisille suunnattu pohdiskelu virkistävä poikkeus. Annihilation ei valitettavasti vain ole kovin hyvä elokuva. Hyvä jää herkästi ulos, kun jokin on innostavaa. Nuorempana olin taipuvainen tähän virhearvioon. Sivuutin herkästi sen, etten tuntenut mitään, jos jokin täytti ulkoisesti näennäiskiinnostavan poikkeavuuden merkit. Luulen syyn olleen identiteetin vahvistamisessa. Koska jokin oli tehty minulle, esitin olevani suopeampi sitä kohtaan kuin sisuskaluissani tunsin. Sittemmin olen oppinut, että minun kohderyhmälleni suunnattuun taiteeseen saa ja tulee suhtautua epäillen. Kun erilaisuudesta pääsee yli, jäykkyys näkyy paremmin; Annihilation on umpitylsä ja ennalta-arvattava, sen filosofia uutta vain sellaiselle joka ei lue scifi-kirjoja, miljöönsä on toteutettu huomattavasti orgaanisemmin ja kauniimmin Andrei Tarkovskin Stalkerissa (1979). En usko Annihilationista tulevan sentään vuosikymmeniä kestävää kulttihittiä. Koin samoin Blade Runner 2049:n (2017) kanssa, jolle tosin povaan visuaalisuuden ja tähtinäyttelijöiden vuoksi pidempää ikää.

Poikkeuksellisuus ei yksin täytä taiteen kultaista sääntöä, jolla en tarkoita muotovalioutta, kolmen näytöksen rakenteita tai muita kömpelöitä kehikoita vaan teoksen kestämistä pidemmälle kuin huomiseen. Taideteoksen soisi olevan niin ajankohtainen, että se on ikuinen, jos mahtipontisuus sallitaan. Ottaakseni vertailukohdaksi jo mainitun Stalkerin, sen spirituaalinen, materialismikriittinen pohjavire on ollut vastalääke Neuvostoliiton virallisille hengen iloille. Tämä ei ole latistanut teoksen mainetta jälkipolville, Stalker on yksi venäläisen elokuvan suurimmista saavutuksista.

Kirjallisuuskritiikki ei selviä puhtaammin paperein, vaikka kirjallisuudesta kirjoitetaan keskimäärin hieman paremmin kuin elokuvista ja musiikista. Kestoinhokkini Miki Liukkosen Lapset auringon alla -romaania (2013) kuvailtiin ilmestyksenomaisena ulostulona suomalaisella kirjallisuuskentällä. Kriitikot olivat varautuneita muka-outouden edessä, samalla pöyristyneitä kirjailijan mielikuvituksesta. ”Runoilijan kieltä” ja muita kliseitä läiskittiin huolella. En muista lukeneeni ainuttakaan virallista kritiikkiä, jossa kirjaa olisi tajuttu verrata Michel Houellebecqin, Haruki Murakamin ja Don DeLillon tuotantoihin, joita se päivänselvästi apinoi yhden Houellebecqin luomista hahmoista jopa livahtaessa pastissina Liukkosen romaanin sivuille. DeLillolta on otettu sanotun tiiviys, Murakamilta tapahtumakulku, Houellebecqilta teemat ja asenne.

Kirjallisuuskriitikot osoittivat oman lukeneisuutensa heikkouden ja sukupolvien välisen kuilun, koska eivät ymmärtäneet, mistä minun ja Liukkosen ikäinen, vielä verrattain nuori (kirjan ilmestymisen aikaan oikeasti nuori), taideromaaneista kiinnostunut ja englanninkielisiä kirjallisuuslehtiä selannut sukupolvi on innostunut. Osansa on sillä, että suuren yleisön tavoittava kirjallisuuskeskustelu Suomessa on hyvin Suomi- ja yhteiskuntakeskeistä, jolloin suosituinkaan käännöskirjallisuus ei ole kaikille ammattilaisille tuttua.

Viimeksi törmäsin erilaisuudesta hurmaantumiseen lukiessani arvioita ja nettikirjoitelmia Heikki Kännön Sömnöstä (2018). Seuraavassa kokoelma otsikoita ja lainauksia: Heikki Kännön Sömnö hämmästyttää aineksiensa runsaudella ja tekijänsä mielikuvituksella (Turun Sanomat); ”Esikoisteoksen menestys ei ole lamauttanut Heikki Kännön pohjatonta mielikuvitusta” (Suomen Kuvalehti); ”Tällaiset faktoja ja tieteen rajoja koettelevat uskomukset tekevät Kännön teoksista täysin omanlaisiaan luomuksia, jotka ovat tärkeä osa Sömnönkin lumoa” (Kiiltomato – eikö suomalainen lukeneisto tiedä mitään mystiikasta?); Heikki Kännön Sömnö on pökerryttävän omaperäinen taiteilijaromaani, joka noussee suoraan kulttisuosioon (ESS); Mielikuvituksen juhlaa Wagnerin tahdissa (Jorma Melleri). En tiedä mitä Hesarissa tarkalleen kirjoitettiin, koska maksumuurit ovat Saatanasta, mutta osaan arvata.

Mielikuvitusta on käytetty, vaan oliko kirja hyvä? Ilmeisesti oli, koska mielikuvitus on aina kehu, mitä sen ei pitäisi olla. En kirjoita tätä moittiakseni Kännöä. Sömnö oli ihan ok lukuromaani, hyvällä kielellä kirjoitettu, liian pitkä ja kevyt, oletettavasti satiirinen vaikkei irvailu jaksa kantaa sivumäärää, liukkosmaisesta tapahtumien ja hahmojen kavalkadistaan huolimatta johdonmukainen näyttäessään patriarkaalisten rakenteiden ja kolonialismin pohjimmaisen turhamaisuuden – näitä hahmoja ei voi ja tule sääliä. En voi sanoa pitäneeni romaanista paljoa, mutta en vihannut sitä. Satun vain pitämään kirjailijuutta latistavana ilmoittaa, että tekijällä on hyvä mielikuvitus, sillä se tarkoittaa aina vain erilaisten asioiden asettamista kuvailevaan järjestykseen, mille esimerkiksi Tommi Melender irvailee Rautakaudessa (2018). Kännö kertoo Sömnön jälkisanoissa kirjoittamisen olleen noin vuosikymmenen mittainen prosessi. Mielikuvituksella on varmasti osansa, mutta suurempi osa voi kuitenkin vielä olla kustannustoimittamisella, lähdetyöskentelyllä ja yleisillä kertojantaidoilla.

Kirjallisuus kävi televisiossa

Sukuloimassa jouduin katsomaan uusintana esitetyn Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelman. Kirjailija Miki Liukkonen oli yhtenä vieraana aivan liian helpolla päästetyn Jan Vapaavuoren ja muusikko Evelinan välissä.

EVS on munaton versio Hyvistä, pahoista ja rumista, eli ohjelma, joka vyöryttää liukuhihnalta kulttuurin, viihteen ja politiikan vieraita muutaman minuutin ajaksi puhumaan ei-mistään peräti kolmen juontajan kanssa.

Roope Salmisen tekemää Liukkosen haastattelua kuvattiin sosiaalisessa mediassa rennoksi ja hauskaksi. Jari Sarasvuo, Pohjolan Paulo Coelho, kehaisi aikovansa lukea Liukkosen uuden romaanin, vaikkei ollut aiemmin kuullut koko miehestä.

Hienoa, että edes joku suomalaisessa kirjallisuudessa saa huomiota, ja se joku tekee kokeellista kirjallisuutta. Tästä voisi tyhmempi saada kuvan, että Suomessa ei ole sellaista aiemmin tehty. [1]

Mitään rentoa ja hauskaa haastattelussa ei oikeasti ollut. Salminen käytännössä jyräsi haastateltavansa. Liukkonen joutui jälleen kerran selittelemään menneitä möläytyksiään näyttäen nololta ja yrittäen kuitata asiat vitsillä.

Juontaja väitti, että Liukkonen tuli ohjelmaan tieten tahtoen haukkumaan suomalaista kirjallisuutta. Todellisuudessa kirjailija oli vain hetkeä aiemmin pahoitellut Mikko Rimmisen uutuusteoksen kritisoimista ja sanoi, että tuolloin oli huono päivä.

Kirjailijalle naurettiin päin naamaa. Taustalta kuulsi turvallinen sanoma, jonka katsoja haluaa kuulla, että kepeä tunnelma pysyisi yllä: kirjallisuus on läpeensä naurettavaa eksentrikkojen touhua.

Salminen ihmetteli, että tekijä itse halusi parannella kotonaan teostaan, vaikka se oli sentään jo valmis ja kovissa kansissa. Liukkonen joutui vitsikkäästi myöntelemään, että kai hän on sitten tulossa hulluksi.

Kirjasta sanottiin, että se on paksu.

*

En odota mainostelevision keskusteluohjelmalta mitään. Olisi turhaa esittää yllättynyttä tai pahastunutta, mesota kirjallisuuden puolesta. Ikään kuin niin edes voisi tehdä. Mitään erillistä, kestävää merkitystä yhdellä tölväisyllä ei ole.

Merkitsijänä laajemmasta kulttuurista sitä sietää kuitenkin pohtia. Kirjailija astuu puhuteltavaksi pariksi minuutiksi. Mainoskatkolla vauva kertoo, että aikuisenkin perseenseutuvat kannattaa pyyhkiä kostealla pyyhkeellä. Joka toisessa mainoksessa livotaan huulia ylimarinoidun grilliruoan tiristessä. Saatan vain kuvitella, mutta lihakauppiaat ovat veganismin uhatessa lisänneet volyymiaan.

Kaikissa mainoksissa on mustien ja sinisten ohjelmien vastapainoksi räikeästi kontrastoidut valkoisen, vihreän, keltaisen ja punaisen sävyt.

Tämä on kulttuuriympäristö, jossa valtaosa suomalaisista elää. Se on arvokas oppi. Kaupunkilainen kulttuuri-ihminen ei aina ymmärrä valtaväestön kokemuspiirin rakentumista. Siksi hän kirjoittaa pöljiä kolumneja maailman jakautumisesta kahtia. Hän kuuluu mielihyvin omaksumaansa marginaaliin eikä havaitse sieltä massojen liikehdintää ympärillään.

Kuplan sisällä asumisen negatiivisin puoli ei ole kulttuurinen eristys, heimoutuminen, vaan harhaluulo, että ihmiset jakautuvat suunnilleen tasaisesti kahteen leiriin: heimoon ja sen ulkopuolella oleviin.

Näin ei ole. Siitä saa karkean kuvan vertaamalla myyntilukuja: Paljonko kulttuurieliitin kuluttamaa kirjallisuutta myydään verrattuna dekkareihin tai Finlandia-voittajaan? Moniko ostaa Joose Keskitalon levyn ja moniko Vain elämää -tähden?

Väite kulttuurin kahtiajaosta on yhtä epälooginen kuin ajatus siitä, että underground tavoittaa 50 prosenttia kansasta ja valtakulttuuri toiset 50 prosenttia.

Valtakulttuuri tavoittaa täydet 100 prosenttia, underground tavoittaa yhden sieltä ja toisen täältä.

Kaltaisieni blogeissa ja mediassa sanaa käyttävien tätä on hankala havaita, koska kuluttamamme media on merkittävästi Internet-pohjaista. Aika voi myös kulua enemmän kirjastossa kuin kanavasurffatessa, niin kuin omassa tapauksessani. Internetissä on paljon helpompaa blokkiutua. Yksi kirjoittaa, sitten kymmenen kirjoittaa perässä ja muutama tuhat lukee.

Puhuttaessa television laskevista katsojaluvuista on luotu erheellinen mielikuva, että Internetin moninaisuus olisi tehnyt töllöttimen tyystin merkityksettömäksi.

Muutama tuhat Internet-seuraajaa ei ole paljon mitään, kun vertaa Enbusken & kumppaneiden ohjelman tasaiseen 300 000 – 400 000 katsojan määrään. Se on ehkä vähän Maikkarin puheohjelmien historian valossa, mutta paljon kolmentoista niin maanpäällisessä verkossa kuin kaapelissa näkyvän kanavan aikakaudella.

Kuka tahansa suomalainen elokuvaohjaaja näkee märkiä unia tuollaisesta lukemasta. Videopelimyynnissäkään ei tietääkseni hätyytellä yksittäisten teosten kohdalla tällaisia numeroita. Muutaman vuoden takaisen tiedon perusteella vain kahdeksaa kaunokirjaa on painettu vastaava määrä koko Suomen historiassa. [2]

Vaikka kulttuurilehden essee olisi kuinka merkittävä, sen vastapainoksi aina suurempi osa kansasta on nähnyt vessapaperimainoksen. 800 seuraajaa Twitterissä tuntuu aluksi paljolta, kunnes tajuaa tuntevansa yhtä paljon ihan oikeita ystäviä, kavereita ja tuttavuuksia.

Nämä seikat huomioiden ymmärtää, miksi vakavan kirjallisuuden esittäminen televisiossa muuna kuin vitsinä tai myyntilukuennätyksenä on lähes mahdotonta. Kirjallisuuden kenttä on suurimmalle osalle täysin vieras. Kun normi on tämä, sävyksi jää kummastus.

*

Muuten… En erityisemmin pitänyt Liukkosen Lapset auringon alla -esikoisromaanista (2013). Houellebecqinsä ja DeLillonsa lukeneelle siinä ei ollut mitään uutta, mainittuja kirjailijoita arvostavalle vielä vähemmän. (Aion silti lukea tämän uutukaisen ja odotan siltä hyvää.)

Kirjallisuuskriitikot hyppivät kohteliaasti ilmeisten esikuvien ylitse ja mutisivat yhteen ääneen, että kyllä näkee tämän olevan runoilijan tekstiä, koska Suomessa edes kriitikko ei ymmärrä, ettei koivuklapirealismi ole ollut aikoihin ainoa ilmaisumuoto.

Liukkonen kaivetaan naftaliinista, kun tarvitaan tyyppiä puhumaan kirjailijabrändistä. Ulkopuolinen voi nyökytellä, että on se röyhkeä… tuo uskottavuutta ja selkärankaa kirjallisuudelle, ettei sitä tarvitse oikeasti lukea. Hieman kuin horjuva ateisti ilostuu, kun uskontoja on vielä olemassa, vaikka niiden ei pitäisi merkitä hänelle mitään.

Sitten kirjailijaa viedään kuin litran mittaa, koska kone on aina isompi kuin yksi boheemia ironikkoa leikkivä nuori mies. Kuin olisi liian vaarallista puhua kirjallisuudesta oikeasti.


[1] Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyt Raukoilla rajoilla -historiateos osoittaa ajatuksen niin vääräksi, ettei minun tarvitse sitä erikseen korostaa.

[2] Lukema on arvio ja löytyy Helsingin kirjastojen Kysy-palstalta, 11.12.2011. Se voi olla osin vanhentunut, koska epäilen Sofi Oksasen Puhdistuksen (2008) ja kenties jonkun Harry Potterin päässeen samoihin lukemiin.