Avainsana: minuus

Maalisraakileita

Eugène Grasset Maaliskuu 1896

Syntymäpäivä, ei yhtään hukkaan heittämätöntä vuotta!

Todistin sen kunniaksi itselleni älyni.

*

Peilikuva nauroi. En huomannut teinkö sen itse.

*

Tuulen pesue, kaikki.

*

Arvostamme saavutuksia enemmän kuin ihmisyyttä. Tämä määrittää historian. Vastaajasta riippuu kannattiko uhraus.

*

Uhraamatta jäämisen voi päätellä siitä, että saa vastauksen.

*

En ole koskaan astunut toisten kenkiin. En tiennyt, että ihmistä arvostaakseen täytyy ensin varastaa tämän vaatteet.

*

Tyydyn varastamaan ajatuksia.

*

Tyydytän ajatuksia.

Mainokset
Vastaan vastaan olemista

Vastaan vastaan olemista

Useimmat ajatukset, joihin esimerkiksi kirjallisuudessa törmää, ovat jotain vastaan. Vastaan oleminen on ihastuttavaa erityisesti, kun on nuori.

Jos leikkiin lähtee ja aikoo olla hanakasti jotain vastaan, tajuaa jossain vaiheessa ajattelunsa riittämättömyyden.

Tuolloin alkaa toimia aiempaa toimintatapaansa vastaan, jos ei halua kuolla älyllisesti, ja ainoa oikea tapa toimia jotain vastaan todella on lakata välittämästä siitä ja siirtyä toiseen asiaan, jota vastaan olla, ja toistaa edellinen.

Olen muodostanut koko aikuisen elämäni näistä vastareaktioiden vastareaktioista, pikkuhiljaa ulapalle ajelehtien.

Tämä voisi olla oikotie nihilismiin tai konservatiivisuuteen. Vaara on ollut ilmassa. Silti en tunnista kumpaakaan itsessäni, vaan mukana on selvinnyt hyväntahtoisuus ja ymmärryksen kyky. Se on parasta, mitä minusta voi sanoa. Liu’un yöbussissa kohti viimeistä pysäkkiä, eikä minulla ole aavistustakaan, mikä siellä odottaa.

Vapautus varmasti, mutta miten? Onko tämä ajelehtiminen ratkaisu, joka kestää kuolemaan saakka? Armahtavatko vanheneminen ja uupuvat aivosolut minut valinnoilta? Tuntuu kauhean pitkältä ajalta vain odottaa…

Tämän ja terveydentilani vuoksi olen joutunut miettimään arvojani. Olen miettinyt ensimmäistä kertaa, mitä haluan elämältä(ni). Kysymys oli tätä ennen minulle käsittämätön.

*

Pohtiessani millainen minä olen, olen äkkiä oven edessä. Oven takana voi olla kaivattu rakastettu tai vittumainen tiikeri. Kadehdin ihmisiä, jolle minuudesta puhuminen on niin helppoa, että ovi on valmiiksi auki, odottaa siellä mitä tahansa. Tuntevatko he suoran yhteyden?

En puhu nyt filosofisesta, paikantamattomasta, teoreettisesta minuudesta vaan sellaisesta minästä, jonka voin käsittää arkijärjellä, ja joka puhuu mieliteoistaan ja tahdostaan.

Mietin, miten voisin määritellä arkisen minuuteni, jotta voisin käsittää sen. Päädyin lopulta siihen, että minuuteni näkyy siinä, mitä haluan. Koska en ole ajatellut minuutta, en ole myöskään ajatellut halujani.

Olen vain reagoinut, aloittanut ja lopettanut useimpia asioita elämäni aikana, koska se on tuntunut luontevalta.

Olen elänyt halujeni mukaan, mutta vasta nyt olen alkanut sanallistaa niitä ymmärtääkseni, mitkä halut ovat osa minuuttani ja mitkä vain reaktioita.

Aloin miettiä suodattamatta asioita, joita tahdon. Ensimmäinen mieleeni juolahtanut halu oli olla terve. Seuraava oli olla jollekin läheinen. Kolmas oli tavallinen arki. Neljäntenä sisään vyöryivät jo kevyemmät unelmat: toiveet matkoista, kirjoista, kirjoituksista, hyvistä ruoista ja iloista, jotka odottavat edessäpäin.

Mutta tämäkö on minä?

Vastaus voi olla jossain siellä suunnalla. Olen hiljaa elämää pitkin lipumalla todennäköisesti viivyttänyt jokaista näistä toiveista enemmän kuin onnistunut pääsemään niitä kohden. Ne eivät ole tuntuneet unelmilta, koska en ole edes pyrkinyt niihin, vaikka olen ajatellut niitä toiveinani ja hyveinäni.

Reagointi ei ole pyrkimistä. Reagointiin tyytymällä olen kiistänyt unelmien olemassaolon.

Söin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa elämässäni bouillabaissea, jota olen halunnut maistaa jo vuosia. Unelma oli pieni, mutta vasta nyt olen elämässäni pisteessä, jossa sen toteutuminen oli merkityksellistä. Ruoan itsensä maku oli lähes toissijaista, vaikka se oli hyvää.

*

Luin Antti Hurskaisen esseekokoelman Suru ei toimi. Kirjoituksessa Belgravian idiootti pohditaan kirjailijuuden motiiveja.

Essee on tehty kirjailijan näkökulmasta, joka on kirjoittavalle ei-kirjailijalle vieras. Esseisti puhuu vastaanotoista ja suosioista, vähätellen kirjoittamisen yksityistä mielihyvää, ylistäen egoisteja.

Estetiikkani on kirjallisuuden suhteen Hurskaisen kanssa täysin päinvastainen. Luen kaikenlaista, mutta nautin huomiotta jääneen kirjailijuuden ajatuksesta. Välitän pienuudesta, en suuruudesta, suosiota enemmän pidän hädin tuskin muistamisesta.

Kiinnostukseni kohde on kirjoitus, joka tähtää tarkasti julkisen ja yksityisen väliin. Onko siinä tila?

Onhan siinä. Se on tila, joka syntyy, kun luetaan kirjoitettua, yhden ihmisen dialogi. Ironisoiden, myös Belgravian idiootissa, puhutaan kirjoittajankammiosta, mutta myös lukijalla on oma kammionsa.

Julkinen tila on merkitty keskustelulle, ja keskustelu on kirjallisuudessa vähiten kiinnostavaa.

*

Aloin miettiä, miksi haluan kirjoittaa. En ole koskaan ajatellut tätäkään asiaa todella.

Yllätyin, sillä sain vastauksen lähes samalla hetkellä, kun kysymys, jonka luulin olevan vaikea, ilmestyi päähäni.

Vilkaisin yöpöydälläni lojuvaa päiväkirjaa. Se on elämäni ensimmäinen oikea sellainen.

Kirjoitan siihen suodattamatta juuri sillä hetkellä päähän pulpahtavia ajatuksia. En ole kirjoittanut tajunnanvirralla koskaan ennen.

Minulla ei ole aikomustakaan käyttää päiväkirjan tekstiä jalostetumpana toisessa muodossa. Se on korjaamatonta, toisteista tekstimassaa ja pysyy sellaisena. Ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitan todella vain itselleni.

Hurskainen puhuu esseessään epäillen kirjoittamisen autuudesta. Se johtuu siitä, että hän on kunnoltaan perusterve kirjailija, jonka sanoittamana ahdistuskin on koristeellista. Hän yhdistää esseessään toistuvasti kirjoittamisen julkaisemiseen, koska kirjailijuus on julkaisemista.

Kirjoittaminen vihkoon tuottaa minulle mielihyvää. Pidän siitä, mitä kirjoittaminen tekee minulle, silkkana fyysisenä tekona, ja siitä, että voin katsoa tekstejä jälkikäteen nähdäkseni millainen minä olin.

Minä. Ehkä olen enemmän jäljillä kuin olen luullut.

*

En yleensä taustoita kuvia, joita käytän tässä blogissa. Teen nyt poikkeuksen. Artikkelin kuva on Axel Haartmanin maalaus Emilienne (1912), yksi Turun Taidemuseon Haartman-Munsterhjelm-Salokivi-kokonaisuuden taidonnäytteistä. Kävin kyseisessä näyttelyssä vastikään. Kuva on inhimillisyydessään onnistunut ja yksi näyttelyn avainteoksista. Suosittelen vilpittömästi vierailua myös muille vuosisadan alun suomalaistaiteesta kiinnostuneille.

Paikkojen tuttuudesta

Paikkojen tuttuudesta

Koska emme voi elämämme aikana koskaan oppia kuin muutaman kaupungin hengityksen läpikotaisin (ja muuttaessamme kaupungista toiseen lopulta menetämme myös muistoissamme aiempien kotiemme luonnollisen rytmin), etsimme fiktiosta merkkejä paikkojen yhteneväisyyksistä, niin kuin ajattelemme tarinoiden olevan yhteisiä voidaksemme ymmärtää toisiamme. Kaikki nämä yritykset ovat viritelmiä ymmärtää ensisijaisesti vain itseämme, mielikuviamme ja sitä, miten niitä on johdateltu.

Rakennan muistojani uusiksi vakuuttaakseni itseni. Totuus paljastuu vasta, kun palaan paikkaan, jonka pohjalta olin muistoissani vanhan kotini rakentanut. Äkkiä se tuntuu vieraalta, mieleni yksityiskohta yksityiskohdalta kasaama kuva muistuttaa enemmän sitä kotia, jossa asun nyt. Piirteet ovat vaihtaneet paikkaa, ihmisten hymyt. Alkuperäinen on muuttunut vieraaksi eikä muistuta enää edes hellimääni ideaa itsestään…

Tarve nähdä asioiden välillä yhtäläisyyksiä kertoo, että jokin niistä etsimäni on tärkeintä minulle, subjektina, mutta mitään maailman tosiluonteesta se ei anna minun sanoa. Ei ainakaan sen enempää kuin on ollut mahdollista jo aiemmin. Tämän jatkuvan illuusion tähden voin astua huoneeseen ja heti tunnistaa sen huoneeksi, astua siinä pelkäämättä, ja pian, ei mene kuin muutama päivä, jo tunnen sen omakseni ja alan kutsua sitä kodiksi, luokkahuoneeksi, kantakahvilaksi tai työpaikaksi, kunnes väistämättä tulee ilta, jolloin huone lakkaa olemasta mitään. Mutta muisto vaeltaa!

Witold Gombrowicz pohtii päiväkirjoissaan, kuinka uskomatonta on, ettei kaikkia ihmisiä voi koskaan tuntea. Eräänä päivänä hän odottaa matkalle lähtöä ja miettii elämänsä siteiden pienuutta, jonka ehkä vain kirjoittaminen voi teeskennellä ylittävänsä, keinotekoisesti mutta kuitenkin, absurdin yrittämisen välttämättömyydellä.

Samaa ajattelin paljon kasvuiässä, koin murhetta jota en osannut paikallistaa. Luulin sen olevan eksistentialistista ahdinkoa, vaikka se oli vain ikävää. Sittemmin se ajautui kaikkien jo kerran ajateltujen ja siten pois heitettyjen lastujen joukkoon.

Gombrowiczia asia vaivasi eri tavoin koko elämän. Se löytyy jo hänen esikoisromaanistaan Ferdydurkesta (1937). Hänelle kysymys identiteetistä oli yksi olennaisimmista; kuinka ihminen muokkautuu omaksi itsekseen mutta muiden vaikutuksesta.

Ehkä siksi hän pohti niin kuumeisesti yksilöllistä ihmisyyttä. Sitä, omaksi tahdoksi kutsuttua, ei voi olla olemassa vailla muita. Paradoksi on koko humaaniuden ydin.

Ei ole yllätys, että hän vihasi Roland Barthesia.

Tietysti osansa tämän erityisyyden tunteen rakentumisessa oli sillä, että Gombrowicz eli niin hämmästyttävän arkipäiväisen kuin poikkeuksellisen elämän ja oli kirjoittajana omintakeinen, sodanjälkeisen Euroopan ja modernismin aliarvostetuimpia.

Hän meni pidemmälle kuin muut, paikkaan jossa seksikäs muuttuu oudoksi.

Jaan Gombrowiczin tuumailuaiheet, vaikka olen tavanomainen työläinen, joka unohdetaan heti niin kuin suurin osa meistä. Istuin eilen linja-autossa ja mietin tätä. Vain päivää aiemmin eräs tuttuni otti minuun yhteyttä 10 vuoden tauon jälkeen, ehdotti tapaamista.

Aivan viime vuosina ihmiset ovat palanneet elämääni pitkien taukojen jälkeen. Onko tämä joku ikään liittyvä juttu vai onko paluu jatkuvaa ja huomaan sen vasta nyt?

Olin hieman väsynyt, bussissa istui vain muutama matkustaja, joiden tajusin olevan vieraita ja samalla entistä paremmin sen, että kaikki lähipiirissäni olivat minulle tuntemattomia ennen kuin heistä äkkiä tuli tuttuja, jopa tärkeitä.

Jollain perimmäisellä tasolla ihmiset tuntemattomiksi jäävätkin, mutta puhun tässä nyt kontekstista, jolla ymmärrän ihmisten sosiaalisten verkostojen yleensä muodostuvan. Tunnenko liikkeenpitäjän, jolta olen ostanut viimeisen parin vuoden aikana vaatteeni, vaikka olen saanut häneltä aina erinomaista palvelua? Entä lähimarkettini itäeurooppalaisittain murtava aamukassa?

Mietin heidän elämäänsä, eikä mieleeni tule mitään todellista, vaikka hekin lähtevät töistä, sulkevat ovet, kävelevät kotiin, jossa tekevät ruokaa tai jossa odottaa hän, joka on jo kattanut lautaset pöytään. Mitä välitilan ihmisiä he minulle ovat?

Sattuman kautta tajuan olevan outo lahja, että olen löytänyt vastaan kävelleistä kasvoista myös niitä, joita rakastaa – vaikka koen, etten ole saanut tunteideni nostamiin kysymyksiin haluamiani vastauksia.

Olen muuttunut seurassa toisenlaiseksi, elän tietynlaista elämää kohtaamieni ihmisten kautta niin kuin hekin tahoillaan. Jossain odottaa tuntemattomia, joista tulee minulle vielä tärkeitä. Vähentääkö tämä muiden arvoa, onko kuka tahansa korvattavissa – ei, sillä hyvyys ei ole itsestäänselvyys.

Olemassa olevia raakileita

Anders Zorn: En sk?l i Idun. NM 3354

Ei ole vapautta, ihmiset ovat vapaita.

*

Ei ole rakkautta, on rakastamista.

*

Ei ole yksilöä, on oltava yksilöllinen.

*

Suoraselkäinen ei anna lupauksia, joita ei voi kuvitella pettävänsä.

*

A: ”Kuoleman rinnalla kaikki on koomista.”
B: ”Mitä nihilismiä!”
A: ”Juurihan sanoin olevani optimisti?”

*

Onko minä viallinen, kun sitä voi ajatella vain suhteessa toisiin – vai täydellistynyt?

*

Valinnat pitävät huolen siitä, ettei ole minää minän takana.

Talviyön raakileita

Talviyön raakileita

Filosofian arvostus perustuu sen epäonnistumiseen; yhä uudelleen se yrittää lopettaa keskustelun mutta päätyy vain synnyttämään sitä lisää.

*

Aatteiden tehtävä on vakuuttaa nautintojen epämiellyttävyydestä.

*

Poliitikon ja taiteilijan satirisoimisen ero on, että ensimmäinen jättää lyönnin huomiotta ja toinen kiittää siitä.

*

Kerro minulle daosta, sanoi älykkö toiselle. Suun avautuessa vastaukseen hihkaisi ensimmäinen jo riemastuneena: ”Ei pidä paikkaansa!”

*

Minun elämäni ei ole minun.

*

Ei pidä olla vaan vain olla.

*

Ajankohtaisuus on klisee.

Vapaus itseyteen

Vapaus itseyteen

Oikeus olla oma itsensä ei tarkoita oikeutta olla oma itsensä, koska oman itsen paikallistaminen ja hallitseminen on todisteiden ulkopuolella olevaa toimintaa, käytännössä mahdotonta. Todellisuudessa oikeudella olla itsensä tarkoitetaan oikeutta tuoda julki sellaisia ulospäin näkyviä mielihaluja, jotka yksilö kokee vaarattomiksi ja yhteiskunnalle soveliaiksi. Yksilö voi tässä mielessä olla ”oma itsensä” vain suhteessa muihin.

Vapauttaan arvostavan subjektin päämääränä on varmistaa, että yhteiskunta pysyy sellaisena, jossa subjektin omat mielihalut ovat edelleen sallittuja. Tämä ilmaistaan arkikielessä puhtaan, pyhitetyn Minän ulostuloina, oikeutena olla oma itsensä. Takana on usko siihen, että ihminen voi valita ja itseilmaisu on rajatonta, joten subjektin vastuulla on pitää yhteiskunta sallivana hänen omille haluilleen ja muiden vaarallisiksi koetut halut ulkopuolella. Vapaus olla itsensä ja valita pitää siis aina sisällään tämän toisen puolen.

Jos taas ei usko vapaaseen tahtoon, vapaus ilmaista itseään on merkityksetöntä. Mutta pääasiallisena yhteiskunnallisena tavoitteena voi edelleen pysyä sen varmistaminen, että omat halumme, joihin emme voi vaikuttaa, pysyvät edelleen sallittujen halujen piirissä, vaikka historia kulkisi eteenpäin.

Toisin sanoen on toivottava ja toimittava, että ennalta määrätyt heilahdukset yhteiskuntajärjestelmässä eivät horjuta itse järjestelmän perustaa niin paljon, että tietyt ennalta määrättyjä ominaisuuksia omistavat ihmiset ajautuisivat kohtalon oikusta sallitun historian ulkopuolelle, laittomuuteen. Vapaus valita ja vapaan tahdon puute kohtaavat oudolla tavalla, jos mietitään poliittista toimintaa. Näkemys vapaasta tahdosta tai sen puutteesta voi olla radikaalein eksistentialistinen ero ihmisyksilöiden välillä, mutta käytännön päämäärät voivat siitä huolimatta olla yhteisiä. Toivonkipinä sekin.