Tag: modernismi

Modernismin äärellä, 1

Modernismin äärellä, 1

Näin ei periaatteessa voi kirjoittaa: pidän modernismista.

Lause on naiivi. Modernismi on kokoelma erilaisia kulttuurisuuntauksia, jotka ilmenivät 1900-luvun vaihteesta eteenpäin osana moderniksi kutsutun aikakauden kehitystä. Niillä ei sinänsä ole yhtenäistä kokoavaa tekijää. Niiden voidaan kuitenkin sanoa ilmentävän eri tavoin aikakautensa tuntoja.

Töksäytän alkuvirkkeeni kaltaisia asioita siksi, että satun olemaan kiinnostunut modernistisista liikkeistä ihan yleensä, siis laajemmin, ja erityisesti termin alle niputetusta taiteesta.

Luultavasti yhdistän modernismiin romanttisesti niitä asioita, jotka miellyttävät minua esteettisesti. Pidän koneista ja kaupungeista, pidän modernistisen arkkitehtuurin alkusysäyksistä, räjähdyksistä kuvataiteen, elokuvan ja kirjallisuuden kentillä.

Pidän siitä, että ”oman aikansa heijastaminen” tyylillisesti tarkoitti sitä, että James Joyce pystyi kirjoittamaan Ulysseksesta (1922) kirjallisuuden ja kulttuurin sekametelisopan, jolla oli tarkoitus kuvata käsitteellisen, kielellisen ja kokemuksellisen avaruuden valtavuutta psykologian, koneiden ja nousevan massamedian aikakautena.

Mainitsen Ulysseksen siksi, että vaikka modernisteilla oli lukuisia päämääriä, aikakauden suuntausten kokoavana piirteenä voi ajatella moninaisuuden esittämistä. Ulyssesta parempaa symbolista teosta ei siksi mieleeni tule.

Tunnistan aikakauden kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden esteettisessä otteessa niin keksimisen ilon kuin liikkuvan nykyisyyden. Ajan henki oli sähäkkä ja veti mukaansa niin suuruudet kuin epäonnistujat. Uudet ideat tukivat heidän taidettaan kietoutuen yhteen sen kanssa.

Modernismista pitäminen on väistämättä jonkinlaista nostalgiaa, koti-ikävää. Postmodernismi on astunut sen tilalle. Maailmansodat tekivät sähäkkyydestä jotain muuta.

*

Postmodernistit saivat perintönä modernismin taakan ja elämänpettymyksen. Jälkiviisastellen yhdistelmä ei voinut johtaa kuin täyteen läpimurtoon eli kyynisyyteen.

Jos minun pitäisi määritellä postmodernistisen valtavirran henki (ja alleviivatkaa edellinen sana tuhat kertaa; en yritä määritellä tässä postmodernismia sen enempää kuin modernismia vaan puhun löysästi sen ilmapiiristä) ei-akateemisesti vaan omasta ideologisesta näkökulmastani, sanoisin sen sisältävän modernismin keinoja, mutta kesytettynä junnaavan yksituumaisuuden ja sanomallisuuden eli kaupallisuuden tarpeisiin.

En ole reteästi sitä mieltä, että postmodernismi on ohitse. Sen henki on läntisissä yhteiskunnissa hallitseva. Sille etsitään edelleen isoja vastalauseita.

Koen, että esimerkiksi indie-pop-musiikissa on alettu hakea uutta tunnetta, etsimään korostettua, pastisseista ja viittauksista riisuttua tavallisuutta, arkea representaatioiden takana.

En menisi niin pitkälle, että puhuisin uudesta realismista. Ennemmin kyse on esimerkiksi hypnagogisen popin tavasta hyödyntää postmodernismiin kuuluvia nostalgiaviboja erilaisella tavalla hylkäämällä pelkän tyylipastissin tyhjyyden ja yrittämällä etsiä autenttista.

Tunne itsessään on tässä kapina, tavallisuuden tärkeys nouseva aurinko. On tyystin toinen kysymys onnistutaanko siinä kovin hyvin.

*

Radikalismin sijaan lässähtämisestä tuli postmodernin tapa kapinoida edeltäjäänsä vastaan. Tarkoituksellinen pinnallisuus oli edellisten sukupolvien ideologisuuden pilkkaa ensin tiedostaen, sitten tiedostamatta.

Modernismista ilmiönä olisi tullut jälkikäteen päätellä, että asiat ovat niin valtavia, ettei mikään yksinkertaisesti voi tulla yhteen, vaan kaikki on jatkuvaa ja loppu kaaosta.

Sen sijaan esimerkiksi kollaasinomaisista näkökulmatekniikoista tuli laimennetussa muodossaan kirjallisen kerrontataiteen bulkkia, joka ei jaksa ainakaan itseäni elähdyttää juuri missään muodossa. Näillä keinoilla teeskennellään taitavuutta.

Pikemminkin ”romaanini on useiden näkökulmien ja kerrontatapojen kudelma…” saa minut heittämään kirjan seinään, koska sen lähes väistämätön jatko on ”…jossa kaikki tulee lopussa yhteen” täysin riippumatta siitä tuleeko vai ei. Se on opetuksena ja esteettisenä ohjeena idioottimainen ja taantumuksellinen.

Vika ei tietysti ole postmodernin taiteen olemuksessa (pastisseissa, tyylien kokeilussa, utopioiden vastaisuudessa) itsessään. Liikkeeseen kuuluvat taiteilijat olivat aluksi radikaaleja. Kyse on siitä, että postmoderni taide katosi omaan taipuvaisuuteensa muuttuen ennätysnopeasti markkinamyllyn jauhoksi, jolla lahjattomat leipovat, kun eivät muusta tiedä.

Kukaan ei ole tältä turvassa. Kiinnostavan ja tylsän raja hälvenee myös terävimmiltä hoksottimilta. Huomaan usein, että ihmiset suhtautuvat omasta mielestään tylsiin asioihin esittäen mielenkiintoa, vaikka sisimmässään haluaisivat kirkua.