Avainsana: muisti

Aurinkomuisto

Leon Wyczółkowski Kevät 1933

Kun ajattelen lapsuuttani hahmottomana, vailla tiukkoja rajoja olleena aikana ja tilana elämässäni, en siis tiettyjä ihmisiä tai tapahtumia siinä, mieleni valikoi aloituskohdakseen aina erään kevään ja kesän väliin kiilatun päivän.

Olin ala-asteella, kävelin koulusta kotiin, nostin katseeni kohti koivujen ja mäntyjen takana helottavaa aurinkoa. Jostain syystä pysähdyin, aloin miettiä, tajusin miettiväni.

Tunsin eri tavalla kuin aiemmin, että elämässäni oli todella kulunut aikaa. Ikuiselta tuntunut loskainen talvi oli äkkiä kaukana kuin jokin historiankirjasta lukemani tapahtuma, kauempana kuin mikään talvi aiemmin. Jokin oli lopullisesti ohi.

Tunsin olevani vanhempi kuin olin ennen ollut. Tiesin muistavani sen hetken ja hämmästyin tiedostani, ja siitä että olin niin tietoinen sen syntymisestä, ajatuksistani. Se oli maan järähdys, jonka jälkeen en tuntenut itseäni enää samaksi.

Lapsuus on unesta heräämistä. Siksi sanotaan, etteivät lapset ymmärrä aikuisten maailmaa. He eivät ole kokonaan valveilla vaan silmät puoliummessa, laskemassa ensimmäistä jalkaa alas sängyltä herätyskellon herättyä, nuokkuvat kohdun unesta teini-iän kaoottiseen aamiaispöytään.

Haluan ajatella heränneeni tuolloin estetiikkaan, kauneushan ei ole kaukana ajasta vaan sen kaksoissisko. Halu ei ole totuus. Olin hämmentynyt, mielettömyyden kuilun partaalla ja kiiruhdin kotiin, turvaan.

Mainokset
Työt

Työt

Sisyfos vierittää kiveä vuoren laelle, huipulla järkäle vyöryy alas. Sisyfos joutuu työntämään sen uudestaan ylös. Tämä oli hänen rangaistuksensa Manalassa. Sen hän sai kuoleman kieltämisestä. Tarina oli eksistentialisteille makupala, onhan Sisyfos symboli sille kuinka ihminen kuluttaa aikaansa päivästä toiseen samaan, on vapautensa vanki ja, mikä pahinta, jatkuvasti tietoinen omasta roolistaan. Camus’lle Sisyfos oli absurdi sankari.

Mutta filosofit yliarvioivat tyypilliseen tapaan kokijan tietoisuutta itsestään. Legendasta ja sen tulkinnoista puuttuu, mikä tekee omasta Sisyfoksen työstämme todella mahdollista: unohdus.

Muisti on rajallinen. Yksilö toistaa samoja tekoja päivästä toiseen. Ihmisten joukot toistavat edellisten sukupolvien virheitä. Suurimmassa mittakaavassa abstraktit ideat palaavat kerta toisensa jälkeen, historia toistaa historiaa.

Tehdessään yksilö menettää muistinsa ja keskittyy asiaan. Hän ei koe edellisten tekojensa toistosta johtuvaa painolastia vaan vain käsillä olevan. Jokainen syöty voileipä on aina uusi, sen taakkana ei ole kaikkien tuhansien aiemmin syötyjen leipien muistoa. Vasta joutilaisuudessaan, filosofisina hetkinään, ihminen voi tuumia ajan kiertoa ja ihmisyyttään.

Joiltain eläimiltä puuttuu tietoisuus. Se on heidän pelastuksensa. Älykkäämmät eläimet taas joutuvat luottamaan aivojensa rajallisuuteen ja kykyynsä uppoutua tehtäviin. Filosofia lakkaa hetkeksi olemasta, koska meillä on peukalot.

Unohtaminen mahdollistaa jatkuvat virheet; vapaa-ajallaan ihminen pohtii sen olevan tragedia. Mutta koska yksilö ei ole jatkuvasti läsnä, on unohdus myös siunaus. Teot voivat tuolloin olla jatkuvasti mielekkäitä itsenään. Löytyy merkityksiä taiteesta, luonnosta, kokemisesta.

Ihminen ei opi mitään, mutta lohtu siihen on sama kuin kivun tuottaja – ainakaan ihminen ei opi mitään. Sisyfoskin unohtaa jossain vaiheessa montako kertaa on kiveä työntänyt ja tyytyy työhönsä. Päivät sekaantuvat toisiinsa ja saavat äpäriä. Tuhannet eiliset muuttuvat yhdeksi.

Joku voi kysyä: miksi et halua kommentoida kotikaupungissasi tapahtunutta terrori-iskua? Siihen en voi vastata muuta kuin että lue tarkemmin.

Minäobjekti

Valmiiksi ajateltu ajatus, jonka toistamiseen olen liian ihastunut: väite ihmisestä sosiaalisena eläimenä. Niin hymisen, kun kannustan introverttiä ystävää tulemaan ulos leikkimään. Muiden kanssa oleminen tekee hyvää. Pinnallista. Sisimmässäni tiedän hiukan huijaavani. Tiedostan, että yleinen sosiaalisuus ei pohjimmiltaan ole kovin haastavaa ja moni introvertti pystyy siihen. Kyllä he tietävät yksinkertaisen sosiaalisen kanssakäymisen hyvistä puolista. Todellinen kauhu on syvemmällä.

Katsoin kotini ikkunasta eräänä aamuna ja huomasin kadulla käsi kädessä kulkeneen ja päät melkein vastakkain jutelleen pariskunnan. He eivät olleet tietoisia siitä, että olen tunkeilija hetkellä, jolloin he ovat unohtuneita toisiinsa. Seurasin heidän kulkuaan ja join aamukahvia. Heistä tuli objekteja tavalla, jota he eivät voineet kontrolloida. Havahduin omaan asemaani heihin nähden. Tämä oli kaikille siihen osallistuville sosiaalinen tilanne, mutta osan tilanteeseen osallistujista asemointi oli erilainen. Kaksi (pariskunta) olivat olemassa niin subjekteina kuin minuun nähden objekteina. Minä heihin nähden en ollut objekti, havainnoitava. Olin subjekti ja objekti vain itselleni. Jos he olisivat huomanneet minut, suhteet olisivat muuttuneet.

Havainto selventää kuinka tavanomaisetkin sosiaaliset tilanteet rakentuvat jatkuvasti tarkkailun ja aktiivisuuden väliselle dynamiikalle, jossa subjektit ja objektit liikkuvat ja vaihtavat paikkaa; tulevat aktiivisesti huomioiduiksi ja jätetyksi huomiotta.

Virkistyn oltuani ihmisten ilmoilla, ihan vain katseltuani satunnaisia ohikulkijoita omissa menoissaan. Silti olen kuin tummennetun panssarilasin takana. En näe itseäni vaan itseni sisältä. Kulkiessani ja tarkkaillessani olen vain puoliksi tietoinen siitä, että myös minut nähdään. Tiedän että muilla on minusta aistihavaintoja ja samantyyppisiä johtopäätöksiä kuin minulla heistä. En vain ajattele mitä se tarkoittaa eli mitä he todella näkevät. Muistan olevani lihallinen, tavallinen olento, joka elää muiden ihmisten keskellä. Tiedän, että muut ihmiset ovat sellaisia kuin minä. Vaikeaa on siirtyä metatasolle, huomata olevansa muille ihmisille käsiteltävä objekti. Eli samanlainen kuin he minulle.

Psykologiassa kutsutaan toisen ihmisen asemaan astumista roolinotoksi, koska sitä se on. Se on tahdon hyppäys teeskentelyn ja toden välimaastoon, näyttelyyn. Sillä ei ole paljoa tekemistä sen kanssa, mistä tässä kirjoitan. Subjekti/objektisuhteessa on kyse itseyden ja muun rajojen kokemisesta ontologisemmin, olemisen itsensä tasolla. Empatia on siihen verrattuna helppoa.

Lasten kehityksessä on jo varhain piste, jossa he alkavat erottaa itsensä ja maailman rajat. Olen miettinyt, että tätä edeltävästä vaiheesta jää aikuisen tajuntaan rippeitä. Niiden vuoksi ihminen ei ilman muistutusta ymmärrä koko laajuudessaan, mitä tarkoittaa olla olemassa myös muiden ihmisten muistissa, ei vain heidän aistihavainnoissaan.

Uskon tämän kokemuksen olevan yleinen. Se selittää esimerkiksi sen, kun ei onnistu kysymään tuntemattomalta ihmiseltä linja-autossa kelloa ilman tuntemattoman epäluuloisia vilkaisuja. Kyse ei ole yksin tilanteesta tai toisen ihmisen luonteesta. Oman lasin takaa valmiiksi teoriassa ajateltu tilanne ja esitetty kysymys näyttäytyvät toiselle ihmiselle lihallisena, koska signaali tulee ulkoa. Hän näkee: Tuossa on objekti, ja se puhuu minulle. Tilanne todellistuu tarkkailusta kommunikaatioksi. Häirikkö murtaa häirityn oman panssarilasin, häiritty tulee tietoiseksi omasta asemastaan objektina ja hänen tarkkailijan asemansa kyseenalaistuu.

Koska huomaan päiviä, viikkoja, harvinaisessa tapauksessa jopa vuosia jälkikäteen miettiväni ohitseni kävelleitä satunnaisia ohikulkijoita, jotka ovat sattuman oikusta jääneet mieleeni, tajuan jättäneeni vastaavia jälkiä joihinkin heistä. Se on kieltämättä häiritsevä ajatus, reaalinen joka on työnnettävä syrjään sitä liiaksi ajateltuaan. Yksilö tulee tavallisesti tästä tietoiseksi vasta, kun joutuu julkisesti nolatuksi.