Avainsana: muistot

Aurinkomuisto

Leon Wyczółkowski Kevät 1933

Kun ajattelen lapsuuttani hahmottomana, vailla tiukkoja rajoja olleena aikana ja tilana elämässäni, en siis tiettyjä ihmisiä tai tapahtumia siinä, mieleni valikoi aloituskohdakseen aina erään kevään ja kesän väliin kiilatun päivän.

Olin ala-asteella, kävelin koulusta kotiin, nostin katseeni kohti koivujen ja mäntyjen takana helottavaa aurinkoa. Jostain syystä pysähdyin, aloin miettiä, tajusin miettiväni.

Tunsin eri tavalla kuin aiemmin, että elämässäni oli todella kulunut aikaa. Ikuiselta tuntunut loskainen talvi oli äkkiä kaukana kuin jokin historiankirjasta lukemani tapahtuma, kauempana kuin mikään talvi aiemmin. Jokin oli lopullisesti ohi.

Tunsin olevani vanhempi kuin olin ennen ollut. Tiesin muistavani sen hetken ja hämmästyin tiedostani, ja siitä että olin niin tietoinen sen syntymisestä, ajatuksistani. Se oli maan järähdys, jonka jälkeen en tuntenut itseäni enää samaksi.

Lapsuus on unesta heräämistä. Siksi sanotaan, etteivät lapset ymmärrä aikuisten maailmaa. He eivät ole kokonaan valveilla vaan silmät puoliummessa, laskemassa ensimmäistä jalkaa alas sängyltä herätyskellon herättyä, nuokkuvat kohdun unesta teini-iän kaoottiseen aamiaispöytään.

Haluan ajatella heränneeni tuolloin estetiikkaan, kauneushan ei ole kaukana ajasta vaan sen kaksoissisko. Halu ei ole totuus. Olin hämmentynyt, mielettömyyden kuilun partaalla ja kiiruhdin kotiin, turvaan.

Mainokset
Paikkojen tuttuudesta

Paikkojen tuttuudesta

Koska emme voi elämämme aikana koskaan oppia kuin muutaman kaupungin hengityksen läpikotaisin (ja muuttaessamme kaupungista toiseen lopulta menetämme myös muistoissamme aiempien kotiemme luonnollisen rytmin), etsimme fiktiosta merkkejä paikkojen yhteneväisyyksistä, niin kuin ajattelemme tarinoiden olevan yhteisiä voidaksemme ymmärtää toisiamme. Kaikki nämä yritykset ovat viritelmiä ymmärtää ensisijaisesti vain itseämme, mielikuviamme ja sitä, miten niitä on johdateltu.

Rakennan muistojani uusiksi vakuuttaakseni itseni. Totuus paljastuu vasta, kun palaan paikkaan, jonka pohjalta olin muistoissani vanhan kotini rakentanut. Äkkiä se tuntuu vieraalta, mieleni yksityiskohta yksityiskohdalta kasaama kuva muistuttaa enemmän sitä kotia, jossa asun nyt. Piirteet ovat vaihtaneet paikkaa, ihmisten hymyt. Alkuperäinen on muuttunut vieraaksi eikä muistuta enää edes hellimääni ideaa itsestään…

Tarve nähdä asioiden välillä yhtäläisyyksiä kertoo, että jokin niistä etsimäni on tärkeintä minulle, subjektina, mutta mitään maailman tosiluonteesta se ei anna minun sanoa. Ei ainakaan sen enempää kuin on ollut mahdollista jo aiemmin. Tämän jatkuvan illuusion tähden voin astua huoneeseen ja heti tunnistaa sen huoneeksi, astua siinä pelkäämättä, ja pian, ei mene kuin muutama päivä, jo tunnen sen omakseni ja alan kutsua sitä kodiksi, luokkahuoneeksi, kantakahvilaksi tai työpaikaksi, kunnes väistämättä tulee ilta, jolloin huone lakkaa olemasta mitään. Mutta muisto vaeltaa!

Mätämunan muistelmat revisited

HeikinheimoTämä kirjoitus on jatkoa eiliselle. Julkaisin vanhan tekstini uudestaan, koska se on niin suorassa suhteessa tähän.

Löysin Mätämunan muistelmat kovakantisena kierrätyskeskuksesta ja luin ne muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen. Outo yhteensattuma on, että Heikinheimo olisi täyttänyt 80 vuotta samana päivänä, kun sain kirjan päätökseen.

Uusintaluku muutti mieltäni joistain asioista. Kirjan rakenne on ymmärrettävästi hajanainen. Itseääntoistavuutta valittelin jo viimeksi, ja tällä kertaa viimeiset 100 sivua tuntuivat niin raskailta, että lähinnä lehteilin ne lävitse.

Lukukokemus oli huonompi. Silti suosittelisin kirjaa. Se on erityisesti alkupuolella niin taitavasti kirjoitettu, että heikommatkin kohdat jaksaa kahlata lävitse. Mätämunan muistelmat on hyvä kirja olla hyllyssä ja naureskella joillekin kohdille sieltä täältä. Se on myös helppo opus lainata muille ihmisille.

Kirjailija on luultavasti edennyt urakassaan kronologisesti. Alkupuoli on nuoruusmuistoissaan johdonmukaisin, sitten luvut poukkoilevat pysyen harvoin niiden mukaan nimetyissä asioissa. Elämänilo katoaa. Tilalle tulee katkera ja itseään toistava valitus.

Vielä kirjan alkupuolen luvuissa Heikinheimo puhuu eläkepäivistään ja tulevaisuudesta, kuin hänellä olisi jotain odotettavaa.

Tämä on teos, jota ei kannata ottaa loputtoman tosissaan. Hokemat kriitikon neroudesta vaipuvat unholaan nopeasti, kun tajuaa olevansa ystävällisempi ja aikuisempi ihminen kuin Heikinheimo kirjansa perusteella.

Liian usein pidetään neroina ihmisiä, jotka ovat joissain piirteissään kuin ilkikurisia lapsia. Kirjoittaa Heikinheimo osasi, mutta sillä mittarilla ei omissa kirjoissani pääse vielä nerouden huippuluokkaan. Parempia kirjailijoita on maailmassa paljon.

Netistä löytyvien kritiikkikatkelmien perusteella en ihmettele, minkä pohjalta suomalainen kriitikkokäsitys on luotu. Omaelämäkerran sivuilla vielä veijarimaiselta tuntuva huumori on lehden sivuilla paikoin todella vaivaannuttavaa jorinaa.

Ilkeys ei itsessään ole etovaa, vaan se, ettei sen taustalta aina löydy asiansa osaavaa, rakenteellista kritiikkiä, joka taustoittaisi sanottua. Usein Heikinheimo puhuu musiikista niillä termein, mitä sen pitäisi olla. Ei niillä mitä se on.

On vain onni, että suomalainen kritiikki ei ole tällaista enää, vaikka se on monin paikoin muuttunut ei vain pliisuksi vaan näkymättömäksi. Tai kuten musiikkitoimittaja Jaani Länsiö on kirjoittanut:

Niin vain kävi, että liian monta Heikinheimo-kohua liian lyhyessä ajassa teki lopulta tehtävänsä, ja kritiikki-instituutio sellaisena kuin se tunnettiin alkoi murentua. Pikku hiljaa se piilotettiin pakolliseksi palstantäytteeksi osaksi kulttuuriuutisointia. Pitkät, analyyttiset ja kantaaottavat arvostelut muuttuivat yhä harvinaisemmiksi ja kritiikin painopiste muuttui arvottavasta tiedottavaksi ja uutisoivammaksi. Sepon kaltaisille teräväkynäisille tulisieluille ei ollut tilaa enää, enkä ole yhtään varma, onko se ollenkaan niin traagista sittenkään.

Olen samaa mieltä, tämä ei ole traagista. Suomalainen kritiikki on nykyisellään huonoa, mutta huonoa se olisi heikinheimon hengenheimolaistenkin käsissä.

Mitä enemmän ja parempaa elämää itse elän, sitä enemmän tunnen että maulla ja kritiikillä on yllättävän vähän tekemistä keskenään. Arvostan tavattomasti enemmän makua, sillä se tuottaa yksilöllistä ja jaettua iloa. Kritiikki liian usein laimentaa sitä ja vie kauemmas elämästä.

Maku on sitä, mitä koetaan ja voidaan lausua ääneen, on se sitten hyvää tai pahaa. Kritiikki on sitä, kun kuvitellaan näille arvioille teleologia.

Kun pää on tarpeeksi syvällä kulttuurin pensaassa, elämä on aina selän takana. Surullisia tällaiset hahmot ovat kaikessa keskinkertaisessa ylimielisyydessään.

Eikä tietty heikinheimolaisuus ole vieläkään kuollut. Kulttuuri-ihmiset ja sellaisiksi halajavat kiistelevät edelleen julkisesti keskenään asioista, joiden ei pitäisi kiinnostaa ketään. Niitä pakotetaan mediassa kuin niiden pitäisi kiinnostaa.

Perverssi on se, joka pitää sitä nautinnollisena.

*

Olen kirjoittanut suhteellisen paljon tässä blogissa itsemurhasta ja itsemurhaajista. Mitään kiehtovaa tai hyvää en ajatuksesta löydä. Se vain vaivaa minua vierautensa vuoksi.

Olen huomannut, että hiukan samasta syystä luen Thomas Bernhardia. Olen kirjoittanut myös hänestä useasti ja kirjoitan luultavasti vastakin. Minua miellyttää hänen huumorinsa, ajoittainen selvänäköisyytensä ja kirjallinen lahjakkuutensa.

Hänen pikkumainen sisäänpäinkääntyneisyytensä taas on elämälle vierasta ja vastenmielistä. En näe siinä mitään ihailtavaa. Onneksi hän on joissain teoksissaan osoittanut itseironiantajunsa. Se esimerkiksi Heikinheimolta kirjoituksissaan puuttuu ja hänen epäilyksensäkin ovat teeskentelyä, epärehellisiä.

Samalla ymmärrän, että juuri petetyn kulttuurihenkilön autistinen ankeus tekee Bernhardista niin kiinnostavan kirjailijan; se on itselleni vierasta ja siksi hyvin kirjoitettuna mukavaa lukemista. Joudun myöntämään, että Bernhardin kirjallisuus on eskapismia oman elämäni miellyttävyyden keskelle.

Mätämunan muistelmat

Tämä teksti on julkaistu sittemmin jo lopetetussa blogissani, tämän nykyisen edeltäjässä, 25.1.2015. Koska luin sen käsittelemän kirjan jokin aika sitten uudelleen, julkaisen kirjoituksen nyt tässä, jonkin verran muokattuna.

*

Sain juuri loppuun kriitikko Seppo Heikinheimon omaelämäkerran Mätämunan muistelmat (1997).

Hämmennystä nykylukijassa, joka ei ole koskaan Heikinheimon aikalaisarvosteluita selaillut, herättävät kritiikit, joissa todetaan Heikinheimon ihmiskuvan olevan ”ankara” tai ”yksioikoinen”. Mukana on vahva silaus ääneen naurattavaa huumoria. Vaikka myönnettäköön, että Heikinheimon huumori on usein vahingoniloon perustuvaa.

Ei ole mikään sattuma, että ainoa päätoiminen kirjailija, jota teoksessa käsitellään laajemmin, on Veikko Huovinen, jonka uran tunnetuimpiin kuuluvat romaanit (kuten Veitikka ja Joe-setä) ovat samanlaista faktana poseeraavaa fiktiota.

Heikinheimon aikalaiskertomukset ovat noin 90-prosenttisesti sisällöltään sellaista, mitä voisi löytyä mistä tahansa kaskumuistelmakirjasta tai joistain Huovisen teoksista. Mukana on Isojen egojen kuvailuja, ironiaa ja toisinaan hieman hurttia huumoria politiikasta ja ylimielisistä kulttuurielämän suurista herroista.

Joukossa on myös paljon elämäkerroille tyypillisiä kuvauksia naisseikkailuista ja ryyppäämisjuttuja, jotka saavat mielenkiintoisen lisän siitä, että Heikinheimo ei itse ole niissä osallinen kuin todistajana. Itsestään kirjailija puhuu vähän, eniten kouluvuosiensa osalta, ja silloinkin lähinnä opettajia ja muita hahmoja muistellen.

Heikinheimo rakastaa kirjoittajana pieniä henkilötarinoita, joissa asettaa itsensä tarkkailijan tai kaikesta selviävän veijarin asemaan. Kuvaava on kertomus Venäjältä, jossa kirjailija osallistuu usean päivän mittaiseen taiteilijoiden sikailuristeilyyn, joka koostuu pelkästään tolkuttomasta ryyppäämisestä ja ristiinnaimisesta.

Kirjoittaja kuvaa yksityiskohtia humoristisesti, mutta tyytyy itse tavalliseen ihmisten kanssa seurusteluun ja menee aikaisin nukkumaan muiden jatkaessa mellastustaan. Suurimman huvin hän tuntuu saavan huomatessaan olevansa ainoa, joka herää aikaisin nauttimaan erinomaisista aamiaistarjoiluista ja krapulattomuudesta.

Ihmisten piirteet Heikinheimo erottelee toisistaan karrikoidusti, mutta jo alkusivuilla kirjailija tekee selväksi, että kirjoituksen pääasia on imaista lukija mukaansa, viihdyttää.

Yli 500 sivulta löytyy paljon tarinointia. Lähes jokaisella sivulla on vitsi, humoristinen tarina tai triviahuomio. Useimmista paskiaisiksikaan haukutuista ihmisistä ei sanota pelkkää pahaa. Esimerkiksi Einojuhani Rautavaaraa kriitikko kuvaa vastenmieliseksi ihmiseksi mutta nerokkaaksi säveltäjäksi.

Kirjan kritiikeissä on puhuttu siitä, kuinka vanhentuneilta ja jopa jälkijättöisiltä useasti toistuvat ruotsin vastaiset, sosialismikriittiset ja elitistiset asenteet tuntuvat. Tässä on osansa Heikinheimon julkisuuskuvalla.

Näin vuosia myöhemmin lukiessa kirjan tarjoama näkökulma on hivenen lempeämpi. Jälkipolveen kuuluvalle lukijalle Heikinheimon ruotsalaisvastaisuus ja neuvostokritiikki ovat paitsi nykyistä keskustelua huomattavasti sivistyneemmin esitettyjä, myös itseironian silaamia ja liioiteltuja – osin siksi, että ne ovat harvoja kirjoittajan luonteenpiirteistä, jotka hän tuo avoimesti esille. Niiden toistuessa ne alkavat näyttää humoristisilta.

Koska kirjailija häivyttää itsensä taka-alalle, hän käyttää suurempaa valtaa kuin voisi aluksi luulla. Heikinheimo oli kuitenkin Suomen tunnetuin musiikkikriitikko, aikana jolloin kriitikolla todella oli sanomalehdissä merkitystä, ja vieläpä klassisen musiikin puolelta.

Edellä mainittu eri henkilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien karrikointi on olemassa peittääkseen sen faktan, että Heikinheimo vie omaelämäkerran subjektiivisuuden äärilaitoihin asti. Hän käyttää häikäilemättömästi hyödykseen tietoisuutta siitä, että tappaa itsensä kirjan valmistuttua.

Nyt on hänen viimeinen mahdollisuutensa näyttää kuka on sankari ja kuka konna. Masennuksensa syvimmissä alhoissa hän on valmis mustamaalaamaan ja näpäyttämään vihollisiaan ja myös ystäviään. Onko se loppuun asti tinkimätöntä rehellisyyttä vai osa kriitikon elämän ongelmaa? Kirjaa on pakko lukea rivien välistä, ja se muuttaa sävyä Heikinheimon kohtalon tietäen kepeästä joksikin muuksi.

Oma lukunsa on, että kirjailija jankuttaa tavalla, joka kielii pakkomielteisyydestä. Jotkut vitsit toistuvat puuduttavuuteen asti. Kirjoittajan sarkastisesti ja samalla puolitosissaan käyttämä kerskailu omasta historiastaan armeijan tykkimiehenä ehtii väljähtyä niin pahasti, että kirjan loppupuolella tekijä itsekin toteaa, ettei jaksa toistaa samaa juttua!

Monet tarinat ovat niin henkilökohtaisia, ettei niitä voi vahvistaa legendoiksi tai todeksi mitenkään. Ne ovat viihdekirjallisuutta, asiaproosan saralla lähellä esseismiä. Silti ainakin yksi kohta Mätämunan muistelmissa vaikutti lukiessani hyvin todenmukaiselta:

Leif Segerstam ei kuitenkaan ollut paikalla [Heikinheimon järjestämässä suomalaisen musiikin viennin seminaarissa]. Se johtui ehkä siitä, että törmäsimme Helsinki-Vantaan lentoasemalla sitten, kun tuo Finnairin vihoviimeinen kone ennen joulua oli laskeutunut. Hallissa johon kuljettimet tuovat matkatavarat oli paljon väkeä, nähtävästi parin–kolmen koneen matkustajat. Huomasin joukossa Segerstamin ja laittauduin hänen pakeilleen toivottaakseni hänelle hyvää joulua ja kysyäkseni pääseekö hän tulemaan tuohon seminaariin.

Se jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Segerstam, joka oli päissään kuin apina, veti minut nähtyään suuret keuhkonsa täyteen ilmaa kuin keuhkokuvauksessa ja karjaisi niin kovalla äänellä kuin suinkin:

”Kuulkaa nyt kaikki jotka on täällä!!! Mun nimi on Leif Segerstam ja toi paska-v-ttu tossa on Seppo Heikinheimo! Se on Suomen musiikkielämän suurin paska-v-ttu, ja se pitäis ampua ja haudata sitten pää edellä makkiin.”

Suuressa hallissa tuli äkisti aivan hiljaista, joten Segerstam saattoi jatkaa semanttiselta sisällöltään suunnilleen samantapaista mesoamistaan aavistuksen verran diminuendo. Minua tilanne alkoi huvittaa suunnattomasti, sillä minuahan ei kukaan tuossa täysin satunnaisessa otannassa suomalaisia tuntenut; Segerstam oli sen sijaan kaikkien nähtävissä ja helposti paikannettavissa jumalattoman mölinänsä takia. Menin ikkunan edessä olevalle tuolille ja rupesin lukemaan jotain lehteä, katsellen sen takaa tuota suoraan sanoen aika säälittävää näkyä: yksi maan hienoimmista taiteilijoista käyttäytyi arvolleen täysin sopimattomalla tavalla.

Runsaan promillemäärän takia Segerstamilta meni välillä kieli solmuun jolloin minä luikkasin:

”Hej Leif, tala bara svenska! Du kan int’ finska när du är full!”

Noin viiden minuutin kuluttua Segerstamin pannusta loppui paine, osittain senkin takia että kaikki olivat saaneet tarpeekseen tästä käsittämättömästä performanssista ja täyttäneet hallin taas tavallisella puheensorinalla. Menin silloin noin vaaksan päähän Segerstamista ja sanoin syvää mielipahaa ilmaisten:

”Miten sinä Leif nyt tuolla tavalla käyttäydyt? Sinähän olet kotoisin sivistyskodista, isäsi oli musiikin opettaja Selim Segerstam, sisaresi hienostunut laulajatar Marianne Segerstam, joilta sinä olet saanut parhaan mahdolliset suomenruotsalaisen kotikasvatuksen.”

”Mee v-ttuun! Mä vihaan sua!”

Tätä mitätöntä pikkujuttua ei olisi kannattanut kertoa muuten kuin esimerkkinä siitä, millaisia yllättäviä jännitteitä voi toisinaan muodostua taiteilijoiden ja heidän kriitikoidensa välille. – –

*

Harva omaelämäkerta päättyy kirjoittajansa perusteluihin siitä, miksi hän aikoo tappaa itsensä. Lista on suurimmaksi osaksi humoristinen. Syiksi mainitaan esimerkiksi Martti Ahtisaaren presidenttiys ja pesäpallo-otteluiden tauoilla kuultava mökämusiikki.

Ehkä juuri siksi listassa on jotain erityisen kylmäävää. Kuten tunnettua, kriitikko päätti elämänsä pian sen jälkeen, kun hän toimitti kirjansa käsikirjoituksen Otavalle. Viimeiset hetket puhelimen kautta todistaneen Helsingin Sanomien entisen päätoimittaja Reetta Meriläisen haastattelu on luettavissa. Haastattelu on tehty Kultakuume-ohjelmaan.

Muistelmien viimeinen luku on nimetty: Onko jumalaa olemassa? Siinä esitetyt pohdinnat Jumalan olemassaolosta ovat tasoa, josta päästään ylitse lukion ensimmäisten filosofiankurssien aikana. Siksi ne ovat outoa luettavaa sanansäilää niin terävästi käyttäneen miehen kuin Heikinheimon tuottamiksi, kuin sanottava olisi vain puristettu viimeistä pisaraa myöten loppuun ja homma täytyy kääräistä pakettiin jotenkin.

Rivien välistä on luettavissa tekosyiden tarjoamista, epäreilua toisten niskoille vastuun sysäämistä. Miltä mahtoi tuntua Heikinheimon lapsista heidän luettuaan kirjasta yhdeksi itsemurhan syyksi sen, että lapset elävät jo omaa elämäänsä eivätkä tarvitse isäänsä? Toisaalta ainakin Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelman haastattelussa vuonna 2000 kriitikon poika toteaa isän aikomuksen olleen hyvissä ajoin tiedossa ja välien olleen lämpimät loppuun asti.

En ole sitä mieltä, että itsemurha on automaattisesti itsekeskeinen teko, vaan se on tällaisten itsekkyyskysymysten ulkopuolella oleva filosofinen ongelma, mutta sen perusteleminen kuten Heikinheimo tekee on kieltämättä täydellisen sisäänpäinkääntynyttä.

Tämä osoittaa masennuksen luonteen sairautena: Kaikki sanottu ja tehty otetaan itseen, kierrätetään itsen kautta. En tarkoita tavanomaista subjektiivisuutta vaan pakkomielteistä ajattelua, jossa kaikessa on kyse ensisijaisesti juuri omasta minuudesta.

Pahasti masentuneella ei ole kykyä jättää minuuttaan taka-alalle kuten asioita tehdessä ja mielekkäästi eläessä pitäisi olla. Tämä kykenemättömyys on Heikinheimolla läpi kirjan. Hän esittää itsensä etäisesti, mutta on tarinoissaan aina se joka on niskan päällä, aina loputtoman oikeassa, aina se joka tuntee vahvimmin.

Viimeisen luvun lukeminen sieppaa oudosti mahanpohjasta. Luku alkaa kertomuksella autolautta Estonian kohtalosta ja sitä seuranneista pohdiskeluista Jumalan olemassaolosta.

Heikinheimo päätyy siihen, että koska elämässä ei ole korkeampaa tarkoitusta, ei ole mitään syytä jatkaa fyysistä olemista. Hän valitsee absurdistisen filosofian esittämästä kolmesta tarjolla olevasta tiestä sen, joka ei todista mitään – juuri siksi koska se päättää sen ihmisen, jolle pitäisi jotain todistaa – itsen.

Kaksi muuta, uskoon tuleminen ja absurdiuden hyväksyminen, ovat poissa kuvioista. ”Eeli, eeli, lama sabaktani!” – ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” on omituinen päätös teokselle, jota on sävyttänyt pääasiassa ironinen ja ilkikurinen huumori. Kaikkein tylyimmältä tuntuu isoilla kirjaimilla viimeiseksi sanaksi hakattu

LOPPU


[1] Pitkä alaviite. Koska Heikinheimon kertomissa kaskuissa ja tarinoissa on vähintään yhtä paljon Lapin lisää kuin Errol Flynnin elämäkerrassa My Wicked, Wicked Ways, päätin huvikseni ottaa selvää, mitkä muutamista tarinoista pitävät paikkansa ja mitkä eivät, jos vaikutti siltä että vastaus on helposti löydettävissä, kiitos Googlen, jota ei Heikinheimon kirjan ilmestymisen aikana ollut vielä edes ajatuksena.

Heikinheimo kertoo käyneensä georgialaisessa ravintolassa, jota piti 80-vuotias Helsingin olympialaisten painijamestari. Kun painija kuuli Heikinheimon olevan Helsingistä, hän lupasi kriitikolle loppuelämäksi ilmaiset sapuskat ravintolassaan. Tämä on söpö pikku tarina, jolla Heikinheimo halusi kertoa neuvostokansojen ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta.

Heikinheimo ei kerro mainitun painijan nimeä… Tämä oli helposti tarkistettavissa. Urheiluhullut ovat tunnetusti todellisia triviatietouden kerääjiä, joten Wikipediasta, tietysti myös suomalaiselta puolelta, löytyvät tiedot kaikista Helsingin olympialaisissa voittaneista painijoista, joukossa aikamoinen määrä neuvostoliittolaisia. Heikinheimo ei mainitse, missä sarjassa painija kilpaili, joten jouduin etsimään oikean ihmisen kaikista voittajista.

Huomasin, että Helsingin olympialaisissa oli kaikista kultaa voittaneista neuvostoliittolaisista painijoista joukossa kolme, jotka voisivat sopia Heikinheimon kuvaukseen.

Ongelma on, että Heikinheimo kuvaa painijan 80-vuotiaaksi ja georgialaiseksi. Vain yksi painijoista oli Heikinheimon elinaikana lähellä 80 vuotta, mutta hän ei ollut georgialainen vaan virolainen Johannes Kotkas.

Georgialaiset painijat eivät olleet Heikinheimon elinaikana lähelläkään tuota ikää. Toinen heistä, Arsen Mekokišvili, sitä paitsi kuoli auto-onnettomuudessa Moskovassa jo 1971, alle 60-vuotiaana.

Todennäköisin vaihtoehto on siis David Tsimakuridze, joka oli kuitenkin Heikinheimon kuollessa vasta 72-vuotias, ja koska tarina on todennäköisesti tapahtunut jo aika lailla ennen kriitikon kuolinvuotta, on Tsimakuridze ollut tuolloin varmasti alle 70-vuotias.

Ehkä tällainen Heikinheimon mainitsema ravintoloitsija todella oli olemassa, mutta tarina vaati häneen kerronnallisesti terävämpiä yksityiskohtia, piirteitä jotka ovat yhdistelmiä useammista ihmisistä.

Tämä on kevytluontoinen kasku, jossa pieni huijaaminen kuuluu asiaan. Kirja on sellaisia täynnä, ja Heikinheimo tekee lukijalleen selväksi huijaavansa monissa kohdissa.

Ongelmia tulee, kun mennään niin henkilökohtaisiin ja huumorittomiin asioihin, ettei luikurin laskettelua voi pitää moraalisesti suoraselkäisenä.

Yksi näistä asioista on väite, että Ilta-Sanomien toimittaja Marja Niiniluoto sai lohdutukseksi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston johtajan päällikön pestin 1965, koska hänen miehensä Yrjö Niiniluoto, entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja, oli kuollut sydänkohtaukseen matkalla Etelä-Afrikassa.

Yrjö Niiniluoto oli kuollut sydänkohtaukseen jo 1961. Surevan lesken lohduttaminen on teoria, jota ei voi sulkea noin vain poiskaan, mutta esimiesasemaan nouseminen pian tragedian jälkeen on aika lailla eri asia kuin uuden työpaikan saaminen neljä vuotta puolison kuoleman jälkeen.

Juttu menee satunnaisen kaskun sijasta työpaikkajuoruilun puolelle. On eri asia pitääkö lieventävänä vai halveksuttavana asianhaarana sitä, että Marja Niiniluoto oli ollut jo pari vuotta kuolleena Heikinheimon kirjoittaessa teostaan.

Työt

Työt

Sisyfos vierittää kiveä vuoren laelle, huipulla järkäle vyöryy alas. Sisyfos joutuu työntämään sen uudestaan ylös. Tämä oli hänen rangaistuksensa Manalassa. Sen hän sai kuoleman kieltämisestä. Tarina oli eksistentialisteille makupala, onhan Sisyfos symboli sille kuinka ihminen kuluttaa aikaansa päivästä toiseen samaan, on vapautensa vanki ja, mikä pahinta, jatkuvasti tietoinen omasta roolistaan. Camus’lle Sisyfos oli absurdi sankari.

Mutta filosofit yliarvioivat tyypilliseen tapaan kokijan tietoisuutta itsestään. Legendasta ja sen tulkinnoista puuttuu, mikä tekee omasta Sisyfoksen työstämme todella mahdollista: unohdus.

Muisti on rajallinen. Yksilö toistaa samoja tekoja päivästä toiseen. Ihmisten joukot toistavat edellisten sukupolvien virheitä. Suurimmassa mittakaavassa abstraktit ideat palaavat kerta toisensa jälkeen, historia toistaa historiaa.

Tehdessään yksilö menettää muistinsa ja keskittyy asiaan. Hän ei koe edellisten tekojensa toistosta johtuvaa painolastia vaan vain käsillä olevan. Jokainen syöty voileipä on aina uusi, sen taakkana ei ole kaikkien tuhansien aiemmin syötyjen leipien muistoa. Vasta joutilaisuudessaan, filosofisina hetkinään, ihminen voi tuumia ajan kiertoa ja ihmisyyttään.

Joiltain eläimiltä puuttuu tietoisuus. Se on heidän pelastuksensa. Älykkäämmät eläimet taas joutuvat luottamaan aivojensa rajallisuuteen ja kykyynsä uppoutua tehtäviin. Filosofia lakkaa hetkeksi olemasta, koska meillä on peukalot.

Unohtaminen mahdollistaa jatkuvat virheet; vapaa-ajallaan ihminen pohtii sen olevan tragedia. Mutta koska yksilö ei ole jatkuvasti läsnä, on unohdus myös siunaus. Teot voivat tuolloin olla jatkuvasti mielekkäitä itsenään. Löytyy merkityksiä taiteesta, luonnosta, kokemisesta.

Ihminen ei opi mitään, mutta lohtu siihen on sama kuin kivun tuottaja – ainakaan ihminen ei opi mitään. Sisyfoskin unohtaa jossain vaiheessa montako kertaa on kiveä työntänyt ja tyytyy työhönsä. Päivät sekaantuvat toisiinsa ja saavat äpäriä. Tuhannet eiliset muuttuvat yhdeksi.

Joku voi kysyä: miksi et halua kommentoida kotikaupungissasi tapahtunutta terrori-iskua? Siihen en voi vastata muuta kuin että lue tarkemmin.

Nostalgia tekee jälleen höpöä

Nostalgia tekee jälleen höpöä

Julkaisin tänään Laajakuvassa esseen Barbet Schroederin Idi Amin -dokumentista.

*

Skamissa alkoivat neljännen tuotantokauden jaksot. Siltä ei ole voinut välttyä. Sarjassa 00-luvun alkupuoliskon tunnelmia myydään nykyaikaisessa kuoressa varsinaisen kohderyhmänsä lisäksi kolmekymppisille, jotka kaipaavat myyttiseen teini-ikään.

On huvittavaa nähdä, vieläkö samaa jaksetaan myydä, kun nykyiset kolmekymppiset ovat nelikymppisiä vai aletaanko silloin jo kiinnittää huomiota nuorempien nostalgiahimoihin.

Yritin katsoa sarjaa, mutta en jaksanut kuin toisen kauden puoliväliin. Ei se huono ole mutta ei hyväkään. Olen kiltimpi kuin moni tuntemani ihminen, joiden ääni ei Skamista puhuttaessa ole tullut esiin. Media on jo rakastanut sarjan kuoliaaksi. Faniraivon rasittavuutta miettiessäni epäröin kirjoittaa näinkin epäileväisiä sanoja, vaikka minustakin sarja on ihan okei.

Suhtautumiseni johtuu luultavasti siitä, että en tunnista Skamin kehuttua näkemystä teinitodellisuudesta. Pääsyy ei ole siinä, että monet tärkeimmistä hahmoista ovat nuoria naisia: naiseus ei ole sen mystisempi diskurssi taideteoksissa kuin mikään muukaan, josta teosta tarkastelevalla ei ole omakohtaista kokemusta.

Jos teoksen katsojalla on empatiakykyä ja mielikuvitusta, moni ei-omakohtainen tarina koskettaa, eikä sen saavuttamiseksi tarvita voodoota. Muuten ollaan tilanteessa, että kukaan ei voi sanoa yhdestäkään teoksesta mitään.

Minua häiritsee, että on luotu voittamaton diskurssi; Skam on muka niin realistinen, että jos sitä kritisoi, kritiikki voidaan torpedoida sillä, että katsoja ei vain jaa todelliseksi oletettua kokemusta henkilökohtaisesti. Skam on monien kultiksi nousseiden fiktioteosten tapaan synnyttänyt fantasian, jota halutaan kutsua todeksi.

Koska mielestäni tunnistan fantasian, kun näen sellaisen, enkä osta realismidiskurssia, suhtaudun sarjaan kuin mihin tahansa teini-ikää käsittelevään teokseen: Oikein mukavaa, että hyviä sellaisia tehdään, mutta se ei ole minulle. Se ei käsittele asioita, jotka kiinnostaisivat minua, vaan ikävaihetta, jota en enää elä ja jonka ongelmien vatvomisesta en saa paljon mitään irti.

Monen muun valtavirtailmiön tapaan Skamissa kiinnostavinta minulle on sen vastaanotto, ei itse sarja.

Populaarikulttuurin koko käyttövoima on tarkoitettu taaksepäin katsomiselle; markkinalogiikan mukaan ihmiset on hyvä saada innostumaan vanhasta niin kauan kuin vanhassa puhtia riittää, koska uuden kehittäminen on työläämpää.

Pyrin välttämään ”poppia” tässä mielessä. Se on syy, miksi Skam ei näkökulmastani ole jännittävä. Tunnistan sen valistavan asenteen ja romanttiset juonikuviot nuortenkirjoista ja -sarjoista omasta lapsuudestani. Se on samaa vanhaa mutta tämän hetken kuoressa. Se ei ole mikään huippuansio, koska trendikkyys itsessään ei ole positiivinen määre.

En pääsääntöisesti ole kiinnostunut ”sopivasti uudesta” tai ”tutusta ja turvallisesta”, koska moni sellainen asia on pohjimmiltaan vähän tylsä.

Näyttelijät ovat hyviä, mutta heidän hahmonsa ovat tyypilliseen tapaan epätäydellisiä, eli heidän luonteenpiirteissään on yksi hallitsevan korostunut ja ristiriitainen elementti, joka luo ”draaman”.

Hahmot elävät teinimaassa, jossa aikuisia ei korostetusti paljoa ole. Tämä on aikuisen näkemys nuoruudesta, koska sellaisena se näyttäytyy muistoissa. Tunnistan sen: muistan ensisijaisesti, kuinka hauskaa oli sekoilla ja mitä kavereiden kanssa tehtiin.

Sarjan teiniglooria on positiivisten piirteidensä lisäksi myös ikävystyttävää, koska se on osaltaan luomassa nostalgiassaan piehtaroivia lapsiaikuisia, joiden menneisyyden kokemuksien jahtaamista ei voi kutsua oman olemuksensa selvittämiseksi vaan jo menetettyjen kiksien simuloinniksi, jatkuvaksi paikallaan polkemiseksi.

Loppujen lopuksi Skam ei mielestäni eroa paljoa 30-vuotiaille suunnatuista nostalgiatuotteista. Kaikki on kauniimpaa ja ehostetumpaa, siksi se on niin hyvä tulkita todellisuudeksi.