Tag: musta huumori

Fargon ensimmäinen kausi

Fargon ensimmäinen kausi

Suklaapatukalta vaadittu nautinto kestää viisi minuuttia. 10 jakson mittaisen televisiotuotantokauden taas on täytettävä tyydyttävällä tavalla noin 8–10 tuntia.

Nuorempana ajattelin, ettei taiteella ja viihteellä ole pohjimmiltaan eroa. En välittänyt katsojan odotuksista. Kuvittelin olevani objektiivinen.

Taiteen ja viihteen tehtävät ovat vastaanottajissa erilaiset. Viihteeltä toivotaan, ettei se edistä kokijaansa ihmisenä, taiteelta toivotaan jotain henkisesti korvaamatonta.

Sama teos voi olla yhdelle viihdettä ja toiselle taidetta. On kuitenkin löydettävissä teoksia, jotka ovat kumpaakin ja teoksia, jotka ovat selvästi vain toista.

Niin kutsuttu laatutelevisio yrittää tavoittaa kummankin puolen. Se on midcult-taidetta. Olemalla silkkaa roskaa paremmin tehtyä se kehuu katsojaansa älykkyydestä, vaikka ei mullista kenenkään ajattelua.

Laatutelkkari ei ole suklaapatukka vaan Mozart-kuula. Pohjimmiltaan se on edelleen suklaata mutta ympärillä on hienouden aromi.

Lester Nygaard (Martin Freeman) on nössö vakuutusvirkailija Bemidjin pikkukaupungissa, Minnesotassa, film noirin antisankari, joka väärän henkilön kohdattuaan ajautuu pahoille teille.

Väärä henkilö on Lorne Malvo (Billy Bob Thornton), sadistinen palkkatappaja, joka on juuri möhlinyt erään tappokeikan. Lesterin sattumalta sairaalassa kohdattuaan Malvo päästää päiviltä tämän suurimman vihamiehen, Sam Hessin. Kaikki hetken mielijohteesta.

Murhasta seuraa paljon pahaa. Hess on Pohjois-Dakotassa sijaitsevan Fargon kaupungin rikollissyndikaatin palkkalistoilla oleva mies. Gangsterit laittavat kaksi palkkamurhaajaa, Mr. Numbersin (Adam Goldberg) ja Mr. Wrenchin (Russell Harvard), hoitamaan tekijän päiviltä.

Bemidjin poliisilaitoksen tunari päällikkö Bill Oswalt (Bill Odenkirk) ja hänen huippulahjakas apulaissheriffinsä Molly Solverson (Allison Tolman) yrittävät siivota sotkun. Duluthin kaupungin poliisikonstaapeli Gus Grimly (Colin Hanks) on vuorostaan ainoa, jolla on Lorne Malvosta näköhavainto pian murhan jälkeen.

Tarina sinkoutuu eteenpäin vauhdilla. Siinä on monta käännöstä, hymyilyttävää vitsiä ja jännittävää hetkeä.

Valitettavasti siinä on myös suoraan Quentin Tarantinolta apinoitua väkivaltaa ja replikointia, mikä vakuuttaa minut entistä enemmän siitä, että Tarantinon vaikutus yhdysvaltalaisissa viihteentekijöissä on ollut voittopuolisesti negatiivinen.

Ei Tarantino tietty väkivaltaa ole keksinyt (vain jalostanut); eikä sitä kuinka korostunut rooli sillä on yhdysvaltalaisessa viihteessä, siis nimenomaan viihteessä. Tämä monissa sarjoissa ja elokuvissa nykyään ohimennen tapahtuva teurastaminen hiukan oksettaa minua.

Ihmishenki ei paina juuri mitään, mikä on häiritsevä viesti, eikä olankohautukseen riitä se, että kyse on fantasiasta, koska juuri fantasia on ahdistavaa jos jokin, ei realismi, sillä fantasia synnyttää unelmia tavallista elämää enemmän.

Kuten moni merkkisarja, Fargo onnistuu paremmin komiikassa, kauniissa kuvauksessa ja näyttelijäsuorituksissa kuin taiteellisissa ratkaisuissaan.

Noah Hawleyn kirjoittamien hahmojen ”filosofia” tuntuu muun vauhdikkaan mellastuksen keskellä kömpelöltä ja sarjan tuottaneiden Coen-veljesten elokuvia tahattomasti parodioivalta best of -kokoelmalta.

Erityisen koomista on, että jokaiselle hahmolle on annettu mahdollisuus pitää pieni merkityksellinen monologi. Sivuhahmojen tapauksessa tämä tarkoittaa samaa kuin punainen paita Star Trekissä.

Tosin Coenien hengen tavoittamisessa on jotenkin onnistuttu, sillä katselukumppanini, joka ei ole (omasta näkökulmastani) juuri perehtynyt elokuvaan taiteenlajina, sanoi toista tuotantokautta aloittaessamme sarjan tuovan jatkuvasti mieleen Big Lebowskin. Hän ei tiennyt sarjan kytköksistä elokuvaan.

*

Kirjoittaessani laatutelevision käsitteestä mainitsin monen sarjan olevan tarpeettoman raaka ja lapsellinen. Fargossa julmuutta kerrostetaan kunnolla.

Ensimmäinen kausi on menettää otteensa, kun Lorne Malvo tekee Yhdysvaltain historian pahimpiin kuuluvan joukkoampumisen. Asialla ei ole sarjan maailmassa juuri mitään seurauksia, vaikka todellisuudessa sitä seuraisi mittakaavaltaan järisyttävä ajojahti. Sen sijaan tapahtunutta kohdellaan vitsinä; sen todistaneet FBI-agentit laitetaan rangaistuksena tehottomuudestaan sisätöihin arkistoon.

Väkivalta tapahtuu kuplassa, spektaakkelina jolla ei ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Ratkaisu on täysi lässähdys, jännittävän vastakohta. Sarja nousee jaloilleen vielä Malvon sekoilun jälkeen, mutta vahinko on jo tapahtunut. Joukkoteurastuksen jälkeen tuleva on löysempää kuin sitä edeltänyt. On kuin tuotantokaudella olisi kaksi loppua.

Malvoa alkaa inhota, eikä siksi että tämä on ”filosofisesti paha”. Hahmo on kirjoitettu niin rasittavaksi übermenschiksi, että tarinan saumat ratkeilevat.

Billy Bob Thornton on hyvä roolissaan, mutta hänellä ei ole kiitollinen rooli esiintyä heikompana Anton Chigurh -kopiona. Malvolla vihjataan olevan yli-inhimillinen kyky tuoda kanssaihmisissään huonoimmat piirteet esiin. Toisaalta hän on vain huonoja vitsejä ja paskoja juttuja veistelevä Tarantino-hahmo.

Kiinnostavampi materiaali on varattu Martin Freemanille ja Allison Tolmanille.

Mielijohteesta vaimonsa tappava Lester Nygaard on kauden kahdesta isosta antagonistista kiinnostavampi. Työssään surkea vakuutusasiamies herättää katsojan sympatiat, kunnes löytää hirviön sisältään. Hän pyörii eläimenä ansakuopassa ja aiheuttaa välillisesti monien muiden ihmisten kuoleman.

Freemanin roolisuoritus on erinomainen. Olen alkanut pitää häntä yhtenä tämän hetken taitavimmista miesnäyttelijöistä. Freeman onnistuu välittämään tappajan itsestään löytävän Lesterin epävarmuuden niin pienillä eleillä kuin lavealla huumorilla. Vaikka Lester muuttuu ovelammaksi, pohjimmiltaan hän pysyy epätoivoisesti tietään ulos labyrintista etsivänä idioottina.

Parasta kaudessa on Allison Tolman. Hän on ihastuttavan naturalistinen ja hienovarainen roolissa, jossa on liian helppoa olla yksitotinen. Molly Solverson on hyvä poliisi, hyvä ihminen, hyvä rikosten ratkoja.

Fargossa kiinnostavinta on, että Molly osaa muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta päätellä lähes välittömästi, mistä rikosten sarjassa on kyse. Hänen suurimmat esteensä maaliin pääsemiseksi ovat poliisikollegoiden tunarointi ja poliisilaitoksen patriarkaalinen jäykkyys, eivät rikolliset.

Molly Solversonin hyvyys on kaksijakoista. Se estää sarjaa muuttumasta pelkäksi lapselliseksi pop-nihilismiksi, toisaalta korostaa sen huonoimpia puolia. Hän on suvereeniudessaan antiteesi pahuudessaan piehtaroivalle Lorne Malvolle.

Fargon ensimmäinen kausi läpäisee suklaapatukkatestin olemalla enemmän viihdettä kuin taidetta, onneksi. Minulla oli sitä katsoessa suurimman osan ajasta viihtyisä olla.

Jatko ei kestä. Olen katsonut myös toisen kauden. Se on selvästi edellistä huonompi. Väkivalta on enää halpa sirkustemppu. Ruumiita kertyy jatkuvasti, spektaakkeli seuraa toistaan.

The Collected Stories of Lydia Davis

Lydia DavisNiin sanottu flash fiction eli väläysproosa on kiinnostava itseilmaisun laji. Jotain sen kaltaista olen itsekin satunnaisesti kirjoittanut tähän blogiin.

Väläysproosassa viehättää, että siinä on mahdollista sanoa tiivistetysti kaikki mutta kirjallisen ilmaisuvoiman katoamatta. Sen lisäksi siinä katoavat usein fiktion ja esseen väliset rajat, mistä pidän erityisesti.

Mahdollinen tarinallisuus on osattava lukea rivien välistä. Kuten moni minimalistinen taiteenlaji, väläysproosa on epäonnistuessaan kaamean teeskenteleväistä, onnistuessaan hyvin kiehtovaa. Usein lopputulos riippuu yksin lukijan mieltymyksistä.

Lydia Davis (1947–), joka on luonut kirjallisen uransa ranskalaisten klassikkojen kääntäjänä, on flash fictionin moderni suuruus. Davis on voittanut lukuisia palkintoja, mutta häntä, kuten monia muita novellisteina uransa luoneita, ei juuri lueta niin sanottujen laatukirjallisuusympyröiden ulkopuolella.

Pitäisi lukea, sillä Davisin tekstit ovat helppolukuisia ja lähestyttäviä. Ne käsittelevät tuttuja aiheita laajalta alueelta: perhesuhteita, myyttejä, ikäkausia, valtaa. Niitä voi lukea lyhyessä ajassa pari kerrallaan, ja jos yksi tarina ei kolahda, se on nopeasti ohi seuraavan kiihdyttäessä päälle.

Davisin kolmella eri vuosikymmenellä julkaistut neljä novellikokoelmaa yhdistävässä järkäleessä The Collected Stories of Lydia Davis (2009) väläystarina saattaa olla vain rivin mittainen lause tai peliä otsikon ja ilman otsikkoa täysin irralliselta tuntuvan anekdootin välillä, kuin runoudessa.

Kaikki ei ole pelkkää nopeaa välipalaa, vaan joukossa on pidempiä tarinoita, jotka noudattavat kylläkin samaa tarinankerronnan moodia kuin lyhyemmät kertomukset. Tarinat lyhenevät kuitenkin mitä lähemmäs kronologiassa tullaan nykyhetkeä. Kehitys on beckettiläinen.

Kokoelman viimeisissä novelleissa Davisin ilmaisu lähenee runoa: yhden virkkeen mittainen tarina, joka proosallisena olisi liian irrallinen muistikirjan raapustus, saa säkeisiin jaottelusta uutta painoarvoa. Sen siis lukee eri tavalla:

The Busy Road

I am so used to it by now
that when the traffic falls silent,
I think a storm is coming.

Virkkeen jakaminen säkeisiin korostaa sen luentatapojen monimuotoisuutta ja lauseen yksi kerrallaan avautuvia iskuja paremmin kuin yksittäinen proosakappale.

Novelliksi tekstin voi lukea siksi, että sitä ympäröivät kirjoitukset ovat valtaosaltaan perinteisemmin jaoteltua proosaa, jossa tekstiä ei jaeta säkeisiin vaan kappaleisiin.

Etusijalla ovat ihmisten tunteet, mutta Davis kuvaa ulkokohtaisesti, kuin ihmiset olisivat hyönteisiä, vaikka puhuja olisi kertojaääni tai korostettu minä.

Henkilöhahmoilla ei mene hyvin, mutta heidän tunteidensa sopukat jätetään koluamatta. Sen sijaan teksti kuvaa tunteiden herättämiä tekoja (tai tekemättömyyttä, hahmot ovat korostetun passiivisia) ja reaktioita, jopa koomisiin mittoihin saakka, kuten kertomuksessa Varieties of Disturbance, jossa Davis kuvaa ahdistuksen tarttumista perhepiirissä tavalla, joka on tosi ja ironinen; aluksi oudolta tuntuva, kunnes tajuaa, ettei kyse ole liioittelusta vaan realismin tavoittelusta koomisia mittasuhteita saavalla tarkkuudella:

She hurt my brother’s feelings as she was protecting my father from certain feelings of disturbance anticipated by him if my brother were to come, by claiming to my brother certain feelings of disturbance of her own, slightly different. Now my brother, by not answering his phone, has caused new feelings of disturbance in my mother and father both, feelings that are the same or close to the same in them but different from the feelings of disturbance anticipated by my father and those falsely claimed by my mother to my brother. Now in her disturbance my mother has called to tell me of her and my father’s feelings of disturbance over my brother, and in doing this she has caused in me feelings of disturbance also, though fainter than and different from the feelings experienced now by her and my father and those anticipated by my father and falsely claimed by my mother.

Intensiivisimmillään, kuten edellisessä lainauksessa, tarinat ovat vahvaksi tislattua Thomas Bernhardia, toistuvien termien ja pakkoajatusten rykelmiä, joissa päähenkilöiden ajatukset pyörivät ympyrää.

Tällaisen neuroottisen passiivisuuden kuvaaminen on piirre, jota inhoan ironisen kylmissä, usein yhdysvaltalaisissa perhedraamakirjoissa, kuten Jonathan Franzenin teoksissa, mutta Davis välttää pahimmat haaverit.

Hän välittää henkilöhahmoistaan, ei vihaa heitä sadistisella ylemmyydentuntoisuudella. Davis ei silti ole edes herkimmillään sentimentaalinen vaan suora ja hiukan kuiva, kuin opas museossa, mitä edesauttaa se, että hänelle juoni ei ole tapahtumia vaan henkilöhahmojen kokemuksia, niin kuin historia on vastavuoroisesti valitettavan usein vain tapahtumia, ei kokemuksia lainkaan.

Davisin yliasiallinen kirjoitus taipuu moneen. Useampi kokoelmien teksti on ohimennen myös parodia historiallisesta tai tieteellisestä kirjoituksesta ja niiden epäinhimillistävyydestä, joka tekee niin tragediasta kuin arkisista asioista vieraita.

Tästä käy erinomaiseksi esimerkiksi We Miss You: A Study of Get-Well Letters from a Class of Fourth-Graders, josta otsikko kertoo jo kaiken. Novellissa analysoidaan koululaisten ystävälleen (opettajan käskystä) kirjoittamia parane-pian-kirjeitä muun muassa näin. Näennäisen neutraali sävy muuttuu kontekstissa ylimielisyydeksi:

There is a tendency toward non sequiturs in the letters: one sentence often has little to do with the sentence that follows or precedes it (e.g., “The temperature keeps on changing. I can’t wait until you come back to school”).

Some letters, however, develop one idea with perfect cogency throughout: e.g., Sally’s grim letter, Scott’s enthusiastic, somewhat violent letter threatening to “yank” Stephen out of bed, and Alex’s informative letter about sledding, which names the location of the sledding and notes progress from last year—“We had some fun over at Hospital Hill. We went over a big bump and went flying through the air. This year I went on a higher part than I used to.”

Novelli Mrs. D and Her Maids taas käy systemaattisesti läpi liberaalin perheen piikojen nopeasti kuolevia työsuhteita. Erityisenä vertailukohteena on naistenlehtiin novelleja kirjoittava äiti, joka omaksuu piika piialta yhä käytännöllisemmäksi ja samalla mekaanisemmaksi käyvän asenteen.

Asetelma onnistuu lähes mahdottomassa. Riiston ja eriarvoisuuden teemaa ei osoitella tekstissä, ja juuri siksi herran ja orjan suhde tulee tuskallisen todeksi. Tarina on yksi kokoelman parhaista. (Kaikki, jotka ovat lukeneet Pohjolan poliisi kertoo -kirjoja tietävät, että joskus kliininen, jopa kömpelö ilmaisu saa hyytävämmät sävyt kuin tyylittely…)

Novellissa on luettavissa autofiktiivistä ironiaa, sillä kirjailijan omat vanhemmat, mukaan lukien kirjailijana itsensä elättänyt äiti, tunnettiin kommunisteina. Elämäkerralliset yksityiskohdat eivät mene aivan yksi yhteen, mutta ei vaadi loputtomasti mielikuvitusta ymmärtääkseen, mistä D on lyhenne.

Yhteiskunnallisuudesta puheen ollen Davis ei ole nähdäkseni ensisijaisesti feministinen kirjoittaja, vaikka myös näitä sävyjä on joukossa ja suosittelisin kokoelmaa varauksetta modernin feministisen kirjallisuuden ystäville.

Tarinoiden näkökulma on läpitunkevan feminiininen ja tarkoitan kaikkea mahdollista muuta kuin sanan latistavinta tulkintaa. Kertomukset muistuttavat monia Ingmar Bergmanin elokuvia: Davisin hahmot kertovat tarinoitaan useimmiten naisen silmistä katsoen ja silti irrallisina, yhtaikaa läheltä ja etäältä, menettämättä mitään ihmisyydestään eli muuttumatta symboleiksi, mikä on virkistävää ja taidokasta.