Avainsana: nostalgia

Yökkönen

Yökkönen

Ironia syntyy, kun huomaa tahtomattaan kyseenalaistavansa toisen nautinnon. Se ei ole kaunista, olen ajatellut, vaan rumaa, enkä pidä argumenteista, joissa asetetaan kyseenalaiseksi toisten nautinnon oikeutus. Voin sanoa, mistä sinun tulisi mielestäni pitää, mutta en voi kiistää kokemuksesi totuudellisuutta juuri sinulle.

Joskus tunne on silti läpitunkeva ja olen alkanut ymmärtää sitä paremmin, sillä se on merkki inhosta. Se on kuin kehon yökkäysreaktio pilaantuneen maidon lemussa.

Otetaan helpoksi esimerkiksi televisio, joka edelleen sulostuttaa tuhansien keskiluokkaisten perheiden viikonloppuiltoja. Tai YouTuben mielenköyhin sisällöntuotanto. Huomaan joskus yrittäväni teeskennellä, että kaikki, mitä kummastakin näen ja jonka on tarkoitus tuottaa ihmisille helppoa nautintoa, on minulle ihan okei. En silti voi mennä niin pitkälle, että valehtelisin tunteistani itselleni. Tunnen halveksuntaa ja vastenmielisyyttä.

Banaaleinta minulle on, kun selvä keskinkertaisuus saavuttaa kuvitelmat omalaatuisuudesta ja sitä aletaan kutsua neroudeksi.

Ehkä olen salaa pehmoista pehmoin ja triggeröidyn kitsistä. Joudun kriisiin, koska inhoni on niin vahvaa ja samalla toinen puoli minusta yrittää tukahduttaa tunteeni epä-älyllisenä ja antimodernina.

*

Tunnen edellä kuvatulla tavalla myös uutisia kohtaan. Kun nuorempana pidin olennaisena, että ihminen seuraa aikaansa – ja tavallaan olen samaa mieltä edelleen – olen jo usean vuoden ajan pitänyt vapaaehtoista mediapimentoa perusteltuna itsepuolustuksena.

Uskon ja luotan, että ihminen kuulee merkittävimmät uutiset sormeilematta jatkuvasti puhelintaan. Uutistoimistot ovat aggressiivisia klikkiotsikoita, trendien pakottamista, henkilöpalvontaa ja huonosti naamioitua mainosjournalismia sekä harhaanjohtavia, tunteisiin vetoavia lausuntoja, sivistymättömiä kolumnisteja ja älyvapaita Twitter-tilejä. Mielestäni ei ole liioittelua kutsua tätä kaikkea henkiseksi ahdisteluksi ja hyväksikäytöksi.

En ole varsinaisesti kyllästynyt uutisiin vaan mediaan. Olen kuullut alalla edelleen työskenteleviltä kollegoilta kaikenlaista. Firmojen supistusten myötä uudeksi normaaliksi on tullut työntekijöille langennut järjetön työtahti, jossa yksi henkilö tekee hommat, jotka ovat aiemmin olleet kahden tai kolmen työntekijän heiniä.

Nopeus säästää rahallisia resursseja mutta syö toimittajien jaksamista ja työn laatua. Media on siirtynyt nettiin, puheenaiheiden synnyttämiseen otsikoilla, koska otsikot ovat ainoa asia, jonka puhelimen käyttäjät enää lukevat.

Lasku oli nähtävissä rajuimmillaan silloin, kun opiskelin alalle, noin 10 vuotta sitten. Jo silloin uutispäälliköt sanoivat, että klikkausten reaaliaikainen seuranta on tulevaisuutta. Tulevaisuudesta tuli nykyisyyttä ennätysnopeasti. Nyt tilanteeseen on jo totuttu, ja klikkien seurannasta on siirrytty uutisia kirjoittaviin automaatteihin, trollibotteihin ja sosiaalisen median ylikorostumiseen.

Muistaakseni joku Long Playn tai vastaavan hidasta journalismia tekevän julkaisun iso nimi (Vehkoo? Silfverberg? Nikkanen? En muista enkä jaksa tarkistaa.) laukoi aikanaan, että Long Playn taipumuksesta hitaaseen journalismiin huolimatta tilaa on sekä hitaalle että nopealle tiedonvälitykselle.

Lausunto oli liikuttavan armelias, niin kuin kukaan kysyisi mitään hitaalta journalismilta, joka vie uutistilasta noin 0,0001 prosenttia. Mietin jo tuolloin, että noin sanoo tai kirjoittaa ihminen, joka pelkää, ettei saa tulevaisuudessa töitä; ehkä jopa ihminen, joka salaa vihaa tilannetta, mutta yrittää järkeillä inhonsa joksikin muuksi…

Viihdettä tehdään aivan kuin uutisia, ja uutiset ovat viihdettä. Jopa uutiset ovat kitsiä.

*

Oikeastaan on ihme, etten ole kirjoittanut kitsistä aiemmin, vaikka se on suosikkiaiheitani, maahan uhmaavasti viskattu hanska.

Pyörin kitsin suhteen epämääräisellä vyöhykkeellä aiheen kiehtovuuden, henkilökohtaisen välinpitämättömyyden ja satunnaisesti esiin purkautuvan tunteellisen vitutuksen välillä, enkä osaa valita mitään niistä.

Kitsi on monia asioita. Minulle se on sitä, että kohottaa nuoruudessaan kokemansa arvottoman pop-moskan ylevyyteen vain ainutlaatuiseksi kuvittelemansa ajan takia.

Vahvaa nostalgian tunnetta vailla olevalle ihmiselle tämä jää tavoittamattomaksi, sillä olen pitkälti välinpitämätön asioita kohtaan, joista olen pitänyt lapsena tai teini-ikäisenä. Oikeasti kiinnostaviksi on jäänyt kahden käden sormilla laskettava määrä asioita. Tunteellisimmat muistijälkeni liittyvät toisiin ihmisiin, eivät populaarikulttuurin pyhäinjäännöksiin tai lapsuuteni suosikkisipseihin.

Olen aina ajatellut, että hyvä on vielä edessä ja se on jotain uutta. Niin se on ollutkin, vaikka sen löytäminen on ollut toisinaan hankalaa. Konsertti, maalaus, arkkitehtoninen tila, oikeaan aikaan kuultu luento, paras ja usein vaikea rakkaus.

Sitten kirjoitan esseitä äänellä, jolla yritän tavoitella neutraalia tasaisuutta, mutten malta olla pistämättä piikeillä sieltä sun täältä, kohdistamatta liikaa, milloinkin mieleen tulevan häiriön pohjalta. Ääneni hukkuu kohinaan.

Kuva: Andrew Moore.

Nostalgia tekee jälleen höpöä

Nostalgia tekee jälleen höpöä

Julkaisin tänään Laajakuvassa esseen Barbet Schroederin Idi Amin -dokumentista.

*

Skamissa alkoivat neljännen tuotantokauden jaksot. Siltä ei ole voinut välttyä. Sarjassa 00-luvun alkupuoliskon tunnelmia myydään nykyaikaisessa kuoressa varsinaisen kohderyhmänsä lisäksi kolmekymppisille, jotka kaipaavat myyttiseen teini-ikään.

On huvittavaa nähdä, vieläkö samaa jaksetaan myydä, kun nykyiset kolmekymppiset ovat nelikymppisiä vai aletaanko silloin jo kiinnittää huomiota nuorempien nostalgiahimoihin.

Yritin katsoa sarjaa, mutta en jaksanut kuin toisen kauden puoliväliin. Ei se huono ole mutta ei hyväkään. Olen kiltimpi kuin moni tuntemani ihminen, joiden ääni ei Skamista puhuttaessa ole tullut esiin. Media on jo rakastanut sarjan kuoliaaksi. Faniraivon rasittavuutta miettiessäni epäröin kirjoittaa näinkin epäileväisiä sanoja, vaikka minustakin sarja on ihan okei.

Suhtautumiseni johtuu luultavasti siitä, että en tunnista Skamin kehuttua näkemystä teinitodellisuudesta. Pääsyy ei ole siinä, että monet tärkeimmistä hahmoista ovat nuoria naisia: naiseus ei ole sen mystisempi diskurssi taideteoksissa kuin mikään muukaan, josta teosta tarkastelevalla ei ole omakohtaista kokemusta.

Jos teoksen katsojalla on empatiakykyä ja mielikuvitusta, moni ei-omakohtainen tarina koskettaa, eikä sen saavuttamiseksi tarvita voodoota. Muuten ollaan tilanteessa, että kukaan ei voi sanoa yhdestäkään teoksesta mitään.

Minua häiritsee, että on luotu voittamaton diskurssi; Skam on muka niin realistinen, että jos sitä kritisoi, kritiikki voidaan torpedoida sillä, että katsoja ei vain jaa todelliseksi oletettua kokemusta henkilökohtaisesti. Skam on monien kultiksi nousseiden fiktioteosten tapaan synnyttänyt fantasian, jota halutaan kutsua todeksi.

Koska mielestäni tunnistan fantasian, kun näen sellaisen, enkä osta realismidiskurssia, suhtaudun sarjaan kuin mihin tahansa teini-ikää käsittelevään teokseen: Oikein mukavaa, että hyviä sellaisia tehdään, mutta se ei ole minulle. Se ei käsittele asioita, jotka kiinnostaisivat minua, vaan ikävaihetta, jota en enää elä ja jonka ongelmien vatvomisesta en saa paljon mitään irti.

Monen muun valtavirtailmiön tapaan Skamissa kiinnostavinta minulle on sen vastaanotto, ei itse sarja.

Populaarikulttuurin koko käyttövoima on tarkoitettu taaksepäin katsomiselle; markkinalogiikan mukaan ihmiset on hyvä saada innostumaan vanhasta niin kauan kuin vanhassa puhtia riittää, koska uuden kehittäminen on työläämpää.

Pyrin välttämään ”poppia” tässä mielessä. Se on syy, miksi Skam ei näkökulmastani ole jännittävä. Tunnistan sen valistavan asenteen ja romanttiset juonikuviot nuortenkirjoista ja -sarjoista omasta lapsuudestani. Se on samaa vanhaa mutta tämän hetken kuoressa. Se ei ole mikään huippuansio, koska trendikkyys itsessään ei ole positiivinen määre.

En pääsääntöisesti ole kiinnostunut ”sopivasti uudesta” tai ”tutusta ja turvallisesta”, koska moni sellainen asia on pohjimmiltaan vähän tylsä.

Näyttelijät ovat hyviä, mutta heidän hahmonsa ovat tyypilliseen tapaan epätäydellisiä, eli heidän luonteenpiirteissään on yksi hallitsevan korostunut ja ristiriitainen elementti, joka luo ”draaman”.

Hahmot elävät teinimaassa, jossa aikuisia ei korostetusti paljoa ole. Tämä on aikuisen näkemys nuoruudesta, koska sellaisena se näyttäytyy muistoissa. Tunnistan sen: muistan ensisijaisesti, kuinka hauskaa oli sekoilla ja mitä kavereiden kanssa tehtiin.

Sarjan teiniglooria on positiivisten piirteidensä lisäksi myös ikävystyttävää, koska se on osaltaan luomassa nostalgiassaan piehtaroivia lapsiaikuisia, joiden menneisyyden kokemuksien jahtaamista ei voi kutsua oman olemuksensa selvittämiseksi vaan jo menetettyjen kiksien simuloinniksi, jatkuvaksi paikallaan polkemiseksi.

Loppujen lopuksi Skam ei mielestäni eroa paljoa 30-vuotiaille suunnatuista nostalgiatuotteista. Kaikki on kauniimpaa ja ehostetumpaa, siksi se on niin hyvä tulkita todellisuudeksi.