Avainsana: objektivismi

Gorecki Nöyryys

Ajattelen sitä määrää todistuksia, joita antikvariaattien ja kirjastojen historiahyllyillä tulee vastaan. Holokaustista, laajemmin toisesta maailmansodasta, on kirjoitettu niin paljon, että on kuin jokainen sotaan osallistunut olisi saanut oman kirjansa. Mikä on harha. Tuhat, kaksi tuhatta, viisi tuhatta kirjaa ei korvaa miljoonia kuolleita, joista useimpien nimiä ei kukaan enää muista. Kaikki se sivumäärä, eikä se kerro juuri mitään mistään. Yritykset ymmärtää kirjojen kautta kurjuuden koko hinta ovat epäonnistuneita vaikka eivät arvottomia. Ymmärrys on luonteeltaan kokoavaa, katastrofi hajottavaa ja moniarvoista. Katastrofi, niin kuin holokausti, synnyttää hyökyaalloittain kirjallisuutta, yksilöiden todistuksia. Ehkä tulevaisuudessa nämä todisteet, päiväkirjat suurmiehistä tavallisiin ihmisiin, muistelmat, haastattelut, jäljelle jääneet dokumentit Anne Frankin päiväkirjasta Churchillin muistelmiin, kokoamalla ja ne kaikki kerralla sähköisesti aivoihin laukaisemalla voitaisiin edes etäisesti tavoittaa, mitä todella tarkoittaa jokin historian tapahtuma ja tapahtumallisuus, kuinka arjesta on kauttaaltaan tullut niin absurdia, kuinka totuus on toinen, kun maanantai vaihtuu tiistaiksi, keskiviikoksi… Varmasti jäsentelemätön hyökyaalto tuntuu oleellisemmalta kuin yksikään kokoava historiankirja, jonka täytyy olla lähdekriittinen, joka on liian valikoiva ja kaukana henkilökohtaisista todistuksista yrittäen tarjota yhtenäisen vision pirstaleisten todellisuuksien keskellä, ohjaa aukiolle keskellä metsää ja väittää maailman rajojen olevan siinä, vaikka kärsimys ei jakamalla vähene, se vain pukee kasvoilleen uuden naamarin.

Ajattelun voi havainnollistaa visuaalisesti, kehinä.

Ydinajattelua on yksinkertaiseen olemiseen liittyvä. Sen keskiössä on ajattelija itse; hänen tarpeensa ruoalle, juomalle, unelle, suojalle, läheisyydelle ja niihin liittyville tunteille.

Ydinajattelun ympärille muodostuu muita ajattelun kehiä. Jokaiselle asialle ja huomiolle on oma kehänsä, jonka ympärille tulee muita, ulompia kehiä.

Jos mielikuva tuntuu vaikealta, voi miettiä tähteä ja sitä kiertäviä planeettoja, jokaista planeettaa kiertävää kuuta, asteroideja, muuta avaruusromua.

Olen mieltänyt ihmisten sosiaalisilla tavoilla havaittavan älykkyyden yleensä sitä kautta, kuinka monelle kehälle ihminen pystyy ulottamaan ajattelunsa. Neurologian ystävä sanoisi varmaan, että kuinka hyvin ihminen pystyy aktivoimaan synapsejaan omien fyysisten rajoitustensa sisällä.

Ystävyydet solmitaan havaintojeni mukaan yleensä sellaisten ihmisten välille, joiden ajatukset liikkuvat samoilla kehillä. Ihmisten ei siis tarvitse olla asioista samaa mieltä, kyky ajatella tietyllä tavalla riittää.

Olen erityisen mieltynyt filosofiaan, koska filosofia on vain ajattelun aspekteja. Filosofia tuo kehiä lisää ja mahdollistaa siten myös liikkumisen kehältä toiselle.

Nuoruudessani mielsin asian esimerkiksi seuraavalla tavalla. Esimerkki on yksinkertainen mutta toivottavasti havainnollistava:

Perusargumentti taidekritiikissä on todeta, että objektiivista todistusta on mahdotonta antaa, joten kaikki on suhteellista ja siten yhtä arvokasta.

Edellinen on jo vähän monimutkaisempaa ajattelua kuin pelkkä taideteoksien merkitysten havainnoiminen, mutta periaatteessa kuka tahansa pystyy ajattelemaan näin. Tältä pohjalta kirjoitetaan muodoltaan jähmeää mutta kaikkien luettavissa olevaa sanomalehtikritiikkiä.

Samalla sen ajattelu antaa jokaiselle oikeuden ajatella niin yksinkertaisesti kuin haluaa. Jos objektiivinen todistus ei ole mahdollinen, kriitikkohan on aina oikeassa.

Tämä on ajattelua. Mutta filosofiaa on todeta, että väite kaiken samanarvoisuudesta on itse asiassa objektivistinen väite ja siten paradoksi. Vaikka objektivismi tuntuisi kuinka väärältä, sen vasta-argumentiksi on parasta keksiä jotain muuta kuin ohje, joka pyrkii olemaan universaalisti pätevä. Subjektin ja objektin vastakkainasettelun mustavalkoisuudesta luopuminen on hyvä askel.

Se vaatii luovuutta, useimmiten lukemista ja kirjoittamista eli oppimista. Näin perusajatuksen, tavanomaisen ajattelun, ympärille ilmestyy äkkiä lisää kehiä, joihin ajatus voi liikkua.

Relativismista

Relativismista

Suvaitsevaisuuden eli liberalismin pimeä puoli on usko oman ajattelun ylivertaisuuteen, jonka avulla puhuja määrittelee itsensä ehkä tietämättään kokemusmaailmansa yläpuolelle. Siis: suvaitsen sinua, ja koska suvaitsevaisuuteni tekee minut ylivertaiseksi, olen pohjimmiltani ideologisesti enemmän oikeassa kuin sinä. Tämä on liberalismiin mielikuvissa liitettävän ylimielisyyden ydin. Ristiriita ei ole ajattelun totuudenmukaisuudessa vaan siinä, ettei sen itsekeskeisyyttä myönnetä. Kritisoivia mielipiteitä voidaan kätevästi kutsua moraaliseksi relativismiksi, jota käytetään ilmaisuna samassa merkityksessä kuin nihilismiä.

*

Toisin kuin voisi kuvitella, moraalinen relativismi ei ole kuulunut useimpiin suosittuihin liberalismin muotoihin, sillä relativismi kuulostaa liiaksi hyvän ja pahan kieltämiseltä. Nuoren sukupolven liberaalit eivät vapaamielisyydestään huolimatta ole relativisteja vaan moraalisia objektivisteja, joille hyvä on ehdottomasti olemassa niin kuin pahakin. He ovat osin tietämättään valistuksen jälkeläisiä. Heidän väkivallattomammassa, optimistisemmassa asenteessaan on havaittavissa vastareaktio oman sukupolveni jälkimoderniudelle, jonka veljiä ovat ironia, sarkasmi ja musta huumori. Meille esiteltiin ideaalina (kuin tarjottimella!) ideaaliton maailma, jossa länsimaiden sisällä olisi loputon koskemattomuus, vapaus elää toisistaan irrallaan ja vain kuluttaa, mutta – kenties ansiosta – meille kaupiteltu asenne osoitettiin ylimielisyydeksi. Ei loppunut historia ei. Nyt haukumme Internetissä – taas kenties ansiosta – nuorempaa polvea, joka on osaltaan palautunut isovanhempien, hippiaikojen ihanteisiin, liittoon rakkaussloganeiden ja kauppaliberalismin välillä. Hipsterillä on sama kantasana kuin hipillä. Suhde päihteiden käyttöön ja epäterveellisiin elintapoihin on tosin radikaalisti erilainen, yhtaikaa sallivampi ja tuomitsevampi. Periaatteessa kaikki saavat olla kuinka retuperällä tahtovat, arjessa ihanteet ovat jatkuvasti enemmän fitnessiä ja asiallisuutta.

*

Relativismi on klassisesti ollut hyvän ja pahan merkityksen mitätöivää, mutta sen ei tarvitse sulkea niitä kokonaan ulos. Hyvästä ja pahasta puhuminen pikemminkin muuttuu järkeväksi, kun ymmärretään käsitteiden taipuisuus. Kumpaakin voi siis edelleen olla, niiden luonne on vain toinen. Jos oman sukupolveni asenteet voidaan muokata sellaiseksi kritiikiksi, joka voitaisiin ottaa nykytilanteessa vakavasti – ja tilausta tällaiselle olen kokenut – se on kenties tämä. Keneltäkään ei tuolloin poisteta oikeutta ottaa vahvasti kantaa ja puhua kaikkien yhteisestä hyvästä ja pahasta, mutta samalla ei kiistetä, että hyvän ja pahan käsittelyssä on käytettävä myös älyä, jonka vihollisena kuvaillun kaltaista objektivismia pidän.