Avainsana: perhe

The Collected Stories of Lydia Davis

Lydia DavisNiin sanottu flash fiction eli väläysproosa on kiinnostava itseilmaisun laji. Jotain sen kaltaista olen itsekin satunnaisesti kirjoittanut tähän blogiin.

Väläysproosassa viehättää, että siinä on mahdollista sanoa tiivistetysti kaikki mutta kirjallisen ilmaisuvoiman katoamatta. Sen lisäksi siinä katoavat usein fiktion ja esseen väliset rajat, mistä pidän erityisesti.

Mahdollinen tarinallisuus on osattava lukea rivien välistä. Kuten moni minimalistinen taiteenlaji, väläysproosa on epäonnistuessaan kaamean teeskenteleväistä, onnistuessaan hyvin kiehtovaa. Usein lopputulos riippuu yksin lukijan mieltymyksistä.

Lydia Davis (1947–), joka on luonut kirjallisen uransa ranskalaisten klassikkojen kääntäjänä, on flash fictionin moderni suuruus. Davis on voittanut lukuisia palkintoja, mutta häntä, kuten monia muita novellisteina uransa luoneita, ei juuri lueta niin sanottujen laatukirjallisuusympyröiden ulkopuolella.

Pitäisi lukea, sillä Davisin tekstit ovat helppolukuisia ja lähestyttäviä. Ne käsittelevät tuttuja aiheita laajalta alueelta: perhesuhteita, myyttejä, ikäkausia, valtaa. Niitä voi lukea lyhyessä ajassa pari kerrallaan, ja jos yksi tarina ei kolahda, se on nopeasti ohi seuraavan kiihdyttäessä päälle.

Davisin kolmella eri vuosikymmenellä julkaistut neljä novellikokoelmaa yhdistävässä järkäleessä The Collected Stories of Lydia Davis (2009) väläystarina saattaa olla vain rivin mittainen lause tai peliä otsikon ja ilman otsikkoa täysin irralliselta tuntuvan anekdootin välillä, kuin runoudessa.

Kaikki ei ole pelkkää nopeaa välipalaa, vaan joukossa on pidempiä tarinoita, jotka noudattavat kylläkin samaa tarinankerronnan moodia kuin lyhyemmät kertomukset. Tarinat lyhenevät kuitenkin mitä lähemmäs kronologiassa tullaan nykyhetkeä. Kehitys on beckettiläinen.

Kokoelman viimeisissä novelleissa Davisin ilmaisu lähenee runoa: yhden virkkeen mittainen tarina, joka proosallisena olisi liian irrallinen muistikirjan raapustus, saa säkeisiin jaottelusta uutta painoarvoa. Sen siis lukee eri tavalla:

The Busy Road

I am so used to it by now
that when the traffic falls silent,
I think a storm is coming.

Virkkeen jakaminen säkeisiin korostaa sen luentatapojen monimuotoisuutta ja lauseen yksi kerrallaan avautuvia iskuja paremmin kuin yksittäinen proosakappale.

Novelliksi tekstin voi lukea siksi, että sitä ympäröivät kirjoitukset ovat valtaosaltaan perinteisemmin jaoteltua proosaa, jossa tekstiä ei jaeta säkeisiin vaan kappaleisiin.

Etusijalla ovat ihmisten tunteet, mutta Davis kuvaa ulkokohtaisesti, kuin ihmiset olisivat hyönteisiä, vaikka puhuja olisi kertojaääni tai korostettu minä.

Henkilöhahmoilla ei mene hyvin, mutta heidän tunteidensa sopukat jätetään koluamatta. Sen sijaan teksti kuvaa tunteiden herättämiä tekoja (tai tekemättömyyttä, hahmot ovat korostetun passiivisia) ja reaktioita, jopa koomisiin mittoihin saakka, kuten kertomuksessa Varieties of Disturbance, jossa Davis kuvaa ahdistuksen tarttumista perhepiirissä tavalla, joka on tosi ja ironinen; aluksi oudolta tuntuva, kunnes tajuaa, ettei kyse ole liioittelusta vaan realismin tavoittelusta koomisia mittasuhteita saavalla tarkkuudella:

She hurt my brother’s feelings as she was protecting my father from certain feelings of disturbance anticipated by him if my brother were to come, by claiming to my brother certain feelings of disturbance of her own, slightly different. Now my brother, by not answering his phone, has caused new feelings of disturbance in my mother and father both, feelings that are the same or close to the same in them but different from the feelings of disturbance anticipated by my father and those falsely claimed by my mother to my brother. Now in her disturbance my mother has called to tell me of her and my father’s feelings of disturbance over my brother, and in doing this she has caused in me feelings of disturbance also, though fainter than and different from the feelings experienced now by her and my father and those anticipated by my father and falsely claimed by my mother.

Intensiivisimmillään, kuten edellisessä lainauksessa, tarinat ovat vahvaksi tislattua Thomas Bernhardia, toistuvien termien ja pakkoajatusten rykelmiä, joissa päähenkilöiden ajatukset pyörivät ympyrää.

Tällaisen neuroottisen passiivisuuden kuvaaminen on piirre, jota inhoan ironisen kylmissä, usein yhdysvaltalaisissa perhedraamakirjoissa, kuten Jonathan Franzenin teoksissa, mutta Davis välttää pahimmat haaverit.

Hän välittää henkilöhahmoistaan, ei vihaa heitä sadistisella ylemmyydentuntoisuudella. Davis ei silti ole edes herkimmillään sentimentaalinen vaan suora ja hiukan kuiva, kuin opas museossa, mitä edesauttaa se, että hänelle juoni ei ole tapahtumia vaan henkilöhahmojen kokemuksia, niin kuin historia on vastavuoroisesti valitettavan usein vain tapahtumia, ei kokemuksia lainkaan.

Davisin yliasiallinen kirjoitus taipuu moneen. Useampi kokoelmien teksti on ohimennen myös parodia historiallisesta tai tieteellisestä kirjoituksesta ja niiden epäinhimillistävyydestä, joka tekee niin tragediasta kuin arkisista asioista vieraita.

Tästä käy erinomaiseksi esimerkiksi We Miss You: A Study of Get-Well Letters from a Class of Fourth-Graders, josta otsikko kertoo jo kaiken. Novellissa analysoidaan koululaisten ystävälleen (opettajan käskystä) kirjoittamia parane-pian-kirjeitä muun muassa näin. Näennäisen neutraali sävy muuttuu kontekstissa ylimielisyydeksi:

There is a tendency toward non sequiturs in the letters: one sentence often has little to do with the sentence that follows or precedes it (e.g., “The temperature keeps on changing. I can’t wait until you come back to school”).

Some letters, however, develop one idea with perfect cogency throughout: e.g., Sally’s grim letter, Scott’s enthusiastic, somewhat violent letter threatening to “yank” Stephen out of bed, and Alex’s informative letter about sledding, which names the location of the sledding and notes progress from last year—“We had some fun over at Hospital Hill. We went over a big bump and went flying through the air. This year I went on a higher part than I used to.”

Novelli Mrs. D and Her Maids taas käy systemaattisesti läpi liberaalin perheen piikojen nopeasti kuolevia työsuhteita. Erityisenä vertailukohteena on naistenlehtiin novelleja kirjoittava äiti, joka omaksuu piika piialta yhä käytännöllisemmäksi ja samalla mekaanisemmaksi käyvän asenteen.

Asetelma onnistuu lähes mahdottomassa. Riiston ja eriarvoisuuden teemaa ei osoitella tekstissä, ja juuri siksi herran ja orjan suhde tulee tuskallisen todeksi. Tarina on yksi kokoelman parhaista. (Kaikki, jotka ovat lukeneet Pohjolan poliisi kertoo -kirjoja tietävät, että joskus kliininen, jopa kömpelö ilmaisu saa hyytävämmät sävyt kuin tyylittely…)

Novellissa on luettavissa autofiktiivistä ironiaa, sillä kirjailijan omat vanhemmat, mukaan lukien kirjailijana itsensä elättänyt äiti, tunnettiin kommunisteina. Elämäkerralliset yksityiskohdat eivät mene aivan yksi yhteen, mutta ei vaadi loputtomasti mielikuvitusta ymmärtääkseen, mistä D on lyhenne.

Yhteiskunnallisuudesta puheen ollen Davis ei ole nähdäkseni ensisijaisesti feministinen kirjoittaja, vaikka myös näitä sävyjä on joukossa ja suosittelisin kokoelmaa varauksetta modernin feministisen kirjallisuuden ystäville.

Tarinoiden näkökulma on läpitunkevan feminiininen ja tarkoitan kaikkea mahdollista muuta kuin sanan latistavinta tulkintaa. Kertomukset muistuttavat monia Ingmar Bergmanin elokuvia: Davisin hahmot kertovat tarinoitaan useimmiten naisen silmistä katsoen ja silti irrallisina, yhtaikaa läheltä ja etäältä, menettämättä mitään ihmisyydestään eli muuttumatta symboleiksi, mikä on virkistävää ja taidokasta.

Opintie

Opintie

Minulla on ystävä, jolla on tapana purkaa sydäntään vakioaiheesta: Työläistaustaisena mutta korkeakoulussa opiskelevana hän kokee ristiriidan nykyisyytensä ja menneisyytensä välillä.

Koko keholla tehtävä työ ja teoreettiset yliopisto-opinnot eivät hänen mielessään sovi yhteen. Opinnot ovat pitkäaikainen unelma, mutta niiden lupaama tulevaisuus on epävarma. Samalla mielessä häilyy pelko: Ehkä maisterina on täysin hyödytön muille. Ehkä pitäisi kuitenkin mennä tehtaalle töihin.

Asiaa eivät helpota perhekuviot. Äiti syyllistää, kun pojalla ei riitä aikaa, eikä poika haluakaan olla perheen kanssa paljon tekemisissä. On tapahtunut irtautuminen omaan elämään yliopistokaupungissa. Vanhemmat ja eräät muut sukulaiset jäävät ystäväni näkökulmasta katsottuna aikakapseliin, jota ei kannata avata.

Ymmärrän näissä keskusteluissa keskustelukumppaniani täysin, koska olen itse käynyt läpi saman. Siksi yritän kannustaa häntä näkemään työläistaustan ja akateemisuuden myös tukevan toisiaan. Liian usein ihminen haluaa unohtaa toisen näistä ja kuvitella sen vihollisekseen.

Sen lisäksi pidän hyvänä merkkinä, että ihminen ylipäänsä pohtii hyödyllisyyttään muille ihmisille ja todella haluaa olla hyödyksi. Se on moraalisista ongelmista paremmasta päästä. Terve epäily osoittaa, että valittu tie on oikea. Epäily voi myös inspiroida tulevaisuudessa.

On mielestäni hienoa, jos ihminen on saanut nähdä kummatkin puolet suomalaisuudesta: rannikon suuret kaupungit ja sisämaan. Niiden välillä aukeaa syvin juopa suomalaisuudessa, ei niinkään konservatismin ja liberalismin.

Arvelen tämän olevan yhteinen kokemus monille heistä, jotka ovat kotoisin pienistä kaupungeista tai useimmista sisämaan suurista kaupungeista, ja joiden vanhempien tausta on työväenluokassa tai alemmassa keskiluokassa.

En usko, että korkeakoulutetuissa tai ylemmän keskiluokan perheissä on kohdattu näin usein samaa, vaikka en tietysti pidä samanlaisia kokemuksia mahdottomana.

Vuosia sitten eräs toinen ystäväni tuskaili, että kotopuolessa on mahdotonta käydä joutumatta riitaan. Kristillisen, lihansyöntiä harjoittavan, perinteitä arvostavan ja monilapsisen perheen tytär oli muuttunut isossa kaupungissa vegaaniksi ja moderniksi ateistiksi, jolla ei ollut suunnitelmissa perustaa perhettä.

Ymmärsin myös silloin ystävää, ja narratiivi kääntyi väistämättä hänen sukulaistensa moittimiseksi. Sittemmin olen miettinyt, olinko ymmärryksessäni liian yksisilmäinen.

Aikuistuva nuori tarttuu omaan erilaisuuteensa kuin hengenhädässä, luultavasti ylikorostaen perheensä jäykkyyttä ja kihisten, että miksi ne eivät muutu. Mikä on yhtä järjetön kysymys kuin pohtia häpeässään, miksi itse muuttui.

Muutos tuo häpeää. Kaikki aikuistuessa tehtävät valinnat eivät osu napakymppiin, mutta virheiden tai epävarmuuden rehellinen tunnustaminen tuntuisi liikaa oman, uuden elämäntavan kyseenalaistamiselta. Syntyneessä häpeässä vertaa itseään tavalla tai toisella sukulaisiinsa.

Luulen, että tästä syntyy tarve saada sukulaiset häpeämään itseään. Näin nuori aikuinen näkisi olevansa oikeassa itsestään ja muiden olevan väärässä. Koska perheet ovat tästä ihmeissään eivätkä tajua elänneensä hyvän elämän sijaan petoksessa, sitä kutsutaan junttiudeksi. Oma minäkuva vahvistuu, kun toisista tulee konnia. Syntyy ilmeisesti aikuistumisessa tärkeä tarina omasta kehityksestä.

Tämä ristiriita oman perheen ja itsen välillä on lähinnä aikuistumisen kasvukipuja oleva kokemus, joka oman sukupolveni tietyllä osalla on.

En perusta tätä tutkimuksiin vaan tunteisiin, joten kirjoittamaani tulee suhtautua ennen kaikkea kaunokirjallisena keinona. Satun vain törmäämään tähän jaettuun kokemukseen vähän väliä keskustellessani samanlaisista taustoista tulevien tuttujen kanssa. Moni kotoa muuttanut on halunnut tai haluaa ottaa niin selvän pesäeron entiseen kuin mahdollista.

Huomaan myös toisenlaisen taipumuksen, joka alkaa kun eristystä on kestänyt jonkin aikaa. Jossain vaiheessa etäisyyttä on saatu tarpeeksi. Mikä ahdistus alla on ollutkaan, se alkaa helpottaa. Perheenjäsenet ovat lopulta vain ihmisiä. Myös itsensä näkee vain ihmisenä.

Maaseudusta puhuvat suurimmalla halveksunnalla usein ne, jotka ovat tulleet itse nuoruudessaan maalta kaupunkiin. Isäni, paljasjalkainen helsinkiläinen, naureskeli jo aikanaan näitä savolaisia, karjalaisia ja hämäläisiä, jotka tulivat suurkaupunkiin ja muuttuivat vuodessa aidoiksi stadilaisiksi, puhetyyleineen ja arvoineen.

Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä se, että nyt nuoret sukupolvet muuttuvat kaupunkilaisiksi jo ennen sinne muuttoaan, vellovat sisäisessä ristiriidassa, jonka massamedia on heihin synnyttänyt. Siinä he kärvistelevät ennen diasporaansa korkeakouluihin.

Kun vuodet kuluivat, tarve erottua edellisistä sukupolvista hälveni minunkin sisältäni. Myöhemmin en hävennyt, mutta tunsin itseäni kohtaan ärtymystä. Kuinka olin kehdannut vaatia, että perheeni pitäisi ymmärtää omia kiinnostuksenkohteitani täydellisesti ja pyöritellyt silmiäni, kun sukulaiset kymmenettä kertaa kysyivät, että mitä teen työkseni.

Sen sijaan olen alkanut miettiä, miltä aikuistuminen monien vanhempien silmissä näyttää. Se voi olla kauhea muutos, jos siihen ei osaa valmistautua. Ovelle ilmestyy vieras ihminen, joka on ottanut naamiokseen tutut kasvot, mutta vaatii samoja asioita kuin se aiemmin niin läheinen: suojaa, ymmärrystä, kaikkia niitä asioita, joita vieraille ihmisille on sosiologiankin mukaan niin vaikeaa antaa.

Vanhempi etsii naamion takaa todisteita tutusta lapsesta, samalla kun vieras kutsuu joulupöydässä kinkkua murhaksi, pilkkaa avioliittoa vanhentuneeksi instituutioksi vaikka vaatii oikeutta siihen kaikille, irvailee mummon uskonnollisuudelle ja saattaa jopa paheksua alkoholin käyttöä, kaikki tietyssä oikeudenmukaisuuden tunnossa.

En sano, etteivätkö nämä huomiot olisi tosia ja perusteltuja argumentteja. Keskustelut ja aiheet eivät myös toistu jokaisessa ruokapöydässä samanlaisina. Mutta kyse ei ole siitä, kuka on oikeassa ja minkä suhteen. Perhesuhteet harvemmin pohjautuvat oikeudenmukaisuuteen, logiikkaan tai totuuteen. Merkitsevämpää on kyky elää ja selviytyä yhdessä, joskus järjettömiin keinoihin tukeutuen.

Sitten tulee tämä vieras, joka opettelee selviytymään ja ajattelemaan itse, ja murskaa kaiken, jonka pohjalta hänet on kasvatettu, tuo tahattomasti ja tahallisesti mielipiteillään ilmi, että hänet on kasvatettu huonosti, kunnes hän on viimein nähnyt valon.

Porvarilliseen perheeseen ulkoa tuleva, kaiken totutun ja turvallisen hajottava vierailija on läpi vuosikymmenien elokuvataiteessa toistuva tematiikka. Elokuvia ovat aiheesta tehneet Pier Paolo Pasolini (Teorema), Takashi Miike (Visitor Q), François Ozon (Water Drops on Burning Rocks, Rainer Werner Fassbinderin näytelmän pohjalta)…

Ylempien yhteiskuntaluokkien tarinaksi metafora muotoutuu taiteilijaluonteiden luokkakriittisyyden lisäksi siksi, että porvarikriittiset elokuvat tehdään, ironista kyllä, porvareille, joille tarina kerrotaan kuin se olisi satu. Yksi osasyy on myös taiteilijoiden haluttomuus tai kyvyttömyys tunnistaa sama ilmiö köyhemmissä perheissä.

Työläisperheissä tämä vierauden kokemus koetaan luonnostaan ilman mystisiä vierailijoita. Heille kokemuksesta ei tarvitse kertoa scifinä, koska se on arkirealismia.

Kun sosiaalisessa mediassa puhutaan kahdesta poliittisesta ääripäästä Suomessa, vaikuttaa käsitykseen liberaalista ääripäästä mielikuva kaupungista voimana, joka repii perheet hajalle. Se ottaa rakkaan lapsen ja palauttaa tämän kotiovelle vierasta kieltä solkkaavana avaruusolentona.

Kun törmään kiihkoilijoiden fantisointiin esimerkiksi suvaitsevaistoksi kutsumiensa ihmisten raiskauksilla ja kuolemalla, huomaan heidän kautta rantain toivovan samaa lapsilleen tai sukulaistensa lapsille. Näistä kun todennäköisesti tulee liberaalimpeja kuin heistä itsestään. Tai on jo tullut. Kenties on niin, että öykkäreillä on ylivertaisiksi kuvittelemansa kyvyt omien lastensa kasvattamisessa, eivätkä he usko näistä koskaan tulevan ”vieraita”.