Tag: rikosfiktio

Fargon ensimmäinen kausi

Fargon ensimmäinen kausi

Suklaapatukalta vaadittu nautinto kestää viisi minuuttia. 10 jakson mittaisen televisiotuotantokauden taas on täytettävä tyydyttävällä tavalla noin 8–10 tuntia.

Nuorempana ajattelin, ettei taiteella ja viihteellä ole pohjimmiltaan eroa. En välittänyt katsojan odotuksista. Kuvittelin olevani objektiivinen.

Taiteen ja viihteen tehtävät ovat vastaanottajissa erilaiset. Viihteeltä toivotaan, ettei se edistä kokijaansa ihmisenä, taiteelta toivotaan jotain henkisesti korvaamatonta.

Sama teos voi olla yhdelle viihdettä ja toiselle taidetta. On kuitenkin löydettävissä teoksia, jotka ovat kumpaakin ja teoksia, jotka ovat selvästi vain toista.

Niin kutsuttu laatutelevisio yrittää tavoittaa kummankin puolen. Se on midcult-taidetta. Olemalla silkkaa roskaa paremmin tehtyä se kehuu katsojaansa älykkyydestä, vaikka ei mullista kenenkään ajattelua.

Laatutelkkari ei ole suklaapatukka vaan Mozart-kuula. Pohjimmiltaan se on edelleen suklaata mutta ympärillä on hienouden aromi.

Lester Nygaard (Martin Freeman) on nössö vakuutusvirkailija Bemidjin pikkukaupungissa, Minnesotassa, film noirin antisankari, joka väärän henkilön kohdattuaan ajautuu pahoille teille.

Väärä henkilö on Lorne Malvo (Billy Bob Thornton), sadistinen palkkatappaja, joka on juuri möhlinyt erään tappokeikan. Lesterin sattumalta sairaalassa kohdattuaan Malvo päästää päiviltä tämän suurimman vihamiehen, Sam Hessin. Kaikki hetken mielijohteesta.

Murhasta seuraa paljon pahaa. Hess on Pohjois-Dakotassa sijaitsevan Fargon kaupungin rikollissyndikaatin palkkalistoilla oleva mies. Gangsterit laittavat kaksi palkkamurhaajaa, Mr. Numbersin (Adam Goldberg) ja Mr. Wrenchin (Russell Harvard), hoitamaan tekijän päiviltä.

Bemidjin poliisilaitoksen tunari päällikkö Bill Oswalt (Bill Odenkirk) ja hänen huippulahjakas apulaissheriffinsä Molly Solverson (Allison Tolman) yrittävät siivota sotkun. Duluthin kaupungin poliisikonstaapeli Gus Grimly (Colin Hanks) on vuorostaan ainoa, jolla on Lorne Malvosta näköhavainto pian murhan jälkeen.

Tarina sinkoutuu eteenpäin vauhdilla. Siinä on monta käännöstä, hymyilyttävää vitsiä ja jännittävää hetkeä.

Valitettavasti siinä on myös suoraan Quentin Tarantinolta apinoitua väkivaltaa ja replikointia, mikä vakuuttaa minut entistä enemmän siitä, että Tarantinon vaikutus yhdysvaltalaisissa viihteentekijöissä on ollut voittopuolisesti negatiivinen.

Ei Tarantino tietty väkivaltaa ole keksinyt (vain jalostanut); eikä sitä kuinka korostunut rooli sillä on yhdysvaltalaisessa viihteessä, siis nimenomaan viihteessä. Tämä monissa sarjoissa ja elokuvissa nykyään ohimennen tapahtuva teurastaminen hiukan oksettaa minua.

Ihmishenki ei paina juuri mitään, mikä on häiritsevä viesti, eikä olankohautukseen riitä se, että kyse on fantasiasta, koska juuri fantasia on ahdistavaa jos jokin, ei realismi, sillä fantasia synnyttää unelmia tavallista elämää enemmän.

Kuten moni merkkisarja, Fargo onnistuu paremmin komiikassa, kauniissa kuvauksessa ja näyttelijäsuorituksissa kuin taiteellisissa ratkaisuissaan.

Noah Hawleyn kirjoittamien hahmojen ”filosofia” tuntuu muun vauhdikkaan mellastuksen keskellä kömpelöltä ja sarjan tuottaneiden Coen-veljesten elokuvia tahattomasti parodioivalta best of -kokoelmalta.

Erityisen koomista on, että jokaiselle hahmolle on annettu mahdollisuus pitää pieni merkityksellinen monologi. Sivuhahmojen tapauksessa tämä tarkoittaa samaa kuin punainen paita Star Trekissä.

Tosin Coenien hengen tavoittamisessa on jotenkin onnistuttu, sillä katselukumppanini, joka ei ole (omasta näkökulmastani) juuri perehtynyt elokuvaan taiteenlajina, sanoi toista tuotantokautta aloittaessamme sarjan tuovan jatkuvasti mieleen Big Lebowskin. Hän ei tiennyt sarjan kytköksistä elokuvaan.

*

Kirjoittaessani laatutelevision käsitteestä mainitsin monen sarjan olevan tarpeettoman raaka ja lapsellinen. Fargossa julmuutta kerrostetaan kunnolla.

Ensimmäinen kausi on menettää otteensa, kun Lorne Malvo tekee Yhdysvaltain historian pahimpiin kuuluvan joukkoampumisen. Asialla ei ole sarjan maailmassa juuri mitään seurauksia, vaikka todellisuudessa sitä seuraisi mittakaavaltaan järisyttävä ajojahti. Sen sijaan tapahtunutta kohdellaan vitsinä; sen todistaneet FBI-agentit laitetaan rangaistuksena tehottomuudestaan sisätöihin arkistoon.

Väkivalta tapahtuu kuplassa, spektaakkelina jolla ei ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Ratkaisu on täysi lässähdys, jännittävän vastakohta. Sarja nousee jaloilleen vielä Malvon sekoilun jälkeen, mutta vahinko on jo tapahtunut. Joukkoteurastuksen jälkeen tuleva on löysempää kuin sitä edeltänyt. On kuin tuotantokaudella olisi kaksi loppua.

Malvoa alkaa inhota, eikä siksi että tämä on ”filosofisesti paha”. Hahmo on kirjoitettu niin rasittavaksi übermenschiksi, että tarinan saumat ratkeilevat.

Billy Bob Thornton on hyvä roolissaan, mutta hänellä ei ole kiitollinen rooli esiintyä heikompana Anton Chigurh -kopiona. Malvolla vihjataan olevan yli-inhimillinen kyky tuoda kanssaihmisissään huonoimmat piirteet esiin. Toisaalta hän on vain huonoja vitsejä ja paskoja juttuja veistelevä Tarantino-hahmo.

Kiinnostavampi materiaali on varattu Martin Freemanille ja Allison Tolmanille.

Mielijohteesta vaimonsa tappava Lester Nygaard on kauden kahdesta isosta antagonistista kiinnostavampi. Työssään surkea vakuutusasiamies herättää katsojan sympatiat, kunnes löytää hirviön sisältään. Hän pyörii eläimenä ansakuopassa ja aiheuttaa välillisesti monien muiden ihmisten kuoleman.

Freemanin roolisuoritus on erinomainen. Olen alkanut pitää häntä yhtenä tämän hetken taitavimmista miesnäyttelijöistä. Freeman onnistuu välittämään tappajan itsestään löytävän Lesterin epävarmuuden niin pienillä eleillä kuin lavealla huumorilla. Vaikka Lester muuttuu ovelammaksi, pohjimmiltaan hän pysyy epätoivoisesti tietään ulos labyrintista etsivänä idioottina.

Parasta kaudessa on Allison Tolman. Hän on ihastuttavan naturalistinen ja hienovarainen roolissa, jossa on liian helppoa olla yksitotinen. Molly Solverson on hyvä poliisi, hyvä ihminen, hyvä rikosten ratkoja.

Fargossa kiinnostavinta on, että Molly osaa muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta päätellä lähes välittömästi, mistä rikosten sarjassa on kyse. Hänen suurimmat esteensä maaliin pääsemiseksi ovat poliisikollegoiden tunarointi ja poliisilaitoksen patriarkaalinen jäykkyys, eivät rikolliset.

Molly Solversonin hyvyys on kaksijakoista. Se estää sarjaa muuttumasta pelkäksi lapselliseksi pop-nihilismiksi, toisaalta korostaa sen huonoimpia puolia. Hän on suvereeniudessaan antiteesi pahuudessaan piehtaroivalle Lorne Malvolle.

Fargon ensimmäinen kausi läpäisee suklaapatukkatestin olemalla enemmän viihdettä kuin taidetta, onneksi. Minulla oli sitä katsoessa suurimman osan ajasta viihtyisä olla.

Jatko ei kestä. Olen katsonut myös toisen kauden. Se on selvästi edellistä huonompi. Väkivalta on enää halpa sirkustemppu. Ruumiita kertyy jatkuvasti, spektaakkeli seuraa toistaan.

The Wiren ensimmäisen kauden jälkeen

The Wiren ensimmäisen kauden jälkeen

Kirjoitin aiemmin, että ”The Wire lienee syystäkin klassikko”. Sanamuotoni oli epäilevä, koska en osaa sanoa. Olen katsonut jaksoja sieltä ja täältä. Katsoin vasta jokin aika sitten ensimmäisen tuotantokauden putkeen.

Eeppinen fiktio kärsii ylipsykologisoinnista. Se tarkoittaa, että hahmojen kiinnostavuus riittää jonkin aikaa, kun heitä esitellään ja heistä paljastetaan asioita. Sitten heidän luonteensa ovat kiveen hakattuja, radikaalit muutokset tuntuvat tyylivirheiltä.

Tässä vaiheessa heidän ominaisuuksiinsa pitää olla kiintynyt, koska uutuudenviehätys karisee nopeasti. Kyse on enää tutuksi tulleen katsomisesta, toiston odottamisesta ja varioinnista.

En kiistä hahmovetoisen draaman hienoutta parhaimmillaan, mutta en ”kiinny hahmoihin”, vaikka olen kiinnostunut siitä, mitä he tekevät.

Psykologia riittää kuitenkin vain hetken, aivan kuin elämässä, jossa muiden ihmisten luonteet pysyvät kiinnostavina vain sen myötä miten lukuisat yksityiskohdat suodattuvat heidän luonteidensa prismasta. Perusluonteet muuttuvat hitaasti ajan kanssa tai suurien elämänmuutosten myötä.

Se on kiinnostavaa elämässä, ei niinkään fiktiossa, koska fiktio tiivistää aikaa. Jatkuvia elämän suuntaa muuttavia tapahtumia ei voi ahtaa realismia tavoittelevaan poliisisarjaan, vaikka se palvelisi hahmojen luonnollista kehitystä. Silloin tapahtuu liikaa ja katsoja vieraantuu.

Katseeni harhautuu muualle. The Wiren tapauksessa, koska teos ei ole audiovisuaalisesti kiinnostava, kiinnitän mieluummin huomioni teemoihin, jotka ovat tuttuja David Simonin aiemmista (kirjallisista) töistä:

Alamaailma ja poliisi ovat rinnakkaisia organisaatioita, lain palvelun takana on itsekkyyttä, karmeiden rikosten takana voi olla epäitsekkyys, Baltimoren kaupunki ja monikulttuurinen yhdysvaltalainen yhteiskunta rakentuu demokraattisten ihanteiden vastaisesti, raha jauhaa kaiken tomuksi.

”Kuin Dostojevskia!” kuuluu toistettu kehu. Mutta mitä sitten? Katsoa tuotantokausi The Wirea kestää omalla lukutahdillani kauemmin kuin lukea Rikos ja rangaistus. Sarjan väistämättömäksi eduksi laskettakoon se, että se puhuu nykyajasta. Mutta kumpi on lähempänä suomalaista mielenlaatuani?

Toisen kauden alue ja aihe, satama ja sen duunarit, on kiinnostavampi kuin edellisen tuotantokauden gangstamaailma. En silti päässyt toista jaksoa pidemmälle, koska olin katsonut liikaa. Palaan toiseen kauteen tulevaisuudessa, kun jaksan.