Avainsana: rock

2019 kesäkuun musiikkia

2019 kesäkuun musiikkia

Tässä kuussa kuuntelin monenlaista musiikkia jalkapallopelien katsomisen välissä, mutta vain harva jäi tarkempaan kuunteluun. Kuvassa Old And New Dreams.

  • Old And New Dreams: Lonely Woman 12:18
  • Jute Gyte: The Central Fires of Secret Memory 10:14
  • Three 6 Magia: Gette’m Crunk 4:24
  • Fad Gadget: State of the Nation 3:48
  • Otoboke Beaver: Don’t Light My Fire 2:16
  • Patti Smith: Distant Fingers 4:19
  • Karen Marks: Cold Café 3:03
  • Rosita Luu: Pyramidin huipulla 4:11
Miten lauluni syntyvät?

Miten lauluni syntyvät?

Miten lauluni syntyvät? (2017) on Eetu Kauppisen toimittama esseekokoelma, jossa yhdeksän suomalaista populaarimuusikkoa kertovat vastauksensa otsikon kysymykseen. Mukana ovat Asa, Chisu, Iisa, Jouni Hynynen, Samae Koskinen, Jarkko Martikainen, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja A. W. Yrjänä.

Sisältö on kevyttä välipalalukemistoa. Kirjassa on 243 väljään ladottua sivua, jotka lukee yhdeltä istumalta.

Valikoimassa on haluttu mitä ilmeisemmin välttää liian vanhoja valintoja, vaikka muusikot kuuluvat suomalaisen musiikin raskaaseen sarjaan: he kaikki ovat niin sanottuja tv:stä tuttuja ja pystyvät elättämään itsensä musiikillaan.

Joka tapauksessa esimerkiksi Hectoria, Kauko Röyhkää tai Ismo Alankoa ei joukosta löydy, mutta heidän vaikutuksensa tuntuu. En laskenut, mutta epäilen Alangon tai hänen yhtyeidensä olleen kirjassa selvästi useimmin mainittu esikuva.

Kyse on tietyn ikäpolven tekijöistä, suomalaisen rockin ja ennen kaikkea rock-lyriikan kolmannesta sukupolvesta. Jälkeen Alangon, ennen Haloo Helsinkiä, voisi joku sanoa. Tässä valossa yllättävintä on Paula Vesalan puuttuminen kirjasta.

Huolimatta rajauksista ajallinen hajonta on laajaa. Joukon konkari on Yrjänä, jonka CMX-yhtyeen Johannes Kastaja -EP ilmestyi 1987. Chisu taas on joukosta vähiten aikaa julkisuudessa viettänyt, vaikka ei nuorin. Hänen debyyttialbuminsa Alkovi ilmestyi 2008 eli kirjoittajien vanhimman ja uusimman esikoislevyn välillä on yli 20 vuotta.

Omistan tai olen omistanut levyjä seitsemältä kirjassa haastatellulta henkilöltä ja kahden jäljelle jääneenkin (Uusivirta ja Vilkkumaa) tuotantoon olen tutustunut jossain määrin kuunteluiden kautta.

Koska kirjassa kuullaan yhdeksää eri ääntä, on tekstit ihan luonnollista lajitella henkilökohtaiseen olennaisuusjärjestykseen. Selkeimpinä ja parhaina teoksen rakentamiseen liittyvinä kirjoituksina pidän Chisun, Iisan ja Jarkko Martikaisen tuotoksia.

Se saattaa johtua siitä, että arvostan heidän tekemiään levyjä kaikissa kokoelmassa esiintyneistä tätä nykyä eniten ja kuuntelen joitain niistä edelleen mielikseni (Kun valaistun ja Polaris; Puutarhatrilogia ja Soita mulle; 1990–92 ja Rakkaus).

Joka tapauksessa he eivät tee kirjoituksistaan yksin elämäkertoja vaan kietovat omakohtaisuuden analyysiin. Chisu kertoo työskentelymetodistaan. Martikainen käy lyhyesti läpi inspiraationsa konkreettiset lähteet. Iisa kertoo siitä, millaista on olla pop-työläinen.

*

Kirja keskittyy rockiin. Vain Chisu ja Iisa saavat edustaa poppia, Asa on pakollinen mukaan haalittu räppäri, joita olisi saanut olla kirjassa enemmänkin – Asalla vain sattuu olemaan erityisesti rock-piireissä maine korostetun kirjallisena räppärinä, ja kaipa Palefacella oli kiireitä.

Olisin kaivannut kirjaan edes muutamaa henkilöä, jotka eivät ole kokopäiväisiä muusikoita tai koko kansan suosikkeja ja siksi luikuttele kirjassa eniten toistuvaa ”laulujen tekeminen on kovaa työtä” -litaniaa, jossa oikeaa riviä voidaan odottaa jopa kymmenen vuotta. Koska SKS:n tehtävä on puhua rikkaan suomen kielen puolesta, olisi vaihtoehtoinen näkökulma ollut suotavaa aikakapselointia.

Samasta sukupolvesta olisi helposti löytynyt niin Mika Rättöä, Ville Leinosta, Risto Ylihärsilää kuin Joose Keskitaloa, joilla olisi varmasti ollut poikkeuksellista sanottavaa inspiraatiosta, tuotteliaisuudesta ja estetiikasta. Puhumattakaan oikeasta undergroundista virallisesti hyväksytyn indien ulkopuolella.

Nyt pääosassa on ammatti ja epämääräinen Vain elämää -mystiikka, joka on monien muusikoiden helmasynti. Sanaa ”mielikuvitus” ei käytetä. Sen tilalla on sen korkeakulttuurilta kalskahtava sisar ”luovuus”. Oma erinomaisuus alkaa vähän itkettää, mutta samalla ollaan kiitollisia. Mietin aina sellaista lukiessa, että kenelle kaikki ovat niin kiitollisia, mutta en keksi koskaan ketään.

Vain Iisa ja Asa välttävät ansan. Iisa kertoo tehneensä laulujen sanat joka ikiseen hänelle lähetetyistä muiden artistien demoista eli siis yksinkertaisesti ahkeroineen sanoja urakkapohjalta. Asa taas kertoo sessioista, joista jää tuosta noin ylitse vaikka kuinka paljon musiikkia. Nämä kaksi saavat pohtimaan, että mikä siinä tekemisessä lopulta on niin taivaallisen vaikeaa.

Olavi Uusivirta kertoo Riku Mattilan esitelleen Ismo Alangon levylleen tekemää 80 demon listaa. Tämä esitetään ihanteena, vaikka Alangon levyt ovat olleet jo vuodesta toiseen keskinkertaisia. En voi myös olla ajattelematta, että miten tällaisesta määrästä todella voidaan tehdä mielekästä seulontaa ilman pientä esteettisen teeskentelyn vivahdetta. Musiikki korotetaan itseisarvon tasolle, niin kuin toisaalta koko käsite ”lauluntekijyys”. Näin kirjoittaa Chisu:

Asiat, joista en usko koskaan kirjoittamisessa luopuvani, ovat omaan keskiööni sukeltaminen ja itseni muistuttaminen siitä, että laulunkirjoittamisen pitää olla vakavimmillaankin rehellistä, luovaa ja voimauttavaa leikkiä. Sillä se on jotain, mitä saan tehdä. Olen niin kiitollinen, että olen löytänyt elämässäni jonkin itselleni tärkeän ja arvokkaan tuntuisen tehtävän.

Pidän tätä kovin vieraannuttavana, siis tekijänä, en kokijana, koska pidän Chisun musiikista. Asiat, jotka koen toisin: Vaikka tunteiden kuulostelu on tärkeää, omaan keskiöön sukeltaminen ei ole mielestäni toivottavaa. Kirjoittaminen ei ole rehellistä. Kirjoittaminen on aniharvoin luovaa.

Toisaalta pystyn ymmärtämään, mitä Chisu ajaa takaa, vaikka en ole samaa mieltä. Aivan oma lukunsa on A. W. Yrjänä:

On vale, että joku tekisi laulun. Totta on, että laulu tekee meitä. Mutta jotain me laulun orjat olemme valinneet: käsityön perinteen, taiteen. Taide, ars, kyky, neuvo, toimi. Se on samaanin hommaa. Tuoda viestejä manalta. Olla sekopäisyydellään hommissa. Se on ihanaa. Se on kamalaa. Se on velvollisuus. Siunaus ja kirous. Mutta vielä enemmän: se on maa, jossa valehtelija tuhoutuu. Mainosten laatija imeytyy helvettiin. Kaunistelija jähmettyy patsaaksi.

Tähän en edes osaa sanoa mitään, koska tämä on aatteellisesti, esteettisesti ja asenteellisesti niin täysin päinvastainen näkemys taiteesta kuin omani. Samasta syystä vältän. Kirjoittamasta dramaattisuuden vuoksi. Puolikkaita virkkeitä. Onkohan Yrjänä koskaan kuunnellut Beatle Barkersia, kun kerran viestit manalta otettiin puheeksi?

Yrjänän sanoista mieleeni jää lähinnä kuinka pitkälle luomisprosessia voi ajatella sen kuitenkaan välittymättä lopputuloksessa. Yrjänä on ollut oivaltava pop-lyyrikko ja karismaattinen esiintyjä, mutta hän on umpisurkea runoilija ja hänen päiväkirjojensa ja tämän esseen perusteella en voi sietää häntä prosaistina.

*

Koska julkaisija on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja kirjan nimi on mitä on, keskiössä ovat nimenomaisesti laulut eli sanat, suomalaiset sanat, joten en nyt mukise musiikillisten huomioiden ja englanniksi esiintyvien muusikoiden puutteesta.

Kirjaa on silti vaikeaa suositella kenellekään, joka oikeasti haluaa tietää jotain suomalaisen lyriikan tekemisestä. Kaikki on ihanaa inspiraatiota, sanojen mekaniikka jää utuiseksi ja harmillisesti vaille analyysia. Miksi taiteilijat välttävät omien teostensa todellista purkamista silloinkin, kun siihen olisi lupa?

Pakko vatkaa

Pakko vatkaa

Jukka Lindforsin toimittama Pakko vatkaa (2006) tuli vastaan muutama viikko sitten paikalliskirjastoni musiikkikirjahyllyllä. Selasin sitä hajamielisesti pari kertaa, mutta jätin sen nojailemaan muihin niteisiin. Noin viikko tai puolitoista sitten rohkaistuin lopulta poimimaan sen matkaan.

Aavistelin lukevani pääasiassa innotonta ja ylisanoihin hädissään tukeutuvaa kritiikinlässytystä, joka on tällä haavaa normi. Onneksi otin riskin. Teoksessa on kattava otanta suomalaista popmusiikkikirjoittelua heikosta hienoon.

Aiheet vaihtelevat tangosta acid houseen. Kirjoittajien kaarti on lähes yhtä värikäs: kirjailijoita, filosofeja, toimittajia, muusikkoja, muiden taidealojen ammattilaisia. Juttutyypit vaihtelevat haastatteluista esseisiin, pikku-uutisista arvioihin. Tekstejä on kovien kansien välissä 80, sivuja noin 530.

Oli hienoa huomata, että Suomessa on ollut iso määrä kiinnostavia popmusiikista kirjoittaneita ihmisiä, joista en ollut kuullut aiemmin. Esimerkiksi Roo Ketvelin proosarunoutta muistuttava kritiikki oli minulle tuntematonta, vaikka oli takavuosikymmeninä kulttimaineessa.

Kirja on jaettu osastoihin. Kronologisesti matka taittuu vuorostaan kirjailijaintellektuellien havainnoista (Olavi Paavolainen, Elmer Diktonius) popin ja klassisen välisen kulttuurisodan kautta MC Taakibörstaan. Asenteet ovat muuttuneet kirjan kattaman yli 70 vuoden aikana isosti. Erityisen huomattavia ovat musiikkitieteilijä Kari Rydmanin Kevyen musiikin ylistys (1964)  ja Ilpo Saastamoisen Ei oppi ojaan kaada (1970), joka on muodoltaan pamflettimainen julistus valtiojohtoisen pop- & jazzopiston luomiseksi.

Journalistina arvostan osuvaa kieltä. Siksi nautittavimpia ovat lehtiin tehdyt pitkät artikkelit. Eeva-Kaarina Arosen kirjoitus Reijo Taipaleesta, Tangon rehti ruhtinas (1992), on tarkkanäköisen human interest -jutun perikuva. Samoin Antero Mukan tekemä Souvareiden fanikulttuuria käsittelevä Pitkä souvi parketilla (1998) on ilahduttava kurkistus iskelmän arkitodellisuuteen. Markku Salon (ei asianajajan tai muotoilijan) camp-ironinen lyttäys Tapani Kansan yrityksestä laajentaa Heikki Sarmannon säestyksellä repertuaariaan laulelmaan, Tapanin päivä (1985), on taas lähes hysteeristä luettavaa:

Kansan suitset alkavat lipsua lupaavasti käsistä. Hän alkaa pikkuhiljaa – Mutapainin ystävät -televisiosarjaa lainataksemme – investoida mimiikkaan ja gestiikkaan. Helismaalaista rallia muistuttavassa kappaleessa ’Iso mies’ yleisö pannaan kerralla hälytysvalmiuteen ja elävän taiteen todistajaksi: Kansa heittää koko virtuoosisuutensa peliin ja ottaa sekunnin murto-osassa rempseät instant-jätkäpojat, surrealistista elämänmyönteisyyttä sykkivän hahmon joka peittoaa Tauno Palonkin tappavimmat agronomirevittelyt, työntää käden taskuun ja viheltää yhden säkeistön. Nopea tähystys säestäjän kasvoihin ei paljasta toteuttaako solisti nyt omia vai säveltäjän apollonisia ihanteita: klaviatuurin vaiheilla keinahtelee tuttuun tapaan Sarmannon hallittu tabula rasa.

Lindforsin lupaus alkusanoissaan paljastuu todeksi: Nautittavin lukemisto ei aina käsittele asioita, jotka kokee läheisimmiksi. Niinpä itselleni tärkeistä punkista ja konemusiikista ei sanota mitään kiinnostavaa. Joskin iskelmä on myös iso juttu minulle.

Erikoista tai sitten ei on, ettei muusikoilla itsellään ole paljoa sanottavaa. Sanoittajana arvostamani Dave Lindholm paljastuu tomppeliksi kokoelman avaavassa massiivisessa Waldemar Walleniuksen haastattelussa Se Juttu (1976). Silmien eteen rävähtää valitettavan tosi havainto, jonka mukaan viihdetaiteilijoilta kannattaa kysyä viimeiseksi yhteiskunnallisista kysymyksistä, paitsi jos haluaa huvittaa itseään posetiiviapinan tanssilla.

Hatchet jobit ansaitsevat erillishuomion, koska ne ovat erityisen herkullisia. Jyrki Hämäläinen kirjoittaa London Callingissa (1965) Suosikkiin saarivaltakunnan klubeista kuin viettäisi jatkuvaa jet set -elämää suuren maailman julkkisten bestiksenä. Pistää siis joukkoon omiaan. Hämäläinen on näkökulmasta riippuen joko yksi kokoelman huonoimmista tai viihdyttävällä tavalla hulluimmista kirjoittajista. Myöhemmin kirjassa Jake Nyman lyttää tekstissään Danny ja Jyrki ne yhteen soppii (1999) Hämäläisen muunnellut totuudet. Kyse on Dannyn koko uran kattavan CD-boksin arvostelusta, josta tulee Nymanin käsittelyssä kritiikki Hämäläisen boksin kylkiäisiksi rustaamista saatesanoista. Hämäläisen ja Nymanin taidonnäytteillä on ikäeroa yli 30 vuotta,  mutta ne täydentävät toisiaan erinomaisesti.

Ajattelin lukiessani laajemmin suomalaista musiikkikirjoittamista ja omaa suhdettani siihen. Popkritiikki oli kirjallisuuden laji, joka sai minut haaveilemaan kirjoittamisesta ammattina. En koskaan ollut hyvä kirjoittamaan popista, joten ryhdyin elokuvakriitikoksi. Olen hyvä kirjoittamaan elokuvista, minulla on niistä muutakin kuin puhki kulunutta sanottavaa.

Pop on mielenkiintoista, mutta väitteestä löytyy suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä vähän todisteita, satunnaisia yhteiskunnallisia navankaiveluita lukuun ottamatta. Eikä lehdissä ole enää tilaa tai halua tehdä pitkiä juttuja.

Myös varsinaisten musiikkilehtien sisällysluettelot eivät loista kunnianhimollaan. Soundissa älykäs kirjallisuus ei ole ollut juttu enää vuosiin. Rumbassa kutsutaan pakinamittaista hupailua esseeksi. Suomessa merkittävin popjournalismia tekevä aikakauslehti saattaa olla näiden kehäraakkien sijasta Image.

Joku voi ehdottaa sanomalehtien puolelta Nytiä uudeksi kruununprinsessaksi. Itse en osaa pitää yhdysvaltalaisissa ison rahan tuotteissa olevia minimaalisia epäkohtia ja kolmekymppisten lapsuuden suosikkimeemejä käsittelevää kolossaalista hipsteriblogia kattavana esimerkkinä laadukkaasta poplehdestä.

Nuorgam oli viimeinen lehti, jossa täydellä höyryllä ryskivä kunnianhimoinen populaarimusiikista kirjoittaminen oli mahdollista. Nuorgam oli toisaalta itse oma kuoliniskunsa musiikkijournalismille. Rakkaudesta lajiin syntynyt projekti piti lopettaa ajoissa ennen kuin se homehtuisi pystyyn, mutta samalla se tuhosi mahdollisuuden mielekkäälle jatkolle. Kertynyttä hyvää ei käytetty mihinkään kokoavaan yhtä tuhannen kappaleen zineä lukuun ottamatta. Kaikki joeksi kokoontuneet pienet virrat valuivat mediamereen.

Jotta totuus ei nostalgiassa velloessa unohtuisi: Nuorgam ei ollut toteutettu niin luovasti kuin olisi voinut toivoa. Aiheissa oli vaihtelua, mutta lehden nettisivuja hyödynnettiin tekstin taitossa tavanomaisesti. Sivustolla myös oli ja on edelleen turhauttavaa navigoida.

Journalismi, esseismi, on kirjallisuutta. Sen Pakko vatkaa tuo esille parhaiten. Blogi- ja nettilehti-ilmaisu, niin luonnollista kuin onkin, on kalvanut minua aina, koska joudun luettavuuden takia jättämään jokaista uutta kappaletta varten yhden tyhjän rivin sen sijaan, että vaihtaisin riviä ja sisentäisin kappaleen alkua, kuten tekisin printissä.

Tämä typogafinen muutos saa minut ajattelemaan tekstin piirteitä radikaalisti eri tavalla; kappaleet leijuvat liikaa omassa avaruudessaan, kokonaisuutta on vaikea ajatella kirjallisuutena. Taitto lehteä tai kirjaa varten antaa silmissäni tekstille luontevamman rytmin ilman korostettuja katkoksia.

Nuorgamissa oli sama ongelma, jota ajan mittaan mukaan hiipinyt kaavamaisuus korosti. Muutamaa pitkää ja perinpohjaista artikkelia lukuun ottamatta en koskaan päässyt eroon tunteesta, että luin leikkaa-ja-liimaa-periaatteella koottuja blogikirjoituksia kirjoittajien sen hetkisistä fiiliksistä. Mielestäni laatu ei ole paras mahdollinen, jos journalismi lähestyy sitä, mitä teen nyt.

Litku

Litku

Pidän todella paljon Litku Klemetin musiikista. En ole ainoa. Kävin taannoin katsomassa hänen ja Tuntematon Numero -bändin keikkaa, lämmittelijänä mitäänsanomaton Lokit. Tupa oli täynnä. Ahtaudesta huolimatta nautin olostani, pääesiintyjä oli juuri niin antaumuksella mukana kuin olin toivonut.

Sanna Klemetti on Litku-roolissaan luonut poppia, jonka leviäminen Internetissä tuntuu samalta kuin mielikuvitusta kiehtoneiden viiden tähden arvioiden löytäminen musiikkilehdistä teinivuosina. On kuin löytäisi oman jalokiven, vaikka tietää saman tiedon olevan tuhansien saatavilla.

Artistista tulee vaihtoehtomusiikin tähti, kun keikoista leviää hurjia huhuja. Ensimmäinen iskelmää, garage rockia ja indie popia yhdistelevä levy ei räjäytä pankkia, mutta saa tarpeeksi kriittistä huomiota. Soundi tekee Litkusta vuoden tulokkaan, vaikka muusikko on julkaissut progressiivista rockia jo vuosia aiemmin. Soolonsa hän alustaa julkaisemalla singlen, josta tulee kulttihitti. Kokopitkän ainoa fyysinen kopio tulee ulos puolen tunnin mittaisena c-kasettina. Musiikkivideot ovat kotikutoisia kollaaseja tai taltiointeja laulajasta säestämässä itseään balalaikalla nurmikolla tai metsän keskellä.

En ole pitkään aikaan kuunnellut musiikkia niin mielelläni kuin kuuntelin Klemetin ja Tuntematon Numero -yhtyeen Horror ’15 -levyä: kuuntelin sitä niin silmät kiinni sängyllä maaten kuin lukemisen taustalla, kaupungilla, lenkillä, matkoilla.

Pelottava sana on sanottava. Jokin Litkussa on aitoa. Ja välitöntä. Kuin olisin hetkeksi unohtanut, miltä suomalaisessa popissa sellainen voi tuntua, kun normiksi on tullut mitättömyyksien tuotteistaminen televisio-ohjelmien ja loputtomien toisten levyillä tapahtuvien vierailuiden avulla, joita edes vaihtoehtomuusikot eivät enää kyseenalaista.

Olen miettinyt johtuuko aitouden tuntu siitä, että Sanna Klemetti on saman ikäinen kuin minä, sen verran vanhempi kuin nuorimmat skenen uudistamista himoitsevat popparit, että tarve olla ironinen tai tarpeettoman mystinen on hänelle väsyttävää ja taakse jäänyttä aikaa.

Jotain haurasta Litku-jutussa on. On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.

Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö. Koominen oli Joni Klingin kolumni Rumbassa, joka on esimerkki pop-kritiikkiin liittyvästä ylikirjoittamisesta ja rakastumisesta omaan tulkintaan:

”On myös virkistävää kuulla levy, jolta uupuu herkkien, ahdistuksen kanssa kamppailevien pikkukaupungin poikien rivien välistä pilkottava misogynia tai huumoriin verhottu väkivaltakuvasto.”

Näin Kling kirjoittaa pääkaupunkiseudun ulkopuolisesta rock-skenestä. En ymmärtänyt paljon mitään. Eikä ymmärtänyt jutun Facebookiin laittanut artistikaan.

En myös saanut kiinni toteamuksesta ”ensimmäisen polven siirtolaisten” eli maalta kaupunkiin muuttaneiden tarpeesta löytää jotain yhteistä lähihistoriastaan. Rivien välistä voi lukea asenteen, että maaseutu on Klingille vain yksi versio Impivaarasta.

Olen kuitenkin armelias, koska moni popista kirjoittava syyllistyy joskus läträämiseen, erityisesti kun kolumniin liitetään sana ”essee”. Eikä Klingin teksti ole sentään mikään Jean Ramsayn hengentuote, jota tulkitessa Jacques Derridakin löisi hanskat tiskiin ja lähtisi baariin.

Seuraavaa ei saisi kirjoittaa, mutta teen niin naurettavuuden uhalla. Vakuutan, että tarkoitan kaikkea muuta kuin mitään esineellistävää. Olen hieman ihastunut Litku Klemettiin. Siis Litkuun. En Sannaan, jota en tunne lainkaan.

Enkä tietysti niin kuin ihastutaan läheiseen ystävään, vaan kuten pop-laulajaan ihastutaan, oman tunteensa lapsellisuus myöntäen. Luulen, että jaan myös tämän – teini-iän jälkeen mielestäni pyyhkiytyneen – tunteen joidenkin muiden kanssa. Se vaikuttaa musiikkielämykseen.

Toisaalta haluan kirjoittaa, että ihastuksessa suuri osa on sillä, että hän on upea muusikko, ja niin on mahdotonta tehdä tarkoittamatta Litkun lisäksi Sanna Klemettiä.

Vähemmästäkin alkaa miettiä, milloin hauras raja rikkoutuu ja mitä sitten tapahtuu. Media ihastuu samalla tavalla, mutta se on ohikiitävää. Indie-darling kokee yleensä jo muutaman ensimmäisen levyn aikana suosionsa huipun. Sitten hän laskeutuu vuorelta tekemään juttuaan omalle yleisölleen.

Esimerkiksi Joose Keskitalo voi julkaista uransa hienoimpiin kuuluvan levyn, Julius Caesarin anatomian, eikä pääse millään neljän ensimmäisen studioalbuminsa aikaiseen suosioon. Sen näki myös keikalla, jossa kävin, paikka sama kuin Litkulla. Keskitalon tapauksessa käsiä olisi voinut salin puolivälissä heiluttaa kuin tuulimyllyn lapoja eivätkä ne olisi osuneet kehenkään.

Suosion vakiintuminen todelliselle tasolleen voi olla myös siunaus. Jäljelle jää kuuntelijajoukko, joka on valmis antamaan muusikolle itsestään enemmän, tulee nauttimaan eikä pällistelemään. Koko Klemetin keikan ajan selkäni takana kirkui humalainen nainen, joka halusi kuulla vain Juna Kainuuseen -hitin. Hän ei tiennyt, ettei Tuntematon numero soita artistin soolokappaleita.