Tag: romaani

Runeberg-ehdokkaita

Kirjastossa huomasin tänään jaettavan Runeberg-palkinnon ehdokkaiden shortlistin olevan esillä lukusalissa. Hetken mielijohteesta poimin kolme saatavilla ollutta ehdokasteosta mukaani palautushyllyistä.

Inspiraationa toimi, että luin vastikään loppuun myös shortlistillä olleen Antti Salmisen Mirin (2019). Teos oli pirstaleisessa muodossaan vakuuttava jälkimoderni kertomus sienien vallankumouksesta. Ei aivan yhtä hyvä kuin Lomonosovin moottori (2014), mutta suomalaisen scifi-kirjallisuuden kaavamaisuuden keskellä erityinen tapaus.

Trendi on kohti lyhyempää kirjallista muotoa, mistä pidän itsekin, joten mikäs teoksia mukaan poimiessa. Olen luvannut itselleni lukevani keskimäärin 100+ sivua tekstiä päivässä, joten käytännössä jokainen kirjoista tuli luettua noin vuorokaudessa.

Otin siis mukaani Laura Laakson Mrs. Milkywayn (2019), Maija Muinosen sexdeathbabiesin (2019) ja Malin Kivelän Sydämen, joka on ilmestynyt alun perin ruotsiksi nimellä Hjärtat (2019). Olisin halunnut joukkoon vielä Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille (2019), mutta sen kaikki kopiot olivat lainassa. Aki Salmelan kokoelman luen joskus myöhemmin, kun tekee mieli lukea pienempiä annoksia runoa, Ralf Andtbackan teos jäi liian vajavaisen ruotsini takia ulkopuolelle, Pirkko Saision opus ei jostain syystä kiinnosta minua lainkaan. (Voisi kai sanoa, että pidän varovaisesti Saisiosta kulttuuripersoonana, mutta epäilen, pelkään, etteivät hänen teoksensa ole minua varten.)

Olennaista on, etten tiennyt näistä teoksista ennen lukemista mitään muuta kuin ehdokkuudet ja epämääräiset takakansitekstit. Kivelän romaanista en tiennyt senkään vertaa. Mrs. Milkywayn ja sexdeathbabiesin ymmärsin kokeellisiksi romaaneiksi, joten niiden saatavuus kirjastossa ei suoranaisesti yllättänyt.

Ja kokeellisilla laduilla tosiaan hiihdellään, niin kuin jo longlistin ehdokasasettelu vihjasi. Longlistia ja Helsingin Sanomien palkinnon ehdokaslistaa selaamalla kävi mielessä, että suomeksi julkaistaan kaikenlaista irtiottoja tekevää kirjallisuutta aika tavalla.

Olen miettinyt sellaista yksinkertaistettua mallia, että Suomessa käydään pikavauhdilla lävitse kehitystä, joka suuremmilla kirjallisilla kulttuureilla on ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä.

Kirjallinen kehityksemme on, Markku Eskelisen ajatuksia mukaillakseni, laahannut turvallisesti perässä maailman kehityssuunnista. 2000-luvulla on pienkustantamoiden (ja Internetin) myötä alkanut tapahtua merkittävää avautumista maailmaa kohti. Mainitsen Internetin ennen kaikkea siksi, että ei voida aliarvioida sitä, että omat kirjailijamme ja kuluttajamme saavat viimein käsiinsä myös haluamansa kirjat esikuviltaan ja muoti-ilmiöiltä, jos kielitaitoa vain riittää.

Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on oma Oulipomme. Jaakko Yli-Juonikas kirjoittaa Thomas Pynchonin innoittamana. Leevi Lehto toi kaiken muun lisäksi LANGUAGE-runoa Suomeen. David Foster Wallacen merkitys Miki Liukkoselle on ilmiselvä. Feminismi on edelleen nouseva ilmiö. Kirjallisuutta ilmiöitetään muidenkin kuin Sofi Oksasen ympärille. Autofiktiota on jumalauta kaikkialla. Ja niin edelleen. Tämä ei ole suunnitelmallista. Ennemmin kyse on siitä, että tulppa on revitty irti ja pyörimme viimein samassa viemärissä länsimaiden kanssa. Uusi ilmaisu kiinnostaa kirjoja ostavaa eliittiluokkaa, ja julkaisukanavia löytyy. Joten otamme kiinni sen minkä saamme, tungemme sen tehosekoittimeen ja juomme voimajuoman kerralla. Vaikka elämme jälkimodernissa maailmassa, uskon että moni tutkija ja kirjailija haaveilee voivansa tulevaisuudessa puhua ironiatta suomalaisesta kirjallisuudesta itsenäisenä yksikkönään, joka ei enää laahaa aikalaisistaan jäljessä. Pasila, Porilaisten marssi.

*

”Äiti katsoo Pania sivuun, ja äidin kuiskausäänessä on kaikki se katkera jumalautasaatanaperkele jota ei saa sanoa ääneen mutta jonka voi paiskoa lihanleikkuulaudan lihanuijalla välikyljykseen.

Niin että lopulta äiti näkee vain PikkuBobbyn ja lihamurekkeen ja isän varjon, mutta vain jos katsoo tarkkaan kaukoputkella.

Otaksuin siis, että myös lentoemäntänaisen elämän oli täytynyt olla jotenkin liian täyttä. Tekstejä lukiessani minulle tuli tunne aivan kuin hänen sanojensa sisältö ei jotenkin ihan olisi mahtunut annettuun muotoon, samaan tapaan kuin jos luonnonsuoleen olisi koettanut työntää aivan liian paljon makkaramassaa. Toisaalta jotakin myös roikkui yli, jotakin sopimatonta ja eriparista, mikä oli herättänyt kiinnostukseni jo naisen ensiteksteistä lähtien.

Welcome to this Very Inciting Passion flight over the fucking rainbow. Please fasten your chastity belt and stow your private under the seat in front of you or in the overhead binary poop holes."

Yritän edellisessä lainauksessa hiukan demonstroida WordPressin alkeellisin keinoin, miltä Laura Laakson Mrs. Milkywayn puhujaäänten vaihtuminen tuntuu. Romaani on suomalaisen kirjallisuuden kokeellisen kehityksen summaavia teoksia. Se on usealla tasolla etenevä kertomus kirjoittamisen opettajasta (Laakson nykyinen ammatti), joka tutkii lento-onnettomuudessa kadonneen entisen oppilaansa tekstejä. Oppilas työskenteli lentoemäntänä (Laakson entinen ammatti).

Mrs MilkywayRomaanin pohja on Laakson 2015 ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Tyttö nimeltä Pan, joka muodostaa kerronnan kolmannen tason; Panin kasvutarina on oppilaalta jälkeen jääneiden papereiden joukossa. En ole nähnyt näytelmää, joten en osaa kertoa teosten yhtäläisyyksistä sen kummemmin.

Oppilaan papereissa on myös kliinisiä kuvauksia lento-onnettomuuksista, joiden uhreina luetellaan kymmenittäin maailmanproosan huippunimiä. Yhdistettynä toistuviin seksuaalisuuden kuvauksiin, erityisesti vihreisiin reikäommeltuihin pikkuhousuihin, teos muistuttaa J. G. Ballardin Crashia (1973), jonka maailmaa on saapunut tutkimaan Vladimir Nabokovin Kalvaan hehkun (1962) pakkomielteinen minäkertoja.

Tällainen name-dropping on rasittavaa, tiedän, mutta en voi välttää sitä, sillä myös Mrs. Milkyway harrastaa samaa paitsi kirjaimellisesti myös tyylilajeja yhdistelemällä. Tämä on lukijansa vieraannuttavaa proosaa. Kolmen eri kerronnan tasot vaihtelevat jatkuvasti luoden epäintuitiivisilta tuntuvia mielijohteita.

Tarkoitan: sivuilla kuvattu tuntuu outouttavalta, koska paikoin edes lauseiden rakenteet eivät ole sellaisia, joita kukaan käyttäisi halutessaan tehdä jotain lukijalleen selväksi. Tämä on kokeellisen kirjallisuuden oleellinen ero perinteiseen proosaan. Perinteinen fiktioproosa haluaa tyylistä riippumatta tuoda jotain ilmi, pitää sukulinjan puhtaana. Kokeellinen sen sijaan peittää, sakeuttaa ja mutatoi.

Tietysti tämä on tarkoitus. Laakso ”päähenkilöllään”, lukevalla kirjoittajalla, ja monilla sivuilta esiin nousevilla persoonilla demonstroi mielikuvituksen loikkaa, jonka lukija joutuu ottamaan voidakseen hyväksyä luettavan tekstin äänen sellaisenaan eikä samastumiskohteena, persoonansa jatkeena, jos sellainen loikka nyt edes on mahdollinen.

Kirjoitamme ja luemme yhdessä suuressa jatkumossa, ja siinä rytäkässä kymmenet kanonisoidut kirjailijat höyrystyvät yhdessä liekkipallossa, kun tekniikka pettää.

Tylsästi voisi tietty spekuloida, että kyse on kirjailijan kolmen persoonan keskinäisestä kamppailusta, Laakson nykyminä vs lentoemominä vs lapsuus ja kaiken sen käsitteleminen tuottaa tekstisisällön.

Oliko Mrs. Milkywayta mukava lukea? Eipä juuri. Sillä vaikka teos on paikoin jopa erinomaisesti kirjoitettu, sen luennoiva sävy kyllästyttää minua. Viimeiset 50 sivua olivat puuduttavat ja raskaat. Samoin jatkuvasti loppua kohden eskaloituva kielen ja mielen hajoaminen eräänlaisena ”paljastuksena” on yksi suurimpia kliseeinhokkejani.

Luennoinnilla tarkoitan, että teoksen minähenkilöön kohdistettu psykologinen (toki epäluotettava) peili tuntuu siltä, kuin kirjailija yrittäisi henkilönsä äänellä puhuessaan pinnistää luodakseen maailman, johon lukija voisi uskoa ja tempautua mukaan, jotta koko romaanin kielipeli toimisi (ja kai useaan otteeseen korostettu ”kielen mentävä” aukko vihreissä alushousuissa myös jonkinlaista kielipeliä on…).

En silti usko sanottuun tarpeeksi voidakseni sen jälkeen antautua, koska tekstin kikkailu kulkee liian monen kierteen kautta. Joten silmäilen laiskasti, ajattelen filosofiaa – ja että semmoista tällä erää.

Kun Omppu Martin kirjoittaa kanssani toisin ajattelevassa blogissaan, että romaani ”haastaa ja härnää”, en ymmärrä kuin pintatasolla. Mielestäni mikään teksti ei juurikaan haasta tai härnää. Sehän on kuitenkin vain tekstiä ja ainakin itse olen jo aika paatunut paskiainen.

Mutta näistä kolmesta lukisin tämän mieluiten uusiksi! Sellainen olen, nautin kun kieltäni lävistetään.

*

Malin Kivelä lähtee liikkeelle aivan päinvastaisesta suunnasta. Sydän on suoraviivainen kertomus sydänvikaisen vauvan syntymästä, sitä seuraavasta leikkauksesta ja minämuodossa kuvatusta äidin huolesta, jossa kohtuullisuus ja kasvava epävarmuus valtaavat puhujan mielen.

Siis autofiktiota. Sellaisena teos on hyvin luettava, kevyt ja raskas samaan aikaan – ainakin tässä Laura Jänisniemen suomennoksessa. Kivelän kieli on konstailematonta, lukijan mielenliikkeet ajautuvat puhujan maailmaan. Merkittävimmät kielelliset pelit käydään sen välillä, osaako lukija kyseenalaistaa vaikeassa tilanteessa olevan puhujan epäluotettavana kertojana vai ei.

”Täällä sisällä hiljaisuus on kuin merivettä, unta. Liikkeet kuin veden alla. Vaimennus minun ja muiden välillä. Kuin eläisi japanilaisessa teeseremoniassa. Niin voi ajatella, kun jaksaa ja ehtii. Kävin kerran Japanissa, kävelin kehrätyn sokerin tuoksussa Harajukussa. Matkustin junalla terassiviljemien ja kilpikonnanvihreiden kukkuloiden yli. Ja olimme kylpylässä, onsenissa, kuumassa altaassa katolla, josta näkyi taloja talojen jälkeen ja yötaivas. Mikazuki Hotel. Palmut sen ulkopuolella täynnä led-lamppuja.”

SydänSydän on niin sanotusti kerralla luettu, vaikka sisältää paljon lyhyitä, taitavia tekstijaksoja… ja aavistuksen verran liian runollista-mutta-toteavaa proosaa, jonka lokeroin yliyrittämiseksi.

Taitavasti se myös liikkuu eri tasojen välillä ja kuvaa vain muutamalla vaivattomalla virkkeellä lumista, kylmää Helsinkiä, joka muodostaa tapahtumille näyttämön ja samalla mielentilan.

Kertojan havainnot liikkuvat lähimenneisyydestä kauemmas menneisyyteen, lapsen kotiutumisesta sairauden toteamisen ensimmäisiin päiviin. Lukija huomaa pian, että vauvalle, puhujan kolmannelle pojalle, käy hyvin, mutta tämä ei olekaan kertomuksen pääasia.

Lapsen selviämisen rinnalla selkeämmän janan muodostaa kertojan identiteetti, pelko pysähtymisestä äitiyteen ja ihastuminen sairaalaan ystävälliseen kardiologiin, ainoaan ystävälliseen tuntemattomaan, jolle minähenkilö on kuitenkin vain asiakas monien joukossa.

Samalla, kun kertoja pelkää jämähdystä äitirooliin, hän ironisesti korostaa olleensa omasta tahdostaan vanhempien lastensa ensisijainen huoltaja. Edes aviomies ei saanut hoitaa poikia yksin, vain minähenkilö itse oli tarpeeksi luotettava. Raskausaikana kertoja käy valmentavassa joogassa ja korostaa olleensa kurssin paras, ottaneensa jopa tässä suhteessa kaiken huomioon uuden lapsen kannalta.

Sairauden alkaessa valmistautuminen osoittautuu tyhjäksi. On kuin kertoja jäisi mustaan laatikkoon, jossa on vain ohut tirkistysrako valoon. Mies, vanhemmat lapset, äiti, ystävät, naapurit katoavat kaikki jonnekin. On vain loputtoman samanlaisia päiviä sairaalan lastenosastolla leikkausta odottaessa.

Vaikka lapsen sairaus on vakava asia, on vaikeaa erottaa, kuinka paljon minähenkilön käytöksessä on huolestunutta vanhempaa ja kuinka paljon neuroosia. Kehityskertomuksessa nainen oppii myöntämään itselleen olevansa persoona, joka jää jumiin kaikkeen merkitykselliseltä tuntuvaan, muistoihin, kadottaen sinne osia itsestään.

Tämä, enemmän kuin lapsen paraneminen, on kertomuksen todellinen kliimaksi. Samalla oman heikkouden myöntäminen on sen hyväksymistä, että kaikki maailman huolet raahautuvat mukana ja kasautuvat kertojan raskaaseen sydämeen, niin suorituskeskeiseen, että lukija ihmettelee, miksei se ole jo pysähtynyt. Rivien välistä on luettavissa, että myös muut ihmiset ympärillä ihmettelevät minähenkilön energiaa ja tahtotilaa.

Tätä kirjaa suosittelisin tästä kolmikosta helpoiten hyvää lukukokemusta etsivälle keskivertolukijalle. Se on siis joukon viihdyttävin. Tämä ei ole moite. Ennen kaikkea suosittelisin kirjaa niille miehille, jotka väittävät, etteivät pääse ”naiskokemukseen” sisään tai osaa samastua siihen.

*

Sexdeathbabies on lukemani kolmikon pahis. Aiheena on nuoremman naisen, Biban, lähestyvä kuolema, jota käsitellään tämän äidin, Hettyn, ja kummitädin, Clarissan, ”näkökulmista” – nimet ovat kuin saippuaoopperoista.

Kummitäti on menettänyt ennestään kaikki lapsensa. Samassa auto-onnettomuudessa on kuollut myös aviomies. Hetty taas on yksinhuoltaja, jonka ympäriltä kaikki ovat kuolleet muuten vain, yleensä sairauksiin.

Kirja, fyysinen esine, on painettu sinisellä musteella, joka on levinnyt muutamilla sivuillaan. Jotkut kirjan rivit kulkevat silmin havaittavasti vinoon.

SexdeathbabiesSexdeathbabies on paikoin taitavasti kirjoitettu. Hettyn ja Clarissan äänet vuorottelevat ja välillä sekoittuvat luoden yhdessä kertojaminän käsitteen kyseenalaistavan ”urtextin”, ”urnaisen”, jonka tuottamaa ”puhetta” seurataan. Tapahtumia kommentoi kuolleiden kuoro. Hélène Cixous’n naiskirjoitusta? You bet!

Paikoin romaani tuntuu myös rimanalitukselta. Tarkoittaako kokeellisuus tekstipötköä, jollaisen kuka tahansa ”tajunnanvirran” ensimmäistä kertaa sanakirjasta löytävä lukiolainen saa aikaiseksi?

Pointsit rohkeudesta silti.

Tietty Muinonen on hienostuneempi kuin ilkeilyni perusteella voisi luulla, hän rikkoo enemmän kuin on totuttu samalla, kun oikeasti kertoo myös tarinan. Ei mikään helppo saavutus.

Ja ironiaahan teksti on; sekava solkkaaminen kertoo keskushenkilöiden sietämättömästä keskenkasvuisuudesta, narsistisista ajatuksista, joita he eivät edes osaisi tukahduttaa (ja siten heidän asemastaan uhreina/petoina). Romaanin keskiössä olevat naiset ovat hirviömäisiä yrittäessään niellä kolmannen naisen olemuksen, koko tämän henkilön itseensä. Kuolevan ääni kiistetään. Onko sekin sitten ironiaa, että teksti on paikoin aikamoista Lovecraftia? Yog-Sothoth on muut ihmiset. Vai onko tämä kuitenkin Hélène Cixous’n naiskirjoituksen parodiaa? I’d buy that for a dollar!

Kirjan suomi taantuu usein lapsenkieleksi:

”Kiitos jojo

etukäteen avustanne Teille Teidän Hetty Lutel hengittääkös Biba hengittääkös? Ihan itsekös? Lääh puuh. Ihaa ihahahaaa Biban koulun karnevaalipäivä on ihana päivä. Ja koulupihalla minä saan pukeutua Biban kanssa hevospukuun saan olla samassakankaassa ja samanvetoketjun sulkemana ja hakasten ja Biba on tietenkin pää ja etujalat niin kuin kuuluu olla ja yhdessä Biba ja minä olemme hevonen. Ja meitä silitetään. Ja meille nauretaan. Me kun olemme ihan hassut. Me olemme ihan hassu. Me olemme aivan hassu. Ihan tarkalleen niin kuin me olisimme ihan vain yksi yhtenäinen hassu, ei kahden esittämä yksi pehmeä eläin, ja meitä houkutellaan syömään makupaloja ja välillä hikisenä Biba murrosikäinen sanoo: au vittu kuuma yök onko pakko koko ajan porkkanavitsailla hahaa oh Leokin porkkanavitsailee ja aa hei isäpapparainen ihahahaaa sinäkin siinä ounou onko äitiliinikin jossakin Biba ei muista että minä olen jalat ja pylly hevospuvun sisällä – –”

Teos täyttää ”kokeellisen romaanin” check boxit ”leikittelevästä kielestä”, ja kuten Mrs. Milkywayssa, tyyli on usein vähemmän kiinnostava kuin kirjailija on luultavasti ajatellut.

Tapahtumia on kuitenkin helppo seurata; kirjan ”vaikeus” on näennäistä. Raskaimmaksi käy lähinnä tekstissä käytetty toisto tehokeinona ja yli 200 sivun aikana tajuntaan itsensä poraava lapsekas hokeminen.

Kyse on ruumiista, ruumiiksi tulemisesta, kehon toiminnasta. Nesteet virtaavat ruumiiden sisällä ja ulos eri onkaloista. Clarissan yli 100-vuotias äiti nököttää hoitokodissa ruumiinsa ollen jo vuosia lähtölaskentatilassa. Hetty taas haluaa uuden tyttären vanhan tehdessä kuolemaa ja käy yli 60-vuotiaanakin vielä hedelmöityshoidoissa. Biban syöpä on alkanut rinnoista. Kuolema on leimannut kumpaakin perhettä, eikä sitä ole ainakaan millään järkevällä tavalla käsitelty.

Transgressiivisesta taiteesta ja tabujen rikkomisen historiasta kiinnostuneelle Muinosen romaani ei ehkä ole kovin hurja ryöpytys. Ajattelen visuaalisten taiteiden yleensäkin onnistuvan paremmin shokeeraamisessa kuin kirjallisuuden.

Sarjakuvien puolelta voi vertailuun ottaa Grant Morrisonin, Chris Westonin ja Gary Erskinen The Filthin (2002–03), jossa seikkaillaan myös seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden tutkimattomassa maastossa. Se on tosin selvästi maskuliininen painajainen. Kansikuvaksi sexdeathbabiesiin osuvasti valittu Alma Heikkilän maalaus onnistuu myös jollain tasolla paremmin kuin teksti.

Veikkaan, että tämä teos on lukemistani eniten kiinni Runeberg-palkinnossa, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta (eikä varmasti jää viimeiseksi), kun olen väärässä. Toisinkoinenhan tälle on jo myönnetty.

Ja: Jos Mrs. Milkyway on se, jonka lukisin toiste, ja Sydän se, jota suosittelisin helpoimmin, sexdeathbabies on varmaankin se, jota arvostan näistä kolmesta eniten jo sen vuoksi, mitä se tahtoo lukijalle antaa.

Onnenkissa

Tämä taitaa olla se vuoden 2019 suomalainen romaani, joka on kerännyt rummunpärinän saattelemana vakaasti mainetta ja saanut blogeissa lähes varauksetonta kiitosta. Mahdollisuudet Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon ovat todelliset, vaikka teos voi olla hiukan liian samankaltainen kuin edellisvuonna palkittu Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). [1]

Onnenkissa (2019) on Aino Vähäpesolan debyytti, esseen ja romaanin välillä kulkeva kirja, jossa käsitellään nimeämättömäksi jäävän minähenkilön kokemuksia teemoittain: seksuaalisuus konstruktiona, parisuhteen epätasaisuudet vastuussa ja seksissä, ammatillinen turhautuminen, kun miespuolinen professori ei voi millään tajuta sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa. Rinnalla kulkee runoilija Edith Södergran (1892–1923), jonka elämää tutkimalla käsitellään samalla omaa elämää.

OnnenkissaKaikki kirjallisuudessa ja ennen kaikkea sen tulkinnassa on tunnetta, kertoja toteaa useasti. Olen samaa mieltä. Lukijana etsin kaunokirjallisesta teoksesta johdonmukaisuuksia, mutta tunteen, en argumenttien ehdoilla.

Onnenkissan tapauksessa autofiktion tulkinnallinen mahdollisuus on olemassa, mutta: Edith Södergrania ovat kertojan mukaan tulkinneet miehet, joilla on ollut pakonomainen tarve psykologisoida, nähdä kirjoitusten taustalla aina lihallinen nainen. Tämä lienee tulkittavissa suoraksi varoitukseksi lukijalle.

Samoin seuraava:

Entä osaako ihminen itsekään kuvata totuudellisesti itseään ja omia tunteitaan? Omasta elämästään on helppo kertoa loputtomasti konkreettisia tapahtumia ja höystää niitä elävöittävillä yksityiskohdilla. Oman elämänsä voi ottaa haltuun, siitä voi vapaasti kertoa tarinamuodossa syitä ja seurauksia. Mutta totuus ja identiteetti pakenevat helposti ihmiseltä itseltäänkin. Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimmäinen poseeraamisen areena. Se on turvallinen paikka kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä. – –

Kiinnostuin eniten romaanin osiosta, jota kutsuisin tieteen paradigmoihin havahtumiseksi. Päähenkilö herää huomaamaan akateemisten painotusten merkityksen käytännössä: Koulu ei ole sivistyksellinen opinahjo, jossa haastetaan totuttua, vaan autoritäärinen ja jähmeä. Minähenkilö toteaa pettyneensä yliopistoon.

Voin ymmärtää ja vain huokaista helpotuksesta, etten opiskele, vaikka samat ikävät piirteet hallitsevat toki myös julkista keskustelua – ne ovat osa niitä niin sanottuja kuplia, joista monet ovat yhä näkymättömissä, koska media nostaa esille vain muutamia.

*

Onnenkissassa kysytään paljon oleellisia perusasioita: miksi tämä asia on näin, miksi se ei ole toisin? Romaani tekee selväksi eroavaisuudet minun ja teoksen kuvaaman maailman välillä. Se tekee sen hyvin ja johdonmukaisesti, mikä on ilo, vaikka eroavaisuudet tekevät lukemisesta myös ristiriitaisen kokemuksen.

Yhteiskunnallinen taustani on erilainen, ja jälleen suosittu kirja asettuu osaksi keskiluokkaisuuden jatkumoa. Eron huomaa jo pienistä yksityiskohdista: sukujuhliin täytyy opetella tavoitteiden liturgia, 23-vuotias asuu Helsingissä jossain mukavan kokoisessa yksiössä, minää puretaan jatkuvasti paloiksi, työntekoa opintojen ulkopuolella ei kuvata ollenkaan, äidin kansainväliset feministiystävät mainitaan.

Ja ehkä kirkkaimpana nousevat esiin itsetunnon erot: Kertoja osaa erotella itsevarmasti, missä asioissa on hyvä ja missä ei, mutta ympärillä olevien ja ainakin oletettavasti tovereiksi toivottujen ymmärtämättömyys raivostuttaa ja tuottaa voimattomuuden tunteita. Omien havaintojeni yleistämisen uhallakin sanoisin, että avoimen työväentaustainen sielu ei usein osaa sanoa olevansa hyvä missään, mutta ei myös paljoa piittaa muiden näkemyksistä vaan kuittaa ne päänaukomisena – johon on vastattava samoin – tai herrain kotkotuksena. Päähän on potkittu ennenkin, miksi odottaa muutakaan.

Luokkaerot ovat pinnan alla liikkuvia sävyjä, joiden käsittelyä kirjallisuudesta puhuttaessa soisi jatkettavan, koska ne ovat kriittisiä sanan useammassa merkityksessä. Puhuttaessa erilaisista representaatioista kirjallisuudessa ohitetaan edelleen varallisuuden luomat erot – koska sosialismi ei ole enää in – vaikka ne jakavat yhteiskuntaa syvästi. Painetut kirjat luovat niin helposti tunteen yleispitävyydestä, kaiken kattavasta kokemuksesta. Tämä itsestäänselvinä pidettyjen lähtökohtien oletus tuo vierautta tähänkin muuten toimivaan lukukokemukseen.

*

Minähenkilö korostaa teoksen alkupuolella epäröintiä oikeana tienä historiasta kirjoitettaessa. Paria sivua myöhemmin kertoja, mahdollisesti ironisesti, unohtaa ohjenuoran, kun toteaa ensimmäisen maailmansodan varmasti vaikuttaneen Edith Södergranin ajatteluun… Niin myös minun mielestäni, mutta mihin jäi johdonmukainen epäröinti? Ovatko yhdet asiat varmempia kuin toiset?

Jos kirjoittaa tunteistaan, niin kuin kirjan ääni toivoo, onko epäröintiin edes varaa? Historian tarinallistamista ei vältetä epäröinnillä vaan tarkkuudella. Jos et ole varma ja asia on vakava, et kirjoita. Omien arvailujen korostaminen tuntuu usein vain tarpeettomalta moraaliselta kilven kiillotukselta. Jos täräyttää kunnolla, menee ainakin komeasti metsään. Paradoksaalisesti ajattelen näin sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen ja maailman mustavalkoisuus on silmissäni kuollut. Mutta ei niiden täräytystenkään tarvitse olla mustavalkoisia.

Lukijoiden vastaanottoon muutamat ylimääräiset sanat kuten ”ehkä”, ”luultavasti” tai ”mahdollisesti” eivät vaikuta: he ottavat valmiiksi totuutena sen, jonka ovat jo totuudeksi päättäneet. Kriitikkona koen muutenkin, että kirjoitus on ensisijaisesti puhetta mielikuvista – väheksymättä sen roolia todellisuudeksi kutsuttuun. Teemme sitten mistä tahansa aiheesta taidetta tai tiedettä, ytimeen emme näe, on vain varjoja. Niistä voisi sentään puhua täytesanoitta. [2]

*

Kun romaanihenkilö kertoo suhteestaan miespuolisen nahjuksen kanssa, pystyn tunnistamaan auki kirjoitetut parisuhteen ongelmat hyvin ja näen toisen, maskuliinisen, osapuolen koko olemuksen kirkkaasti. Kirjallinen ääni on tässä osiossa veitsentarkka – ja hauska, nauroin useaan otteeseen ääneen.

Samalla mietin, että kirjaan tulee suhdetta kappaleiksi laittava sävy, jota voi pitää halveksivana tai vähättelevänä. Olen aina inhonnut tällaista, erityisesti miespuolisten kirjailijoiden kuvauksissa parisuhteista (Christer Kihlman on yksi rasittavimmista esimerkeistä).

Se mietityttää myös siksi, että minähenkilö tylyttää tiedettä, joka ei ota tunnetta mukaan vaan asettaa kaiken analysoitavaksi, mikroskoopin alle. En ole varma onko tämä tarkoituksellisen ironista, mutta sen suhdetilitys ainakin demonstroi, että tunteen tultua mukaan mikroskooppia käytetään edelleen.

Samoin ajattelen, kun kirjoitetaan itsevarmasti siitä, mitä vastakkaiseksi mielletyn sukupuolen sisäinen elämä on ja voivotellaan näiden ahdasta asemaa, ovat sitten ”miehiä” tai ”naisia”. Mies on minähenkilölle ”ahdistava konsepti”.

Kertoja myös ilmaisee avoimesti tuntevansa joskus miesvihaa (ja perustelee sen hyvin). Se on kirjallisena eleenä arvostettava rehellisyydessään. Samalla mietin kuitenkin, ettei ahtaaseen rooliin ”pakotetun”, vastakkaista sukupuolta olevan tyypin sääliminen ja vihaaminen jonain uhrina ole kuin ylemmyydentuntoisuutta ja peilikuva vastakkaisen sukupuolen mystifioinnista, josta pitäisi kasvaa pois.

Muutama muukin romaanissa truismina esitetty asia häiritsee – ainakin väite, että ihmiset ajattelisivat lähinnä suhdeongelmiaan. Tai sitten se ajatus, että jonkun menneisyyden henkilön esittämiseen tietyllä tavalla (tässä tapauksessa Edith Södergranin) tarvittaisiin jokin abstrakti moraalinen lupa. Nämä menevät samaan kategoriaan kuin monet suomalaisten esseistien väitteet. En tunnista kokemuksia todeksi, joten en osaa sanoa niiden oikeutuksesta mitään.

Enkä osaa ihan innostua siitäkään, että päähenkilö pohtii tuovansa Södergranin nykyhetkeen, haluavansa näyttää tälle feminismin pitkän linjan tähän päivään asti. Koen, että radikaalina modernistina ja Nietzscheä ihailevana Södergran olisi kauemmin elettyään voinut olla kunnolliseen suomenruotsalaiseen tapaan vaikka fasisti. Kuka sen tietää?

Ovatko nämä lillukanvarsia? En tiedä, mutta sen ainakin, että minähenkilön herääminen samaa sukupuolta olevan kanssa koetun seksikokemuksen myötä seksuaalisuuden mahdollisuuksiin on riemastuttavan lämmin kuvaus. Se pyyhkii aiempaan parisuhteen päättymistä käsittelevään lukuun liittyvää katkeruuden sävyä pois ja tuo kirjaan valon ja ra(i)kkauden puhuessaan siitä, mitä seksuaalisuus nimenomaan kokemuksena voi tarkoittaa.

*

Se, että käyn tällaista keskustelua romaanin kanssa ei ole huono asia, vaikka sellaiseksi kritiikki tavataan toisinaan kehystää. Joskus tekstin parissa tuntee ristiriitaista väittelyhalua siksi, koska kirjailija on Timo Hännikäinen tomppeli. Vähäpesolan tapauksessa tältä ei tunnu. Onnenkissa on luotu taitavasti. Osoittamani kohdat käsittelevät aiheita, joiden kanssa tunnen yleisemmin, yhteiskunnallisemmin, ettei niissä ole viety tarpeellisia kyseenalaistuksia niin pitkälle kuin olisi voitu.

Pidän esteettisesti esseismin ja fiktiomaisuuden yhdistelmistä, koska ne hyljeksivät genre- ja mooditietoisuutta olemalla vain sitä itseään eli kirjallisuutta. Siinä mielessä Onnenkissa on hyvin miellyttävä kokemus.

Teos hajoaa loppua kohden; aluksi kokeilevan romaanimaiselta näyttänyt kallistuu lopulta temaattisten esseiden sarjaksi. Omista mielihaluistani johtuen aiheet muuttuvat viimeisissä luvuissa aavistuksen vähemmän kiinnostaviksi enkä näe esimerkiksi meikkaamisen kaltaisiin sukupuolen representaatioihin liittyvissä pohdinnoissa kiinnostavaa, uutta feminististä sisältöä, vaan ne tuntuvat toisinnolta jo tutuksi tulleesta. Hajoavaa pakkaa en silti osaa pitää suurena erheenä, koska en välitä siistiksi silatuista kokonaisuuksista muutenkaan.

[1] Kosmoksella on saatettu ainakin kuvaannollisesti poksautella samppanjaa auki, kun ovat saaneet kisaan kaksi kirjailijaansa mukaan (toinen ehdokas on Arsi Aleniuksen Villa Alpha, 2019). Omaehtoinen linja on kannattanut.

[2] Olen avoimesti apokalyptisempi: Maailma on mielipiteiden sota, epäröivä päätyy ojaan. Jos voittaa, voi alkaa purkaa rakennetta, joka pakottaa olemaan näkemyksistään näin varma. Vaikka epäilenkin, että voittajan halut rakenteen purkamiseen ovat äkkiä kaikonneet: perästä tulevia ja halukkaita voittamaan on aina lisää ja lujuus on ainoa kilpi.

Röyhkeys

Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) kansiliepeessä seisoo näin:

Ossi Nyman (s. 1978 Rovaniemellä) on opiskellut kaksi vuotta ammattikoulussa ja viisi vuotta iltalukiossa.

En tiedä onko tämä kuittailua, mutta haluaisin lukea sen niin. Olen huvittuneena pistänyt merkille, kuinka uusista suomalaisista kirjailijoista tehdään kansipapereihin jonkin sortin mini-cv, josta on tultava esille koulutustaso ja jokainen kulttuurijulkaisu, johon tekijä on raapustanut.

Kirjoittaisin itsestänikin sellaisen esittelyn tai joku kirjoittaisi sen puolestani. Tällaiset eristävät kirjallisuutta osaksi koulutetun ihmisen ansioluetteloa, ja vihjaavat, että tekstin ja mieluiten myös lukijuuden takana on oltava vähintään FM yleisessä kirjallisuustieteessä, jotta nyanssit eivät jäisi lukematta oikein.

Vaikka on kirjoitettu ennenkin, aivan toisenlaisilta pohjilta, ja tulisi kirjoittaa.

*

Tämä on siis omasta työttömyydestään ja työhaluttomuudestaan julkisuudessa kertoneen Nymanin esikoisromaani, ja kuten Opus Vei -blogissa mainittiin (eikä juuri missään muualla), onnistui kirjailija löytämään vielä yhden sellaisen tabun, jota suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole rikottu: työn karttamisen.

RöyhkeysNyman kertoi haastattelussa olevansa työtön omasta tahdostaan. Tästä suomalainen suuri yleisö arvattavasti tyrmistyi. Että meidän verorahoilla! Tätä vapaaehtoista työttömyyttä käsittelee myös Röyhkeys, jonka päähenkilö elää hidastempoista, hieman ajelehtivaa elämää.

Onhan tästäkin aiheesta toki puhuttu aiemmin, eli ei tämä kirja täysin tyhjästä tule. Olen sattumalta ollut taustaosallisena aihetta sivuavan radio-ohjelman tekemisessä muutama vuosi ennen Röyhkeyden ilmestymistä.

Hienoa on, että edes joku todella kirjoittaa työstä ja sen puutteesta Suomessa. Aivan liian usein ihan oikealla työllä ja vielä oikeammalla työttömyydellä ei ole mitään roolia täkäläisessä fiktiossa, siis verrattuna stereotyyppeihin. Suurten massojen työttömyys kerronnallisessa taiteessa, silloin kun sitä on, on media-alalle koulutettujen, ihan hyvin toimeen tulevien kuvitelmaa.

Yleisesti ottaen tässä maassa puhutaan työttömistä täysin käsittämättömin termein. Työ on kunnia-asia, joka määrittää ihmisarvon, vaikka sivistysvaltiossa ihmisarvo on jakamaton.

Toisaalta keskiluokka on myöntänyt itselleen ja toisilleen, ettei tällä työksi kutsutulla puuhastelulla ole mitään muuta merkitystä kuin rahan kierrätys, joten miksi kirjoittaa siitä. Rikkaus on sitä, ettei rahaa tarvitse ajatella.

Tavallaan Nyman myöntää saman, mutta kirjoittaa aiheesta juuri siksi.

Taiteen diversiteetin kannalta aiheen käsittely on hyvästä.

*

Röyhkeyden kiinnostavinta antia on sen ajoittain väläyttämän kuivan huumorintajun lisäksi Bruce Springsteenin nostaminen päähenkilön idoliksi. Kolmeosainen romaani alkaa pitkällä kuvauksella Springsteenin keikasta Turussa, jota on moitittu romaanin irrallisimmaksi osaksi. Minulle se on kekseliäin.

Nyman kuvaa Springsteenin konserttia näennäisesti tasaveroisuuden näyttämönä, jossa täystyötön ja äveriäs kansanosa voivat seistä rinnakkain saman asian äärellä. Totuushan on yleensä toinen, sillä Springsteenin keikkaliput maksavat viittä vaille saatanasti, mitä päähenkilö ei mainitse.

Tämä noudattaa kirjan läpi kulkevaa punaista lankaa, jossa päähenkilö välttää rahasta ja työstä puhumista suoraan, mutta tuntee toistuvasti olevansa parempi työtön kuin muut.

Röyhkeys kuvaa, kuinka keikkapaikalla ihmiset on jaettu pitin eliittiin eli tosifaneihin, enemmän maksaneisiin vip-tilojen asiakkaisiin ja penkeillä istuvaan perusjurnuttajien luokkaan. Jako luokkiin siis elää kuin huomaamatta, mutta ei samalla tavalla kuin ulkopuolisessa maailmassa.

Springsteen duunariveisuja vetävänä miljonäärinä on kävelevä paradoksi – tai sitten vain tekopyhä muinaisjäänne. Vitsi on siinä, että samanlaiseen popularisoituun ja häpeämättömään duunarielämyksen kuvaamiseen kuin Springsteen pyrkii myös Röyhkeys, vain työttömyyden kannalta.

Asetelma on liukua osoittelevaksi, mutta minulle se toimi. Aivan kuin Springsteeniä ei nähdä työn kautta, Röyhkeyden ensimmäisessä osassa on läsnä jännite, jossa ulkopuoliset ihmiset eivät aavista, että yksi heidän joukossaan kulkevista on yksi näistä pahamaineisista, hirvittävistä työttömistä, vieläpä todellinen desperado, itse työnvälttelijä, laiskuri. Tämä kaksijakoisuus on kirjan parasta antia.

*

Kirjan toisessa osassa esitellään työttömien kohtelemisen absurditeetteja, jotka tuntuvat päähenkilön irrallisuuden ja aiemman luvun oivaltavuuden vuoksi ulkokultaiselta luetteloinnilta kaikille sanomalehtiä lukeville jo vuosien mittaan tutuksi tulleista työvoimapalveluiden käsittämättömyyksistä.

Osio on kenties päähenkilönsä jatkuvan ulkopuolisuuden vuoksi löysä. Ehkä se olisi ollut lukevalle yleisölle kerralla liikaa nieltäväksi, mutta ollakseen romaani miehestä, joka on jäänyt työttömäksi omasta tahdostaan, Röyhkeydessä puhutaan tällaiseen ratkaisuun johtavista ajatuksista vähän.

Mietin: onko tämä tarkoituksellinen provokaatio – kirjailija ei anna lukijoille mitä he janoavat – vai ennemmin sen myöntämistä, ettei kirjoittajalla ole paljoa sanottavaa? Lukijasta riippuu riittääkö pelkkä representaatio.

Röyhkeyden sijaan on mennä kosiskeluksi, keskiluokan pohjimmiltaan ihanien ajelehtimisromaanien puolelle, kun edes Pariisin matkaan ei tarvitse laskea rahoja ja lopussa odottaa ura kirjailijana. Myönnän toki, että parodinen luenta voi olla mahdollinen, mutta en usko kirjan pyrkivän siihen.

*

Nymanin päähenkilö lähinnä kuvailee tapahtumia ympärillään, mutta väläyttää osaavansa nähdä ympäröivän maailman tarkemmin kuin proosan pintapuoli antaa ymmärtää.

Kirjan kolmannessa osassa päähenkilö opiskelee kirjoittajakoulussa ja tekee romaania, joka muistuttaa kovasti sitä teosta, jota lukija on siihen mennessä lukenut. Kirjan päähenkilö nimetään, mutta romaani ei täsmennä tulisiko Röyhkeyden lukujen minähenkilö(it)ä kutsua tällä nimellä. Opiskellessaan henkilö kohtaa hahmoja, joille annetaan samat nimet kuin lihaa ja verta olevilla kirjailijoilla.

Vaikka arvostan puhujan häivyttämistä autofiktion ja tavallisen fiktion rajoja hämmentämällä, kolmas osa on edellisten kahden osan suoran kerronnan jälkeen tyylivalinta, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan varmistaa, ettei kirjailijaa pääse syyttämään itsetietoisuuden puutteesta.

En voi välttää tunnetta, että ajattelin toisinaan lukevani huijariromaania. Irvailu autofiktion itsekeskeisyydelle ja namedroppailulle ontuu. Kirja latistuu vaisuksi jälkimoderniksi leikiksi, vaikka mahdollinen fiktion taso oli kaikille paitsi typerimmille lukijoille välitetty taitavammin kahdessa ensimmäisessä osassa.

Samalla tarkoitus on entisestään korostaa yhteyttä, rakentaa silta median luoman Ossi Nymanin ja romaanissa kuvatun fiktiomiehen välille. Tässä mielessä Röyhkeys muistuttaa beat-kirjailijoita, joiden itsekeskeisistä jorinoista en usein pidä.

Mikko Rimmisen romaani Pölkky (2007) mainitaan suoraan, eikä ihme, niin paljon yhteistä päähenkilöissä on. Kafkaan viitataan, mielestäni tarpeettomasti, kun kertoja toteaa TE-toimiston muuttuneen työttömille linnaksi.

*

Röyhkeyden etu on, että se on kenen tahansa luettavissa oleva kirja. Helppoudestaan huolimatta teksti oli paikoin sietämätöntä. Kirjoittajan proosaa yksinkertaistavat maneerit ovat väsyttäviä, erityisesti ja-sanan käyttö, jolla tavoitellaan soljuvuutta, vaikka se on esteettisesti kömpelöä:

– – Anna oli joukon viimeisenä ja hän näytti hauskalta kävellessään tummissa saappaissaan ja valkeassa mekossaan ja lyhyissä hiuksissaan, ja minulle tuli lämmin ja kaihoisa tunne häntä katsellessa. Hän oli iloinen ja avoin ja rohkea, ja minä ajattelin, ettei hänellä ollut mitään hätää ja että minun tulisi häntä ikävä kurssin päätyttyä. – –

Edellisessä lainauksessa on 9 ja-sanaa kahdessa virkkeessä korvaamassa kohtia, joihin voisi aivan hyvin laittaa pisteitä, ajatusviivoja, kaksoispisteitä, pilkkuja tai muita sanoja, eikä tämä ole lainkaan poikkeuksellinen määrä läpi romaanin. Huomatkaa myös turha ”minä”, joka on toistuva piirre romaanissa.

Tekniikka on tietoinen, koska tietyissä kohdissa Nyman lopettaa ja-sanojen viljelyn ja osoittaa erityisesti kolmannessa osassa, että olisi voinut valita toisin.

Tällä tavoitellaan tajunnanvirtamaista, naivistista ilmaisua, mutta kun harkiten käytettynä erinomainen tyylikeino toistuu lauseesta, kappaleesta ja sivusta toiseen, välillä kadoten vain palatakseen sitten yhä vakuuttuneempana siitä, että aikoo repiä raukat silmäni kuopistaan… Se ei ole lähestyttävää vaan häiritsevän quirkya. En löydä siitä oivallusta, tajunnanvirtaa, en edes hengästyttävyyttä.

Ainoa syy, jonka keksin jatkuvaan ja-ja-jankuttamiseen on pyrkimys välttää lankeaminen toteavan koivuklapiproosan ansaan. Pelko toteuttaa itsensä, Nymanin etäännyttävä kirjoitustapa tuntuu nyt vielä enemmän koivuklapilta, jossa ja-sanat korostavat virkkeiden rakenteellista kömpelyyttä kerronnallisen sujuvoittamisen sijasta.

Röyhkeyden tyyli ei siis ole makuuni. Tunteista kirjoittamisen välttäminen ja lyyrisyyden vähyys osana hyvää kirjoittamista on sellaista suomalaisen proosan riemujuhlaa, että seuraava rikottava tabu voisi olla vaikka se.

Olenko tullut umpihulluksi, vai miksi tätä pidetään laajalti erinomaisena proosana? Ainoa, jonka olen nähnyt kiinnittävän huomiota tekstin suoranaiseen kömpelyyteen kuittaamatta sitä unenomaisuutena tai tajunnanvirtana on blogisti Marjatta Mentula. ”Ainutlaatuisen hallittu esikoisteos”, kertoi sen sijaan Aamulehti. ”Työläisromaanin uudistaja”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Niin se kai on, koska se on harvoja työläisromaaneja, joita on kirjoitettu vuosiin.

*

Kirjoitin aiemmin, että kirja on aiheensa puolesta taiteen diversiteetin kannalta hyvästä. Olisin myös suonut, että työttömyyskeskustelun pelinavaajana se olisi parempi romaani. En pidä pelkkää tabujen rikkomisen ympärille rakentuvaa yhteiskunnallista keskustelua itseisarvona. Olen myös epäileväinen Röyhkeyden herättämien reaktioiden mielekkyyttä kohtaan; lukemani kommentit ovat olleet yhtä huonoja kuin useimmat muutkin Internet-keskustelut.

Hartain utopistinen toiveeni on, että suurin osa ihmisistä lakkaisi osallistumasta minkään näköiseen julkiseen keskusteluun, koska heillä ei ole siihen rahkeita. Tämä pätee toisinaan myös kirjailijoihin.

Olisi kuitenkin epäreilua mitata kaunokirjaa sen perusteella paljonko se herättää keskustelua. Silloin on katsottava muita kaunokirjallisia ansioita, ja ne ovat Röyhkeyden tapauksessa aiemmin mainitsemistani syistä heikot.

Vaikka Röyhkeys sai kaunokirjaksi epätavallisen paljon julkista huomiota, uskon sen jäävän parin muun kirjallisen pelinavauksen lisäksi kuriositeetiksi. Siitä olen kyllä varma, että romaanista kirjoitetaan tulevaisuudessa useampia graduja.

Parhaimmillaan romaani houkuttelee katsomaan rivien väliin ja ajattelemaan omaa suhdettaan työhön. Se ei onnekseen jää vain työttömyyskirjaksi vaan on edes jonkinmoinen kertomus suomalaisen kulttuurin karsastamasta, ihmisarvon ja työn arvon erottelevasta ajattelutavasta.

En silti voi väittää romaanin olleen kovin hyvä lukukokemus. Sen yhteydessä on nostettu esiin kaikenlaista teemaa päähenkilön syömishäiriöstä työn merkitykseen. Yhdistävä tekijä näille analyyseille on, ettei juuri missään niistä ole sanottu mitään kiinnostavaa, koska kirja ei anna sitä parempaan keskusteluun eväitä.

Röyhkeys on lopulta ohut sisällöltään. Yhdistettynä kielellisen toteutuksen kankeuteen kirja on nopeasti luettava pettymys, yritykseltään ja aiheeltaan kymppi, kaunokirjana korkeintaan keskinkertainen.

Kultainen hansikas

Heinz Strunkin Kultainen hansikas (2016) herätti huomiota saadessaan Fatih Akinin ohjaaman elokuvasovituksen (2019), jonka väkivaltaisuudesta on pöyristytty festivaaliensi-illoissa.

Koska elokuvafestivaaleilla pöyristyminen on yksi sopuleimmista käytöksistä, joita kulttuurijournalisteilta löytyy, säästän omat arvioni vasta elokuvan näkemiseen.

Nyt Saksassa kuvia kumartelemattomana koomikkona tunnetun Strunkin alkuteos on ilmestynyt Sammakolta.

Kultainen hansikasEletään 1970-lukua. Baari Kultaisessa hansikkaassa on hauskaa vain niillä, joilla piisaa rahaa tarpeeksi kovan kännin juomiseen. Yksi lähiöräkälän asiakkaista on Fritz ”Fiete” Honka, naisia kuristava sarjamurhaaja, jonka aivoituksia suurin osa kirjasta seuraa.

Kirjan ääneen sanomattomana taustana on saksalainen sodan jälkeinen yhteiskunta, käsittelemättömän menneisyyden jättämät vauriot. Honka saa dokaavana, kierosilmäisenä änkyttäjänä edustaa sodan jälkeisen Saksan vaiettua puolta, sarjamurhaajaa, joka on kotoisin maasta, jossa vain muutamia vuosikymmeniä aiemmin massamurhattiin ihmisiä olan takaa. Väkivalta elää yhteiskuntarakenteissa, se suorastaan pursuaa liitoskohdista. Honka on tällainen rako, josta täytteet valuvat ulos.

Honkan moraalinen kaksoiskappale kirjassa on rikkaan laivanvarustajasuvun jäsen, Karl, joka kärsii alkoholiongelmasta. Isoin ero hänen ja Honkan alennustilan välillä on rahan luoma turvaverkko. Karlin yhteiskunnallinen asema estää vaivoin häntä luisumasta hirmutekoihin, vaikka kirja vihjaa, eikä kovin hienovaraisesti, että hän voisi toisissa olosuhteissa olla kykeneväinen tappamaan ja tuntee Honkan kaltaista viehätystä toisten ihmisten nöyryyttämiseen.

Romaania ei pidä käsittää demaridekkarina, jossa vakavalla naamalla heristellään sormea ja muistutetaan, että hyvinvointivaltiossa on vielä paljon rakennettavaa. Tositapahtumiin osin perustuvana ja silti röyhkeästi fiktiivisenä se ei sitä edes yritä olla, päinvastoin. Strunk ei osoita sormella syyllisiä eikä toisaalta kohauttele olkapäitään. Hän kirjoittaa nihilistisesti, kauniilla lauseilla ja ”niin se vain on” -asenteella.

Kirjan kohteena on saksalainen luokka. Käsittääkseni oikean Honkan teot kuitattiin  tyypillisiksi hänen edustamalleen yhteiskuntaluokalle, mitä voisi kutsua tekopyhäksi, erityisesti vain muutama vuosikymmen toisen maailmansodan jälkeen. Strunk pyrkii satirisoimaan näiden tavallisten ihmisten ironista ylemmyydentunnetta lankeamatta kuvaamansa kurjaliston ylistämiseen.

Ajattelin lukiessani Rainer Werner Fassbinderin elokuvia kuten Fox and His Friends (1975) ja Chinese roulette (1976). Kuten Fassbinder, Strunk kuvailee ihmissuhteiden raadollista puolta koruttomuudella, joka saa armottomuudessaan myös huvittavia piirteitä. Kaikki on niin kurjaa, että se jo naurattaa, sen kuuluukin naurattaa, sillä nauru asettaa psykologisen moralisoinnin kyseenalaiseksi.

Maskuliininen haavoittumisen ja kunnian tunto näyttelee isoa osaa. Jokainen mies mudassa rypijöistä ylempään porvaristoon kokee olevansa oikeutettu saamaan edes jotain, joka ei ole saavutettavissa; aina suurempaa kuin mihin todelliset rahkeet riittäisivät.

Kirjailijan taitavuudesta kertoo, että kun Honka yrittää nousta yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ja saa elämänsä ensimmäisen kunnon työpaikan, lukija onnistuu tuntemaan jopa sääliä, vaikka sosiopaatti on tässä vaiheessa pahoinpidellyt lähimmäisiään, tehnyt ensimmäisen murhansa ja ryssii pian pienenkin sosiaalisen nousun mahdollisuuden vajoamalla itsekeskeiseen, onanistiseen kierteeseen.

Paljon puhuttu väkivalta on ensisijaisesti henkistä, nöyryyttämiskeskeistä, ja se kohdistuu ensisijaisesti naisiin, joiden kohtalo on pääasiassa olla passiivisia ja alistuneita raukkoja. Fyysisen väkivallan kuvaukset ovat inhottavia mutta jäävät vähiin. Erityisesti murhiin suoraan liittyvää väkivaltaa on vähän.

Kirjan takasivulta löytyy lista kirjallisten vaikutteiden antajia. Bukowski ja Céline ovat ilmiselvimmät. Joukossa ovat myös Nick Cave, J. M. Coetzee ja koko liuta true crime -kirjailijoita. Kultaisen hansikkaan kuvaama maailma on saastainen ja yleisesti ihmisvihamielinen, mitä en Bukowskin lutuisesta rappioromantiikasta muista. Sen sijaan Céline on jo hyvin lähellä, vaikka Strunkin tyyli ei ole tajunnanvirtamainen ja huohottava vaan sujuvasti suoraan asiaan menevä – ja törkeän luettava. Caven Kun aasintamma näki herran enkelin (1988) taas on kuin maaseudulle sijoittuva sisarteos.

Jos rytyytystä kestää, on kyseessä luettava ja jopa uudelleen luettava, kiinnostava ja armottomuudessaan epätyypillinen hittiromaani. Tämä on käsitykseni hyvästä lukuromaanista ja dekkarista, tyyliltään jotain sosiaalipornon, melkein juonettomien tuokiokuvien, kieli poskella tehdyn kansankuvauksen ja trillerin väliltä. Kultainen hansikas on viihdyttävää mukamas true crimea mutta sen tyyli on vinossa – eksploitatiivinen ja vihamielinen – ja sen pyrkimykset vaikeammin paikannettavissa, mikä on kehu.

Likaiset legendat

Olen ottanut tavoitteeksi lukea Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -historiateoksen (2016) rinnalla uudelleen julkaistut unohdetut suomalaiset proosakirjat. Uudelleenjulkaisijana ntamo. Ensimmäisenä oli vuorossa kirjoista viimeisin, Maria Vaaran (1931–92) Likaiset legendat (1974).

Likaiset legendatVaara oli useita romaaneja, kuunnelmia, runoja ja lastenteoksen tehnyt kirjailija, joka oli julkaisullisesti aktiivinen vuosina 1973–82. Vaaran, oikealta nimeltään Maija Haataja, teokset ovat myöhäismodernistista, autofiktion rajoilla liikkuvaa kokeellista kirjallisuutta, joissa suurta roolia näyttelee kirjailijan omakohtainen kokemus skitsofreniasta.

Kiinnostavaa tavaraa siis niin naisnäkökulmasta kuin sairauden ja toiseuden kuvauksista erityisesti kiinnostuneelle lukijalle.

Vaaran proosatuotannosta on kirjoitettu Raukoilla rajoilla -teoksen lisäksi Heidi Laineen pro gradu -työssä vuodelta 2005: Mariasta on minäksi: Kerrottu minuus ja mielen sairaus Maria Vaaran omaelämäkerrallisissa teoksissa.

Myös Käymälä-blogissa on kirjoitettu Likaisista legendoista. Tulkinnan referenssinä käytetään Carlos Castanedan shamanistista kirjallisuutta. Jos siis haluatte yksityiskohtaisempaa ja parempaa analyysia, lukekaa nämä. Erityisesti Laineen teksti on todella kiinnostava.

Kahteen osaan jaetuissa Likaisissa legendoissa lukijaa puhutteleva skitsofreniaa sairastava subjekti on epäselvä. Tutkielmassaan edellä mainittu Laine kirjallisuustieteen käytäntöjä noudattaen kutsuu subjektia kirjan ääneksi, kertojaksi tai henkilöhahmoksi. Kaikki nämä kolme käyvät jatkuvaa rajankäyntiä muun tekstin rakenteen kanssa.

Epäselvän subjektin kautta myös maailma ympärillä on epäselvä. Kutsun monitasoista puhuttelijaa tässä tekstissä nyt ”minähenkilöksi”.

Karkeasti ottaen ensimmäinen osa käsittelee minähenkilön suhdetta terapeuttiinsa Johannekseen hoidon ja yksipuolisen rakkauden näkökulmasta. Romaanin toinen osa käsittelee minähenkilön pitkää hoitojaksoa mielisairaalassa.

Teoksen reaalisesta tasosta, siis siitä mitä terveiden piirissä kutsuttaisiin ”todellisuudeksi”, voidaan päätellä seuraavaa: minähenkilöllä on neljä lasta, hän on kirjastonhoitaja, hän on ankaran uskonnollisesta taustasta, häntä on pahoinpidelty lapsena niin seksuaalisesti kuin muulla väkivallalla, hän on Pohjois-Suomesta.

Käytän ”todellisuutta” lainausmerkeissä, koska terveiden maailma on kirjassa vain yksi, verrattain kaukana kummitteleva taso. Se on niinkin kaukana, että toisten ihmisten läpipääsemättömyys sairaan maailmaan kristallisoituu kirkkaammin kuin missään muussa lukemassani suomalaisessa proosateoksessa.

Kun hoitaja antaa minähenkilölle luvan lähteä kaupungille, koska tämä näyttää ulkoisesti hyvinvoivalta, lukija on mennä solmuun, sillä kaoottinen proosa kertoo minähenkilön todellisesta tilasta täysin toista.

Selvennykseksi: Pidän mielenterveysongelmia sairauksina, enkä jähmeää yhteiskuntaa vastaan käyvinä toisen olemisen tasoina, jollaisiksi hyväntahtoiset ihmiset joskus haluavat ne romantisoida. Kirjan luoma konteksti on kuitenkin vastaansanomaton; olisi väärin puhua sen yhteydessä todellisuudesta yksiulotteisesti.

Minähenkilöllä on lukuisia persoonia, jotka puhuttelevat toisiaan ja minähenkilöä ja ainakin kuvittelevat puhuttelevansa teoksen muita henkilöitä. Muut potilaat, terapeutti, lääkärit ja osastonhoitajat liukuvat ajoittain tekstiin.

Pääpaino on kuitenkin minän kokemusmaailmalla, jossa elävät raamatulliset nimet saaneet sivupersoonat, jo kuolleiden ihmisten sielut ja irrallisiksi kutsutut nimettömät äänet, joita kuvaillaan kuin nämä olisivat menninkäisiä päähenkilön näkökentän laitamilla. Muistot, harhat ja todellisuudeksi mielletty eivät niinkään sekoitu kuin luovat kokonaiskuvan.

Kuten aiemmin tässä blogissa käsitellyn Kääntäjän flopin (2015) tapauksessa, myös Vaaran henkilöiden välillä on epäselviä rajoja. Sivupersoonien joukossa oleva ”Maria” ei ole selkeästi minähenkilö. Ei ihme, sillä ”Maria Vaara” on Maija Haatajan pseudonyymi.

Silti juuri ”Marian” asemoiminen yhdeksi henkilöksi toisten joukossa tekee kirjasta oudon kokemuksen. Ratkaisu on kirjallisesti kiinnostava, sillä se asettaa skitsofreenisen minähenkilön mielessä lähimpänä ”itseä” olevan hahmon statistin osaan.

Toisin sanoen, omaelämäkerrallisesti tulkittuna lukijalle puhuva minähenkilö ei ole Maria tai mikään muukaan nimetty persoona vaan nimeä vaille jäävä ”minä”, joka ei juuri puhu itsestään tai sano nimeään, vaikka on se, joka kärsii eniten.

Vaara ei koskaan sorru dualismiin. Hänen minähenkilönsä olemus ei rajoitu terve-sairasmaailmaan, vaikka kirja ei jätä epäselväksi mielenterveyden ongelmien ahdistavuutta ja luonnetta nimenomaan sairautena. Minähenkilön mukana kulkevat hahmot ja olennot ovat joskus avuksi mutta lähinnä ahdistavia ja pelottavia.

Marian ja hänen persooniensa maailma on moninainen. Lukija alkaa erottaa vähän kerrassaan tasojen merkityksiä. Suuren osan ajasta lukija ei voi tietää mikä kerrotusta on totta. Vastauksia kysymyksiin ei saada kuin vähän.

Puhujan epäselvyys syntyy myös kertomusten ajoittaisesta dialogivetoisuudesta, jota kertojan ääni murtaa. Dialogi saattaa muuttua kesken virkkeen sisäiseksi pohdinnaksi, joka on saumatonta jatkoa kahden ihmisen käymälle keskustelulle ja jota vuorostaan sivupersoonat alkavat kommentoida.

Blogimuoto ei anna toistaa tekstiä niin hyvin kuin soisi. Kannattaa kuitenkin kiinnittää seuraavassa lainauksessa huomiota rivivaihtoihin ja repliikkiviivoihin:

Pelkään mennä joulun jälkeen vastaanotollesi. On joulu 1969. Olen käynyt psykoterapiassa yli kuusi kuukautta. Kovin lyhyt aika, ajatteli Maria.

– Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Maria.
– Niin, sinä muistat sen, Johannes. On ikävää huomata olevansa keski-ikäinen kaksitoista- tai viisitoistavuotias, joskus paljon nuorempikin.
– Sinun ei tarvitse pelätä enää. Tulen istunnolle joka kerta, kun olen luvannut. Löydät minut aina täältä.
– Tunnen ja uskallan sanoa, että olen nyt hyvin lähellä sinua. Tulin onnelliseksi, kun muistit sen joulukynttilän. Tartun myös mielelläni tänään käteesi, kun lähden pois.
Muuten, minä haluaisin nyt puhua. Johannes, minä en voi sanoa sitä muuten: Haluan katkoa sormiani ja pestä käsiäni.
– Sinä olet symboliikan mestari, Maria. Sinähän kerrot masturboinnistasi. Eihän se ollutkaan niin vaikeaa. Minähän kuulen sen suunnilleen joka potilaalta.
– Seuraava istunto on kolmen viikon päästä.
– Miksi? Minä koen sen rangaistuksena.
– Sinä haluatkin kokea. Miksi haluat tulla rangaistuksi, Maria? Minä en ole rankaisija enkä luvanantaja. Tästä voimme puhua lisää ensi kerralla.

Minämuoto vaihtuu lainauksen alussa olevan kappaleen lopussa häneksi, Mariaksi. Seuraavan kappaleen terapiasessiossa on oudon raamatullista replikointia ollakseen potilaan ja terapeutin välistä.

Dialogi etenee vuoropuheluna, kunnes sana ”muuten” aloittaa seuraavan rivin ilman repliikkiviivaa. Toisaalta tähän esitettyyn ajatukseen tulee kaksikin vastausta oletetulta Johannekselta, jolloin lukijan on ajateltava että ne tulevat kerronnan sisällä eri lähteistä, aivan kuin niitä edeltävä tunnustus.

Näin kyseenalaistuu jatkuvasti kuka kirjassa puhuu: dialogiin eksyy repliikkejä, joiden ilmaistaan olevan minähenkilön sisäisestä kerronnasta peräisin ja jotka jopa kommentoivat metatasolla keskustelua sen edetessä. Kyse on ehdottoman kirjallisesta keinosta, kommentaarista joka etenee muun tekstin rinnalla ja sisällä.

Osan tapahtumista ”terveet” paljastavat minähenkilön sairaskohtauksissaan kuvittelemiksi. Sekaannusta lisää se, että joskus myös ”terveet” ovat vain minähenkilön kuvitelmaa.

Esimerkiksi minähenkilö on antanut yhdelle sivupersoonistaan nimeksi Johannes, joka on sama nimi kuin terapeutilla, johon hän on rakastunut. Vain osan ajasta lukija voi olla varma kummasta Johanneksesta puhutaan. Pohjimmiltaan minähenkilölle nämä kaksi Johannesta ovat sama henkilö, vaikka toinen on lihaa ja verta, toinen ei. Johannes on ”minän” suojelusenkeli kummassakin muodossaan.

Loppuluvuissa mennään kiihtyvästi metatasoille kertojan alkaessa puhua kirjan itsensä kirjoittamisesta ja oikolukemisesta. Viimeistään tämä piirre pakottaa lukijan tarkastelemaan Likaisia legendoja tavoitteellisena romaanina, ei pelkkänä sairaskertomuksena, autofiktiona.

Korostan vielä, siltä varalta ettei se tekstistäni ole välittynyt: Vaara heijastaa kirjansa tyylillä sairauden pirstoman mielen hahmotuskykyä. Sen vuoksi (ei siitä huolimatta) hän on aivan poikkeuksellisen taitava kirjoittaja.

Sairaus näyttää hyvin erilaiselta sairastavan näkökulmasta, sillä henkilöstä itsestään käytännössä tulee sairaus, siitä tulee osa hänen olemustaan. Syövästä parantunut on ikuisesti selviytyjä, masennuksen kokeneeseen sairaus jättää tervehtymisen jälkeenkin merkkinsä.

Skitsofrenian tapauksessa Likaiset legendat onnistuu välittämään sairauden tunnun eli olemaan lukijalle läsnä. Samalla sen proosamuoto kyseenalaistaa jähmeän realismin tyylilajin aivan ohimennen.

Tällaistakin Suomessa on kirjoitettu. Tällaista tulisi kirjoittaa.