Tag: runous

Runoa elävänä kuolleena

Runoa elävänä kuolleena

Viime vuosina suomalaista runoutta on alettu esittää aktiivisemmin lavalla. Spoken word -skene on ollut iso vaikuttaja siinä, että myös muut runoilijat ja kirjailijat ovat alkaneet esiintyä ääneen. Muun muassa Bättre Folk -festareilla on kuultu kirjailijoita musiikin tahdissa.

Tämä on ollut osa pyrkimystä runouden popularisoimiseen. En osaa arvioida hankkeiden kannattavuutta, mutta ainakin esiintyvät runoilijat ovat tuoneet positiivista mediahuomiota. Kirjojen myyntiin asti tämä tuskin vaikuttaa, mutta ehkä joku runoilija jossain on voinut saada esiintymispalkkion.

Mielikuvani on, että runouteen, kenties kirjallisuuteen yleensä, kuuluu nykyään elimellisenä osana tekijän esiintyminen tekstiensä kanssa. Olenkin viime vuosina käynyt satunnaisesti kuuntelemassa runoilijoita tavaamassa tekstejään.

Seuraa tunnustus: 90 prosenttia kuulemistani esityksistä on ollut kauheita.

Kuunneltuani luentaa hiljentyneessä tilassa tunnen itseni ja koko ympäristön teeskenteleväiseksi. En tiedä mitään niin kornia, kuin sali, johon kokoontuneet kulttuuri-ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan lausuntaa. Dissosiatiivinen tila valtaa ihohuokoseni, ja minulla on suuria vaikeuksia ottaa hyväkin teksti vakavasti. Viimeistään hillittyjen taputusten alkaessa paljastuu kirkkaasti, miksi kulttuurieliittiä vihataan. Näinä hetkinä toivon, että joku astuisi keskelle tilaa megafonin kanssa, rääkäisisi aparaattiin minkä keuhkoista irtoaa (”PASKAAAAAAA!!!”) ja räjäyttäisi sen jälkeen pommiliivinsä ja meidät kaikki taivaan tuuliin. Tietenkin kun kirjoitan näin, ulkoistan siinä omaa ärtymystäni ja omaa tahtoani rikkoa pyhitetty, itsetyytyväinen ilmaisu.

(Kapakka sen sijaan on ympäristönä jo paljon parempi, vaikka turtunutta, kliseen lävistämää ilmapiiriä ei silloinkaan voi toisinaan välttää.)

Iso osa runoilijoista ei osaa esiintyä. Poikkeuksia toki on, esimerkiksi Stina Saari on yksi parhaista ääneen lukijoista. Kävin kuuntelemassa häntä taannoin Turun pääkirjastossa, ja hän onnistui herättämään Änimlingin (2018) henkiin tavalla, joka oli yllättävä ja sai katsomaan teosta aivan uudesta kulmasta. Olisin lukenut tekstin itse tyystin toisin, Saari muistutti kuitenkin, että teksti on hänen ja korosti omaäänisyyttään… omalla äänellään. Vuorostaan Lumoojan taannoin järjestämällä klubilla esimerkiksi Hanna Storm ja Joel Mäkipuro osoittivat olevansa esiintyjinä tehtäviensä tasalla.

Mutta sitten ovat kliseet. Spoken wordin tapauksessa kliseenä on kiihkeä sanomisen palo, jossa höpinän nopeus on peittämässä sanottavan ohuutta. Kirjallisen runouden tapauksessa taas esitykset ovat mennä mutinaksi.

Esimerkiksi Lassi Hyvärinen teurasti oman Tuuli ja kissa -teoksensa (2018) tunnistamattomaksi esittäessään sitä vuosi sitten Turun runoviikolla. Lämmin ja kujeileva runous kadotti Hyvärisen rauhoittavia napsineessa luennassa kaiken, mikä siinä oli hyvää. Vaikka esiintymisympäristö oli kapakka, pelastusta ei ollut saatavilla. Alan tällaisilla hetkillä katsoa kanssakuuntelijoiden kasvoja, joilta ainakin kuvittelen lukevani, että kaikki haluaisivat runouden loppuvan voidakseen tilata uudet tuopit. Tilanne ei ollut aivan yhtä kiusallinen kuin epäonnistuvaa stand-upia tai teatteria katsoessa, mutta ahdistunut hiki valui selkääni pitkin.

Kliseistä pahin on lukea tekstiä samalla, jatkuvalla äänenpainolla, joka iskee aina samaan kohtaan tauot, painottaa jokaista säettä samalla tavalla ja välttää muut äänenvärit kuin teeskennellyn ylväyden tekstin edessä. Tekstiin pidetään tarpeeton etäisyys, jota en tunnista monien prosaistien luennasta. Saati lauluista!

Runoa luetaan kuin kyseessä olisi ihmisen tunteesta erotettu kielellinen koe, visioin runoilijan alakoulun kevätjuhlaan, jankkaavan samalla hartaudella lävitse, kuinka mansikkamaito / kesä on aito.

Niin kuin jossain olisi runoilijoiden koulu, jossa opetetaan lukemaan ääneen näin, tai Homeros itse olisi lasketellut heksametrejään tällä samalla puunaamaisella nuotilla, jonka oppilapset ovat vuosituhansien ajan omaksuneet oikeaksi tavaksi ilmaista runon ääntä.

Myönnän toki sen, että runoissa itsessään on tällainen nuotti. Jokin niissä ihan houkuttaa esittämään tekstit samalla huonosti peitellyllä patetialla. Ehkä se on kielikuviin tukeutuminen; se ettei kukaan puhu muutenkaan kuin runoissa puhutaan, joten on vaikeaa kuvitella, miten sanoja voisi lausua muuten kuin kalikalla kalloon kolautetun koleudella.

Myydään runoa

Myydään runoa

Kustantaja, kääntäjä ja runoilija Ville Hytönen kirjoitti runouslehti Janoon kustantamisen hankaluudesta. Artikkelin nimi on Ampukaa runoilijat, nuo tylsät koirat! Pääpaino oli siinä, mitä runouden tekeminen Suomessa on ja käännösrunouden julkaisun hankaluudessa. Hytösen luettelemat luvut ovat tylyjä. Savukeitaan tapauksessa yhdestäkään käännösrunokirjasta ei odotettu mitään.

Hytönen myös kuvaa ”runoilijan arkea”:

Sillä runoilijat ovat aivan helvetin tylsiä. Heidän – siis meidän – elämämme kuluu apurahojen perässä juoksemiseen, Pariisin halpalentoihin ja kustantajabileiden punaviinin lipittämiseen. Sitten me/he lukevat toistensa kirjoja, ovat kateellisia apurahoista ja kirjoittavat siten kuten kuvittelevat, että pitäisi kirjoittaa.

Minua kiinnostaa, kuinka kirjailijat ovat heränneet siihen, että kustantamisen ja kirjoittamisen ongelmista voi kirjoittaa yhä avoimemmin.

Ammattillisesta luovasta kirjoittamisesta avautuminen on ollut viime vuosina sallittua. Antti Nylénin pamflettimainen esseeteos Häviö (2018) lienee näyttänyt merkittävää esimerkkiä. Raha on taiteilijoilla mielessä, niin kuin kaikilla.

Rahasta ja tilastoista puhuminen tekee asioita näkyviksi. Kun tosiasiat tulevat esiin, on jo helpompi löytää vaihtoehtoisia tapoja esittää tekstejä niin, että ne löytävät uusia lukijoita.

Jokainen toivoisi tulevansa luetuksi silloinkin, kun kirjoittaa vaikeasti lähestyttävää tekstiä. Edes 500 myytyä teosta tuottaa merkittävää iloa, ja 1 000 on jo valtava voitto. Prosaisteilla on tähän sentään jonkinlaiset mahdollisuudet. Hytösen mukaan runoilijat tietävät odottaa tappiota ja myyntilukujen jäämistä jonnekin 300 paikkeille.

Kuulostaa optimistiselta, ei-julkaisevana kirjoittajana odotin jotain 150–200 välillä olevaa lukemaa.

Runoilijat lukevat toisiaan, Hytönen kirjoittaa. Eikä juuri kukaan muu lue, voi rivien välistä päätellä. Kaamealta kuulostaa.

Ja samalla vapauttavalta. En ole vieläkään päättänyt olenko sitä mieltä, että hyvät kirjailijat ansaitsevat tulla luetuiksi vai onko se yhdentekevää.

Tiedän kirjoittaneeni juuri, että konkretiaa tarvitaan ja kaikki haluavat tulla luetuiksi. Samalla valehtelin, koska olen poikkeus. Kirjoitan aina vain itselleni enkä ole omalla kohdallani kiinnostunut lukijoiden tai kuulijoiden määristä.

Ajattelen suuren yleisön pitävän lähinnä tylsyydestä. Useimmat eivät halua nähdä vaivaa kiinnostavien kokemusten etsimiseen, joten he ottavat vastaan sitä mitä annetaan. Annettua tuotetaan isolla rahalla, jolla pyritään varmistamaan teoksen luonne tuotteena taiteen sijasta eli täysi keskinkertaisuus. Laajan suosion saanut ilmiö on lähes aina turvallinen ja siksi omalle luonteelleni vastainen.

Pinnan alle vaipuminen ja unohtuminen ovat parasta, mitä teoksille voi tapahtua, koska tuolloin pieni, vannoutuneiden ystävien ja tutkijoiden joukko pitää niistä huolta ja kantaa niiden soihtua vuosikymmenestä toiseen samalla, kun koko kansalle suunnatut hirviöt rysähtävät lennostaan maahan.

Kaikki kuolevat joskus, mutta pienet ovat sinnikkäämpiä.

Huomaan toivovani toisille ihmisille lukijoita, koska heitä lukijoiden puute tuntuu eniten vaivaavan – mutta en toivo heille liikaa lukijoita, jotta keskinkertaisuus ei iskisi.

*

Miksi runokirjoja ei osteta? Hytönen mainitsee kulttuuritoimitusten merkityksen ja on siinä oikeassa: näkyvyydellä saadaan ostajia. En siis käsittele sitä sen enempää.

Omalla kohdallani vaikuttaa hinta. En halua maksaa 20–25 euroa 80 sivun runoteoksesta, koska minunkin taloudellani on rajat. Itse asiassa en halua maksaa niin paljoa melkein mistään kirjasta.

Runous on sarjakuvan ohella ”juttuni” ja luen kumpaakin aika paljon. Silti kotihyllyssäni on paljon vähemmän suoriltaan runoudeksi luokiteltavaa kirjallisuutta kuin erilaista proosaa. Laadukkaita sarjakuvia on vielä vähemmän, koska niiden tapauksessa antikvariaattienkin hinnat ovat luokattoman suuret.

Maksan saman rahan mieluummin kahdesta, kolmesta tai jopa neljästä laadukkaasta proosateoksesta. Pitäisi kai ajatella teoksen eikä sivumäärän ja rahan mukaan, mutta enemmän laadukasta luettavaa vähemmällä rahalla on kulutuspäätöksiäni ohjaava tosiasia. Runous ei ole maagisesti rahani ansaitsevaa kirjallisuutta vain siksi, että se on runoutta.

*

Toinen syy ostamattomuuteen – tässä tapauksessa ei henkilökohtainen – on varmasti runouden ”vaikeus”, josta joka syksy joku kulttuuritoimittaja keksii töräyttää, että ”ei se ole yhtään vaikeaa, sen kuin lukee vain”.

Kyllä kyllä. MUTTA. Suuri osa edes kaikista lukevista ihmisistä ei ymmärrä, että proosaa kirjoitetaan tietyllä tavalla, mistä kertoo esimerkiksi se, että äänikirjoja ja luettavia kirjoja pidetään vaihdannaisina keskenään – tai ettei huomata, että journalismissa on eri genrejä – tai ettei tajuta, ettei ”klassikko” ole mikään kirjallisuuden laji. Ja niin edelleen.

Kappalejakojen ja virkkeiden rytmilliset merkitykset ovat monille tuntemattomia, sanojen toistuvuus ei ota silmiin, kielen kankeutta ei huomata. Osa ei ymmärrä tai ajattele, miksi olen painanut juuri tämän rivin jälkeen enteriä.

Proosakin on siis rytmillistä kirjoittamista. Jos lukijat eivät käsitä tätä, ei ole mikään ihme, että vielä korostuneesti rytmillisempi runous tuottaa vaikeuksia kielikuvineen ja piittaamattomuuksineen pilkkusäännöistä. Olisi siis hyvä, jos lukijoille ei valehdeltaisi. Runoudelle on tietty lukutapa, jonka voisi tiivistää näin: jos et ymmärrä proosaa, et voi edes yrittää ymmärtää runoutta.

On myös selvää, ettei ole mitään runoilijoiden heimoa, vaan runoudenkin sisällä kirjailijoilla voi olla yhtä vähän tekemistä keskenään kuin proosassa Arto Paasilinnalla ja Volter Kilvellä.

*

Kolmas syy: Taiteellisesti onnistuneet kirjat välittävät onnistumisensa myös ulkonäöllään. Kansilla on väliä, ja hyvän kirjan kruunaa, jos se on ulkoasultaan kiinnostava esine. Tätä ei voi tarpeeksi korostaa. Moni erityisesti pienen kustantamon runokirja on ulkoasultaan todella ruma pehmeäkantinen oksennus, mikä ei houkuta ostamaan. Runokirjoiksi kutsutut vihkot ovat usein neliömäisiä, ylileveitä ja huonosti kirjahyllyyn sopivia. Kansien kuvat on tehty vasemmalla kädellä. Pahinta on, jos fonttien ladonta on rumaa ja epäluettavaa. Huonosti suunnitellut kannet saavat miettimään, onko teosta edes kustannustoimitettu.

*

Seuraava on varmasti tiedostettua kirjoittavan kansanosan keskuudessa. Kirjoitan sen silti, eli käännetään hetkeksi katse runoilijoihin ja runoihin, joita luetaan, siis Suomessa. Käännösrunouttahan ei lueta. Arvelisin, että viime vuosien palkittuihin, normaalia runoteosta enemmän myyneisiin kirjoihin ovat kuuluneet Poesian julkaisemat Pauli Tapion Varpuset ja aika (2017) ja Jouni Teittisen Sydäntasku (2019), jotka kumpikin saivat Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kun kävin kuuntelemassa Teittisen esiintymistä taannoin Jyväskylässä, pian palkinnon saamisen jälkeen, tilaisuuden juontaneella Onni-Pekka Tennilällä oli käsissään Sydäntaskun ensimmäisen painoksen viimeiset vapaat myyntikappaleet. Myös Poesian julkaisema ja niin Toisinkoisen kuin Kalevi Jäntin palkinnon saanut Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (2018) ylsi kolmanteen painokseensa eli oli runokirjaksi suoranainen hitti. Neljäs Poesian julkaisu, Reetta Pekkasen Kärhi (2019), voitti juuri Kalevi Jäntin palkinnon, mikä taannee teokselle myyntiä. Poesian nettikauppa näyttää loppuunmyytyä varastoa.

Kirjojen laadun ohella tasaiseen tahtiin saadut palkinnot ja siitä mahdollisesti seuraava myynti – vaikka olisi proosaan suhteutettuna pientä – kertovat, että Poesia osuu kustantamona usein maaliin, vaikka ei profiloidu yksin runouteen. Jotain tehdään oikein eikä vain apurahahakemuksissa ja suunnitelmallisuudessa.

Tapion kirja pyörii uutisissa raportoidun apokalyptisen tunnelman etenemisen maisemissa. Pekkasen Kärhi käsittelee ilmastonmuutosta. Teittinen kirjoittaa lapsuudesta ja sen ajan muistoista samastuttavalla tavalla. Rantakarin teos on tunnistettavalla tavalla eroottinen rakkausrunokirja, jossa ihmisen sisäinen maailma rinnastuu ikiaikaiseen symboliin, mereen.

Sanon seuraavan täysin arvoneutraalisti: Kaikki nämä teokset ovat kokeilevia korkeintaan hiukan. Se ei tarkoita, että ne olisivat ”populistisia” tai typeriä. Sen sijaan ne uskaltavat ottaa kliseisiksi miellettyjä mutta todellisuudessa tärkeitä kokonaisuuksia ja käsitellä niitä kuin löytäisivät ne uudestaan.

Tärkeintä siis on, että niissä on selkeitä ja tunnistettavia aiheita, mikä on enemmän kuin voi sanoa monesta teoksesta. Jos kuluttajalle sanoo, että kirja käsittelee lapsuutta, se on ylivoimaisesti myyvempää kuin sanoa sen olevan sekalainen kokoelma runoja tai kuvaavan kielen muuttuvia paradigmoja uudessa mediatodellisuudessa. Jälkimmäisistäkin lähtökohdista voi syntyä kiinnostavia kirjoja, mutta vaikuttaisi ilmiselvältä, että runokirjoja tulee myydä samalla tavalla kuin proosaa myydään. Aihe edellä.

Kirjat käsittelevät ajankohtaisia (ilmastonmuutos, uutistapahtumat) tai ikiaikaisia (rakkaus, luonto, lapsuus) eli tunnistettavia aiheita lukijalle – myös kriitikolle! Runoudellekaan vieras ihminen ei nikottele niiden kanssa, koska ne eivät ammu täyslaidalliselta dadaismia naamaan. Siis ihminen puhuu niissä toisille ihmisille tunnistettavalla tavalla ilman akateemisuuden suojapanssaria. Kaikki nämä kirjat ovat myös taitoltaan ja kansiltaan kauniisti suunniteltuja esineitä.

*

Hytönen kirjoittaa:

Runouden parissa puuhasteleminen on turvallinen mikromaailmansa. Siinä elävät tuntevat kutakuinkin toisensa ja lähtökohta on, ettei runoutta myydä ikinä niin, että joku erkanisi turvallisen puuhastelun ulkopuolelle. Mikromaailma täyttyy innostuksesta uusia kirjoja kohtaan, lievästä kateudesta sekä raha-asioihin liittyvästä voivottelusta. Ne kaikki ovat asioita, joita toinen runoilija tunnistaa ja ne on helppo jakaa. Tämä ei ole muuttunut sen lähes 20 vuoden aikana, kun olen itse toiminut runouden parissa. Rakenteet muuttuvat hitaasti ja maailma pysyy tolpillaan.

En sano edellä lueteltujen teosten astuneen suoranaisesti tämän piirin, mikromaailman, ulkopuolelle, mutta ehkä ne ovat osoittaneet tämän piirin olevan laajempi kuin voisi ajatella.

Erityisesti näinä aikoina, jolloin on muutenkin vaikeaa löytää ketään, joka ymmärtäisi kirjallisuutta kirjoittamatta itse tai ajattelematta kirjoittamista. Kaikki tuntemani suuret lukijat myös kirjoittavat. Tätä suppeaa tasa-arvoisuutta kai moni kirjailija pelkää vaistomaisesti. Missä ovat he, joita voi vain puhutella?

Pelkkä lukeminen onkin aliarvostettua. Vielä pari vuosikymmentä sitten omassa lähipiirissäni oli vanhempia sukulaisia, joiden sivistyksestä ei ollut epäilystä, vaikka he eivät olisi kirjoittaneet.

Pelkästään heidän lukemansa kirjat ja puheensa riittivät. Tarvetta todistaa oma hankittu viisaus kirjoitetuin sanoin ei ollut. Eläminen riitti.

Huomenna kirjoitan lyhyesti suomalaisten runoilijoiden suullisesta ilmaisusta.

PS – merkintöjä suruvuodelta

Pentti Saarikosken (1937–83) kuolemasta on tullut kuluneeksi tänään 36 vuotta. En ollut ajatellut häntä vuosiin ennen kuin luin jokin aika sitten hänen viimeisen vaimonsa Mia Bernerin (1923–2009) kirjan PS – merkintöjä suruvuodelta (1986).

Saarikoski on minulle merkittävin yksittäinen suomalainen kirjailija. En usko, että olisin koskaan alkanut kirjoittaa tosissani ilman hänen vaikutustaan. Asia vain on näin. Kyse on ajoituksista, oikeista hetkistä, ja inspiraatiosta.

Uskon, että hän on tässä mielessä ylittämätön myös monille muille kirjoittajan uraan käyneille, vaikka aistin, että tästä kiitollisuudenvelasta ja Saarikoskesta yleensä on olemassa jonkinlainen vaitiolovelvollisuus.

Se on jotenkin noloa.

Saarikoskesta tuntuu olevan sanottu kaikki, hänet on ehkä jo luokiteltu muinaisjäänteeksi, kaikki ovat lukeneet ”Penaa” ja Penasta on puhuttu jo tarpeeksi, joten Penasta voidaan jättää jo puhumatta. Katseet suunnattakoon muualle. Eikä nuorempaa polvea tietysti edes kiinnosta.

*

PS on kirja Saarikosken elämästä mutta myös matkasta kohti kuolemaa, jonka hän aiheuttaa itselleen. Kun Saarikoski lopulta menehtyy, se on samanaikaisesti alkoholismilla itsensä tappaneen, riutuneen miehen viimeinen pihahdus ja sodanjälkeisen suomen merkittävimmän lyyrikon lähtö.

PS merkintöjäMerkittävimmällä en tarkoita välttämättä parasta. Saarikosken tuotantoon kuului monia sellaisia teoksia, joita on nykyään lähinnä vaivaannuttavaa lukea, selviä välitöitä, huonoja käännöksiä jotka on tehty rahapulassa…

Kuvioon kuuluu, että osa näistä välitöistä on vuosien mittaan muuttunut mielessäni sympaattisiksi ja osa raivostuttaviksi. Muutaman vuoden välein ne ovat vaihdelleet paikkoja.

Ja sitten on Tiarnia-sarja (1977–83), joka oli vavahduttavan suvereeni, kun luin sen ensimmäisen kerran, ja on järisyttävä nyt, edelleen, ja kun vanhenen ja vuosi vuodelta lähestyn Saarikosken ikää hänen tätä sarjaa aloittaessaan alan ymmärtää sitä aina vain paremmin.

*

Huomaan PS:a lukiessani arvostavani Mia Bernerin kirjallista otetta. Se on fragmentaarinen, ei sentään aivan kollaasimainen, mutta olennaisen löytävä. Hän kirjoittaa Saarikoskesta konstailematta, niin kuin asia on. Pentti on depressoitunut, viinassa pilalle liuotettu, itsekäs ja vaikea, usein suoranainen paskiainen.

Mutta samalla kirjoittajalle niin rakas. Saarikoskessa on herkkyyttä, jonka Berner tuo esiin: Mies on epäkäytännöllinen mutta oivaltava. Hän puhuu kauniisti, on huomaavainen, intohimoinen ja rakastava omalla kömpelöllä tavallaan, vaikka toisinaan myös kauhea mäntti.

Huomaan ajattelevani, kuinka Saarikoski on siis vain ihminen, inhimillinen, mutta sellaisella tavalla, joka olisi tätä nykyä sosiaalisesti halveksuttavampaa. Hänen heikkoutensa ja virheensä ovat sellaisia, joista kirjoitetaan nykyään täysin tuomittavana, toksisena maskuliinisuutena, jota kenenkään ei tarvitsisi sietää. Mikään rakkaus ei olisi tällaisen ihmisen kestämisen arvoinen.

Ja sanottiin näin varmasti jo tuolloin. Berner ei tälle lotkauta korvaansa. Hän ja Saarikoski rakastavat toisiaan parisuhteen vittumaisista puolista huolimatta. Se merkitsee kaikkea, eikä Berner pidä itseään runoilijan äitinä vaan nimenomaan vaimona – ja omana ihmisenään. Hän myös sanoo, ettei halua antaa kuvaa, että nuorten runoilijoiden tulisi ryhtyä alkoholisteiksi voidakseen olla ”uusia Saarikoskia”, päinvastoin.

Vaikka runoilija pysyy omaehtoisen jääräpäisenä loppuun asti, Ruotsissa asunut norjalainen Berner saa hänestä hiottua pois karkeita, rumentavia ja kovin suomalaisia särmiä, kuten tavan vuoksi ilmenevää homofobisuutta.

Yksityiselämässään Saarikoski on joissain asioissa hyvin naiivi, hänessä on viattomuutta, joka olisi voinut päästä esiin paremmin ja terveemmin vuosikymmeninä, jotka eivät määritelleet miehen roolia niin tiukasti.

*

Pääpaino kirjassa ei kuitenkaan ole kirjailijan hankaluus, ja se on hyväkin, sillä Tuula-Liina Varis on kirjoittanut tästä puolesta ansiokkaasti omassa muistelmateoksessaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994). Ehkä siis on hyvä kuulla myös kauniista ja luovasta, vastapainona, ja muodostaa kokonaiskuva siitä.

Se mitä menneisyyden hahmoissa arvostetaan riippuu ajasta. Yksilökeskeisenä aikana ihmiset arvotetaan heidän yksityiselämänsä mukaan. Suuretkaan oivallusta ja mielihyvää tuottavat saavutukset eivät merkitse juuri mitään, jos tyyppi on yksityiselämässään kusipää. Jotkut tuskittelevat täysin vakavissaan, etteivät voi nauttia hienoista taideteoksista, jos niiden tekijät tiedetään inhottaviksi ihmisiksi, jopa boikotoivat näitä taiteilijoita suojellakseen omaa herkkää moraaliaan.

Sanavalinnoistani voi päätellä mitä mieltä tästä olen.

Ennen sitten vaakakuppi oli liiaksi toiseen suuntaan kallellaan, ihminen sai olla vaikka millainen pyhä hirviö ja toisia kyykyttävä Jouko Turkka kerran taiteellisen nerouden viitan saatuaan. Vastuussa ei tarvinnut olla mistään, vastenmielisyys pistettiin suurten luonteiden väistämättömien varjopuolten piikkiin, vaikka ylilyönnit olisivat kuinka rajuja. Toki tätä tapahtuu vielä nykyäänkin, mutta siihen ehkä tartutaan hanakammin.

Alan ymmärtää vuosi vuodelta paremmin, miksi Witold Gombrowicz kuulutti modernin ajan haasteeksi yksilöllisen ihmisen löytämisen. Tapa jolla puhumme toisista ihmistä osoittaa kerta toisensa perään, ettemme näe juuri yksilöä, näemme vain semioottisia merkkejä, usein sellaisia kuin olemme valmiiksi halukkaita näkemään. Puhumme teoista mutta käyttämissämme sanoissa tekijä ja teot ja jopa suhtautumisemme tekoihin ovat sama asia.

*

Kun Saarikoski kertoo kirjoitettujen sanojen itsensä riittävän olemassaolonsa perusteeksi, vastaus eräältä nuorelta on pettynyt: ai sä teet vaan jotain sanaleikkejä. Runoilija jysäyttää nyrkin pöytään ja karjaisee: ”Ei tämä ole mikään pöytäleikki!”

*

Saarikoski selvästi ymmärtää oman paikkansa runouden jatkumossa. Teoksessa on paljon puhetta kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet runoilijan ilmaisuun, ihmisiä joiden työtä hän ihailee: James Joyce, William Carlos Williams, Ezra Pound, Walt Whitman… Osa heistä hengenheimolaisia, osa muuten vain mielihyvää tuottaneita. Eeva-Liisa Mannerista ja Paavo Haavikosta Saarikoski puhui kunnioittaen. P. Mustapään merkitystä runoilijan ilmaisulle Berner alleviivaa hanakasti.

Kiinnostavaa tämä on siksi, että en juurikaan näe nykykirjailijoiden avointa puhetta omista vaikutteistaan. Enkö näe sitä enää omalta sokeudeltani vai onko se oikeasti vähentynyt?

Siis lehtijutuissa, tiedän että yksityisesti kirjailijat intoilevat muista kirjailijoista tavattomasti.

Itsestä syntyvään nerouteen en usko lainkaan, vaan Flaubertin ja Saramagon ohjeisiin lukea jatkuvasti. En tunne ainuttakaan aidosti hyvää kirjoittajaa, joka ei olisi myös kova lukemaan – joka ei arvostaisi joitain toisia sanankäyttäjiä ylitse muiden.

Pidän oikeastaan sietämättömänä ihmistä, joka arvostaa omaa kirjoittamistaan muiden kirjoittajien ylitse, ehkä juuri siksi, koska olen ensisijaisesti lukija enkä kirjoittaja. Samoin ajattelen, että kirjallisuus, jota ei tajuta kytkeä kirjallisuuden perinteeseen, on valmiiksi pystyyn kuollutta. Se luulee tai ainakin esittää keksivänsä jotain, on omahyväistä.

Itsetietoisuus voi olla vastaisku mytologisoidulle kirjailijakuvalle, josta yksi esimerkki Saarikoskikin on, vieläpä vanha valkoinen mies ja iso, radikaali julkinen persoona, kirosanoja toisensa perään. Postmodernissa ajassa jatkumot kirjoitetaan uudestaan tai niitä ei tunnusteta ollenkaan.

Pentti Saarikoski ei tosiaan ollut vaatimaton, mutta jos hän jotain osasi, keskittyessään, se oli kirjoittaa, ja hän osasi kirjoittaa, koska tiesi paikkansa kirjallisuuden jatkumossa. Tunne siitä PS:a lukiessa on vahva.

*

Huomaan kirjan lopetettuani, että en ole päässyt Saarikoskesta eroon, vaikka minusta pitkän aikaa tuntui, että niin pitäisi tehdä. Palaan hänen teoksiinsa edelleen, vaikka harvemmin. Tiarnia-sarja on työpöydälläni jälleen.

Ajan mittaan melkein kaikki muut nuoruuteni taiteelliset innoittajani ovat menettäneet merkityksensä, kiitos myös nostalgialle vastaisen luonteeni. Vain vahvimmat ovat jääneet. Asiaan voi vaikuttaa, että tajusin mitä kirjoittaminen minulle merkitsee vain vajaat viisi tai kuusi vuotta sitten, ja jollain tavalla opettelen kirjoittamaan edelleen. Saarikoski puhuttelee kuitenkin yhä.

Runojani Lumoojassa

Runojani Lumoojassa

Olen julkaissut muutamia runotuotoksiani, tällä kertaa kirjallisuuslehti Lumoojan uusimmasta numerosta (4/18) löytyy aukeamallinen. Selatkaa sitä siis lähimmässä kirjastossanne tai tilatkaa kotiin!

Numeron teema on historia, joskin itse sivuan aihetta tällä erää vain esittelytekstissäni. Erityishoukuttimena näette lehden sivuilla kauniit kasvoni.

The Princess Saves Herself In This One

Uskon monen jälkimodernismin ja -strukturalismin nimeen vannovan tekevän esimerkiksi tällaisten runojen:

fill in the blank:
a)    poetry is ____________.

– anything you want it to be.

kohdalla katumusharjoituksia. Toivon Jacques Derridan viimeisinä vuosinaan itkeneen itsensä joka ilta uneen.

Olen niin formalistinen, että täyttäisin kohdan seuraavalla lainauksella englanninkielisestä Wikipediasta:

Poetry (the term derives from a variant of the Greek term, poiesis, ”making”) is a form of literature that uses aesthetic and rhythmic qualities of language—such as phonaesthetics, sound symbolism, and metre—to evoke meanings in addition to, or in place of, the prosaic ostensible meaning.

Alussa lainaamani runo on Amanda Lovelacen runokirjasta The Princess Saves Herself In This One (2016), joka on Rupi Kaurin teosten lisäksi viime vuosien myydyimpiä englanniksi kirjoitettuja runokirjoja. Siksi kirjoitan siitä.

The Princess SavesSiteerattu runo on Tumblr-sukupolvien julistus kaiken tekstin samanarvoisuudesta maailmassa, jossa tunne on Jumala, jota myös muiden kuin kirjoittajan on toteltava.

Tarkoitukseni ei ole Wikipedia-sitaatilla sanoa, etteikö runoilija ymmärtäisi runoa ilmaisumuotona, vaikka jotkut kriitikot ovat hänen teoksiaan myös niin kuvailleet. Hän ymmärtää runon olevan rytmin ja estetiikan leikkiä, ainakin osan ajasta.

Lovelacen ilmaisu on minimaalista. Toisinaan hänen runonsa muodostavat alkeellisen visuaalisen runouden lailla kuvioita, mikä ei ole epätyypillistä modernille runoudelle, vaikka käsitykseni mukaan tällä hetkellä hieman pois muodista.

Silti niitä hyödynnetään runoudessa, suomalaisessakin, edelleen, esimerkiksi Tuija Välipakan tänä vuonna ilmestyneessä Uutisia!-kirjassa. Lainaamaani runoa taas voi suomalainen lukija verrata Henriikka Tavin 2007 ilmestyneen Esim. Esa -kulttiklassikon runoon Tehtävä 1, jossa kehittelyä jatketaan ja viedään kiinnostavampaan suuntaan.

Lovelacen kuvarunot eivät ole kiinnostavia, eikä teksti niiden sisällä puhuttele lukijaa. Hänen kirjoituksensa ei yritä teeskennellä mitään, ja kirjallisuus on aina teeskentelyä, kerronnan löytämistä jostain, jossa sitä ei ensisilmäyksellä ole: maailmasta.

Kirjoittajan täytyy perehtyä kirjallisuuteen, sillä vain siten tapoja kuvata maailmaa voi löytää lisää.

*

Rytmillisesti kummallisinta Lovelacen runoissa on se, että niiden otsikot (ainakin tulkitsen ne sellaisiksi) löytyvät kursiiveilla useimpien runojen perästä.

Koska ne poikkeavat runon muusta rytmistä ollessaan aiempaa proosallisempia, ne vaikuttavat vitsin punchlineilta. Välillä minusta tuntui kuin lukisin antihuumorikirjaa:

your
death certificate
makes
the claim
that
you died on
november 3rd
at 3:03 AM.
that is a
lie.
you died
long
before that.

– 3 isn’t my lucky number anymore.

Tekijän henkilökohtaisestä sävystä huolimatta teksti on ympäripyöreää. Se johtuu tyylittömyydestä; tekijä on sekoittanut elämänsä tapahtumien ainutlaatuisuuden tekstin ainutlaatuisuuteen. Nämä ovat kaksi eri asiaa.

Kirjan leimaava piirre on pikkumaisuus. Useissa runoissa Lovelace kutsuu kirjoittamista suoraan koston välineeksi, mikä on rehellistä ja oksettavaa.

Usein esiin pulpahteleva teeskennelty armottomuus koko maailmaa kohtaan oman persoonan ylistämiseksi on yhtä lailla epämiellyttävää.

En tiedä huonompaa viestiä epävarmuudesta kärsiville nuorille kuin seuraava:

repeat after me:
you owe
no one
your
forgiveness.

– except maybe yourself.

Samanlaisia keloja pyörii hyväksikäyttäjien päässä. Solipsistinen merkintä on kuin sarjamurhaajan päiväkirjasta.

The Princessia voisi kutsua feministiseksi valtavirtakirjallisuudeksi. Sitä voisi myös kutsua kannustavaksi esimerkiksi; kirja on hitti, vaikka sen ensijulkaisu on tapahtunut Createspacessa ja saanut nostetta Goodreads-sivustolla.

Siis ”voisi”. The Princess on feministinen korkeintaan tavalla, jolla saadaan rahat pois ihmisiltä, jotka eivät uskalla toimia feminisminsä eteen vaan käyttävät sanaa brändäykseen. Samalla se osoittaa, kuinka tärkeää kirjallisuuden kannalta kustannustoimittaminen on.

En ole lukenut teoksesta esimerkiksi Goodreadsista arvioita, jotka eivät olisi valmiiksi anteeksipyyteleviä. Tämä johtuu edellä mainituista seikoista.

Perusliberaali lukutoukka ei halua olla nihkeä tyyppi, joka katsoo kirjallisuutta taidonnäytteenä. Kukaan ei halua ampua alas jotain, joka on a) feminististä, koska joku joskus sanoi että tämä on nyt feminististä, ja b) tekijälleen henkilökohtaista.

Lukija ymmärtää, että Lovelace puhuu omista menetyksistään, rakkaushuolistaan, masennuksestaan ja syömishäiriöistään. Niin toisaalta puhuu moni lahjakkaampikin kirjailija.

Jokainen kiväärillä kirjoitettu kritiikki laskee teloituksen jälkeen kukkia haudalle. Kilpaa kiirehditään kertomaan, että vika on luultavasti minussa.

Se kertoo hyvällä tavalla itsetietoisuudesta, jota kirjailijalla itsellään ei ole ollut. Samalla siinä on valitettavasti nähtävissä Internet-ajan varovaisuus, pelko sähköpostin täyttävistä vihaviesteistä, ja epäluulo laatuarvotelmia kohtaan.

Tekijän avoimuus todella on kirjan paras asia. Lovelacen runous on silti kuonaa, jonka on kirjoittanut kirjallisuuden opinnoistaan huolimatta nuoruutensa vangiksi jäänyt tekijä. Jos hänen kirjoituksensa heijastaa hänen sielunelämäänsä, hän on henkisesti 11-vuotias.

Rasittavinta on, että The Princess Saves Herself In This Onea on markkinoitu feministisenä. Epäilen syyn olevan sen hyvässä nimessä, joka ei liity tekstin sisältöön millään tavalla.

Tarkempi nimi olisi The Princess Whines Constantly And Is Emotionally Dependent On Other People In This One. Teos ei osoita itsetietoutta ja käytä sanaa ”prinsessa” karnevalisoiden, ”prinsessaa” ja ”kuningatarta” lätkitään menemään huoletta irvokkaimmalla tavalla: naista tulee palvoa, koska hän on sisäänpäin kääntynyt despootti, ei kunnioittaa ihmisyytensä vuoksi.

Jokainen nainen voi olla oman elämänsä Imelda Marcos.

Lovelace valittaa, mitään voimaantumista ei tapahdu, ei edes feikisti, kokoomuslaisesti.

Teksteissä ollaan kiinnostuneita muiden ihmisten vaikutuksesta itseen, mikä on noin kahdessa kolmasosassa runoista negatiivissävytteistä.

Luin kirjan englanniksi mutta suomennos (luultavasti Einari Aaltoselle helpompi suomennostyö kuin 2666…) on ilmestynyt vastikään.

Lukija voi pohtia Sammakon nettisivuillaan käyttämää hyperbolaa, jolle on varmasti tirskuttu kustantamolla:

Tässä prinsessa pelastaa itsensä sisältää runoja rakkaudesta, menetyksestä ja surusta, voimaantumisesta ja inspiroitumisesta. Tämä Emily Dickinsonin, Virginia Woolfin ja Sylvia Plathin teokset lukeneen tekijän bestsellerlistoille yltänyt merkkiteos on jaettu neljään runosikermään: prinsessa, neito, kuningatar ja sinä. Kolme ensimmäistä osiota kertovat kirjoittajan tarinan ja neljäs toimii kommenttina lukijalle. Tämän satumaailmaa, feminismiä ja raakaa arkea yhdistelevän esikoisrunokokoelman pääteema on lannistumattomuus.

”Tämä Emily Dickinsonin, Virginia Woolfin ja Sylvia Plathin teokset lukeneen tekijän bestsellerlistoille yltänyt merkkiteos…” Dickinsonin, Woolfin ja Plathin. Merkkiteos. Woolfin ja Plathin. Plathin. Woolfin. Dickinsonin. Merkkiteos.

Teksti on luotettava kuin mainos venäläisestä perseenpäristimestä, harhaanjohtavuudessaan melkein häijy. Tekijä todella on mainitun trion kirjat lukenut, luultavasti. Heidät mainitaan yhdessä kirjan runoista. Sen sijaan lukija saattaa tuntea itsensä huijatuksi.