Avainsana: Saksa

Kultainen hansikas

Heinz Strunkin Kultainen hansikas (2016) herätti huomiota saadessaan Fatih Akinin ohjaaman elokuvasovituksen (2019), jonka väkivaltaisuudesta on pöyristytty festivaaliensi-illoissa.

Koska elokuvafestivaaleilla pöyristyminen on yksi sopuleimmista käytöksistä, joita kulttuurijournalisteilta löytyy, säästän omat arvioni vasta elokuvan näkemiseen.

Nyt Saksassa kuvia kumartelemattomana koomikkona tunnetun Strunkin alkuteos on ilmestynyt Sammakolta.

Kultainen hansikasEletään 1970-lukua. Baari Kultaisessa hansikkaassa on hauskaa vain niillä, joilla piisaa rahaa tarpeeksi kovan kännin juomiseen. Yksi lähiöräkälän asiakkaista on Fritz ”Fiete” Honka, naisia kuristava sarjamurhaaja, jonka aivoituksia suurin osa kirjasta seuraa.

Kirjan ääneen sanomattomana taustana on saksalainen sodan jälkeinen yhteiskunta, käsittelemättömän menneisyyden jättämät vauriot. Honka saa dokaavana, kierosilmäisenä änkyttäjänä edustaa sodan jälkeisen Saksan vaiettua puolta, sarjamurhaajaa, joka on kotoisin maasta, jossa vain muutamia vuosikymmeniä aiemmin massamurhattiin ihmisiä olan takaa. Väkivalta elää yhteiskuntarakenteissa, se suorastaan pursuaa liitoskohdista. Honka on tällainen rako, josta täytteet valuvat ulos.

Honkan moraalinen kaksoiskappale kirjassa on rikkaan laivanvarustajasuvun jäsen, Karl, joka kärsii alkoholiongelmasta. Isoin ero hänen ja Honkan alennustilan välillä on rahan luoma turvaverkko. Karlin yhteiskunnallinen asema estää vaivoin häntä luisumasta hirmutekoihin, vaikka kirja vihjaa, eikä kovin hienovaraisesti, että hän voisi toisissa olosuhteissa olla kykeneväinen tappamaan ja tuntee Honkan kaltaista viehätystä toisten ihmisten nöyryyttämiseen.

Romaania ei pidä käsittää demaridekkarina, jossa vakavalla naamalla heristellään sormea ja muistutetaan, että hyvinvointivaltiossa on vielä paljon rakennettavaa. Tositapahtumiin osin perustuvana ja silti röyhkeästi fiktiivisenä se ei sitä edes yritä olla, päinvastoin. Strunk ei osoita sormella syyllisiä eikä toisaalta kohauttele olkapäitään. Hän kirjoittaa nihilistisesti, kauniilla lauseilla ja ”niin se vain on” -asenteella.

Kirjan kohteena on saksalainen luokka. Käsittääkseni oikean Honkan teot kuitattiin  tyypillisiksi hänen edustamalleen yhteiskuntaluokalle, mitä voisi kutsua tekopyhäksi, erityisesti vain muutama vuosikymmen toisen maailmansodan jälkeen. Strunk pyrkii satirisoimaan näiden tavallisten ihmisten ironista ylemmyydentunnetta lankeamatta kuvaamansa kurjaliston ylistämiseen.

Ajattelin lukiessani Rainer Werner Fassbinderin elokuvia kuten Fox and His Friends (1975) ja Chinese roulette (1976). Kuten Fassbinder, Strunk kuvailee ihmissuhteiden raadollista puolta koruttomuudella, joka saa armottomuudessaan myös huvittavia piirteitä. Kaikki on niin kurjaa, että se jo naurattaa, sen kuuluukin naurattaa, sillä nauru asettaa psykologisen moralisoinnin kyseenalaiseksi.

Maskuliininen haavoittumisen ja kunnian tunto näyttelee isoa osaa. Jokainen mies mudassa rypijöistä ylempään porvaristoon kokee olevansa oikeutettu saamaan edes jotain, joka ei ole saavutettavissa; aina suurempaa kuin mihin todelliset rahkeet riittäisivät.

Kirjailijan taitavuudesta kertoo, että kun Honka yrittää nousta yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ja saa elämänsä ensimmäisen kunnon työpaikan, lukija onnistuu tuntemaan jopa sääliä, vaikka sosiopaatti on tässä vaiheessa pahoinpidellyt lähimmäisiään, tehnyt ensimmäisen murhansa ja ryssii pian pienenkin sosiaalisen nousun mahdollisuuden vajoamalla itsekeskeiseen, onanistiseen kierteeseen.

Paljon puhuttu väkivalta on ensisijaisesti henkistä, nöyryyttämiskeskeistä, ja se kohdistuu ensisijaisesti naisiin, joiden kohtalo on pääasiassa olla passiivisia ja alistuneita raukkoja. Fyysisen väkivallan kuvaukset ovat inhottavia mutta jäävät vähiin. Erityisesti murhiin suoraan liittyvää väkivaltaa on vähän.

Kirjan takasivulta löytyy lista kirjallisten vaikutteiden antajia. Bukowski ja Céline ovat ilmiselvimmät. Joukossa ovat myös Nick Cave, J. M. Coetzee ja koko liuta true crime -kirjailijoita. Kultaisen hansikkaan kuvaama maailma on saastainen ja yleisesti ihmisvihamielinen, mitä en Bukowskin lutuisesta rappioromantiikasta muista. Sen sijaan Céline on jo hyvin lähellä, vaikka Strunkin tyyli ei ole tajunnanvirtamainen ja huohottava vaan sujuvasti suoraan asiaan menevä – ja törkeän luettava. Caven Kun aasintamma näki herran enkelin (1988) taas on kuin maaseudulle sijoittuva sisarteos.

Jos rytyytystä kestää, on kyseessä luettava ja jopa uudelleen luettava, kiinnostava ja armottomuudessaan epätyypillinen hittiromaani. Tämä on käsitykseni hyvästä lukuromaanista ja dekkarista, tyyliltään jotain sosiaalipornon, melkein juonettomien tuokiokuvien, kieli poskella tehdyn kansankuvauksen ja trillerin väliltä. Kultainen hansikas on viihdyttävää mukamas true crimea mutta sen tyyli on vinossa – eksploitatiivinen ja vihamielinen – ja sen pyrkimykset vaikeammin paikannettavissa, mikä on kehu.

Kesä 1805

Ajaudun usein huomaamattani lukemaan sitä, mikä on milläkin hetkellä pinnalla. Viime vuosina olen lukenut suomalaista uutuuskirjallisuutta, jota on helposti tarjolla kirjastoissa ja joka kerää nopeasti paikallista hypeä. Taipumus on ärsyttänyt minua, en suoranaisesti harrasta kirjallisuutta tätä varten.

Näkemyksellisten kustantajien ja tutkijoiden kontolla on nostaa kirjallisuushistoriasta esiin vähemmän tunnettuja ääniä, joihin minunkin pitäisi tässä blogissa keskittyä enemmän, sillä juuri niistä olen kiinnostunut niin kirjallisuudessa kuin elokuvataiteessa.

kesä 1805Yhdenlaista sankaruutta on osoittanut Poesia, joka on julkaissut käännöksinä niin afrikkalaista kuin saamelaista runoutta, amerikkalaisia nykyrunoilijoita ja Georges Perecin Talvisen matkan (1979) keräten kiitosta, muun muassa kolme runouden Kääntäjä-Karhu-palkintoa.

Saavutuksesta ja Poesian kasvavasta merkityksestä kirjallisuuden kentällä tekee huomionarvoisen se, että palkinnot on saatu suunnilleen viimeisen neljän vuoden aikana.

Uusimpia Poesian käännöksiä on saksalaisen Johann Gottfried Seumen matkakirja Kesä 1805 (1806, suomennos 2018), joka on käännösvalinnaksi melkein omituinen ja jo siksi kiehtova.

En ole seuraavasta varma, mutta Seume ei ole käsittääkseni kirjailijana nykyään kovin luettu edes saksankielisessä maailmassa, vaikka huomioidaan kyllä saksalaisissa kirjallisuushistorioissa klassikkona. Käsitykseni voi tosin johtua heikosta Keski-Euroopan kirjallisuushistorian tuntemuksestani.

Käännöksen on tehnyt runoilija Suvi Valli. Teoksen aloittavat Vallin alkusanat ja essee Seumen elämästä avaavat kirjailijan elämää ja ajankuvaa erinomaisesti.

*

Seume syntyi 1763 talonpoikaistaustaiseen perheeseen. Nuoruusiän opinnot jäivät kesken. 1781 hessianit, brittien puolella Yhdysvaltain vapaussodassa olleet saksalaissoturit, kaappasivat parikymppisen Seumen ja myivät Englantiin, josta hänet lähetettiin Kanadaan sotimaan. [1]

Sota oli ehtinyt loppua ennen Seumen pääsemistä perille. Onnistuttuaan erinäisten käänteiden jälkeen pakenemaan palveluksesta hän opetti kieliä Leipzigissä, josta päätyi Venäjälle palvelemaan kenraali Otto Heinrich Igelströmin sihteerinä. Hän todisti vuonna 1794 Kościuszkon kapinan, puolalaisten yrityksen nousta Venäjää vastaan. Kapinan epäonnistuttua Puolan olemassaolo itsenäisenä valtiona päättyi.

Erottuaan palveluksesta Seume palasi Saksaan ja meni töihin kustantamoon aloittaen myös pitkät ja kustantajan mielestä pähkähullut kävelymatkansa. Näiden pohjalta syntyivät kirjat, joiden tunnetuin ihailija oli Beethoven.

Kesä 1805 on näistä kahdesta kirjasta toinen, syntynyt epäonnistuneen rakkausjutun jälkeen. Seumea 20 vuotta nuorempi ihastus kihlautui toisen miehen kanssa, joten sankarimme päätti käsitellä asian painumalla niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Lähtökohta on näkökulmasta riippuen kovin proosallinen tai lyyrinen.

Seume pestautui nuoren tarttolaisen aatelispojan saattajaksi tämän kotikaupunkiin ja aloitti näin reissun pitkin Pohjois-Eurooppaa Puolasta Venäjälle ja nykyisiin Pohjoismaihin.

*

Kuten alussa mainitsin, uutuuksia lukiessa jää helposti varjoon mieltä kiihottavin kirjallisen elämän puoli, löytöjen tekeminen. Kesä 1805 tuntuu tällaiselta löydöltä.

Teos on matkakirjallisuutta, sellaisena korostetusti siistiä proosaa välttävä, oikeasti tien päällä tehdyn tuntuinen. Seume myöntää lätkineensä matkan aikana kirjoittamansa päiväkirjamerkinnät ja toisille osoitetut kirjeet jonkinlaisessa aikajärjestyksessä yhteen, poistaen jotain, jättäen jotain toista.

En kutsuisi lopputulosta kollaasiksi, vaikka se on siihen rinnastettavissa (saman rinnastuksen tekee myös Valli), mutta kerrontansa moodia se vaihtelee ahkerasti.

Kirja on äkkiväärä, ei sekava mutta yhteismitaton. Antaumuksellisista ja yksityiskohtaisista pienten asioiden kuvauksista hypätään yhden lauseen kuittauksiin jostain laajasta asiakokonaisuudesta.

Teksti viljelee anekdootteja paikallisesta elämästä, syvällisiä pohdintoja ja poliittista kielenkäyttöä. Välissä on tien päällä syntyneitä runoja. Seume puhuttelee lukijaa suoraan, mutta joskus ”sinä” on yleisen lukijan sijasta kirjeen saaja, kuten entinen ihastus Johanna, jota kirjailija ei mainitse nimeltä.

Suomalaisille kiinnostavan julkaisusta tekee se, että Seumen matka suuntautuu myös tänne, niin Venäjän kuin Ruotsin puolelle tällä kertaa Turun rauhassa (1743) jaettua maa-aluetta. Itäisiä suomalaisia Seume kutsuu Venäjän suomalaisiksi, Ruotsin puolella asuvia ruotsalaisiksi.

Suomen vierailu on vain yksi osa matkakirjaa. Minua paremmin erityisesti matkan tätä puolta on käsitellyt Maailmankirjat-lehdessä Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen lehtori, joka nostaa tekstistä esiin monia Suomea koskevia yksityiskohtia.

*

Monet aikalaiset vihasivat Seumea ja sensuroivat hänen teoksiaan. Hän oli originelli, joka palveli Venäjän armeijassa ja piti saman armeijan pyrkimyksiä roistomaisina. Ranskalaisten filosofisia ajatuksia hän arvosti mutta inhosi Napoleonia. Aatelisia kohtaan hän tunsi halveksuntaa ja kannatti kaikkien säätyjen tasa-arvoisuutta lain edessä.

Tämä näkyy myös Kesä 1805:n esseemäisessä esipuheessa, joka on tiukasti jäsennelty vastakohtana varsinaisen teoksen rikkonaisuudelle ja osoitus siitä, että Seume osasi kirjoittaa muutenkin kuin sirpaleisesti.

Gerhard von Kügelgen Seume 1806
Johann Gottfried Seume.

Matkakertomuksensakin mittaan Seume tykittää näkemyksiään. Venäläinen yhteiskunta saa kuulla kunniansa, Ruotsin edistyksellisyyttä hän ihailee. Seume halveksuu orjuutta ja ylimysten moraalittomuutta, uskontoihin hän suhtautuu etäisesti. Naisten ala-arvoista kohtelua hän paheksuu.

Taiteessa hän ei pidä modernin ja antiikin ihanteiden välisistä ristiriidoista, mutta katsoo suopein silmin Sergelin veistämää patsasta Kustaa III:nnesta, jonka saa nähdä etukäteen. Patsas paljastettiin virallisesti vasta kolme vuotta Seumen vierailun jälkeen.

Seumen kuvaama maailma on modernin kynnyksellä muutenkin kuin kirjailijan asenteiden suhteen. Hän muun muassa raportoi Ruotsissa käytössä olevasta Edelcrantzin optisesta lennättimestä, maailman ensimmäisestä valtioiden välisestä tietoliikenneverkosta.

Seume myös kertoo Ruotsissa palvelevista naispuolisista matruuseista, joiden läsnäoloa laivoilla hän pitää tavanomaisena. Tämä kertoo ennen kaikkea omasta tietämättömyydestäni, mutta en tiennyt tällaisista mahdollisuuksista nuorille naisille 1800-luvun alussa edes edistyksellisessä Ruotsissa.

Miellyttävää on, että Kesä 1805 todella on matkakirja. Se ei jätä kuvailematta arkisia kulkumatkoja, kiistelyitä juomarahoista, moninaisia kohdattuja tavallisia ihmisiä. Liian usein matkailu käsitetään lillumiseksi jossain kohteessa, varsinainen matkan taittaminen eli itse matkailu jätetään lapsipuolen asemaan.

Kirjan loputtua olin oppinut pitämään Seumesta. Hän on usein konventioista piittaamattoman suora ja huumorintajuinen pistävällä, ironisella tavalla. Seuraavassa on kirjan loppupuolella oleva kohtaaminen kööpenhaminalaisen portsarin kanssa ja sen synnyttämät ajatukset, jotka osoittavat tarkkaa ihmistuntemusta:

– – Juuri kun aloin mongertaa reippaasti ruotsia ja päästä näkkileivän makuun, minun piti jo matkustaa Juutinrauman yli. Näinhän elämässä aina käy. Kun on vihdoin päässyt asettumaan, täytyy nostaa purjeet ja lähteä. Ajuri siis toi minut Kööpenhaminassa vanhaa linnaa vastapäätä sijaitsevaan Hotel Royaliin; sen paremmin en olisi hänen mielestään voinut asua missään, ja olin itsekin tyytyväinen. Kuten voit kuvitella, talo edusti suureellista tyyliä; huolitellun suittu Mercurius loi ovella minuun ja reppuuni monimielisen katseen kuin vihjaten, ettemme takuulla kuuluneet tänne. Sillä se, joka ei tässä maailmassa heti loista kullankimalluksella päältä päin tai näytä ulkomuotonsa puolesta lupaavalta, on ikuisesti ryysyläinen – kuten hienompi väki asian ilmaisee – vaikka hän kuinka kaivelisi dukaatteja taskuistaan. Kaikki riippuu ulkoisesta vaikutelmasta. Ei tarvitse olla oppinut eikä viisas, ei rohkea, hyvä tai oikeudenmukainen, kunhan vain näyttää siltä kuin olisi tätä kaikkea. Tämän tietävät ne suuren maailman ja pienempienkin ympyröiden hyypiöt, joilla on tusinan verran perusilmeitä joka tilanteeseen, vivahteista ja häivähdyksistä puhumattakaan. – Huone, ystävä hyvä, huone! sanoin minua tuijottavalle Mefistolle. Ääneni taisi vaikuttaa paremmin kuin ulkomuotoni, koska hän otti kohteliaasti reppuni ja johdatti minut ylös kammiooni, joka miellytti minua kovin. – –

Kirja kertoo omanarvontuntoisesta ja samalla vaatimattomuuteen tottuneesta luonteesta. Seume nukkuu vaikka taivasalla ja ei ylenkatso tavallisen kansan vaatimatonta ruokaa. Toisaalta hän hieman harmistuu huomattuaan, ettei hänen maineensa ole kiirinyt aivan kaikkialle Ruotsiin, vaikka hän oli tässä vaiheessa elämäänsä tunnettu matkakirjailija.

Hän kärsii kokemistaan romanttisista hylkäämisistä ja vihjaa niihin silloin tällöin tavalla, joka ainakin nykylukijan silmin kertoo toiveesta löytää lohtua. Murheensa hän hukuttaa matkailun ja uusien kokemusten suomaan autuuteen.

Seume kuoli köyhyydessä 1810. Lukiessa säälittää. Hän vaikuttaa tekstin loppuessa olevan elämänsä kunnossa ja valmis seuraavaan patikkaretkeen, eikä tiedä kuolevansa vain muutaman vuoden päästä.

*

Jos on olemassa sellainen elämä, joka vaatii kirjailijuutta, se on kai tässä. Olen tunnetusti ihastunut historian marginaaleihin jääneisiin todistajiin, jotka ovat vielä ilmaisseet itseään poikkeuksellisella tavalla.

Olen asiaproosassa ennen kaikkea kiinnostunut sanottavasta. Siksi esseismiin laajalti pesiytynyt laahaavuus ja formalistisuus ärsyttävät minua. Äänenkäyttö omaperäisesti on ilmeisen vaikeaa monelle, kun tietoisuus yleisöstä kasvaa.

Päiväkirjat ja muut tulevat apuun suurimpaan hätään, samoin aikakaudet, jolloin kustannustoimittaminen ei ole ollut aivan niin ammattimaista. Vanhat, jäsentelemättömät julkaisut näyttävät taidemuodon mahdollisuudet, jotka kehittynyt kirjallisuustoiminta on sittemmin jättänyt varjoonsa.

Tämä ei tarkoita, että Seume olisi kirjailijanero. Hän ilmaisee itseään myös sekavasti ja on kirjoittanut ajan hengen mukaisesti seuraavan kaltaisia kielen pahoja kukkasia: ”Matkusta Puolan halki, syö juutalaisten kanssa ja nuku sikojen röhkiessä vieressäsi, niin tiedät, kuinka paluu sivistyksen pariin virkistää.”

Osa matkatarinoinnista on myös väistämättä hivenen pitkästyttävää, kiinnostavaa historiallisena tallenteena, ei aina kirjallisuutena. Näin tunsin esimerkiksi Seumen kirjoittaessa venäläisen koululaitoksen kehitettävistä piirteistä.

Vallin suomennostyö on taidokasta. Se tekee vanhahtavat ilmaisut nykysuomellekin luonteviksi. Perusteellisuus näkyy myös teoksen taustoituksessa. Oudot ilmaisut selitetään auki, lyhyehkö teos sisältää yli 300 informatiivista alaviitettä, ja jos jäin jotain lisätietoa kaipaamaan, se johtui omista fiksaatioistani, ei kääntäjän huolimattomuudesta.

Milloinkohan käännöksenä saataisiin Custinen markiisin La Russie en 1839 (1843) eli New York Review of Booksinkin julkaisema Letters from Russia?

Kiitos Poesialle arviokappaleesta.

[1] Seume viittaa vain harvakseltaan tähän koettelemukseen. Kuvaillessaan Tanskasta Saksaan matkalla olevalla laivalla nukkumasijansa epämukavuutta, hän toteaa sen olevan lähes yhtä epämiellyttävä kuin suolalihatynnyri, jossa joutui taittamaan matkansa valtameren yli. Ei kovin mairitteleva rinnastus ja ehkä myös osoitus hyvin kuivasta huumorintajusta.

Pelko jäytää sielua

Katselin ensimmäistä kertaa Fassbinderin tunnetuimpiin kuuluvan elokuvan Pelko jäytää sielua (1974). Elokuva oli luultavasti isoin minulta vielä näkemättä ollut eurooppalainen auteur-elokuva.

pelko jäytää sielua60-vuotias leskirouva Emmi (Brigitte Mira) astuu sateella kapakkaan, jossa 40-vuotias siirtotyöläinen ”Ali” (El Hedi ben Salem) viettää aikaa juopotellen.

Emmin ja Alin välille kehittyy nopeasti kahden yksinäisen ihmisen romanssi. Pian kaksikko on naimisissa. Tämä herättää valmiiksi epäluuloisessa naapurustossa vihan.

En katselukumppanini kanssa voinut olla spekuloimatta, kuinka upeaa olisi, jos elokuva tehtäisiin uudestaan Suomessa otos otokselta samanlaisena. Tietysti käsikirjoituksesta tulisi muuttaa tapahtumapaikat ja aikakausi, mutta ydin ja kuvalliset ratkaisut pidettäisiin samoina.

Lopputulos saisi kaikki raivoihinsa. Fassbinderin provokatiivinen etu ja pohjimmainen rehellisyys on, ettei hän älyllistä eikä selitä. Elokuvan kuvaamissa yhteisöissä pesii avoimesti ennakkoluuloisia mulkkuja, joiden toimia ei selitetä psykologisilla löpinöillä tai yhteiskunnallisilla rakenteilla.

He olisivat karikatyyreja, ellei jokainen duunariammatissa toiminut (tai Internetissä käynyt) olisi omin silmin todistanut, että tällaisia työväenluokan ja alemman keskiluokan rasistit ovat.

Fassbinder ei anna armoa millään tolkullisuuden nimessä tehdyllä päänpaijauksella tai helpoilla äärioikeistoirvailuilla, joihin paeta. Elokuvan rasistit ovat tavallisia ihmisiä, naapureita, perheenjäseniä, pinnalta korostetun samanlaisia kuin sankaritar Emmi.

Rasisti ei ole lippua heiluttava natsikarikatyyri. Puolalaisen kanssa aiemmin naimisissa ollut Emmi tuumii koomisen lapsekkaasti: ”Kaikkihan me olimme ennen natseja.” Brutaali viha antaa tietä opportunismille, jonka Emmi hyväksynnän kaipuussaan haluaa nähdä ystävällisyytenä.

Ohimennen mainitaan Münchenin terrori-isku, mutta elokuvan sivuhahmojen inho ulkomaalaisuutta kohtaan ei johdu tästä vaan yleisestä vierauden vihasta. Ali ymmärtää paremmin: ”Arabi koira, saksalainen isäntä.”

Ei kannata aliarvioida, kuinka paljon ihmiset ovat valmiita vihaamaan ulkomaalaisia myös silloin, kun mitään syytä ei ole. Pelkkä vieraus riittää klaaniajattelun heräämiseksi henkiin. Meidän jengi jee, teidän jengi buu.

Siivoojaeukot Emmin töissä kutsuvat Alia ja hänen kaltaisiaan saastaisiksi. Jopa läheisistään hyvää uskova Emmi on luisua kultaansa kohtaan alentuvuuteen rakkaustarinan edetessä. Ali vastaa vieraantumalla, etsimällä tuttua ja turvaa vieraasta sylistä.

Sävysokeutena pidän, että elokuvaa on sittemmin käsitelty voittopuolisesti, luultavasti sen Douglas Sirk -vaikutteiden takia, vakavana melodraamana, vaikka se käyttää vahvoja etäännytyskeinoja, kuten musiikin vähäisyys ja etäälle asetettu kamera, joka liikkuu harvoin. Näyttelijöiden kankeus yhdessä lavasteiden teatraalisen asetelmallisuuden kanssa korostaa mustaa huumoria.

Pelko jäytää sielua hirvittää, ja hirvitys naurattaa ääneen absurdin todellisessa ankeudessaan. Roger Ebert on havainnoinnut, nimenomaan tämän elokuvan yhteydessä, että Fassbinder sotkee tahallaan monien elokuviensa moodit. Katsoja menettää tällöin otteensa.

Toinen erinomainen esimerkki tästä on samana vuonna Pelko jäytää sielua -teoksen kanssa valmistunut Martha, joka onnistuu lähes mahdottomassa yhdistäen parisuhdeväkivallan ja absurdin huumorin. Muiden tekijöiden tapauksessa kyse olisi sävyvirheestä, Fassbinderin tapauksessa kyse on tuotannon johtoajatuksesta.

Hauskinta Suomi-uusinnan ajatuksessa on, ettei sitä voisi koskaan tapahtua jo siksi, että poikkeuksellinen taide vaatii aina poikkeuksellisen tekijän, ne ovat käyneet vähiin.

Lukea W. G. Sebaldia…

…on unohtaa pitkäksi aikaa edes lukevansa, sitten havahtuu siihen että kääntää sivua – mitä helvettiä oikeastaan juuri luin – palaa pari sivua, lukee uudelleen, huomaa kertomuksen paikan ja ajan muuttuneen välissä kuin huomaamatta ja sitten, jälleen uudella aukeamalla, saattaa vastaan tulla viisi sivua pitkä jakso, joka on tarkinta ja merkittävintä kirjoitusta muistoista sitten Proustin, ja kirja tekee mieli niin laskea käsistä kuin olla päästämättä siitä irti senkään jälkeen, kun on saanut sen luettua ja takakansi kolahtaa kiinni.