Avainsana: sanat

Mitä kirjoitin aiemmin oli oikeastaan ainakin jossain määrin myöhäiswittgensteinilaista, sillä se olettaa jonkinlaisen sanomattoman suhteen – tässä tapauksessa kaoottisen – eli olevaisen, jota sanat ja niiden ilmenemistavat eli fiktio eivät tavoita. Tätä voisi ironisesti kutsua myös olettamuudeksi, koska se ei ole kuvailtavissa. Silti tähän olemattomaan meillä on jonkinlainen suhde, jota fiktiolla pyrimme ilmentämään.

Jälkimodernistisen ajattelun ytimeksi on noussut vuorostaan oletus siitä, että fiktio on vastaansanomaton kokemus, joka luo vain lisää fiktioita, olematonta ei ole, on vain tekstejä ja luentaa ja niihin sisältyy kaikki; ne vaikuttavat olemiseen, joka on myös jonkinlaista tekstin todeksi elämistä.

Tekstit ja meemit ovatkin todella vahvoja liikuttajia ja voivat vaikuttaa esimerkiksi ihmisten käytökseen, mutta eivät lopullisesti. En voi antaa tähän sen parempaa vastinetta, kuin että en usko tähän, sillä kokemukseni on eroava; elämä on täynnä narratiiveista poikkeavia asioita, jotka eivät kuitenkaan ole uskonnollisia ihmeitä vaan puhdasta ennakoimatonta olemista, jota jopa taolaisuuden kaltainen ajatus rajoittaa pyrkiessään pohjimmiltaan absurdiin hahmottoman ohjeistamiseen.

Jos kokemuksellisuuden vahvuuteen ei usko, voi esitellä ilmiötä itselleen kärjistetyin tehokeinoin, esimerkiksi päihteillä, joiden antamia kokemuksia eivät sanat tavoita kuin laimeana kangastuksena; kokemus on niin paljon vahvempi ja jokainen sitä esittelevä sana ja visuaali vajavainen, ettei todellisuuden kokemuksen erillisyydestä sanallisiin esityksiin verrattuna ole enää epäselvyyttä. Tämän jälkeen erillisyyden havaitsee myös arjessaan helpommin.

Kirjaimet ovat suosituksia

Kirjaimet ovat suosituksia

Lukupäätöksiini vaikuttaa kirjailijan kunnianhimo. Jos pystyn aistimaan teoksessa pyrkimyksen taidelajin keinojen oivaltavaan hyödyntämiseen – eli että kirjoittamiselle on ollut joku kirjallinen vaikutin eikä vain ”halu sanoa jotain” – se kiinnostaa minua enemmän.

Tämä vaikuttimien arvailu on merkittävä osa makuani, vaikka en ole muuten kirjailijoiden elämistä juurikaan kiinnostunut enkä useimmiten jaksa lukea edes heidän haastatteluitaan.

Niinpä minun kuin monen muunkin maku on ennustettavissa. Goodreads on antamani aineiston perusteella arvaamisessa hyvä; se on alkanut ymmärtää, että olen kiinnostunut 200–5 000 ääntä saaneesta eurooppalaisesta ja yhdysvaltalaisesta taidekirjallisuudesta, joka ilmentää tiettyjä asenteita ja tyylejä.

YouTube taas on arvonnassaan todella huono ja leväperäinen. Se tarjoaa minulle kerta toisensa jälkeen klippejä suomalaisista tv-ohjelmista ja Jordan Petersonia, vaikka katson lähinnä kirjallisuusjuttuja, tiettyjä samojen tekijöiden tuottamia ruoka- ja pelivideoita tai kuuntelen musiikkia. Valinnat eivät selity muilla sivuilla tekemilläni vierailuilla.

Olen merkinnyt jo useaan tusinaan tarjottuun Petersoniin liittyvään videoon, etten ole kiinnostunut aiheesta.

Silti algoritmi ei aina vieläkään tajua, että sana ”Jordan” on mielestäni jo epäkiinnostava ja lopeta tarjoamista sillä perusteella. Uusia filosofivideoita pulpahtaa pintaan kuin paskaa oululaisessa uimahallissa.

Minua kiinnostaisi kysyä joltain asiantuntijalta, onko kirjallisuudessa sinänsä jotain, joka tekee ennustamisesta helpompaa? Luovatko sanat ja kieli niin perustavanlaatuisia eroja ihmisten välille, että oikein arvaavan algoritmin rakentaminen on paljon helpompaa kuin audiovisuaalisen sisällön pohjalta?

Goodreads ei ole tarjonnut minulle Jordan Petersonia kertaakaan.

Vai onko Amazonilla, joka omistaa Goodreadsin, erilainen käsitys tuotteita tarjoavien algoritmien toimivuudesta verrattuna YouTubeen? YouTube myy närkästystä ja klikkejä, Amazon pyrkii myymään konkreettisia tuotteita – konkretia vaatii todellisempaa panostusta suositusten muotoon, koska materian on muututtava rahaksi. Käsittääkseni YouTuben algoritmi palkitsee nimenomaan videoiden tekijöitä, ei niiden katsojia.

Vaikka tietysti kyse voi olla vain minusta ja siitä, että olen yhdessä asiassa arvattavampi kuin toisessa. En kuitenkaan usko olevani niin ihmeellisen yksilöllinen.

Lisäys: Täysin sattumalta Laura Friman kirjoitti tätä aihetta sivuten juuri Kulttuuricocktailissa, mutta hänen kokemuksensa ovat toiset – algoritmit vetoavat hänen tunteisiinsa paremmin.

Politiikkaa suomeksi, 1

Hei! Tervetuloa politiikkaa suomeksi -bloggaukseen! Tällä kertaa tarkastelemme Ylen 31.1.19 tekemää uutisointia otsikolla Keskustakin vaatii nyt hoitajamitoitusta lakiin, SDP riemastui: ”Eiköhän sovita asia, Petteri Orpo?” – Orpo: ”Desimaalit ovat lillukanvarsia”.

Lakiin kirjattaisiin, että jokaista hoivattavaa kohden henkilöstön vähimmäismitoitus tulisi olla 0,7 käsiparia. Kaikki puolueet niin oppositiossa kuin hallituksessa kannattavat muutosta.

Paitsi Petteri Orpon johtama kokoomus. Tarkastellaan hieman Orpon tapaa ilmaista asia:

Hän pitää edelleen kiinni kokoomuksen kannasta: lakiin ei tule kirjata hoitajamitoitusta. Orpon mukaan ”desimaalit ovat lillukanvarsia” itse asiassa.

– Meidän mielestämme ongelma ei ratkea sillä, että lakiin kirjataan jokin desimaali. Se olisi mekaaninen ratkaisu. Ihminen ei ole desimaali.

Mitä Orpo tällä tarkoittaa on, että valtion hallinta (lue: sosialismi) on pahasta ja työantajille ei tule sälyttää ikäviä työntekijävelvollisuuksia, koska ne tuottavat kuluja. Tässä tapauksessa desimaali ei ole ”lillukanvarsi” vaan tiukkaa konkretiaa.

Lillukanvarsi. Kas, populismia.

”Ihminen ei ole desimaali” on häikäilemätön tapa saada inhimillistävä lakiehdotus kuulostamaan epäinhimillistävältä. Vanhuksille paremman hoidon takaaminen on vanhusten (vai hoitajien… vai työnantajien?) muuttamista numeroiksi, viis siitä että numeroiden vaikutus elämään, kansalaisuuteen yleensä, on asia, jonka kokoomuksen luulisi ymmärtävän.

Orpo ei voi sanoa tätä ääneen, koska kokoomus yrittää päästä irti menneisyydestään ja samalla pysyä sosiaalisesti konservatiivisena vaihtoehtona, jossa sosialismin peikkoa vältellään vaikka maailmanlopun edessä. Kauanko kakun voi yrittää säilyttää ja samalla syödä? Tätä olen kokoomuksen kohdalla pohtinut jo monta vuotta.

Katsotaan seuraavaksi, miten pääoppositiopuolue SDP:ssä asiaa kommentoidaan:

– Näyttää siltä, että SDP:n aloitteesta tehty välikysymys vaikuttaa jo nyt, hehkuttaa demareiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman.

Kas, lisää populismia. Se mitä Lindtman itse asiassa tässä sanoo ei ole ”hyvä että epäkohtaan saadaan muutos” vaan ”hyvä MEIDÄN JOUKKUE!!!” Mainitsematta jää, että 0,7-ehdotus on ihan konkreettisesti keskustan tekemä.

Mitä Lindtman jättää myös sanomatta on, että vanhusten hoivan taso on viime aikaisten mediatapahtumien valossa ja journalistien monivuotisen uutisoinnin jälkeen viimeinkin niin yleisinhimillinen huoli, että demareiden ei ole paljon muuta tarvinnut tehdä kuin ottaa koppi valmiista aiheesta.

Erityisesti, kun sosialismin tehdessä ujostelevaa kuikuilua mahdollista paluuta varten ja kapitalismin jyrätessä yhä enemmän vanhaa maailmaa hajalle, nyt jos koskaan pitäisi olla vasemmiston hetki. Jos puolueen pääideologit osaavat työnsä, vanhusten hoito on ase, jota ei voi olla hyödyntämättä.

Lindtman antaa mieluusti pääoppositiopuolueena saavutetun hyödyn sataa laariin, vaikka tosiasiassa itseään jalkaan ampuvaa, konservatiivisydäntään edelleen hellivää kokoomusta lukuun ottamatta aivan kaikki puolueet eivät enää voi olla muuta kuin samaa mieltä, ainakin nimellisesti.

On eräs arkikielen hokema, jota inhoan yli kaikkien muiden: ”Miten tämä on mahdollista vielä vuonna [lisää vuosi jossa henkilö elää]!”

Virkkeessä päivitellään oletetun asian takapajuisuutta; muka hämmästellään sitä, että miljardien asukkaiden maapallolla ihmiset ovat vieläkin eri mieltä asioista.

Kautta rantain itsekkäässä – ei siis edes rehellisesti itsekkäässä – virkkeessä puhuja olettaa oman elinvuotensa ja edustamansa kulttuurin olevan ihmisen teknisen ja moraalisen kehityksen huippu.

Implikaatio on, että puhuja itse on edistyksellinen. Puhujan omat edistyksellisyyden standardit ovat tietysti universaalit ja perustellut. Tavoite on halveksunta, joka ei johda mihinkään ja toisten ihmisten oletetun moukkamaisuuden vaientaminen.

Virke on tiivistettynä se likaviemäri, johon hyvä epäily valuu, ylimielisyyden lakipiste ja ajattelun loppu. Twitter-roskaa.

Tässä yksi asia, joka on mahdollinen vuonna 2017: epätäydellisyys.

Teeskentely, teko, taide

Teeskentely, teko, taide

Onko muissa kielissä vastaavaa sanaa kuin Suomessa tekotaide? Englannissa käytetään jokseenkin samassa merkityksessä ilmaisua pretentious eli mahtaileva, kunnianhimoinen, mutta sanat eroavat toisistaan olennaisesti. Pretentious tarkoittaa teennäisyyttä ja tekotaidetta käytetään arjessa samassa merkityksessä, mutta sen lisäksi tekotaide sanana antaa olettaa, että oikeaa, kunnollista taidetta ei tehdä tai ainakaan tekemällä tehdä. Ilmaisussa on tietysti ironiaa. Teokset joita tehdään mahdollisimman vähän saavat helpommin tekotaiteen leiman. Ja tietysti kaikki taide on jossain määrin suunnitelmallisesti tehtyä. Pelkällä improvisaatiolla ei luoda ehjiä teoksia. Taiteilija päättää vähintään sen, milloin teos päättyy, mitkä ovat sen rajat.

Nuorempana ärsyynnyin tekotaiteen käyttämisestä, mutta se saattoi johtua omasta epävarmuudestani. Koin sanan olevan kohdistettu kaltaisiani ihmisiä vastaan. Eli annoin periksi kuvittelemani vastustajan pilkalle ja otin roolin, joka minulle oli tyhjyydestä annettu. En voinut ymmärtää, miksi joku haluaa kyseenalaistaa nautintoni aitouden. Sittemmin olen ymmärtänyt, että iso osa ihmisten keskinäisestä toiminnasta perustuu epäilyyn toisten ihmisten tekojen aitoudesta, luottamuksen puutteesta. Syystä, toki. Osansa on kokemisen rajallisuudella. Toisia ihmisiä kohdellaan usein kuin videopelihahmoja tai omassa näköpiirissä liikkuvia virtuaaliolentoja, häiriöitä tai teorioita.

Kun itseluottamusta tulee enemmän, leimaamisesta piittaa vähemmän. Tekotaide on erityislaatuisuutensa vuoksi ihan hyvä sana. Välillä tulee vastaan teoksia, joihin se sopii vallan mainiosti. Isoja markkinoita varten laskelmoidut mutta edelleen jonkinlaista taiteellista uskottavuutta tavoittelevat teokset käyvät hyvin tekotaiteen käsitteeseen. Tunnen suurta halua käyttää sanaa brittiläisestä konseptitaiteesta, joka on itseparodista ja teeskenteleväistä.

Enemmän harmittaa sanan huoleton käyttäminen kaikesta, mitä kokija ei ymmärrä. Erotuksena siitä, että mielestäni tekotaide on taidetta, joka on tavattoman helppoa ymmärtää, mutta joka peittää oman helppoutensa loputtomiin savuverhoihin. Ehkä yllättäen Hikipedia sisältää hyvän tiivistelmän siitä, missä yhteyksissä sanaa tekotaide käytetään: pohjimmiltaan kaikki, mikä haastaa kokijan normeja ennen kaikkea rakenteiden (ei niinkään teemojen) osalta on laajemmassa merkityksessä tekotaidetta. Mutta tässä kai on kaikkien taidesanojen ongelma. Mitä suppeammaksi kokijan käsitys taiteesta menee, sitä laajemman alan negaatioita sisältävä sana kattaa.