Avainsana: sosiaalisuus

Fomon turhuudesta

Fomon turhuudesta

Olen välttynyt fear of missing out -ilmiöltä eli fomolta, koska sisuksiini on koodattu seuraava ajatus: moni kiinnostavalta kuulostava asia on täysin tavanomainen.

Muutamat tutut ovat kertoneet, että sosiaalinen media saa aikaan tunteen siitä, että pitäisi olla kokenut vaikka mitä. Pitäisi matkustaa, leipoa perinteisiä karjalanpiirakoita, opetella joku kieli ja nähdä pinnalla olevan bändin keikka.

Tämä johtaa ahdistukseen: miksi en osallistunut tuonne, miksi en tehnyt sitä tai tätä.

En ole keskustellut asiasta sen syvällisemmin näin kokevien ihmisten kanssa. Olen kuitenkin huomannut kaikkien olevan kateellisia vähän kaikille, on tekeminen mitä tahansa. Kiireiset ovat kateellisia toisten vapaa-ajalle, rennommin ottavat ajattelevat tekevänsä jotain väärin toisten kiireiden rinnalla.

Itse olen vain iloinen toisten puolesta, jotka tekevät mukavalta vaikuttavia asioita. Jos jotain, olen inspiroitunut hyvällä tavalla.

En siis pääse sisälle tämän ahdistuksen syihin tunteiden näkökulmasta, vaikka olen siitä lukenut. Olisi kiinnostavaa kuulla asiasta lisää siitä kärsivältä.

*

Fomon ytimessä ovat kuvat. Kuvat ja videot tiivistävät kokemukset timanteiksi tavalla, joka ei vastaa arkista kokemusta. Kuviin voi poimia yhden pysäytetyn hetken, joka ei kerro koko juonta.

Kuviin luottamisesta on kyse myös erityisesti aasialaisten kärsimästä Pariisin syndroomasta. Populaariviihteestä tuttu kaupunki paljastuu täysin tavalliseksi: likaa kaikkialla ja vihamieliseltä tuntuvia ihmisiä.

Fomon kaltaiset sosiaaliset pakotteet ovat ulkoa päin saneltuja, trendejä. Ne ovat mainostajien saama niskalenkki kuluttajasta, uskonnollisten rituaalien korvike. Sinun on maistettava tätä ruokaa, pelattava tätä peliä, juotava tätä samppanjaa.

Onhan se helppoa uskoa, kun asiaa tarpeeksi moni hokee, vaikka Instagramissa ja blogeissakin tehdään nykyään kaupallisia yhteistöitä.

Nämä pakkomielteet käyvät sitä vastaan, mitä pidän hyvänä elämänä eli asioiden tekemistä niitä itseään varten. Ihmisen pitäisi osallistua itsensä ja sosiaalisuutensa vuoksi, ei ollakseen mukana jonkun ennalta merkitykselliseksi päättämässä.

Tämän hyvän, hetkessä mukana olevan arkisen elämän puolesta on vaikeaa kirjoittaa, koska markkinat ovat kaapanneet myös tämän retoriikan voidakseen tuottaa pop-psykologiaa ja ”rentoja ajanviettotapoja”, joille toiset voivat taas olla kateellisia.

Moni kuvittelee sosiaalisen median kuvissaankin kyse olevan hetkessä elämisestä, koska ajatus kuvan hetkellisyydestä on sekoittunut hetkeen tarttumiseen elämänasenteena. Tämä on kuin väittäisi digikameran olevan taolaisuutta.

Tämän vuoksi inhoan populaarikulttuuriin kuuluvaa hypeä ja kaikkea sosiaalista kulttuuria, joka elää siitä. Myös lehdistö on tässä ilmapiirissä mukana, eikä aina edes tajua tekevänsä mainosjournalismia. Terveisiä kaikille Game of Thrones -artikkeleita rustanneille senttareille ja vakkareille.

Onnekseni minut on kasvatettu niin, että kun joku alkaa pakottaa tällaisia ehdottomasti koettavia juttuja, reaktioni on pääasiassa torjunta. Trendikkäisiin ilmiöihin on turvallista suhtautua pitkän ajallisen matkan päästä.

Silloin asiat näyttäytyvät niiden todellisessa, kestävässä arvossa – vailla kiirellisyyden painolastia.

 

Julkkiksen itsemurha on jokseenkin yhdentekevä asia. Puhelinnumeroita liitetään uutisten perään, koska sillä perustellaan samanlaisena toistuva lukijoiden metsästys. Yksityisimmästä aktista tehdään kaikkein julkisin.

Muistosanat liittyvät aina siihen, että vainaja ”opetti jotain elämästä”, niin kuin kukaan oppisi sen enempää epätasaisen uran tehneeltä miljonääriviihdyttäjältä kuin keneltäkään muulta.

Kaiken saaneen ihmisen halu tappaa itsensä ei ole ihme, sillä korkealla jalustalla seisoessaan huomaa, ettei ole muita suuntia kuin alaspäin, vaikka elämän raamit ovat pohjimmiltaan samanlaiset kuin kaikilla.

Vierauden tunnetta lisäävät muutokset liittyvät ajan perimmäiseen luonteeseen, eivät suunnitelmallisuuteen. Kaikki havaittava rappio kehossa, ajatuksissa, yhteiskunnassa on tiukasti kiinni subjektin omassa olemassaolossa ja tutuksi käyneen muuttumisessa tuntemattomaksi.

Depressio on yleisin syy itsemurhan takana, eikä siksi ole ihme, että julkisissa reaktioissa korostetaan mielenterveysongelmia vastaan käymistä, mutta ihminen voi tappaa itsensä myös muista syistä: impulsiivisesti, häpeän vuoksi, mielialaan vaikuttavien aineiden alaisena,  filosofisista syistä.

Kuoleman saapuessa elävien tulisi opetella hiljentymistä. Sen sijaan kuolema hukkuu sanojen tulvaan. Tuskan välttämiseksi mediassa yritetään suojella ihmisiä toistamasta esikuvien tekoja.

Terävien kulmien pehmustaminen korostaa tiettyjä kuoleman piirteitä. Itsemurhaan suhtaudutaan montaa muuta kuolintapaa vakavammin, koska sen taustalla koetaan olevan syvällisempi itsereflektio kuin pitkällisen kuoleman prosessissa yleensä. Pitkästä kuolemasta itsemurhassa pohjimmiltaan on kyse, sillä kaikki paitsi impulsiivisimmat teot ovat ennalta harkittuja.

Kuolemat eivät ole samanarvoisia. Itsemurhaa ja syöpää vastaan halutaan taistella. Ensimmäinen tuntuu henkilökohtaiselta ja toinen on korostetun tuskallinen tapa kuolla, sillä se tuo reaalisena ja paljaana esiin ihmiskehon rappion.

Vakaviin sydän- ja verisuonitauteihin suhtautuminen on sairauksien yleisyydestä huolimatta leväperäistä, koska niitä torjutaan paremmilla, rajoitetummilla elintavoilla. Kansakunta lihoo ja heikkenee välinpitämättömästi.

Syöpä ja itsemurhaan liitettävä depressio nähdään lähes voittamattomina tauteina, siksi niitä vastaan halutaan käydä. Kumpaankin halutaan löytää ihmelääke. Pelkoa voitosta ei ole.

Elintapoihin liittyvät taudit taas koetaan niin helposti selätettäviksi, että vain valtiollisella ja ammatillisella tasolla ymmärretään niiden vakavuus kansanterveydelle. Huonoja elintapoja perustellaan itsemääräämisoikeudella, omavastuulla ja lihavuuden tapauksessa toisinaan, ei yleisesti, uusilla esteettisillä normeilla.

Joku voisi sanoa, en minä, että halu tappaa itsensä kertoo subjektin ehdottomasta toimijuudesta, mielenterveysongelmia tai ei, ja on siksi vähintään yhtä hyväksyttävää kuin hedonistinen taipumus syödä ja juoda itsensä hengiltä.

Itsemurha on ylensyömisen tavoin kulttuuriin sidottu ilmiö. Julkkiskuolemien yhteydessä uutiset väittävät, että itsemurhaan johtava depressio koskee tasapuolisesti kaikkia. Tämä on roskaa, ilmiö on vahvasti kulttuuri- ja yhteiskuntasidonnainen.

Iranissa tehdyssä tutkimuksessa itsemurhaa yrittäneistä korostunein joukko oli naimisissa olevia koulutettuja mutta työttömiä naisia. Japani on aivan oma kulttuurinsa itsemurhien suhteen. Suomessa merkittävä tekijä on ympäröivän yhteisön laajuus.

Itsemurhia tapahtuu Suomessa keskimäärin vähemmän suurten asutuskeskusten lähellä, eli Uudenmaan, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen alueella sekä suomenruotsalaisilla alueilla. Lukemat ovat synkimmät Lapissa ja Kainuussa.

Niin sanottujen itsemurhavalistusten tehosta on ristiriitaisia tietoja. Koen luontaista epäluuloa silkkoja hyvää tarkoittavia aikeita kohtaan. Pelkkä kuunteleminen ei riitä. Sen sijaan kaiken tiedon valossa vaikuttaa siltä, että aivojen kemiallisten epätasapainojen korjaamisen lisäksi merkittävin tapa vähentää itsemurhien riskiä on elää sosiaalisesti aktiivisella alueella.

Kehollinen ja henkinen eristys muista ihmisistä on nostanut riskiryhmään kuulumista. Yhdysvaltain eliitti eristää itsensä, Iranissa koulutettu naimisissa oleva ja työtön nainen on usein käytännössä vankilassa, Japanissa häpeään joutunut menettää yhteisön tuen.

Onni ja liberalismi

Onni ja liberalismi

Ovatko ihmiset onnellisia saadessaan valita eli ollessaan ainakin näennäisesti tasa-arvoisimmillaan, siis vapaita yksilöitä?

Luin ruotsalaisen Lena Anderssonin kolumnien suomennoskokoelmaa Enpä usko (2016). Naapurimaassa kiitellyn ja kiistellyn Anderssonin aatemaailmassa on paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta yhteiskunnallisesta ajattelusta. Valtio on epäilyttävä, holhousyhteiskunta ei eroa totalitarismista, yksilönoikeudet ovat merkittäviä ja tosia ja niihin kuuluu oikeus omistaa.

Kirjoittajana Andersson ei koskaan erikseen korosta olevansa libertaari. Luulen tämän johtuvan siitä, että hän pyrkii välttämään leimautumista uskottavuuden nimissä, mikä on täysin ymmärrettävää. Valitettavasti tekstin kieli on muissakin paikoissa tarpeettoman koukeroista Anderssonin välttäessä ideologioiden ja yhteiskunnallisten liikkeiden nimiä.

Hän esittää väitteitä mutta kaihtaa liiallista suoruutta, mikä hämää lukijaa: Mitä oikeastaan luinkaan? Siltalan sivuilla mainitaan Anderssonin laittavan itsestäänselvyydet päreiksi, mutta hyperbola vaatisi taakseen tekstiä, joka on dynamiittia eikä venkoilua. Suomesta vertailukohdaksi käy Matti Apunen, mutta Apunen on ärsyttävimmilläänkin tarpeeksi suora ja ymmärrettävä.

En aio sen syvällisemmin analysoida kirjaa vaan palaan alun kysymykseen. Anderssonin kolumneissa toistuu johtoajatus: Vapaus on kaunista ja totta. Ihmiset ovat onnellisimmillaan voidessaan valita vapaasti ilman yhteiskunnan puuttumista. Tässä ajatusmallissa esimerkiksi sosiaaliturva on haitallinen väliintulo, koska se rajoittaa niin auttajien kuin autettavien vapautta ja ”orjuuttaa” keskiluokan auttamaan köyhälistöä, jolloin orjista tuleekin herroja, eikä mikään muutu.

Vapauden ja onnellisuuden suhde kiinnostaa minua, koska valinnanvapaus on kaikkien liberaalien ideologioiden takana. Liberaalit ideologiat taas pyrkivät mahdollisimman kattavaan onnellisuuteen. Onnea ei voi aukottomasti laskea, mutta tutkimuksia siitä on tehty. Luin YK:n tilaaman kansainvälisen onnellisuusraportin vuodelta 2017, siis juuri sen, jollaisia on tehty vuodesta 2012 alkaen ja joista tehdään vuoden välein uutisotsikoita myös täällä Suomessa.

YK pitää laillani onnellisuutta merkittävimpänä mittarina yhteiskuntien onnistumiselle. Raportti on koostettu pyytämällä arviot tuhannelta ihmiseltä jokaisesta tutkimukseen osallistuneesta valtiosta. Kansalaiset ovat siis itse saaneet arvioida onnellisuuttaan ja syitä siihen. Lista käsittää 155 valtiota. Alimpana Keski-Afrikan tasavalta, ylimpänä Norja. Suomi löytyy sijalta viisi.

Raportti on tulkinnanvarainen. Tiivistäisin sen kuitenkin näin: Se ei vahvista yksilönvapauden ja onnellisuuden välillä olevan suoraa yhteyttä yksituumaisella tavalla, jossa onnellisuus olisi vain kiinni yksilöiden periaatteellisista vapauksista. Tasaisesti onnellisimpien valtioiden kärjessä keikkuvat Pohjoismaat eivät ole klassisen liberaaleja ja yksilön oikeuksiin keskittyviä vaan sosiaalidemokraattisia yhteisöjä, joissa valtiolla on vahva mutta ei liian vahva rooli kansalaisten arjessa.

Itse asiassa yksilön mahdollisuuksille tehdä valintoja on annettu mittauksessa toki tärkeä mutta vertailussa pieni osa verrattuna elinajanodotteeseen, bruttokansantuotteeseen ja sosiaalisiin turvaverkkoihin.

Ihmisille on aivan yhtä merkittävää ellei merkittävämpää tieto siitä, että heistä pidetään huolta joko sukulaisten, ystävien tai valtion toimesta, jos he tippuvat pohjalle kuin se, että he saavat esimerkiksi ilmaista estoitta sananvapauttaan.

Klassisen liberalismin näkökulmasta holhoaminen on pois ihmisiltä, koska siinä yksilöt joutuvat mukautumaan ryhmien tahtoon. Tämä on moskaa, joka käy ihmisen luonteen sosiaalista puolta vastaan. Mitä merkitystä on sellaisella valinnanvapauden ihanteella, jonka ainoa kultainen päämäärä on onnellisuuden sijasta ideologian itsensä toteutuminen?

Suora lainaus raportista:

How do answers to the freedom question relate to the social foundations of happiness? In some ways the freedom and social support questions cover different but tightly related aspects of the social fabric. To feel secure, people need to feel that others care for them and will come to their aid when needed. To some extent, being in such a network of usually mutual obligations sets limits on each person’s freedom to make life choices freely, as the interests of others must always be borne in mind. It is apparent from our results that both features are important for a good life. It is also clear from the data that these different aspects need not conflict with each other, as the most successful societies are ones where both measures of the social fabric are strong. Indeed, some of the features of the social fabric that reflect its ability to care for people, in particular the health and education systems, also serve to level out the differences in life opportunities that affect the breadth and reality of the life choices open to each individual. For example, some Northern European countries ranking high in both social support and life-choice freedom have education systems that combine high average success while also narrowing the gaps in performance, and hence future life choices, between children raised in homes with very different levels of parental education.

Tätä ei voi kyllin alleviivata. Siinä se lukee, ja kyse lienee niin tieteellisestä raportista kuin ihmistieteiden tapauksessa voi olla. Ideologia tekee kuitenkin ihmeitä. Joukossamme riittää heitä, joiden mielestä olisimme todella onnellisia, vielä onnellisempia kuin nyt olemme, kallistuessamme keskitieltä jompaan kumpaan suuntaan.

Valinnanvapaudelle annetaan liberaalissa kulttuurikritiikissä suurin rooli, ja sen rajoilla spekuloidaan. Yksilöiden oikeuksien rinnalla mukaan on hivuttautunut myös pettymys järjestelmää kohtaan, joka on naamioitu byrokratiakritiikiksi. Olisiko liberaalien aika kääntää kelkka, tehdä yllättävä siirto ja omia se alue, joka perinteisesti mielletään konservatiiveille, siis kohdistaa katse myös vahvan yhteisön suomiin etuihin?

Minäobjekti

Valmiiksi ajateltu ajatus, jonka toistamiseen olen liian ihastunut: väite ihmisestä sosiaalisena eläimenä. Niin hymisen, kun kannustan introverttiä ystävää tulemaan ulos leikkimään. Muiden kanssa oleminen tekee hyvää. Pinnallista. Sisimmässäni tiedän hiukan huijaavani. Tiedostan, että yleinen sosiaalisuus ei pohjimmiltaan ole kovin haastavaa ja moni introvertti pystyy siihen. Kyllä he tietävät yksinkertaisen sosiaalisen kanssakäymisen hyvistä puolista. Todellinen kauhu on syvemmällä.

Katsoin kotini ikkunasta eräänä aamuna ja huomasin kadulla käsi kädessä kulkeneen ja päät melkein vastakkain jutelleen pariskunnan. He eivät olleet tietoisia siitä, että olen tunkeilija hetkellä, jolloin he ovat unohtuneita toisiinsa. Seurasin heidän kulkuaan ja join aamukahvia. Heistä tuli objekteja tavalla, jota he eivät voineet kontrolloida. Havahduin omaan asemaani heihin nähden. Tämä oli kaikille siihen osallistuville sosiaalinen tilanne, mutta osan tilanteeseen osallistujista asemointi oli erilainen. Kaksi (pariskunta) olivat olemassa niin subjekteina kuin minuun nähden objekteina. Minä heihin nähden en ollut objekti, havainnoitava. Olin subjekti ja objekti vain itselleni. Jos he olisivat huomanneet minut, suhteet olisivat muuttuneet.

Havainto selventää kuinka tavanomaisetkin sosiaaliset tilanteet rakentuvat jatkuvasti tarkkailun ja aktiivisuuden väliselle dynamiikalle, jossa subjektit ja objektit liikkuvat ja vaihtavat paikkaa; tulevat aktiivisesti huomioiduiksi ja jätetyksi huomiotta.

Virkistyn oltuani ihmisten ilmoilla, ihan vain katseltuani satunnaisia ohikulkijoita omissa menoissaan. Silti olen kuin tummennetun panssarilasin takana. En näe itseäni vaan itseni sisältä. Kulkiessani ja tarkkaillessani olen vain puoliksi tietoinen siitä, että myös minut nähdään. Tiedän että muilla on minusta aistihavaintoja ja samantyyppisiä johtopäätöksiä kuin minulla heistä. En vain ajattele mitä se tarkoittaa eli mitä he todella näkevät. Muistan olevani lihallinen, tavallinen olento, joka elää muiden ihmisten keskellä. Tiedän, että muut ihmiset ovat sellaisia kuin minä. Vaikeaa on siirtyä metatasolle, huomata olevansa muille ihmisille käsiteltävä objekti. Eli samanlainen kuin he minulle.

Psykologiassa kutsutaan toisen ihmisen asemaan astumista roolinotoksi, koska sitä se on. Se on tahdon hyppäys teeskentelyn ja toden välimaastoon, näyttelyyn. Sillä ei ole paljoa tekemistä sen kanssa, mistä tässä kirjoitan. Subjekti/objektisuhteessa on kyse itseyden ja muun rajojen kokemisesta ontologisemmin, olemisen itsensä tasolla. Empatia on siihen verrattuna helppoa.

Lasten kehityksessä on jo varhain piste, jossa he alkavat erottaa itsensä ja maailman rajat. Olen miettinyt, että tätä edeltävästä vaiheesta jää aikuisen tajuntaan rippeitä. Niiden vuoksi ihminen ei ilman muistutusta ymmärrä koko laajuudessaan, mitä tarkoittaa olla olemassa myös muiden ihmisten muistissa, ei vain heidän aistihavainnoissaan.

Uskon tämän kokemuksen olevan yleinen. Se selittää esimerkiksi sen, kun ei onnistu kysymään tuntemattomalta ihmiseltä linja-autossa kelloa ilman tuntemattoman epäluuloisia vilkaisuja. Kyse ei ole yksin tilanteesta tai toisen ihmisen luonteesta. Oman lasin takaa valmiiksi teoriassa ajateltu tilanne ja esitetty kysymys näyttäytyvät toiselle ihmiselle lihallisena, koska signaali tulee ulkoa. Hän näkee: Tuossa on objekti, ja se puhuu minulle. Tilanne todellistuu tarkkailusta kommunikaatioksi. Häirikkö murtaa häirityn oman panssarilasin, häiritty tulee tietoiseksi omasta asemastaan objektina ja hänen tarkkailijan asemansa kyseenalaistuu.

Koska huomaan päiviä, viikkoja, harvinaisessa tapauksessa jopa vuosia jälkikäteen miettiväni ohitseni kävelleitä satunnaisia ohikulkijoita, jotka ovat sattuman oikusta jääneet mieleeni, tajuan jättäneeni vastaavia jälkiä joihinkin heistä. Se on kieltämättä häiritsevä ajatus, reaalinen joka on työnnettävä syrjään sitä liiaksi ajateltuaan. Yksilö tulee tavallisesti tästä tietoiseksi vasta, kun joutuu julkisesti nolatuksi.