Avainsana: subjekti

Likaiset legendat

Olen ottanut tavoitteeksi lukea Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -historiateoksen (2016) rinnalla uudelleen julkaistut unohdetut suomalaiset proosakirjat. Uudelleenjulkaisijana ntamo. Ensimmäisenä oli vuorossa kirjoista viimeisin, Maria Vaaran (1931–92) Likaiset legendat (1974).

Likaiset legendatVaara oli useita romaaneja, kuunnelmia, runoja ja lastenteoksen tehnyt kirjailija, joka oli julkaisullisesti aktiivinen vuosina 1973–82. Vaaran, oikealta nimeltään Maija Haataja, teokset ovat myöhäismodernistista, autofiktion rajoilla liikkuvaa kokeellista kirjallisuutta, joissa suurta roolia näyttelee kirjailijan omakohtainen kokemus skitsofreniasta.

Kiinnostavaa tavaraa siis niin naisnäkökulmasta kuin sairauden ja toiseuden kuvauksista erityisesti kiinnostuneelle lukijalle.

Vaaran proosatuotannosta on kirjoitettu Raukoilla rajoilla -teoksen lisäksi Heidi Laineen pro gradu -työssä vuodelta 2005: Mariasta on minäksi: Kerrottu minuus ja mielen sairaus Maria Vaaran omaelämäkerrallisissa teoksissa.

Myös Käymälä-blogissa on kirjoitettu Likaisista legendoista. Tulkinnan referenssinä käytetään Carlos Castanedan shamanistista kirjallisuutta. Jos siis haluatte yksityiskohtaisempaa ja parempaa analyysia, lukekaa nämä. Erityisesti Laineen teksti on todella kiinnostava.

Kahteen osaan jaetuissa Likaisissa legendoissa lukijaa puhutteleva skitsofreniaa sairastava subjekti on epäselvä. Tutkielmassaan edellä mainittu Laine kirjallisuustieteen käytäntöjä noudattaen kutsuu subjektia kirjan ääneksi, kertojaksi tai henkilöhahmoksi. Kaikki nämä kolme käyvät jatkuvaa rajankäyntiä muun tekstin rakenteen kanssa.

Epäselvän subjektin kautta myös maailma ympärillä on epäselvä. Kutsun monitasoista puhuttelijaa tässä tekstissä nyt ”minähenkilöksi”.

Karkeasti ottaen ensimmäinen osa käsittelee minähenkilön suhdetta terapeuttiinsa Johannekseen hoidon ja yksipuolisen rakkauden näkökulmasta. Romaanin toinen osa käsittelee minähenkilön pitkää hoitojaksoa mielisairaalassa.

Teoksen reaalisesta tasosta, siis siitä mitä terveiden piirissä kutsuttaisiin ”todellisuudeksi”, voidaan päätellä seuraavaa: minähenkilöllä on neljä lasta, hän on kirjastonhoitaja, hän on ankaran uskonnollisesta taustasta, häntä on pahoinpidelty lapsena niin seksuaalisesti kuin muulla väkivallalla, hän on Pohjois-Suomesta.

Käytän ”todellisuutta” lainausmerkeissä, koska terveiden maailma on kirjassa vain yksi, verrattain kaukana kummitteleva taso. Se on niinkin kaukana, että toisten ihmisten läpipääsemättömyys sairaan maailmaan kristallisoituu kirkkaammin kuin missään muussa lukemassani suomalaisessa proosateoksessa.

Kun hoitaja antaa minähenkilölle luvan lähteä kaupungille, koska tämä näyttää ulkoisesti hyvinvoivalta, lukija on mennä solmuun, sillä kaoottinen proosa kertoo minähenkilön todellisesta tilasta täysin toista.

Selvennykseksi: Pidän mielenterveysongelmia sairauksina, enkä jähmeää yhteiskuntaa vastaan käyvinä toisen olemisen tasoina, jollaisiksi hyväntahtoiset ihmiset joskus haluavat ne romantisoida. Kirjan luoma konteksti on kuitenkin vastaansanomaton; olisi väärin puhua sen yhteydessä todellisuudesta yksiulotteisesti.

Minähenkilöllä on lukuisia persoonia, jotka puhuttelevat toisiaan ja minähenkilöä ja ainakin kuvittelevat puhuttelevansa teoksen muita henkilöitä. Muut potilaat, terapeutti, lääkärit ja osastonhoitajat liukuvat ajoittain tekstiin.

Pääpaino on kuitenkin minän kokemusmaailmalla, jossa elävät raamatulliset nimet saaneet sivupersoonat, jo kuolleiden ihmisten sielut ja irrallisiksi kutsutut nimettömät äänet, joita kuvaillaan kuin nämä olisivat menninkäisiä päähenkilön näkökentän laitamilla. Muistot, harhat ja todellisuudeksi mielletty eivät niinkään sekoitu kuin luovat kokonaiskuvan.

Kuten aiemmin tässä blogissa käsitellyn Kääntäjän flopin (2015) tapauksessa, myös Vaaran henkilöiden välillä on epäselviä rajoja. Sivupersoonien joukossa oleva ”Maria” ei ole selkeästi minähenkilö. Ei ihme, sillä ”Maria Vaara” on Maija Haatajan pseudonyymi.

Silti juuri ”Marian” asemoiminen yhdeksi henkilöksi toisten joukossa tekee kirjasta oudon kokemuksen. Ratkaisu on kirjallisesti kiinnostava, sillä se asettaa skitsofreenisen minähenkilön mielessä lähimpänä ”itseä” olevan hahmon statistin osaan.

Toisin sanoen, omaelämäkerrallisesti tulkittuna lukijalle puhuva minähenkilö ei ole Maria tai mikään muukaan nimetty persoona vaan nimeä vaille jäävä ”minä”, joka ei juuri puhu itsestään tai sano nimeään, vaikka on se, joka kärsii eniten.

Vaara ei koskaan sorru dualismiin. Hänen minähenkilönsä olemus ei rajoitu terve-sairasmaailmaan, vaikka kirja ei jätä epäselväksi mielenterveyden ongelmien ahdistavuutta ja luonnetta nimenomaan sairautena. Minähenkilön mukana kulkevat hahmot ja olennot ovat joskus avuksi mutta lähinnä ahdistavia ja pelottavia.

Marian ja hänen persooniensa maailma on moninainen. Lukija alkaa erottaa vähän kerrassaan tasojen merkityksiä. Suuren osan ajasta lukija ei voi tietää mikä kerrotusta on totta. Vastauksia kysymyksiin ei saada kuin vähän.

Puhujan epäselvyys syntyy myös kertomusten ajoittaisesta dialogivetoisuudesta, jota kertojan ääni murtaa. Dialogi saattaa muuttua kesken virkkeen sisäiseksi pohdinnaksi, joka on saumatonta jatkoa kahden ihmisen käymälle keskustelulle ja jota vuorostaan sivupersoonat alkavat kommentoida.

Blogimuoto ei anna toistaa tekstiä niin hyvin kuin soisi. Kannattaa kuitenkin kiinnittää seuraavassa lainauksessa huomiota rivivaihtoihin ja repliikkiviivoihin:

Pelkään mennä joulun jälkeen vastaanotollesi. On joulu 1969. Olen käynyt psykoterapiassa yli kuusi kuukautta. Kovin lyhyt aika, ajatteli Maria.

– Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Maria.
– Niin, sinä muistat sen, Johannes. On ikävää huomata olevansa keski-ikäinen kaksitoista- tai viisitoistavuotias, joskus paljon nuorempikin.
– Sinun ei tarvitse pelätä enää. Tulen istunnolle joka kerta, kun olen luvannut. Löydät minut aina täältä.
– Tunnen ja uskallan sanoa, että olen nyt hyvin lähellä sinua. Tulin onnelliseksi, kun muistit sen joulukynttilän. Tartun myös mielelläni tänään käteesi, kun lähden pois.
Muuten, minä haluaisin nyt puhua. Johannes, minä en voi sanoa sitä muuten: Haluan katkoa sormiani ja pestä käsiäni.
– Sinä olet symboliikan mestari, Maria. Sinähän kerrot masturboinnistasi. Eihän se ollutkaan niin vaikeaa. Minähän kuulen sen suunnilleen joka potilaalta.
– Seuraava istunto on kolmen viikon päästä.
– Miksi? Minä koen sen rangaistuksena.
– Sinä haluatkin kokea. Miksi haluat tulla rangaistuksi, Maria? Minä en ole rankaisija enkä luvanantaja. Tästä voimme puhua lisää ensi kerralla.

Minämuoto vaihtuu lainauksen alussa olevan kappaleen lopussa häneksi, Mariaksi. Seuraavan kappaleen terapiasessiossa on oudon raamatullista replikointia ollakseen potilaan ja terapeutin välistä.

Dialogi etenee vuoropuheluna, kunnes sana ”muuten” aloittaa seuraavan rivin ilman repliikkiviivaa. Toisaalta tähän esitettyyn ajatukseen tulee kaksikin vastausta oletetulta Johannekselta, jolloin lukijan on ajateltava että ne tulevat kerronnan sisällä eri lähteistä, aivan kuin niitä edeltävä tunnustus.

Näin kyseenalaistuu jatkuvasti kuka kirjassa puhuu: dialogiin eksyy repliikkejä, joiden ilmaistaan olevan minähenkilön sisäisestä kerronnasta peräisin ja jotka jopa kommentoivat metatasolla keskustelua sen edetessä. Kyse on ehdottoman kirjallisesta keinosta, kommentaarista joka etenee muun tekstin rinnalla ja sisällä.

Osan tapahtumista ”terveet” paljastavat minähenkilön sairaskohtauksissaan kuvittelemiksi. Sekaannusta lisää se, että joskus myös ”terveet” ovat vain minähenkilön kuvitelmaa.

Esimerkiksi minähenkilö on antanut yhdelle sivupersoonistaan nimeksi Johannes, joka on sama nimi kuin terapeutilla, johon hän on rakastunut. Vain osan ajasta lukija voi olla varma kummasta Johanneksesta puhutaan. Pohjimmiltaan minähenkilölle nämä kaksi Johannesta ovat sama henkilö, vaikka toinen on lihaa ja verta, toinen ei. Johannes on ”minän” suojelusenkeli kummassakin muodossaan.

Loppuluvuissa mennään kiihtyvästi metatasoille kertojan alkaessa puhua kirjan itsensä kirjoittamisesta ja oikolukemisesta. Viimeistään tämä piirre pakottaa lukijan tarkastelemaan Likaisia legendoja tavoitteellisena romaanina, ei pelkkänä sairaskertomuksena, autofiktiona.

Korostan vielä, siltä varalta ettei se tekstistäni ole välittynyt: Vaara heijastaa kirjansa tyylillä sairauden pirstoman mielen hahmotuskykyä. Sen vuoksi (ei siitä huolimatta) hän on aivan poikkeuksellisen taitava kirjoittaja.

Sairaus näyttää hyvin erilaiselta sairastavan näkökulmasta, sillä henkilöstä itsestään käytännössä tulee sairaus, siitä tulee osa hänen olemustaan. Syövästä parantunut on ikuisesti selviytyjä, masennuksen kokeneeseen sairaus jättää tervehtymisen jälkeenkin merkkinsä.

Skitsofrenian tapauksessa Likaiset legendat onnistuu välittämään sairauden tunnun eli olemaan lukijalle läsnä. Samalla sen proosamuoto kyseenalaistaa jähmeän realismin tyylilajin aivan ohimennen.

Tällaistakin Suomessa on kirjoitettu. Tällaista tulisi kirjoittaa.

Mainokset

Witold Gombrowicz pohtii päiväkirjoissaan, kuinka uskomatonta on, ettei kaikkia ihmisiä voi koskaan tuntea. Eräänä päivänä hän odottaa matkalle lähtöä ja miettii elämänsä siteiden pienuutta, jonka ehkä vain kirjoittaminen voi teeskennellä ylittävänsä, keinotekoisesti mutta kuitenkin, absurdin yrittämisen välttämättömyydellä.

Samaa ajattelin paljon kasvuiässä, koin murhetta jota en osannut paikallistaa. Luulin sen olevan eksistentialistista ahdinkoa, vaikka se oli vain ikävää. Sittemmin se ajautui kaikkien jo kerran ajateltujen ja siten pois heitettyjen lastujen joukkoon.

Gombrowiczia asia vaivasi eri tavoin koko elämän. Se löytyy jo hänen esikoisromaanistaan Ferdydurkesta (1937). Hänelle kysymys identiteetistä oli yksi olennaisimmista; kuinka ihminen muokkautuu omaksi itsekseen mutta muiden vaikutuksesta.

Ehkä siksi hän pohti niin kuumeisesti yksilöllistä ihmisyyttä. Sitä, omaksi tahdoksi kutsuttua, ei voi olla olemassa vailla muita. Paradoksi on koko humaaniuden ydin.

Ei ole yllätys, että hän vihasi Roland Barthesia.

Tietysti osansa tämän erityisyyden tunteen rakentumisessa oli sillä, että Gombrowicz eli niin hämmästyttävän arkipäiväisen kuin poikkeuksellisen elämän ja oli kirjoittajana omintakeinen, sodanjälkeisen Euroopan ja modernismin aliarvostetuimpia.

Hän meni pidemmälle kuin muut, paikkaan jossa seksikäs muuttuu oudoksi.

Jaan Gombrowiczin tuumailuaiheet, vaikka olen tavanomainen työläinen, joka unohdetaan heti niin kuin suurin osa meistä. Istuin eilen linja-autossa ja mietin tätä. Vain päivää aiemmin eräs tuttuni otti minuun yhteyttä 10 vuoden tauon jälkeen, ehdotti tapaamista.

Aivan viime vuosina ihmiset ovat palanneet elämääni pitkien taukojen jälkeen. Onko tämä joku ikään liittyvä juttu vai onko paluu jatkuvaa ja huomaan sen vasta nyt?

Olin hieman väsynyt, bussissa istui vain muutama matkustaja, joiden tajusin olevan vieraita ja samalla entistä paremmin sen, että kaikki lähipiirissäni olivat minulle tuntemattomia ennen kuin heistä äkkiä tuli tuttuja, jopa tärkeitä.

Jollain perimmäisellä tasolla ihmiset tuntemattomiksi jäävätkin, mutta puhun tässä nyt kontekstista, jolla ymmärrän ihmisten sosiaalisten verkostojen yleensä muodostuvan. Tunnenko liikkeenpitäjän, jolta olen ostanut viimeisen parin vuoden aikana vaatteeni, vaikka olen saanut häneltä aina erinomaista palvelua? Entä lähimarkettini itäeurooppalaisittain murtava aamukassa?

Mietin heidän elämäänsä, eikä mieleeni tule mitään todellista, vaikka hekin lähtevät töistä, sulkevat ovet, kävelevät kotiin, jossa tekevät ruokaa tai jossa odottaa hän, joka on jo kattanut lautaset pöytään. Mitä välitilan ihmisiä he minulle ovat?

Sattuman kautta tajuan olevan outo lahja, että olen löytänyt vastaan kävelleistä kasvoista myös niitä, joita rakastaa – vaikka koen, etten ole saanut tunteideni nostamiin kysymyksiin haluamiani vastauksia.

Olen muuttunut seurassa toisenlaiseksi, elän tietynlaista elämää kohtaamieni ihmisten kautta niin kuin hekin tahoillaan. Jossain odottaa tuntemattomia, joista tulee minulle vielä tärkeitä. Vähentääkö tämä muiden arvoa, onko kuka tahansa korvattavissa – ei, sillä hyvyys ei ole itsestäänselvyys.

Vapaus itseyteen

Vapaus itseyteen

Oikeus olla oma itsensä ei tarkoita oikeutta olla oma itsensä, koska oman itsen paikallistaminen ja hallitseminen on todisteiden ulkopuolella olevaa toimintaa, käytännössä mahdotonta. Todellisuudessa oikeudella olla itsensä tarkoitetaan oikeutta tuoda julki sellaisia ulospäin näkyviä mielihaluja, jotka yksilö kokee vaarattomiksi ja yhteiskunnalle soveliaiksi. Yksilö voi tässä mielessä olla ”oma itsensä” vain suhteessa muihin.

Vapauttaan arvostavan subjektin päämääränä on varmistaa, että yhteiskunta pysyy sellaisena, jossa subjektin omat mielihalut ovat edelleen sallittuja. Tämä ilmaistaan arkikielessä puhtaan, pyhitetyn Minän ulostuloina, oikeutena olla oma itsensä. Takana on usko siihen, että ihminen voi valita ja itseilmaisu on rajatonta, joten subjektin vastuulla on pitää yhteiskunta sallivana hänen omille haluilleen ja muiden vaarallisiksi koetut halut ulkopuolella. Vapaus olla itsensä ja valita pitää siis aina sisällään tämän toisen puolen.

Jos taas ei usko vapaaseen tahtoon, vapaus ilmaista itseään on merkityksetöntä. Mutta pääasiallisena yhteiskunnallisena tavoitteena voi edelleen pysyä sen varmistaminen, että omat halumme, joihin emme voi vaikuttaa, pysyvät edelleen sallittujen halujen piirissä, vaikka historia kulkisi eteenpäin.

Toisin sanoen on toivottava ja toimittava, että ennalta määrätyt heilahdukset yhteiskuntajärjestelmässä eivät horjuta itse järjestelmän perustaa niin paljon, että tietyt ennalta määrättyjä ominaisuuksia omistavat ihmiset ajautuisivat kohtalon oikusta sallitun historian ulkopuolelle, laittomuuteen. Vapaus valita ja vapaan tahdon puute kohtaavat oudolla tavalla, jos mietitään poliittista toimintaa. Näkemys vapaasta tahdosta tai sen puutteesta voi olla radikaalein eksistentialistinen ero ihmisyksilöiden välillä, mutta käytännön päämäärät voivat siitä huolimatta olla yhteisiä. Toivonkipinä sekin.

Valistuksen vatsanpuru

Valistuksen vatsanpuru

Olen kirjoittanut aiemmin, että elämme uutta valistusta. Teen kirjoitukseeni lisähuomion. Modernin eurooppalaisen historian aikana tunteileva subjektivismi on perinteisesti ollut valistuksen hengen vastaista. Käsitys esimerkiksi maskuliinisuudesta tunteiden pidättelynä on lujittunut vasta 1800-luvun teollistuessa ja siirtyessä kohti modernismia. Tästä ovat esimerkkinä niin 1700-luvun kirjallisuus, romantiikka kuin myöhemmin hetkeksi purskahtanut uusromantiikka. Sen sijaan nykyinen valistuneisuuden henki yhdistyy subjektiiviseen tunteikkuuteen korostaessaan, että tunteet eivät voi koskaan olla vääriä. Eivätkä ne tavallaan voikaan olla. Mutkia on vedetty suoriksi tulkitsemalla tämän tarkoittavan, että tunteet ovat aina oikeassa, vaikka ei-väärin ja totuus ovat eri asioita. Tunteilla on siten perusteltu erilaisia raivoisan subjektiivisia argumentteja liittyen rotuun, sukupuoleen ynnä muuhun. En varsinaisesti kiistä tunteiden totuudellisuutta, mutta on oleellista kysyä, millä tasolla eli missä kontekstissa ne ovat totta, sillä lain, moraalin, tunteiden, tieteen ja filosofian totuudet ovat kaikki toisistaan poikkeavia ja laajemmassa yhteiskunnallisessa asiayhteydessä usein yhteensovittamattomia, jos utooppista ajattelua, aatteellisia yhtenäisteorioita, ei lasketa. Ehkä pitäisi siis valistuksen sijaan puhua ajattelusta, joka kokee olevansa valistusta. Ero voi vaikuttaa semanttiselta, mutta on mielestäni oleellinen aikalaisilmapiiriä tulkitessa. Kyse ei ole oikeellisuudesta vaan oikeellisuuden tajusta, tunteesta.


Aivan muihin asioihin liittyen voitte käydä lukemassa kritiikkini Dardenne-veljesten keskinkertaisesta elokuvasta Tuntematon tyttö, joka osaltaan pyörittelee totuuskysymyksiä.

Minäobjekti

Valmiiksi ajateltu ajatus, jonka toistamiseen olen liian ihastunut: väite ihmisestä sosiaalisena eläimenä. Niin hymisen, kun kannustan introverttiä ystävää tulemaan ulos leikkimään. Muiden kanssa oleminen tekee hyvää. Pinnallista. Sisimmässäni tiedän hiukan huijaavani. Tiedostan, että yleinen sosiaalisuus ei pohjimmiltaan ole kovin haastavaa ja moni introvertti pystyy siihen. Kyllä he tietävät yksinkertaisen sosiaalisen kanssakäymisen hyvistä puolista. Todellinen kauhu on syvemmällä.

Katsoin kotini ikkunasta eräänä aamuna ja huomasin kadulla käsi kädessä kulkeneen ja päät melkein vastakkain jutelleen pariskunnan. He eivät olleet tietoisia siitä, että olen tunkeilija hetkellä, jolloin he ovat unohtuneita toisiinsa. Seurasin heidän kulkuaan ja join aamukahvia. Heistä tuli objekteja tavalla, jota he eivät voineet kontrolloida. Havahduin omaan asemaani heihin nähden. Tämä oli kaikille siihen osallistuville sosiaalinen tilanne, mutta osan tilanteeseen osallistujista asemointi oli erilainen. Kaksi (pariskunta) olivat olemassa niin subjekteina kuin minuun nähden objekteina. Minä heihin nähden en ollut objekti, havainnoitava. Olin subjekti ja objekti vain itselleni. Jos he olisivat huomanneet minut, suhteet olisivat muuttuneet.

Havainto selventää kuinka tavanomaisetkin sosiaaliset tilanteet rakentuvat jatkuvasti tarkkailun ja aktiivisuuden väliselle dynamiikalle, jossa subjektit ja objektit liikkuvat ja vaihtavat paikkaa; tulevat aktiivisesti huomioiduiksi ja jätetyksi huomiotta.

Virkistyn oltuani ihmisten ilmoilla, ihan vain katseltuani satunnaisia ohikulkijoita omissa menoissaan. Silti olen kuin tummennetun panssarilasin takana. En näe itseäni vaan itseni sisältä. Kulkiessani ja tarkkaillessani olen vain puoliksi tietoinen siitä, että myös minut nähdään. Tiedän että muilla on minusta aistihavaintoja ja samantyyppisiä johtopäätöksiä kuin minulla heistä. En vain ajattele mitä se tarkoittaa eli mitä he todella näkevät. Muistan olevani lihallinen, tavallinen olento, joka elää muiden ihmisten keskellä. Tiedän, että muut ihmiset ovat sellaisia kuin minä. Vaikeaa on siirtyä metatasolle, huomata olevansa muille ihmisille käsiteltävä objekti. Eli samanlainen kuin he minulle.

Psykologiassa kutsutaan toisen ihmisen asemaan astumista roolinotoksi, koska sitä se on. Se on tahdon hyppäys teeskentelyn ja toden välimaastoon, näyttelyyn. Sillä ei ole paljoa tekemistä sen kanssa, mistä tässä kirjoitan. Subjekti/objektisuhteessa on kyse itseyden ja muun rajojen kokemisesta ontologisemmin, olemisen itsensä tasolla. Empatia on siihen verrattuna helppoa.

Lasten kehityksessä on jo varhain piste, jossa he alkavat erottaa itsensä ja maailman rajat. Olen miettinyt, että tätä edeltävästä vaiheesta jää aikuisen tajuntaan rippeitä. Niiden vuoksi ihminen ei ilman muistutusta ymmärrä koko laajuudessaan, mitä tarkoittaa olla olemassa myös muiden ihmisten muistissa, ei vain heidän aistihavainnoissaan.

Uskon tämän kokemuksen olevan yleinen. Se selittää esimerkiksi sen, kun ei onnistu kysymään tuntemattomalta ihmiseltä linja-autossa kelloa ilman tuntemattoman epäluuloisia vilkaisuja. Kyse ei ole yksin tilanteesta tai toisen ihmisen luonteesta. Oman lasin takaa valmiiksi teoriassa ajateltu tilanne ja esitetty kysymys näyttäytyvät toiselle ihmiselle lihallisena, koska signaali tulee ulkoa. Hän näkee: Tuossa on objekti, ja se puhuu minulle. Tilanne todellistuu tarkkailusta kommunikaatioksi. Häirikkö murtaa häirityn oman panssarilasin, häiritty tulee tietoiseksi omasta asemastaan objektina ja hänen tarkkailijan asemansa kyseenalaistuu.

Koska huomaan päiviä, viikkoja, harvinaisessa tapauksessa jopa vuosia jälkikäteen miettiväni ohitseni kävelleitä satunnaisia ohikulkijoita, jotka ovat sattuman oikusta jääneet mieleeni, tajuan jättäneeni vastaavia jälkiä joihinkin heistä. Se on kieltämättä häiritsevä ajatus, reaalinen joka on työnnettävä syrjään sitä liiaksi ajateltuaan. Yksilö tulee tavallisesti tästä tietoiseksi vasta, kun joutuu julkisesti nolatuksi.