Avainsana: Suomi

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Kun luonnonsuojelija, radikaali ympäristöfilosofi ja kalastaja Pentti Linkola kuoli noin kuukausi sitten, täyttyivät kommenttipalstat haikeasta muisteloinnista: oli se viisas mies, ja niin oikeassa, kun maailmaa nyt katsoo! Liputuspäivääkin on ehdotettu.

Kuvio oli siis naurettavan tyypillinen: kun yleisesti vittumaisena pidetty vastarannankiiski vihdoin kuolee, kiiruhtavat itseensä ihastuneet kiittämään sankoin joukoin omaehtoisuudesta. Oli Linkola oikeassa tai ei (oikea vastaus: joissain asioissa kyllä, joissain ei, lukijasta riippuu missä), tekopyhyys kuvottaa.

Linkolan mytologisointi ”mieheksi joka eli niin kuin opetti” on falskia. Yllättävän suuri osa meistä elää niin kuin opettaa. Opetukset eivät vain ole yhtä ankaria kuin Linkolalla, jonka elämän teesit kytkeytyivät kärsimykseen ja kieltäytymiseen.

Pentti LinkolaIhmisyyteen ja kenties leimallisesti suomalaisuuteen kuuluu oman hännän nostaminen tiedostavuutensa osoittamisella. Nimimerkki netissä kumartaa marttyyrille. Kuvitelmaan kuuluu, että ihailun kohteesta tarttuu jotain itseen.

Kun uuden elektroniikan ja ulkomaanmatkojen väliin pusertuneena elävä syöttösika kertoo vaikuttuneensa Linkolan ajattelusta, minua alkaa kummasti väsyttää. En näe siinä mitään eroa tuhokapitalistien buddhalaisuusinnostuksen kanssa. Vaikeat vastaukset ovatkin helppoja vastauksia. Sama kulutusralli jatkuu, mutta päällä soi fanfaarien sijasta valitusvirsi.

Riitta Kylänpään Pentti Linkola – ihminen ja legenda (2017) on Siltalan julkaisema kehuttu elämäkerta, joka voitti ilmestymisvuotenaan Tieto-Finlandian. Kirja on tehty tiiviissä yhteistyössä Linkolan kanssa ja kymmenien haastattelutuntien jälkeen.

Kohteen lisäksi läheisimmät elossa olevat henkilöt haastatellaan lävitse. Näihin kuuluvat pääasiassa naispuoliset perheenjäsenet ja miespuoliset ystävät. Edesmenneet ovat mukana kirjoitustensa ja kirjeidensä kautta.

Kaari on kronologinen ja Linkolan perhetaustat tehdään selviksi. Kirjailija upottaa itsensä henkilöksi teokseen vasta aivan viime sivuilla. Ote on journalistisella tavalla neutraali, jota joku voi pitää puolueellisena: eikö oikeasti neutraalin otteen pitäisi olla kriittisempi?

Niin tai näin, teos on rakennettu hyvin. Runkoa kirjalle luovat esimerkiksi Linkolan äidin Hilkan lähettämät kirjeet, joissa hän antaa pojalleen elämänohjeita läpi vuosikymmenten ja jotka nokkelasti tavallaan kommentoivat Kylänpään omaa tekstiä.

Kirjeet ovat valaisevia dokumentteja, enkä ihmettele Kylänpään päätöstä käyttää niitä paljon tekstinsä seassa: näin annetaan ääni yhdelle julkisuutta saaneen miehen takana olleelle naiselle, joka on itse ollut lahjakas kirjoittaja ja tarkka havainnoija. Linkola itse kuvaa äitinsä merkitystä olennaiseksi, sillä ilman hyvää kasvatusta hän olisi tuhonnut itsensä.

Teos on seikkaperäinen, tosin 80-luvun jälkeen ei ole paljoa kerrottavaa. Karkeasti teoksen voisi jakaa kolmeen isoon teemaan: Jos ei kerrota Linkolan poleemisista kirjoituksista, puhutaan tämän yksityiselämästä tai lintujen rengastamisesta ja kalastamisesta. Viimeksi mainitun vaikeus saa ilahduttavan paljon huomiota.

Yksityiselämästä puhuminen ei ole mitään panojuttujen tai perheriitojen luettelointia. Esimerkiksi Linkolan suhde Martti-veljeen ei ole auvoisin, mutta asiasta ei tehdä sen kummemmin numeroa.

Linkola on luultavasti ollut vaikea haastateltava, yksityisyydestään tarkka, joten en ihmettele, jos Kylänpää on valinnut strategiakseen sopivan etäisyyden pitämisen. Se on ihan hyvä, en kaipaa mitään revittelyjä, kun asiat ymmärtää vähemmällä.

*

En aio tässä kirjoituksessa upota yksityiskohtaisesti Linkolan mielipiteisiin. Niistä on kirjoitettu parempia ja huonompia analyyseja tuhansia sivuja. Mielestäni hänen ideologiaansa on jääty liiaksi jumiin ajattelematta ihmistä sen takana.

Vastaanotto hänen ajatuksilleen on ollut näkökulmasta riippumatta yleensä mielikuvituksetonta. Joko on päivitelty lapsellisesti, että miksi tuomiopäivän profeetta ei ole tappanut itseään, jos kaikki on kerran kärsimystä, tai sitten ylistetty jäyhää tosimiestä viimeiseen asti.

Ylistäjien joukossa on niin huonoa omaatuntoa potevia tavallisia kansalaisia, aidosti luonnon tilasta huolestuneita vaikuttajahahmoja kuin osapäivänatseja, joille Linkolan kaltainen radikaali hahmo on lahja. Kritiikkiä on tullut niin liberaalilta vihreältä enemmistöltä kuin kansalaisilta, jotka eivät suostu potemaan syyllisyyttä.

Linkolan karmein perintö on vaihtoehdottomuus. Hän oli julistaja, ei keskustelija, ja myönsi sen myös itse. Hahmona hänestä on tullut aatteensa henkilöitymä eli liian iso. Jos et ole puolella, olet vastaan. Vaihtoehtoiselle ajattelulle ja optimismille ei ole annettu sijaa, ”profeetan” manaukset kääntyvät itseään vastaan ja ajavat pahimmillaan apokalyptiseen ajatteluun. On ikään kuin sokaistuttu sille, että ihminen voi olla käytännöllinen ja hyvä luonnolle toivomatta kaiken tuhoutumista.

Pentti Linkola tunnetaan ajattelevana kalastajana ja tämän työtä Suomen linnuston ja metsien suojelun hyväksi arvostetaan vieläkin, syystä. Kiintoisaa on, että ainakin Kylänpään teoksen perusteella Linkola ei ymmärtänyt rakastamistaan asioista niin paljoa kuin luulisi. Lintujen fysiologiasta hän ei ollut kiinnostunut lainkaan ja biologian opinnot yliopistossa keskeytyivät, koska opiskelu oli Linkolan mielestä tylsää.

Linnut olivat hänelle ensisijaisesti esteettisen mielihyvän lähde ja täyttivät maanisen tekemisen tarpeen. Kalastamista hän ei edes osannut ajatella ympäristörikoksena, koska luuli monien vanhan kansan ihmisten tapaan, ettei kaloilla ole samanlaista tunne-elämää kuin muilla eläimillä. Kasvispainotteinen ruokavalio oli pakon ja tottumuksen sanelemaa, vegaani hän ei ollut.

Perhe-elämän osalta Linkola oli jäyhä, kuolevaa heimoa edustava suomalainen mies. Ensimmäinen ”emäntänsä” Aliisan hän tahtoi omakseen soututaitojen ja jäntevän ruumiinrakenteen perusteella. Vaimot vaihtuivat, vieraissa sängyissäkin käytiin. Tyttäret jäivät etäisiksi aikuisiksi asti. Yksinäisyys kiusasi patriarkkaa elämänsä syksyssä.

Linkolaa kutsutaan toisinajattelijaksi. Vaikka minua häiritsee, kuinka hän oli valmis brändäämään itsensä sellaiseksi, olen valmis myöntämään asian; oikeastaan hän oli yksi harvoista todellisista suomalaisista toisinajattelijoista.

Tosin hän oli myös fasisti, mikä ei sinänsä riitä toisinajattelijuudeksi. Toki hänen ideologiansa ei rajoitu fasismiin. Linkolan fasismi oli haikailua agraariaikaan ja tiukan valtiokontrollin yhteiskuntaan, jossa yksilön oikeus olla itsensä uhrataan todellisen tai kuvitteellisen yhteisön edun edessä. [1]

Tämän vuoksi hänen ideologiaansa kuului piirteitä, jotka olisivat olleet hanhenmarssijoille ja nahkarotsinatseille aivan liikaa. Tehtaille tai keskushallintoiselle järjestäytyneisyydelle ei Linkolan systeemissä olisi tilaa. Kyseessä olisi ollut raskaan käden hippiutopia. Kaikki palaisivat perheyksiköissä metsiin niin tiukasti järjestelmään indoktrinoituina, ettei valtiolle olisi enää paljoa tarvetta.

Kokoomus ja elinkeinoelämä olivat jatkuvan kasvun utopioissaan Linkolan vastustajia, punavihreät liian liberaaleja hänen radikalismilleen. Demarit olivat vihollisia niin luokkansa kuin ay-toiminnan vuoksi, ja keskustaa (ent. Maalaisliitto) Linkola syytti suunnilleen kaiken hyväksi tietämänsä pilaamisesta. Perussuomalaisia hän piti luotaantyöntävinä luonnon halveksunnan ja moukkamaisten kulttuurikäsitysten takia.

Ei Linkolan kaltaisille kavereille löydy juuri ystäviä politiikasta, mikä tarkoittaa tässä maassa itsensä ajamista lähes täydelliseen marginaaliin.

*

Välisoitto: Linkola ja depressio

Linkolasta keskusteltaessa puhutaan joko hänen fasismistaan tai hänen luontosuhteestaan. Vuosien mittaan kumpikin sai hyvin kärjistyneitä muotoja.

Pasifistista tuli terrorismiin kannustaja, joka antoi mielellään provosoivia lausuntoja ihmisten joukkokuolemista, mutta saattoi itkeä uponneen Estonian uhrien kohtalolle. Kylänpää toteaa, että Linkola ajatteli väkivaltaisesti niin kauan, kun pystyi pitämään ihmiset vain numeroina. Inhimillisyyden tosi paljastuminen taas teki hänestä toisen miehen. Tämä kaksijakoisuus on valitettavasti aika tyypillistä sivistyneimmällekin ihmisluonnolle.

Elämäkerrasta selviää, että hänen matkansa varrella oli lukuisia masennuksen jaksoja, joita filosofi kävi hoitamassa mielisairaaloissa asti. Mielialalääkkeet kuuluivat kuvaan. Teos luo käsityksen, että Linkolan aatemaailma ja muiden ihmisten typeryys olisi synnyttänyt hänen alakulonsa.

Päinvastaista ei uskalleta kunnolla pohtia; kenties vasta hänen depressionsa herätti hänen aatemaailmansa.

Psykologia vaikutti Linkolan persoonaan teoksen perusteella muissakin asioissa. Lintuharrastus syntyi jatkona lapsuuden tarpeelle listata asioita, osana tätä innokas postimerkkien ja autojen rekisterinumeroiden keräily. Loputtomien kirjeiden rustaaminen kuului samaan kategoriaan. Nuori Linkola oli lahjakas mutta kärsi keskittymisvaikeuksista. Hänet olisi nykykoulussa diagnosoitu ja ohjattu erityisopetukseen.

Pakkomielteistä syntyi elämäntapa, jossa kaikkeen (kalastamiseen, kirjoittamiseen, metsien suojeluun) sinkouduttiin vihaisen urosmetson armottomuudella. Kun elämäntapa oli uhattuna, alkoi filosofi puurtaa kasaan kirjoituskokoelmia mielihyvänsä lähdettä puolustaakseen. Masennus puhkesi tyytymättömyydestä kaikkeen.

”Ja”, saattaa joku kysyä, ”entä sitten? Ei ihmisen ajatuksia voida kokonaan mitätöidä vain siksi, että hän kärsii depressiosta tai käyttäytyy joskus maanisesti.”

”Ei tietenkään”, on vastaus. Se olisi typerää, ratkaisevan virheellistä. Mutta yhtä typerää olisi jättää seikka huomiotta, kun pohditaan yksilön motiiveja.

Ymmärrän Linkolan masennusta. Minulta puuttui jotain pari vuotta sitten, tunne rakkaudesta. Sairastuin, sieluni sai taudin, josta olen jo aika hyvin selvinnyt takaisin terveyteen.

Näen Linkolan masennuksen syntyneen samanlaisesta lähteestä, tosin hänen rakkautensa kohde ei ollut ihminen vaan koskematon luonto. Sen vuoksi hänen parantumisnäkymänsä olivat lohduttomammat. Suunta ei ollut kuin huonompaan.

Myös hänen äitinsä huomasi tämän ja kehotti poikaa kirjeessään yksinkertaisesti hyväksymään, ettei edes kaunein metsä ole ikuinen. Linkola vastasi epätoivoon muuttumalla vallankumouksellisen väkivallan puolestapuhujaksi.

Suomen luontoa tapettiin Linkolan silmien edessä Suomen jälleenrakennuksen vuosina ja sen jälkeen yhä kiihtyvämmällä tahdilla metsätalouden alttarille uhraten. Hakatut puut saivat hänet hakeutumaan hoitoon.

En lainkaan ihmettele hänen tunteitaan, vaikka en koe yhtä vahvasti. Vuosia maalla asuttuani tulin hyvin tietoiseksi suomalaisten ”hyvästä luontosuhteesta” tuhannella sarkastisella lainausmerkillä. Vähemmästäkin alkaa herkempää masentaa.

*

Vaan silti: ”Jäljellä on enää oikeassa olemisen yksinäinen kirous”, siteeraa Linkola Erno Paasilinnaa viitaten omaan asemaansa, enkä hetkeen ole lukenut mitään itseään säälivämpää ja ylimielisempää.

Toisinajattelijan oikea kirous on, että hän alkaa uskoa asemaansa. Yksinäisyys on suhteellista. Linkolan kytkökset kulttuurin kentälle olivat laajat: ystäviin kuuluivat Pentti Saarikoski, Matti Klinge, Jari Halonen, Pekka Tarkka, Matti Pulkkinen ja kymmenet muut… Ilman tätä laajaa (miehistä) kulttuuripääomaa ja jatkuvaa tukea, Linkolan julkaisutehtävä olisi ollut lähes mahdoton.

Tässä ei ole kalastaja, joka katkerilla ja purnaavilla kirjoituksillaan nousi huomionarvoiseen asemaan. Tässä on koulutettu, kirjallisuutta harrastanut ja kulttuurisesti rikkaasta, alun perin suomenruotsalaisesta taustasta kotoisin ollut mies, joka ryhtyi kalastajaksi ja katkeraksi purnaajaksi todistaakseen jotain.

Se ei vähennä hänen elämänvalintojensa merkitystä, mutta huomauttaisin silti, että ensimmäisen ihmistyypin edustajat tyytyvät Kansanradioon, jälkimmäiset julkaisevat teoksia, joiden nimessä voi seistä: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989).

Naisia riitti Linkolalle tietysti myös ihan riesaksi asti. Heihin suhde oli vaikea tyypillisellä tavalla. Naiset pitivät miehen ja kodin koossa, eikä ukko antanut arvoa perhe-elämälleen ennen kuin oli liian myöhäistä. Katkeruus avioeron jälkeen ajoi puhumaan ”miesten oikeuksista” ja haikailemaan myös sosiaalisessa elämässä 30-luvulle.

Pahimmillaan Linkolan tilitykset ovat elämäänsä kyllästyneiltä Internetin mustilta ritareilta tuttua noloa mussutusta siitä, kuinka miehiltä viety kaikki valta on yhyy. Sittemmin kelkka kuitenkin kääntyi, ja vanhemmalla iällä Linkola totesi, että kaiken vallan pitäisi oikeastaan kuulua naisille. Arvot pehmenivät muutenkin, yleistä pientä toivoa alkoi ilmestyä elämän iltaan. Tämä pehmeys oli toki suhteellista.

Kirjoittajana Linkolaa ylistetään. Elämäkerta käy lävitse monet polemiikit, mutta jopa raivokkaimmat arvostelijat myöntävät retoriikan terävyyden. Hänen kirjansa myivät esseismiksi paljon, siis lukemia, joista voitaisiin nykyään vain haaveilla. Omassa  Unelmat paremmasta maailmasta -kirjan (1971) painoksessani on mainittu, että kolmas painos kasvatti kirjamäärää jo 10 000 niteeseen. Se on miksi tahansa suomalaiseksi teokseksi paljon, esseekokoelmaksi valtavasti.

Linkolan provosoivan ja kärjistävän tyylin seuraukset suomalaiselle esseismille ovat selvät. Hänen vaikutuksensa näkyy niin Antti Nylénin kuin Timo Hännikäisen kirjoituksissa, minkä myös elämäkerta nostaa esiin.

Mielestäni tällainen tapa kirjoittaa on lukijalle usein epätyydyttävä ja -älyllinen, mutta en toisaalta välitäkään tunne-esseismistä. Jos kieli ei pysy keskellä suuta, ajattelemaan pistävät tokaisut muuttuvat maneristiseksi horinaksi, jonka perimmäisestä mielekkyydestä on mahdotonta pysyä selvillä. Eli sellaiseksi, johon kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen viittaa Linkolan tapauksessa itseään toistavana jahkailuna. Eskelinen oman alansa toisinajattelijana sanookin teoksen poikkeavimman mielipiteen Linkolan tuotannosta.

Sinnikkyyden puutteesta Linkolaa ei voi syyttää. Hauskinta kirjassa on, kuinka hän ilmentää kympin arvoisesti kansamme mytologisoimaa sisua, paljon paremmin kuin kukaan saunassa tai kusiaispesässä kykkivä pölvästi, ja kuinka välittömästi tämä uutteruus torjutaan leimaamalla sen osoittaja hulluksi.

Linkolan ajatukset torjuivat elinkeinoelämä, sosiaalidemokratia, lehdistö, suurin osa tavallisista ihmisistä, perheenjäsenet, kaverit, naapurit ja lopulta myös ainoat hatarat poliittiset liittolaiset: vihreät. Kansamme on mieltyneempi konsensukseen kuin haluaisimme omassa muka-kapinallisuudessamme myöntää. Siksikin Linkolan kaltainen ihminen on aidosti harvinainen.

Satunnaisia pieniä virheitä (lähinnä kielellisiä) lukuun ottamatta teos on hyvin kirjoitettu, joskin tyyliltään hiukan kuin ylipitkä Helsingin Sanomien sunnuntaijuttu. Tämä ei silti pilaa tekstin sujuvuutta tai Kylänpään näkemää vaivaa tausta-aineiston hankkimisen ja ennen kaikkea sen jäsentämisen suhteen.

Lopuksi pakka hajoaa, kuten useissa elämäkerroissa käy. Tuntuu siltä, ettei Linkola viimeisen 25 vuoden aikana tehnyt juuri mitään mainittavaa vaan toisti vanhaa, höperöityi hiukan muistoihinsa ja keskittyi järjestelemään muistiinpanojaan.

Elämän loppu koostui enää alati sakenevien kannanottojen ja kohujen vuorottelusta. Kirkkoon hän liittyi takaisin, koska instituutio on epätoivoonsa hukkuvien konservatiivien viimeinen luonnonvara, vaikka uskoa Jumalaan ei olisi.

Kirja kertoo kohteestaan oikeastaan kaiken tarvittavan. Silti tai juuri siksi en voi olla ajattelematta: tämän olen lukenut ennenkin, juuri tämän saman kertomuksen, joka päättyy siihen, että vanha kuningas näkee unta linnuista.

[1] Fasismi tarkoittaa joillekin ihmisille, että keskustelu arvoista päättyy siihen. Se on toisinaan ymmärrettävää, ja siksi Linkolan arvostajat karsastavat sanaa. Sitä välttääkseen keksitään kaikenlaisia kiertoilmaisuja. Olen itsepäisesti eri linjoilla: fasististen ajatusten kutsuminen oikealla nimellään ei tarkoita sitä, etteikö ajatuksissa voisi olla myös sisältöä. Tämä on molemminpuolista rehellisyyttä. Aion myös jatkossa kutsua Linkolan tiettyjä ajatuksia fasismiksi enkä vältellä tuhmaa sanaa, kuin hän olisi performanssia vetävä neofolk-artisti. Tämä ei tarkoita, että Linkola itse olisi ollut fasisti, mutta hänen utopistiset ajatuksensa ovat sukua demokratian vastaiselle ääriajattelulle ja osaltaan antaneet sille uskottavuutta.

Runeberg-ehdokkaita

Kirjastossa huomasin tänään jaettavan Runeberg-palkinnon ehdokkaiden shortlistin olevan esillä lukusalissa. Hetken mielijohteesta poimin kolme saatavilla ollutta ehdokasteosta mukaani palautushyllyistä.

Inspiraationa toimi, että luin vastikään loppuun myös shortlistillä olleen Antti Salmisen Mirin (2019). Teos oli pirstaleisessa muodossaan vakuuttava jälkimoderni kertomus sienien vallankumouksesta. Ei aivan yhtä hyvä kuin Lomonosovin moottori (2014), mutta suomalaisen scifi-kirjallisuuden kaavamaisuuden keskellä erityinen tapaus.

Trendi on kohti lyhyempää kirjallista muotoa, mistä pidän itsekin, joten mikäs teoksia mukaan poimiessa. Olen luvannut itselleni lukevani keskimäärin 100+ sivua tekstiä päivässä, joten käytännössä jokainen kirjoista tuli luettua noin vuorokaudessa.

Otin siis mukaani Laura Laakson Mrs. Milkywayn (2019), Maija Muinosen sexdeathbabiesin (2019) ja Malin Kivelän Sydämen, joka on ilmestynyt alun perin ruotsiksi nimellä Hjärtat (2019). Olisin halunnut joukkoon vielä Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille (2019), mutta sen kaikki kopiot olivat lainassa. Aki Salmelan kokoelman luen joskus myöhemmin, kun tekee mieli lukea pienempiä annoksia runoa, Ralf Andtbackan teos jäi liian vajavaisen ruotsini takia ulkopuolelle, Pirkko Saision opus ei jostain syystä kiinnosta minua lainkaan. (Voisi kai sanoa, että pidän varovaisesti Saisiosta kulttuuripersoonana, mutta epäilen, pelkään, etteivät hänen teoksensa ole minua varten.)

Olennaista on, etten tiennyt näistä teoksista ennen lukemista mitään muuta kuin ehdokkuudet ja epämääräiset takakansitekstit. Kivelän romaanista en tiennyt senkään vertaa. Mrs. Milkywayn ja sexdeathbabiesin ymmärsin kokeellisiksi romaaneiksi, joten niiden saatavuus kirjastossa ei suoranaisesti yllättänyt.

Ja kokeellisilla laduilla tosiaan hiihdellään, niin kuin jo longlistin ehdokasasettelu vihjasi. Longlistia ja Helsingin Sanomien palkinnon ehdokaslistaa selaamalla kävi mielessä, että suomeksi julkaistaan kaikenlaista irtiottoja tekevää kirjallisuutta aika tavalla.

Olen miettinyt sellaista yksinkertaistettua mallia, että Suomessa käydään pikavauhdilla lävitse kehitystä, joka suuremmilla kirjallisilla kulttuureilla on ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä.

Kirjallinen kehityksemme on, Markku Eskelisen ajatuksia mukaillakseni, laahannut turvallisesti perässä maailman kehityssuunnista. 2000-luvulla on pienkustantamoiden (ja Internetin) myötä alkanut tapahtua merkittävää avautumista maailmaa kohti. Mainitsen Internetin ennen kaikkea siksi, että ei voida aliarvioida sitä, että omat kirjailijamme ja kuluttajamme saavat viimein käsiinsä myös haluamansa kirjat esikuviltaan ja muoti-ilmiöiltä, jos kielitaitoa vain riittää.

Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on oma Oulipomme. Jaakko Yli-Juonikas kirjoittaa Thomas Pynchonin innoittamana. Leevi Lehto toi kaiken muun lisäksi LANGUAGE-runoa Suomeen. David Foster Wallacen merkitys Miki Liukkoselle on ilmiselvä. Feminismi on edelleen nouseva ilmiö. Kirjallisuutta ilmiöitetään muidenkin kuin Sofi Oksasen ympärille. Autofiktiota on jumalauta kaikkialla. Ja niin edelleen. Tämä ei ole suunnitelmallista. Ennemmin kyse on siitä, että tulppa on revitty irti ja pyörimme viimein samassa viemärissä länsimaiden kanssa. Uusi ilmaisu kiinnostaa kirjoja ostavaa eliittiluokkaa, ja julkaisukanavia löytyy. Joten otamme kiinni sen minkä saamme, tungemme sen tehosekoittimeen ja juomme voimajuoman kerralla. Vaikka elämme jälkimodernissa maailmassa, uskon että moni tutkija ja kirjailija haaveilee voivansa tulevaisuudessa puhua ironiatta suomalaisesta kirjallisuudesta itsenäisenä yksikkönään, joka ei enää laahaa aikalaisistaan jäljessä. Pasila, Porilaisten marssi.

*

”Äiti katsoo Pania sivuun, ja äidin kuiskausäänessä on kaikki se katkera jumalautasaatanaperkele jota ei saa sanoa ääneen mutta jonka voi paiskoa lihanleikkuulaudan lihanuijalla välikyljykseen.

Niin että lopulta äiti näkee vain PikkuBobbyn ja lihamurekkeen ja isän varjon, mutta vain jos katsoo tarkkaan kaukoputkella.

Otaksuin siis, että myös lentoemäntänaisen elämän oli täytynyt olla jotenkin liian täyttä. Tekstejä lukiessani minulle tuli tunne aivan kuin hänen sanojensa sisältö ei jotenkin ihan olisi mahtunut annettuun muotoon, samaan tapaan kuin jos luonnonsuoleen olisi koettanut työntää aivan liian paljon makkaramassaa. Toisaalta jotakin myös roikkui yli, jotakin sopimatonta ja eriparista, mikä oli herättänyt kiinnostukseni jo naisen ensiteksteistä lähtien.

Welcome to this Very Inciting Passion flight over the fucking rainbow. Please fasten your chastity belt and stow your private under the seat in front of you or in the overhead binary poop holes."

Yritän edellisessä lainauksessa hiukan demonstroida WordPressin alkeellisin keinoin, miltä Laura Laakson Mrs. Milkywayn puhujaäänten vaihtuminen tuntuu. Romaani on suomalaisen kirjallisuuden kokeellisen kehityksen summaavia teoksia. Se on usealla tasolla etenevä kertomus kirjoittamisen opettajasta (Laakson nykyinen ammatti), joka tutkii lento-onnettomuudessa kadonneen entisen oppilaansa tekstejä. Oppilas työskenteli lentoemäntänä (Laakson entinen ammatti).

Mrs MilkywayRomaanin pohja on Laakson 2015 ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Tyttö nimeltä Pan, joka muodostaa kerronnan kolmannen tason; Panin kasvutarina on oppilaalta jälkeen jääneiden papereiden joukossa. En ole nähnyt näytelmää, joten en osaa kertoa teosten yhtäläisyyksistä sen kummemmin.

Oppilaan papereissa on myös kliinisiä kuvauksia lento-onnettomuuksista, joiden uhreina luetellaan kymmenittäin maailmanproosan huippunimiä. Yhdistettynä toistuviin seksuaalisuuden kuvauksiin, erityisesti vihreisiin reikäommeltuihin pikkuhousuihin, teos muistuttaa J. G. Ballardin Crashia (1973), jonka maailmaa on saapunut tutkimaan Vladimir Nabokovin Kalvaan hehkun (1962) pakkomielteinen minäkertoja.

Tällainen name-dropping on rasittavaa, tiedän, mutta en voi välttää sitä, sillä myös Mrs. Milkyway harrastaa samaa paitsi kirjaimellisesti myös tyylilajeja yhdistelemällä. Tämä on lukijansa vieraannuttavaa proosaa. Kolmen eri kerronnan tasot vaihtelevat jatkuvasti luoden epäintuitiivisilta tuntuvia mielijohteita.

Tarkoitan: sivuilla kuvattu tuntuu outouttavalta, koska paikoin edes lauseiden rakenteet eivät ole sellaisia, joita kukaan käyttäisi halutessaan tehdä jotain lukijalleen selväksi. Tämä on kokeellisen kirjallisuuden oleellinen ero perinteiseen proosaan. Perinteinen fiktioproosa haluaa tyylistä riippumatta tuoda jotain ilmi, pitää sukulinjan puhtaana. Kokeellinen sen sijaan peittää, sakeuttaa ja mutatoi.

Tietysti tämä on tarkoitus. Laakso ”päähenkilöllään”, lukevalla kirjoittajalla, ja monilla sivuilta esiin nousevilla persoonilla demonstroi mielikuvituksen loikkaa, jonka lukija joutuu ottamaan voidakseen hyväksyä luettavan tekstin äänen sellaisenaan eikä samastumiskohteena, persoonansa jatkeena, jos sellainen loikka nyt edes on mahdollinen.

Kirjoitamme ja luemme yhdessä suuressa jatkumossa, ja siinä rytäkässä kymmenet kanonisoidut kirjailijat höyrystyvät yhdessä liekkipallossa, kun tekniikka pettää.

Tylsästi voisi tietty spekuloida, että kyse on kirjailijan kolmen persoonan keskinäisestä kamppailusta, Laakson nykyminä vs lentoemominä vs lapsuus ja kaiken sen käsitteleminen tuottaa tekstisisällön.

Oliko Mrs. Milkywayta mukava lukea? Eipä juuri. Sillä vaikka teos on paikoin jopa erinomaisesti kirjoitettu, sen luennoiva sävy kyllästyttää minua. Viimeiset 50 sivua olivat puuduttavat ja raskaat. Samoin jatkuvasti loppua kohden eskaloituva kielen ja mielen hajoaminen eräänlaisena ”paljastuksena” on yksi suurimpia kliseeinhokkejani.

Luennoinnilla tarkoitan, että teoksen minähenkilöön kohdistettu psykologinen (toki epäluotettava) peili tuntuu siltä, kuin kirjailija yrittäisi henkilönsä äänellä puhuessaan pinnistää luodakseen maailman, johon lukija voisi uskoa ja tempautua mukaan, jotta koko romaanin kielipeli toimisi (ja kai useaan otteeseen korostettu ”kielen mentävä” aukko vihreissä alushousuissa myös jonkinlaista kielipeliä on…).

En silti usko sanottuun tarpeeksi voidakseni sen jälkeen antautua, koska tekstin kikkailu kulkee liian monen kierteen kautta. Joten silmäilen laiskasti, ajattelen filosofiaa – ja että semmoista tällä erää.

Kun Omppu Martin kirjoittaa kanssani toisin ajattelevassa blogissaan, että romaani ”haastaa ja härnää”, en ymmärrä kuin pintatasolla. Mielestäni mikään teksti ei juurikaan haasta tai härnää. Sehän on kuitenkin vain tekstiä ja ainakin itse olen jo aika paatunut paskiainen.

Mutta näistä kolmesta lukisin tämän mieluiten uusiksi! Sellainen olen, nautin kun kieltäni lävistetään.

*

Malin Kivelä lähtee liikkeelle aivan päinvastaisesta suunnasta. Sydän on suoraviivainen kertomus sydänvikaisen vauvan syntymästä, sitä seuraavasta leikkauksesta ja minämuodossa kuvatusta äidin huolesta, jossa kohtuullisuus ja kasvava epävarmuus valtaavat puhujan mielen.

Siis autofiktiota. Sellaisena teos on hyvin luettava, kevyt ja raskas samaan aikaan – ainakin tässä Laura Jänisniemen suomennoksessa. Kivelän kieli on konstailematonta, lukijan mielenliikkeet ajautuvat puhujan maailmaan. Merkittävimmät kielelliset pelit käydään sen välillä, osaako lukija kyseenalaistaa vaikeassa tilanteessa olevan puhujan epäluotettavana kertojana vai ei.

”Täällä sisällä hiljaisuus on kuin merivettä, unta. Liikkeet kuin veden alla. Vaimennus minun ja muiden välillä. Kuin eläisi japanilaisessa teeseremoniassa. Niin voi ajatella, kun jaksaa ja ehtii. Kävin kerran Japanissa, kävelin kehrätyn sokerin tuoksussa Harajukussa. Matkustin junalla terassiviljemien ja kilpikonnanvihreiden kukkuloiden yli. Ja olimme kylpylässä, onsenissa, kuumassa altaassa katolla, josta näkyi taloja talojen jälkeen ja yötaivas. Mikazuki Hotel. Palmut sen ulkopuolella täynnä led-lamppuja.”

SydänSydän on niin sanotusti kerralla luettu, vaikka sisältää paljon lyhyitä, taitavia tekstijaksoja… ja aavistuksen verran liian runollista-mutta-toteavaa proosaa, jonka lokeroin yliyrittämiseksi.

Taitavasti se myös liikkuu eri tasojen välillä ja kuvaa vain muutamalla vaivattomalla virkkeellä lumista, kylmää Helsinkiä, joka muodostaa tapahtumille näyttämön ja samalla mielentilan.

Kertojan havainnot liikkuvat lähimenneisyydestä kauemmas menneisyyteen, lapsen kotiutumisesta sairauden toteamisen ensimmäisiin päiviin. Lukija huomaa pian, että vauvalle, puhujan kolmannelle pojalle, käy hyvin, mutta tämä ei olekaan kertomuksen pääasia.

Lapsen selviämisen rinnalla selkeämmän janan muodostaa kertojan identiteetti, pelko pysähtymisestä äitiyteen ja ihastuminen sairaalaan ystävälliseen kardiologiin, ainoaan ystävälliseen tuntemattomaan, jolle minähenkilö on kuitenkin vain asiakas monien joukossa.

Samalla, kun kertoja pelkää jämähdystä äitirooliin, hän ironisesti korostaa olleensa omasta tahdostaan vanhempien lastensa ensisijainen huoltaja. Edes aviomies ei saanut hoitaa poikia yksin, vain minähenkilö itse oli tarpeeksi luotettava. Raskausaikana kertoja käy valmentavassa joogassa ja korostaa olleensa kurssin paras, ottaneensa jopa tässä suhteessa kaiken huomioon uuden lapsen kannalta.

Sairauden alkaessa valmistautuminen osoittautuu tyhjäksi. On kuin kertoja jäisi mustaan laatikkoon, jossa on vain ohut tirkistysrako valoon. Mies, vanhemmat lapset, äiti, ystävät, naapurit katoavat kaikki jonnekin. On vain loputtoman samanlaisia päiviä sairaalan lastenosastolla leikkausta odottaessa.

Vaikka lapsen sairaus on vakava asia, on vaikeaa erottaa, kuinka paljon minähenkilön käytöksessä on huolestunutta vanhempaa ja kuinka paljon neuroosia. Kehityskertomuksessa nainen oppii myöntämään itselleen olevansa persoona, joka jää jumiin kaikkeen merkitykselliseltä tuntuvaan, muistoihin, kadottaen sinne osia itsestään.

Tämä, enemmän kuin lapsen paraneminen, on kertomuksen todellinen kliimaksi. Samalla oman heikkouden myöntäminen on sen hyväksymistä, että kaikki maailman huolet raahautuvat mukana ja kasautuvat kertojan raskaaseen sydämeen, niin suorituskeskeiseen, että lukija ihmettelee, miksei se ole jo pysähtynyt. Rivien välistä on luettavissa, että myös muut ihmiset ympärillä ihmettelevät minähenkilön energiaa ja tahtotilaa.

Tätä kirjaa suosittelisin tästä kolmikosta helpoiten hyvää lukukokemusta etsivälle keskivertolukijalle. Se on siis joukon viihdyttävin. Tämä ei ole moite. Ennen kaikkea suosittelisin kirjaa niille miehille, jotka väittävät, etteivät pääse ”naiskokemukseen” sisään tai osaa samastua siihen.

*

Sexdeathbabies on lukemani kolmikon pahis. Aiheena on nuoremman naisen, Biban, lähestyvä kuolema, jota käsitellään tämän äidin, Hettyn, ja kummitädin, Clarissan, ”näkökulmista” – nimet ovat kuin saippuaoopperoista.

Kummitäti on menettänyt ennestään kaikki lapsensa. Samassa auto-onnettomuudessa on kuollut myös aviomies. Hetty taas on yksinhuoltaja, jonka ympäriltä kaikki ovat kuolleet muuten vain, yleensä sairauksiin.

Kirja, fyysinen esine, on painettu sinisellä musteella, joka on levinnyt muutamilla sivuillaan. Jotkut kirjan rivit kulkevat silmin havaittavasti vinoon.

SexdeathbabiesSexdeathbabies on paikoin taitavasti kirjoitettu. Hettyn ja Clarissan äänet vuorottelevat ja välillä sekoittuvat luoden yhdessä kertojaminän käsitteen kyseenalaistavan ”urtextin”, ”urnaisen”, jonka tuottamaa ”puhetta” seurataan. Tapahtumia kommentoi kuolleiden kuoro. Hélène Cixous’n naiskirjoitusta? You bet!

Paikoin romaani tuntuu myös rimanalitukselta. Tarkoittaako kokeellisuus tekstipötköä, jollaisen kuka tahansa ”tajunnanvirran” ensimmäistä kertaa sanakirjasta löytävä lukiolainen saa aikaiseksi?

Pointsit rohkeudesta silti.

Tietty Muinonen on hienostuneempi kuin ilkeilyni perusteella voisi luulla, hän rikkoo enemmän kuin on totuttu samalla, kun oikeasti kertoo myös tarinan. Ei mikään helppo saavutus.

Ja ironiaahan teksti on; sekava solkkaaminen kertoo keskushenkilöiden sietämättömästä keskenkasvuisuudesta, narsistisista ajatuksista, joita he eivät edes osaisi tukahduttaa (ja siten heidän asemastaan uhreina/petoina). Romaanin keskiössä olevat naiset ovat hirviömäisiä yrittäessään niellä kolmannen naisen olemuksen, koko tämän henkilön itseensä. Kuolevan ääni kiistetään. Onko sekin sitten ironiaa, että teksti on paikoin aikamoista Lovecraftia? Yog-Sothoth on muut ihmiset. Vai onko tämä kuitenkin Hélène Cixous’n naiskirjoituksen parodiaa? I’d buy that for a dollar!

Kirjan suomi taantuu usein lapsenkieleksi:

”Kiitos jojo

etukäteen avustanne Teille Teidän Hetty Lutel hengittääkös Biba hengittääkös? Ihan itsekös? Lääh puuh. Ihaa ihahahaaa Biban koulun karnevaalipäivä on ihana päivä. Ja koulupihalla minä saan pukeutua Biban kanssa hevospukuun saan olla samassakankaassa ja samanvetoketjun sulkemana ja hakasten ja Biba on tietenkin pää ja etujalat niin kuin kuuluu olla ja yhdessä Biba ja minä olemme hevonen. Ja meitä silitetään. Ja meille nauretaan. Me kun olemme ihan hassut. Me olemme ihan hassu. Me olemme aivan hassu. Ihan tarkalleen niin kuin me olisimme ihan vain yksi yhtenäinen hassu, ei kahden esittämä yksi pehmeä eläin, ja meitä houkutellaan syömään makupaloja ja välillä hikisenä Biba murrosikäinen sanoo: au vittu kuuma yök onko pakko koko ajan porkkanavitsailla hahaa oh Leokin porkkanavitsailee ja aa hei isäpapparainen ihahahaaa sinäkin siinä ounou onko äitiliinikin jossakin Biba ei muista että minä olen jalat ja pylly hevospuvun sisällä – –”

Teos täyttää ”kokeellisen romaanin” check boxit ”leikittelevästä kielestä”, ja kuten Mrs. Milkywayssa, tyyli on usein vähemmän kiinnostava kuin kirjailija on luultavasti ajatellut.

Tapahtumia on kuitenkin helppo seurata; kirjan ”vaikeus” on näennäistä. Raskaimmaksi käy lähinnä tekstissä käytetty toisto tehokeinona ja yli 200 sivun aikana tajuntaan itsensä poraava lapsekas hokeminen.

Kyse on ruumiista, ruumiiksi tulemisesta, kehon toiminnasta. Nesteet virtaavat ruumiiden sisällä ja ulos eri onkaloista. Clarissan yli 100-vuotias äiti nököttää hoitokodissa ruumiinsa ollen jo vuosia lähtölaskentatilassa. Hetty taas haluaa uuden tyttären vanhan tehdessä kuolemaa ja käy yli 60-vuotiaanakin vielä hedelmöityshoidoissa. Biban syöpä on alkanut rinnoista. Kuolema on leimannut kumpaakin perhettä, eikä sitä ole ainakaan millään järkevällä tavalla käsitelty.

Transgressiivisesta taiteesta ja tabujen rikkomisen historiasta kiinnostuneelle Muinosen romaani ei ehkä ole kovin hurja ryöpytys. Ajattelen visuaalisten taiteiden yleensäkin onnistuvan paremmin shokeeraamisessa kuin kirjallisuuden.

Sarjakuvien puolelta voi vertailuun ottaa Grant Morrisonin, Chris Westonin ja Gary Erskinen The Filthin (2002–03), jossa seikkaillaan myös seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden tutkimattomassa maastossa. Se on tosin selvästi maskuliininen painajainen. Kansikuvaksi sexdeathbabiesiin osuvasti valittu Alma Heikkilän maalaus onnistuu myös jollain tasolla paremmin kuin teksti.

Veikkaan, että tämä teos on lukemistani eniten kiinni Runeberg-palkinnossa, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta (eikä varmasti jää viimeiseksi), kun olen väärässä. Toisinkoinenhan tälle on jo myönnetty.

Ja: Jos Mrs. Milkyway on se, jonka lukisin toiste, ja Sydän se, jota suosittelisin helpoimmin, sexdeathbabies on varmaankin se, jota arvostan näistä kolmesta eniten jo sen vuoksi, mitä se tahtoo lukijalle antaa.

Runoa elävänä kuolleena

Runoa elävänä kuolleena

Viime vuosina suomalaista runoutta on alettu esittää aktiivisemmin lavalla. Spoken word -skene on ollut iso vaikuttaja siinä, että myös muut runoilijat ja kirjailijat ovat alkaneet esiintyä ääneen. Muun muassa Bättre Folk -festareilla on kuultu kirjailijoita musiikin tahdissa.

Tämä on ollut osa pyrkimystä runouden popularisoimiseen. En osaa arvioida hankkeiden kannattavuutta, mutta ainakin esiintyvät runoilijat ovat tuoneet positiivista mediahuomiota. Kirjojen myyntiin asti tämä tuskin vaikuttaa, mutta ehkä joku runoilija jossain on voinut saada esiintymispalkkion.

Mielikuvani on, että runouteen, kenties kirjallisuuteen yleensä, kuuluu nykyään elimellisenä osana tekijän esiintyminen tekstiensä kanssa. Olenkin viime vuosina käynyt satunnaisesti kuuntelemassa runoilijoita tavaamassa tekstejään.

Seuraa tunnustus: 90 prosenttia kuulemistani esityksistä on ollut kauheita.

Kuunneltuani luentaa hiljentyneessä tilassa, tunnen itseni ja koko ympäristön teeskenteleväiseksi. En tiedä mitään niin kornia, kuin sali, johon kokoontuneet kulttuuri-ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan lausuntaa. Dissosiatiivinen tila valtaa ihohuokoseni, ja minulla on suuria vaikeuksia ottaa hyväkin teksti vakavasti. Viimeistään hillittyjen taputusten alkaessa paljastuu kirkkaasti, miksi kulttuurieliittiä vihataan. Näinä hetkinä toivon, että joku astuisi keskelle tilaa megafonin kanssa, rääkäisisi aparaattiin minkä keuhkoista irtoaa (”PASKAAAAAAA!!!”) ja räjäyttäisi sen jälkeen pommiliivinsä ja meidät kaikki taivaan tuuliin. Tietenkin kun kirjoitan näin, ulkoistan siinä omaa ärtymystäni ja omaa tahtoani rikkoa pyhitetty, itsetyytyväinen ilmaisu.

(Kapakka sen sijaan on ympäristönä jo paljon parempi, vaikka turtunutta, kliseen lävistämää ympäristöä ei silloinkaan voi toisinaan välttää.)

Iso osa runoilijoista ei osaa esiintyä. Poikkeuksia toki on, esimerkiksi Stina Saari on yksi parhaista ääneen lukijoista. Kävin kuuntelemassa häntä taannoin Turun pääkirjastossa, ja hän onnistui herättämään Änimlingin (2018) henkiin tavalla, joka oli yllättävä ja sai katsomaan teosta aivan uudesta kulmasta. Olisin lukenut tekstin itse tyystin toisin, Saari muistutti kuitenkin, että teksti on hänen ja korosti omaäänisyyttään… omalla äänellään. Vuorostaan Lumoojan taannoin järjestämällä klubilla esimerkiksi Hanna Storm ja Joel Mäkipuro osoittivat olevansa esiintyjinä tehtäviensä tasalla.

Mutta sitten ovat kliseet. Spoken wordin tapauksessa kliseenä on kiihkeä sanomisen palo, jossa höpinän nopeus on peittämässä sanottavan ohuutta. Kirjallisen runouden tapauksessa taas esitykset ovat mennä mutinaksi.

Esimerkiksi Lassi Hyvärinen teurasti oman Tuuli ja kissa -teoksensa (2018) tunnistamattomaksi esittäessään sitä vuosi sitten Turun runoviikolla. Lämmin ja kujeileva runous kadotti Hyvärisen rauhoittavia napsineessa luennassa kaiken, mikä siinä oli hyvää. Vaikka esiintymisympäristö oli kapakka, pelastusta ei ollut saatavilla. Alan tällaisilla hetkillä katsoa kanssakuuntelijoiden kasvoja, joilta ainakin kuvittelen lukevani, että kaikki haluaisivat runouden loppuvan voidakseen tilata uudet tuopit. Tilanne ei ollut aivan yhtä kiusallinen kuin epäonnistuvaa stand-upia tai teatteria katsoessa, mutta ahdistunut hiki valui selkääni pitkin.

Kliseistä pahin on lukea tekstiä samalla, jatkuvalla äänenpainolla, joka iskee aina samaan kohtaan tauot, painottaa jokaista säettä samalla tavalla ja välttää muut äänenvärit kuin teeskennellyn ylväyden tekstin edessä. Tekstiin pidetään tarpeeton etäisyys, jota en tunnista monien prosaistien luennasta. Saati lauluista!

Runoa luetaan kuin kyseessä olisi ihmisen tunteesta erotettu kielellinen koe, visioin runoilijan alakoulun kevätjuhlaan, jankkaavan samalla hartaudella lävitse, kuinka mansikkamaito / kesä on aito.

Niin kuin jossain olisi runoilijoiden koulu, jossa opetetaan lukemaan ääneen näin, tai Homeros itse olisi lasketellut heksametrejään tällä samalla puunaamaisella nuotilla, jonka oppilapset ovat vuosituhansien ajan omaksuneet oikeaksi tavaksi ilmaista runon ääntä.

Myönnän toki sen, että runoissa itsessään on tällainen nuotti. Jokin niissä ihan houkuttaa esittämään tekstit samalla huonosti peitellyllä patetialla. Ehkä se on kielikuviin tukeutuminen; se ettei kukaan puhu muutenkaan kuin runoissa puhutaan, joten on vaikeaa kuvitella, miten sanoja voisi lausua muuten kuin kalikalla kalloon kolautetun koleudella.

Myydään runoa

Myydään runoa

Kustantaja, kääntäjä ja runoilija Ville Hytönen kirjoitti runouslehti Janoon kustantamisen hankaluudesta. Artikkelin nimi on Ampukaa runoilijat, nuo tylsät koirat! Pääpaino oli siinä, mitä runouden tekeminen Suomessa on ja käännösrunouden julkaisun hankaluudessa. Hytösen luettelemat luvut ovat tylyjä. Savukeitaan tapauksessa yhdestäkään käännösrunokirjasta ei odotettu mitään.

Hytönen myös kuvaa ”runoilijan arkea”:

Sillä runoilijat ovat aivan helvetin tylsiä. Heidän – siis meidän – elämämme kuluu apurahojen perässä juoksemiseen, Pariisin halpalentoihin ja kustantajabileiden punaviinin lipittämiseen. Sitten me/he lukevat toistensa kirjoja, ovat kateellisia apurahoista ja kirjoittavat siten kuten kuvittelevat, että pitäisi kirjoittaa.

Minua kiinnostaa, kuinka kirjailijat ovat heränneet siihen, että kustantamisen ja kirjoittamisen ongelmista voi kirjoittaa yhä avoimemmin.

Ammattillisesta luovasta kirjoittamisesta avautuminen on ollut viime vuosina sallittua. Antti Nylénin pamflettimainen esseeteos Häviö (2018) lienee näyttänyt merkittävää esimerkkiä. Raha on taiteilijoilla mielessä, niin kuin kaikilla.

Rahasta ja tilastoista puhuminen tekee asioita näkyviksi. Kun tosiasiat tulevat esiin, on jo helpompi löytää vaihtoehtoisia tapoja esittää tekstejä niin, että ne löytävät uusia lukijoita.

Jokainen toivoisi tulevansa luetuksi silloinkin, kun kirjoittaa vaikeasti lähestyttävää tekstiä. Edes 500 myytyä teosta tuottaa merkittävää iloa, ja 1 000 on jo valtava voitto. Prosaisteilla on tähän sentään jonkinlaiset mahdollisuudet. Hytösen mukaan runoilijat tietävät odottaa tappiota ja myyntilukujen jäämistä jonnekin 300 paikkeille.

Kuulostaa optimistiselta, ei-julkaisevana kirjoittajana odotin jotain 150–200 välillä olevaa lukemaa.

Runoilijat lukevat toisiaan, Hytönen kirjoittaa. Eikä juuri kukaan muu lue, voi rivien välistä päätellä. Kaamealta kuulostaa.

Ja samalla vapauttavalta. En ole vieläkään päättänyt olenko sitä mieltä, että hyvät kirjailijat ansaitsevat tulla luetuiksi vai onko se yhdentekevää.

Tiedän kirjoittaneeni juuri, että konkretiaa tarvitaan ja kaikki haluavat tulla luetuiksi. Samalla valehtelin, koska olen poikkeus. Kirjoitan aina vain itselleni enkä ole omalla kohdallani kiinnostunut lukijoiden tai kuulijoiden määristä.

Ajattelen suuren yleisön pitävän lähinnä tylsyydestä. Useimmat eivät halua nähdä vaivaa kiinnostavien kokemusten etsimiseen, joten he ottavat vastaan sitä mitä annetaan. Annettua tuotetaan isolla rahalla, jolla pyritään varmistamaan teoksen luonne tuotteena taiteen sijasta eli täysi keskinkertaisuus. Laajan suosion saanut ilmiö on lähes aina turvallinen ja siksi omalle luonteelleni vastainen.

Pinnan alle vaipuminen ja unohtuminen ovat parasta, mitä teoksille voi tapahtua, koska tuolloin pieni, vannoutuneiden ystävien ja tutkijoiden joukko pitää niistä huolta ja kantaa niiden soihtua vuosikymmenestä toiseen samalla, kun koko kansalle suunnatut hirviöt rysähtävät lennostaan maahan.

Kaikki kuolevat joskus, mutta pienet ovat sinnikkäämpiä.

Huomaan toivovani toisille ihmisille lukijoita, koska heitä lukijoiden puute tuntuu eniten vaivaavan – mutta en toivo heille liikaa lukijoita, jotta keskinkertaisuus ei iskisi.

*

Miksi runokirjoja ei osteta? Hytönen mainitsee kulttuuritoimitusten merkityksen ja on siinä oikeassa: näkyvyydellä saadaan ostajia. En siis käsittele sitä sen enempää.

Omalla kohdallani vaikuttaa hinta. En halua maksaa 20–25 euroa 80 sivun runoteoksesta, koska minunkin taloudellani on rajat. Itse asiassa en halua maksaa niin paljoa melkein mistään kirjasta.

Runous on sarjakuvan ohella ”juttuni” ja luen kumpaakin aika paljon. Silti kotihyllyssäni on paljon vähemmän suoriltaan runoudeksi luokiteltavaa kirjallisuutta kuin erilaista proosaa. Laadukkaita sarjakuvia on vielä vähemmän, koska niiden tapauksessa antikvariaattienkin hinnat ovat luokattoman suuret.

Maksan saman rahan mieluummin kahdesta, kolmesta tai jopa neljästä laadukkaasta proosateoksesta. Pitäisi kai ajatella teoksen eikä sivumäärän ja rahan mukaan, mutta enemmän laadukasta luettavaa vähemmällä rahalla on kulutuspäätöksiäni ohjaava tosiasia. Runous ei ole maagisesti rahani ansaitsevaa kirjallisuutta vain siksi, että se on runoutta.

*

Toinen syy ostamattomuuteen – tässä tapauksessa ei henkilökohtainen – on varmasti runouden ”vaikeus”, josta joka syksy joku kulttuuritoimittaja keksii töräyttää, että ”ei se ole yhtään vaikeaa, sen kuin lukee vain”.

Kyllä kyllä. MUTTA. Suuri osa edes kaikista lukevista ihmisistä ei ymmärrä, että proosaa kirjoitetaan tietyllä tavalla, mistä kertoo esimerkiksi se, että äänikirjoja ja luettavia kirjoja pidetään vaihdannaisina keskenään – tai ettei huomata, että journalismissa on eri genrejä – tai ettei tajuta, ettei ”klassikko” ole mikään kirjallisuuden laji. Ja niin edelleen.

Kappalejakojen ja virkkeiden rytmilliset merkitykset ovat monille tuntemattomia, sanojen toistuvuus ei ota silmiin, kielen kankeutta ei huomata. Osa ei ymmärrä tai ajattele, miksi olen painanut juuri tämän rivin jälkeen enteriä.

Proosakin on siis rytmillistä kirjoittamista. Jos lukijat eivät käsitä tätä, ei ole mikään ihme, että vielä korostuneesti rytmillisempi runous tuottaa vaikeuksia kielikuvineen ja piittaamattomuuksineen pilkkusäännöistä. Olisi siis hyvä, jos lukijoille ei valehdeltaisi. Runoudelle on tietty lukutapa, jonka voisi tiivistää näin: jos et ymmärrä proosaa, et voi edes yrittää ymmärtää runoutta.

On myös selvää, ettei ole mitään runoilijoiden heimoa, vaan runoudenkin sisällä kirjailijoilla voi olla yhtä vähän tekemistä keskenään kuin proosassa Arto Paasilinnalla ja Volter Kilvellä.

*

Kolmas syy: Taiteellisesti onnistuneet kirjat välittävät onnistumisensa myös ulkonäöllään. Kansilla on väliä, ja hyvän kirjan kruunaa, jos se on ulkoasultaan kiinnostava esine. Tätä ei voi tarpeeksi korostaa. Moni erityisesti pienen kustantamon runokirja on ulkoasultaan todella ruma pehmeäkantinen oksennus, mikä ei houkuta ostamaan. Runokirjoiksi kutsutut vihkot ovat usein neliömäisiä, ylileveitä ja huonosti kirjahyllyyn sopivia. Kansien kuvat on tehty vasemmalla kädellä. Pahinta on, jos fonttien ladonta on rumaa ja epäluettavaa. Huonosti suunnitellut kannet saavat miettimään, onko teosta edes kustannustoimitettu.

*

Seuraava on varmasti tiedostettua kirjoittavan kansanosan keskuudessa. Kirjoitan sen silti, eli käännetään hetkeksi katse runoilijoihin ja runoihin, joita luetaan, siis Suomessa. Käännösrunouttahan ei lueta. Arvelisin, että viime vuosien palkittuihin, normaalia runoteosta enemmän myyneisiin kirjoihin ovat kuuluneet Poesian julkaisemat Pauli Tapion Varpuset ja aika (2017) ja Jouni Teittisen Sydäntasku (2019), jotka kumpikin saivat Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kun kävin kuuntelemassa Teittisen esiintymistä taannoin Jyväskylässä, pian palkinnon saamisen jälkeen, tilaisuuden juontaneella Onni-Pekka Tennilällä oli käsissään Sydäntaskun ensimmäisen painoksen viimeiset vapaat myyntikappaleet. Myös Poesian julkaisema ja niin Toisinkoisen kuin Kalevi Jäntin palkinnon saanut Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (2018) ylsi kolmanteen painokseensa eli oli runokirjaksi suoranainen hitti. Neljäs Poesian julkaisu, Reetta Pekkasen Kärhi (2019), voitti juuri Kalevi Jäntin palkinnon, mikä taannee teokselle myyntiä. Poesian nettikauppa näyttää loppuunmyytyä varastoa.

Kirjojen laadun ohella tasaiseen tahtiin saadut palkinnot ja siitä mahdollisesti seuraava myynti – vaikka olisi proosaan suhteutettuna pientä – kertovat, että Poesia osuu kustantamona usein maaliin, vaikka ei profiloidu yksin runouteen. Jotain tehdään oikein eikä vain apurahahakemuksissa ja suunnitelmallisuudessa.

Tapion kirja pyörii uutisissa raportoidun apokalyptisen tunnelman etenemisen maisemissa. Pekkasen Kärhi käsittelee ilmastonmuutosta. Teittinen kirjoittaa lapsuudesta ja sen ajan muistoista samastuttavalla tavalla. Rantakarin teos on tunnistettavalla tavalla eroottinen rakkausrunokirja, jossa ihmisen sisäinen maailma rinnastuu ikiaikaiseen symboliin, mereen.

Sanon seuraavan täysin arvoneutraalisti: Kaikki nämä teokset ovat kokeilevia korkeintaan hiukan. Se ei tarkoita, että ne olisivat ”populistisia” tai typeriä. Sen sijaan ne uskaltavat ottaa kliseisiksi miellettyjä mutta todellisuudessa tärkeitä kokonaisuuksia ja käsitellä niitä kuin löytäisivät ne uudestaan.

Tärkeintä siis on, että niissä on selkeitä ja tunnistettavia aiheita, mikä on enemmän kuin voi sanoa monesta teoksesta. Jos kuluttajalle sanoo, että kirja käsittelee lapsuutta, se on ylivoimaisesti myyvempää kuin sanoa sen olevan sekalainen kokoelma runoja tai kuvaavan kielen muuttuvia paradigmoja uudessa mediatodellisuudessa. Jälkimmäisistäkin lähtökohdista voi syntyä kiinnostavia kirjoja, mutta vaikuttaisi ilmiselvältä, että runokirjoja tulee myydä samalla tavalla kuin proosaa myydään. Aihe edellä.

Kirjat käsittelevät ajankohtaisia (ilmastonmuutos, uutistapahtumat) tai ikiaikaisia (rakkaus, luonto, lapsuus) eli tunnistettavia aiheita lukijalle – myös kriitikolle! Runoudellekaan vieras ihminen ei nikottele niiden kanssa, koska ne eivät ammu täyslaidalliselta dadaismia naamaan. Siis ihminen puhuu niissä toisille ihmisille tunnistettavalla tavalla ilman akateemisuuden suojapanssaria. Kaikki nämä kirjat ovat myös taitoltaan ja kansiltaan kauniisti suunniteltuja esineitä.

*

Hytönen kirjoittaa:

Runouden parissa puuhasteleminen on turvallinen mikromaailmansa. Siinä elävät tuntevat kutakuinkin toisensa ja lähtökohta on, ettei runoutta myydä ikinä niin, että joku erkanisi turvallisen puuhastelun ulkopuolelle. Mikromaailma täyttyy innostuksesta uusia kirjoja kohtaan, lievästä kateudesta sekä raha-asioihin liittyvästä voivottelusta. Ne kaikki ovat asioita, joita toinen runoilija tunnistaa ja ne on helppo jakaa. Tämä ei ole muuttunut sen lähes 20 vuoden aikana, kun olen itse toiminut runouden parissa. Rakenteet muuttuvat hitaasti ja maailma pysyy tolpillaan.

En sano edellä lueteltujen teosten astuneen suoranaisesti tämän piirin, mikromaailman, ulkopuolelle, mutta ehkä ne ovat osoittaneet tämän piirin olevan laajempi kuin voisi ajatella.

Erityisesti näinä aikoina, jolloin on muutenkin vaikeaa löytää ketään, joka ymmärtäisi kirjallisuutta kirjoittamatta itse tai ajattelematta kirjoittamista. Kaikki tuntemani suuret lukijat myös kirjoittavat. Tätä suppeaa tasa-arvoisuutta kai moni kirjailija pelkää vaistomaisesti. Missä ovat he, joita voi vain puhutella?

Pelkkä lukeminen onkin aliarvostettua. Vielä pari vuosikymmentä sitten omassa lähipiirissäni oli vanhempia sukulaisia, joiden sivistyksestä ei ollut epäilystä, vaikka he eivät olisi kirjoittaneet.

Pelkästään heidän lukemansa kirjat ja puheensa riittivät. Tarvetta todistaa oma hankittu viisaus kirjoitetuin sanoin ei ollut. Eläminen riitti.

Huomenna kirjoitan lyhyesti suomalaisten runoilijoiden suullisesta ilmaisusta.

Muistiinpanoja elokuvista, 4

Muistiinpanoja elokuvista, 4

The Terrorizers (Ohj. Edward Yang; Taiwan: 1986)

Terrorizersissa useamman toisilleen tuntemattoman ihmisen (kirjailija ja hänen aviomiehensä, joutilas valokuvaaja, nuorisorikollinen) tiet kohtaavat sattuman kautta. Tämä sattuma kasvaa mittasuhteiltaan hallitsemattomaksi ja johtaa väkivaltaan. Mikä yksityiskohta on väkivallan laukaiseva tekijä, saattaa jäädä tarkkaamattomalta katsojalta huomaamatta. Ei sen niin väliä. Niin kuin kaikissa fiksummissa sattumaa käsittelevissä taideteoksissa, sattuma itse ei tietenkään ole merkityksellinen. Se on vain katalyytti, todellinen ongelma on jo olemassaoleva. Emmehän todellisessakaan maailmassa luota tuosta vain sattumalta kuulemiimme ilkeisiin asioihin toisesta henkilöstä, mikäli emme jo valmiiksi ajattele tämän olevan kykenevä pahoihin tekoihin.

Kertomusta sotkee, että yksi päähenkilöistä tekee kirjaa, jonka tapahtumat muistuttavat elokuvassa nähtyjä. Filmi esittää kirjan tapahtumat ja kirjan ympärillä sattuvan tapahtumat osana samaa todellisuutta korostamatta vaihdoksia kahden tason välillä millään leikkaustekniikalla. Elokuva ei siis missään vaiheessa tee selväksi, mikä kohtaus kuuluu niin kutsuttuun todellisuuteen ja mikä elokuvan sisäiseen fiktioon. Itse asiassa moni katsoja saattaa jopa missata koko asian ennen kuin aivan elokuvan lopussa tapahtuu peräti kolmen tai neljän sisäkkäisen ”heräämisen” sarja, joka osoittaa tasoja olevan monta ja suoran, kronologisen luennan olevan epäluotettava. Elokuva on siis katsottava uudestaan, nyt tarkemmin.

Tässä kohtaa voisi olla pitkän esseen paikka. Essee käsittelisi sitä, mitä pidämme elokuvafiktiossa todellisena ja miksi. En nyt kuitenkaan aio uppoutua asiaan lyhyttä mainintaa enempää: The Terrorizers on poliittisen tyhjyyden lisäksi elokuva kokemisen eri tasoista sekä fiktion ja toden välisistä suhteista. Niin kuin kaikissa tätä teemaa käsittelevissä teoksissa, mukana on myös katsojan ja teoksen välinen suhde. Katsoja näkee kertomuksen, jonka sisällä mukamas yksi väite on valhetta ja yksi totta, vaikka tietenkin kumpikin ovat epätosia, saman fiktion osasia. Tätä The Terrorizers korostaa sattuman tematiikalla.

Samoista aineksista on elokuvia tehnyt myös Krzysztof Kieślowski (väritrilogia, Sattuman kauppaa, Dekalog…), mutta Yang onnistuu siinä, missä Kieślowski useimmiten ei. Miksi näin on, en ole aivan varma. Ehkä kyse on siitä, että Kieślowski on sosialistinen realisti ja agnostikko, jonka yritykset kohti mystistä runoutta kalskahtavat falskilta? Sattuma on Kieślowskille Jumalan korvike, mikä ainakin tämän uskonnottoman korviin kuulostaa epärehelliseltä. Yang ei mystifioi sattumaa vaan pikemminkin kyseenalaistaa sen mielekkyyden narratiivisena konstruktiona.

The Terrorizers on elokuva tyhjyydestä, jossa ihmissuhteet ovat ohuita ja petollisia ja luotto toisiin mitätön. Selitys näkemykselle: Ohjaaja kuvaili haastatteluissa Taiwanin henkistä tilaa vaikeaksi. Kuomintangin totalitarismia vastaan kamppailu toi Yangin mukaan ihmisille merkityksiä, joita ei ollut modernissa Taipeissa enää nähtävillä. Varmasti tältä tuntui. Moraalisesti olen tällaisista asioista eri mieltä, koska ongelma on syvemmällä; vaikeuksien kaipaaminen merkityksiä etsittäessä on voimapuhetta, joka kieltäytyy näkemästä ongelmaa asenteessaan. Se ei hyväksy sivistyneessä yhteiskunnassa syntyviä arjen ja perheen tavallisia ongelmia oikeiksi vaan pitää niitä emaskuloivina ja vähäpätöisinä suhtautuen niiden ympärille järjestäytyvään yhteiskuntaan vihamielisesti. Pahimmillaan tämä outo uho käsittää todelliseksi elämän tilaksi vain totalitarismin kaltaisen, jatkuvan, koko kansaa koskevan kamppailun.

Voin silti ymmärtää Yangin näkemyksen. Totalitarististen maiden kokemat kulttuurishokit siirryttäessä moderniin liberalismiin ovat toisinaan epäonnistuneet tuottaen hukassa olevia yhteiskuntia. Tällainen oli esimerkiksi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen Venäjä, joka vapauden haittapuolet huomattuaan on palannut takaisin kipuilemaan totalitarismin kanssa, niin että maa on Kiinan lailla erikoisessa välitilassa yrittäen soveltaa demokratiaa ja sen halveksumista yhteen omalla tavallaan.

A Legend or Was It? (Ohj. Keisuke Kinoshita; Japani: 1963)

A Legend or Was It? on Olkikoirat-tyylinen trilleri toisen maailmansodan aikaisesta japanilaisesta kylästä. Erinäisten sattumusten vuoksi kylä flippaa ja alkaa vainota maalle turvaa etsimään tulleita kaupunkilaisia. Filmi on kauniisti laajakuvana tallennettu. Se hyödyntää useita pitkiä ja vauhdikkaita kamera-ajoja, jotka erityisesti juoksevia hevosia seuratessaan ilmentävät westerneistä saatuja vaikutteita. Elokuvassa on kuitenkin ongelmia, joiden takia en ole siihen varauksetta ihastunut. Henkilöitä on lyhyeen kestoon nähden paljon ja suurin osa heistä esitellään hutaisten, jolloin tragedian todellinen sävy jää kyseenalaisen viihdyttäväksi sydäntä kylmäävän sijasta. Vaikka japanilaisten tekemien sotarikosten kuvaaminen on japanilaisessa elokuvassa niin harvinaista, että hieraisin katsoessa silmiäni, en silti voi sille mitään, että tällainen amerikkalaisten de facto -miehityksen aikana tehty soo-soo sormenheristely tuntuu minusta aavistuksen falskilta, erityisesti kun se tulee ohjaajalta, jonka koko aiempi tuotanto on keskittynyt lähinnä sodan sentimentalisoimiseen. Silti parempi tämäkin kuin itsesääliset ”atomipommi se ol’ kaiken pahan alku meijän perreessä” -itkuvirret, joissa tekopyhyyttä on enemmän kuin nöyryyttä.

Werewolves on Wheels (Ohj. Michel Levesque; Yhdysvallat: 1971)

Tässä elokuvassa ihmissudet ajavat moottoripyörillä yllättävän vähän. Leffa oli… parempi kuin odotin, mutta parempi ei tarkoita nyt, että elokuva olisi oikeasti kenenkään muun kuin itseni mielestä hyvä. Sen sijaan kyse on teoksesta, jonka aikana ajattelin muutaman kerran, että elokuva on tehty kovien päihteiden käyttöä varten. Koko Werewolves on Wheelsin estetiikasta näkee, että stoner-mäiskettä soittavat pitkätukkat ovat tainneet katsella elokuvaa aika usein. Musiikkiääniraita on rautaa, ja elokuvassa on ihmissusielokuvaksi yllättävän paljon saatananpalvontameininkiä mystisine luostareineen ja veriuhreineen esitettynä juuri sellaisella tavalla, josta esteettisesti pidän. Jos siis tykkäät metallimusiikki- ja okkultismikitsistä eikä tyhjänpäiväinen mutta ihan kivasti kuvattu jumitus aavikolla vituta, katso tämä elokuva. Myöhemmin selvisi, että kyseessä on Electric Wizardin Justin Obornin suosikkielokuvia ja yksi yhtyeen henkisistä innoittajista.

Wake in Fright (Ohj. Ted Kotcheff; Australia: 1971)

John (Gary Bond) on Australian takamailla opettava nuorimies, joka haaveilee paluusta suurkaupunkiin tyttöystävän luo. Matkatessaan joululomaksi kotiin mies jää jumiin takamaiden pikkukaupunkiin, jossa kohtaa mitä perversseimpiä hahmoja. Koska muuta tekemistä ei ole ja ympärillä olevat miehekkäistä miehekkäimmät äijänkorstot ovat valmiita tarjoamaan jatkuvasti lisää kaljaa hintelälle opettajapololle, alkaa raivoisa dokausputki, joka jatkuu päivien ajan saaden yhä painajaismaisempia piirteitä. Demonisena mestarina taustalla heiluu Donald Pleasencen kenties uransa parhaassa roolissa esittämä kaupungin lääkäri. Elokuvan yleisilme on likainen, keltaisen ja ruskean sävyttämä. Hiki valuu, ja paska haisee.

Tämä on äijäelokuva, mutta ei masentavassa ”grilli kuumaks, ja oluet auki” -hengessä. Sanomana on, että homososiaalisuus johtaa homoseksuaalisuuteen. Mistään gay panicista ei ole kyse, vaan miesten kyvyttömyydestä nähdä ”äijäily” minään muuna kuin tiukan heterona toimintana, vaikka todelliset motivaatiot olisivat jotain aivan muuta.

Tällaisessa rymistelyssä naiset ovat vain tiellä. Tarinan ainoa merkittävä naishahmo on niin turtunut ”matejen” toilailuihin, että avaa haaransa konemaisesti jokaiselle. Useimmissa maskuliinisissa pullisteluissa tämä on tahatonta, naisia ei ole vain osattu kirjoittaa tai näistä on tehty tietoisesti statisteja. Wake in Frightissa tämä on tarkoituksellista. Elokuva kommentoi australialaista kansanluonnetta eli maskuliinista toverihenkeä vuosikymmeniä ennen kuin mistään toksisuudesta on alettu edes puhua. Kaupungin asukkaiden luotaantyöntävyys ei synny siitä, että näillä olisi kulissien takana synkkiä, hirviömäisiä salaisuuksia vaan koska nämä ovat machoudessaan niin päällekäyvän, aggressiivisen mukavia – ja mukavuutta on vaikea vastustaa, se houkuttelee tekemään täysin vääriä valintoja. Väärässä seurassa siveästä tulee irstailija ja intellektuelli taipuu ajattelemattomaksi. Nämä valinnat eivät sinänsä ole vääriä, mutta ne voivat aiheuttaa ihmisen minäkuvan kriisin: enkö sittenkään ole tämän parempi? Niin käy myös Johnille Wake in Frightissa. Elokuvan ainoa heikko puoli on sen loppu, jossa hyväksymisen prosessi käydään pitkän kidutuksen jälkeen liian nopeasti lävitse.

Elitisti-lehdessä Esa Meisalmi näki elokuvan alkoholismin kuvauksena. Luenta ei ole varsinaisesti väärä, mutta asettaa symbolit nurinkuriseen arvojärjestykseen. Alkoholilla ei ole teoksessa pääsymbolin virkaa, vaikka se on jatkuvasti läsnä, vaan se on bensaa moottoriin, joka koostuu yleisestä pettymyksestä sivilisaatioon, joka on jatkuvasti romahtamisen partaalla. Kalja on silloin huono lääke, ei sairaus. Varsinainen vihollinen on rajaseutujen patriarkaalisuuden ympärille rakentunut vankien jälkeläisten ja muiden ”ihan kivojen tyyppien” yhteiskunta.

Kesäkaverit (Ohj. Inari Niemi; Suomi: 2014)

Kesäkaverit kertoo kahden parhaan ystävyksen, Iiriksen (Anna Paavilainen) ja Karoliinan (Iina Kuustonen), kesästä Hangossa tarjoilijoina pikkukahvilassa. Siellä he tutustuvat hiukan tomppeliin Eevaan (Minka Kuustonen), jonka luokse hulppeaan maalaiskartanoon parivaljakko pian muuttaa. Neljänneksi mukaan änkeää Iiriksen perheellinen isosisko Hertta (Pihla Viitala). Naiset dokaavat, ja pian näköpiiriin ilmestyy myös uljaita uroksia itse kullekin.

Elokuva on toteutettu ilmeisesti jonkinlaisena turistitäkynä Hangon kaupungille. Yleensä kesäelokuvat kuvataan Helsingissä tai Turussa. Ankeinta elokuvassa onkin se, että Kesäkaverit-nimisen mainoselokuvan olettaisi sisältävän reippaasti enemmän hauskaa kreisibailausta ja nostalgista tunnelmointia aurinkoisen idyllisessä pikkukaupungissa. Siis sellaista, joka esittelisi miljöötä ja josta tulisi katsojalle hyvä mieli ja energinen olo. Sen sijaan elokuvassa ollaan alun jälkeen jatkuvasti suu mutrulla tai ahdistavissa tilanteissa. Se näyttää nuorten aikuisten elämän tarpeettomien kriisien temmellyskenttänä ja Hangon aivan paskana kesäkaupunkina, jossa ei tapahdu mitään eikä aurinkokaan juuri paista.

Hyvät näyttelijät menevät huonossa käsikirjoituksessa hukkaan. Elokuvan hahmot vittuilevat toisilleen koko ajan pienimmästäkin syystä, mikä on rasittava klisee naisten välisestä kaveruudesta. Draamaa luodaan väkisin ”tikusta asiaa” -meiningillä, ja konfliktit sekä hahmojen emotionaaliset reaktiot eivät tunnu luontevilta. Anna Paavilaisen esittämä Iiris ei halua olla täydellisen miesehdokkaansa kanssa, koska… Koska en tiedä oikein miksi? Koska on ”tyttöjen elokuvan” trooppi, että naishenkilö ei vain voi tietää mitä tahtoo, koska ei nyt vain voi? Hahmojen syyttäessä toisiaan horoiksi tai kontrollifriikeiksi en saanut millään kiinni, että minkä tähden; elokuva ei anna juuri mitään vahvistusta tällaisille tulkinnoille, vaan ne yllättävät myös katsojan, osin koska Iiris ja Karoliina ovat persoonina niin keskenään vaihdannaisia. Noloimmassa kohtauksessa parivaljakko pukeutuu naamiaisiin venäläisiksi huoriksi. Eeva huomauttaa, että aika rasistista. Elokuva kohtelee koko asiaa hauskana vitsinä.

Oma lukunsa on se, että selvästi yli 30-vuotiaat näyttelijät esittävät kaksvitosia jopa niin koomisille rajoille asti, että vain kuusi vuotta nuorempi Iina Kuustonen sedittelee muka-Lolitana Sampo Sarkolaa. Vaikka tämä on toki elokuvan kontekstissa olevinaan vitsi, niin ikäeroon pitäisi kai myös jotenkin uskoa..? Sarkolan tulisi olla roolissaan purjehduskenkä-playboyna jonkinlainen hurmuri, mutta vaikuttaa ulkoasunsa ja korostetun huolitellun käytöksensä perusteella Ted Bundy -tyypin sarjamurhaajalta. Suurin paskakakku taputellaan lopuksi. Elokuvan sanoma on, ja se myös sanotaan suoraan ääneen, että pitää ottaa kiltti mies, tytöt, kun sellaisen vielä saa. Tällaiseksi mieheksi kelpaa Eero Ritalan päätään aukova ja joutilas kahvilan pomo, joka ei osaa edes puhua naisille vittuilematta. Haistakaa paska ja painukaa helvettiin. Tuli Du côté d’Orouëtia (1971) ikävä.

The Naked Lunch (Ohj. David Cronenberg; Kanada, Japani & Iso-Britannia: 1991)

The Naked Lunch on yritys sovittaa William S. Burroughsin merkittävin romaani (1959) elokuvaksi. Elokuva yhdistää kirjan, Burroughsin varhaisimpien töiden ja hänen oikean elämänsä kohtauksia sekaisin. Ratkaisua on kiitelty luovuudesta. Juonessa beat-runoilijakavereidensa kanssa hengaileva ”Bill” (Peter Weller) alkaa piikittää vaimonsa (Judy Davis) kanssa duunipaikalta kotiin tuotua hyönteismyrkkyä suoneen. Valitettavan ampumisonnettomuuden jälkeen narkkari Bill pakenee maan alle ”Interzoneen”, jossa päättää kirjoittaa tapahtuneesta raportin. Interzone on orientalistinen visio Marokosta, jossa kaikkialla on kirjoituskoneita ja erilaiset olennot ja satunnaiset tuttavuudet muodostavat verkon, johon Bill jää sätkimään.

Kaikki on metaforaa huumekoukulle, luovuuden tiloissa haahuilulle ja näiden kahden yhdistelmille. Elokuvan surrealismi on poikkeuksellista siinä suhteessa, että visuaalisesti elokuva ei anna apuja sen selvittämiseen, milloin liikutaan hallusinaatioissa ja milloin ei. Värit eivät ala välkkyä, kameraan ei läjähdä filttereitä. Hirviöt vain ilmestyvät ihmisten keskelle, talot muuttuvat skarvien jälkeen toisiksi, asuntojen kunto ja tyyli muuttuvat Billin mielentilojen mukaan kohtauksesta toiseen. Leikkaukset samojen kohtausten sisällä saattavat sisältää hyppyjä fantasiasta realismiin, mikä toimii vastineena Burroughsin proosan cut-up-tekniikalle.

Cronenbergille tyypillisesti groteskeja, sävyltään katkeroituneita, lihan syvyyksiin uppoavia painajaisnäkyjä löytyy; kirjoituskoneet muuttuvat valtaviksi kuoriaisiksi, suuret mutanttimaiset olennot kuiskuttavat Billin korvaan salaisuuksia tuhatjalkaisten huumeagenteista, jotka ovat tulleet tekemään myyräntyötä ihmisten keskuuteen. Erilaiset olennot ovat mielikuvituksekkaita, hienon näköisiä ja tuntuvat osalta elokuvan maailmaa, mutta niihin tiivistyvät myös elokuvan suurimmat heikkoudet, sillä katsoja alkaa odottaa niitä kuin hauskaa sit-comin sivuhahmoa. Niistä tulee gimmickejä, kasautuvia symboleja kirjoituspakolle ja -esteille.

Pian koko elokuva tuntuu freudilaiselta, psykologiselta selitykseltä sille, miksi William S. Burroughsista tuli suuri kirjailija: vaimon ampuminen vahingossa traumatisoi niin paljon, että se oli manattava ulos. Tiivistys tuntuu Burroughsin proosalliseen tuotantoon verrattuna lattealta, vaikka kirjailija itse olisikin maininnut tapahtuneella olleen vaikutusta. Tätä lässähdystä korostavat elokuvassa kuullut lyhyet katkelmat suoraan kirjailijan teoksista. Ne ovat niin eloisia verrattuna elokuvan ilmeeseen, että ovat latistaa kokonaisuuden. En suoranaisesti kutsuisi tätä elokuvaa kaikille sopivan haaleaksi mid-cult-versioinniksi alkuteoksesta, mutta rajoilla mennään. Erityisesti pettymys on Burroughsin elämän homoseksuaalisten elementtien sysääminen pieneen sivurooliin. Kyseessä on kuitenkin kirjailija, jonka mieleenpainuvimmissa painajaisissa mälli lentää ja aistillisuus on jatkuvasti läsnä.

Onnenkissa

Tämä taitaa olla se vuoden 2019 suomalainen romaani joka on kerännyt rummunpärinän saattelemana mainetta vakaasti ja saanut blogeissa lähes varauksetonta kiitosta. Mahdollisuudet Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon ovat todelliset, vaikka teos voi olla hiukan liian samankaltainen kuin edellisvuonna palkittu Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). [1]

Onnenkissa (2019) on Aino Vähäpesolan debyytti, esseen ja romaanin välillä kulkeva kirja, jossa käsitellään teemoittain nimeämättömäksi jäävän minähenkilön kokemuksia: seksuaalisuus konstruktiona, parisuhteen epätasaisuudet vastuussa ja seksissä, ammatillinen turhautuminen, kun miespuolinen professori ei voi millään tajuta sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa. Rinnalla kulkee runoilija Edith Södergran (1892–1923), jonka elämää tutkimalla käsitellään samalla omaa elämää.

OnnenkissaKaikki kirjallisuudessa ja ennen kaikkea sen tulkinnassa on tunnetta, kertoja toteaa useasti. Olen samaa mieltä. Lukijana etsin kaunokirjallisesta teoksesta johdonmukaisuuksia, mutta tunteen, en argumenttien ehdoilla.

Onnenkissan tapauksessa autofiktion tulkinnallinen mahdollisuus on olemassa, mutta: Edith Södergrania ovat kertojan mukaan tulkinneet miehet, joilla on ollut pakonomainen tarve psykologisoida, nähdä kirjoitusten taustalla aina lihallinen nainen. Tämä lienee tulkittavissa suoraksi varoitukseksi lukijalle.

Samoin seuraava:

Entä osaako ihminen itsekään kuvata totuudellisesti itseään ja omia tunteitaan? Omasta elämästään on helppo kertoa loputtomasti konkreettisia tapahtumia ja höystää niitä elävöittävillä yksityiskohdilla. Oman elämänsä voi ottaa haltuun, siitä voi vapaasti kertoa tarinamuodossa syitä ja seurauksia. Mutta totuus ja identiteetti pakenevat helposti ihmiseltä itseltäänkin. Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimmäinen poseeraamisen areena. Se on turvallinen paikka kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä. – –

Kiinnostuin eniten romaanin osiosta, jota kutsuisin tieteen paradigmoihin havahtumiseksi. Päähenkilö herää huomaamaan akateemisten painotusten ja niiden murrosvaiheiden merkityksen käytännössä: Koulu ei ole sivistyksellinen opinahjo, jossa haastetaan totuttua, vaan autoritäärinen ja jähmeä. Minähenkilö toteaa pettyneensä yliopistoon.

Voin ymmärtää ja vain huokaista helpotuksesta, etten opiskele, vaikka samat ikävät piirteet hallitsevat toki myös julkista keskustelua – ne ovat osa niitä niin sanottuja kuplia, joista monet ovat yhä näkymättömissä, koska media nostaa esille vain muutamia.

*

Onnenkissassa kysytään paljon oleellisia perusasioita: miksi tämä asia on näin, miksi se ei ole toisin? Romaani tekee selväksi eroavaisuudet minun ja teoksen kuvaaman maailman välillä. Se tekee sen hyvin ja johdonmukaisesti, mikä on ilo, vaikka eroavaisuudet tekevät lukemisesta myös ristiriitaisen kokemuksen.

Yhteiskunnallinen taustani on erilainen, ja jälleen suosittu kirja asettuu osaksi keskiluokkaisuuden jatkumoa. Eron huomaa jo pienistä yksityiskohdista: sukujuhliin täytyy opetella tavoitteiden liturgia, 23-vuotias asuu Helsingissä jossain mukavan kokoisessa yksiössä, minää puretaan jatkuvasti paloiksi, työntekoa opintojen ulkopuolella ei kuvata ollenkaan, äidin kansainväliset feministiystävät mainitaan.

Ja ehkä kirkkaimpana itsetunnon erot: Kertoja osaa erotella itsevarmasti, missä asioissa on hyvä ja missä ei, mutta ympärillä olevien ja ainakin oletettavasti tovereiksi toivottujen ymmärtämättömyys raivostuttaa ja tuottaa voimattomuuden tunteita. Omien havaintojeni yleistämisen uhallakin: avoimen työväentaustainen sielu ei usein osaa sanoa olevansa hyvä missään, mutta ei myös paljoa piittaa muiden näkemyksistä vaan kuittaa ne päänaukomisena – johon on vastattava samoin – tai herrain kotkotuksena. Päähän on potkittu ennenkin, miksi odottaa muutakaan.

Nämä ovat pinnan alla liikkuvia sävyjä, joiden käsittelyä kirjallisuudesta puhuttaessa soisi jatkettavan, koska ne ovat kriittisiä sanan useammassa merkityksessä. Puhuttaessa erilaisista representaatioista kirjallisuudessa ohitetaan edelleen varallisuuden luomat erot, koska sosialismi ei ole enää in, vaikka nämä erot ovat yhteiskuntaa syvästi jakavia. Painetut kirjat luovat niin helposti tunteen yleispitävyydestä, kaiken kattavasta kokemuksesta. Tämä itsestäänselvinä pidettyjen lähtökohtien oletus tuo vierautta tähänkin muuten toimivaan lukukokemukseen.

*

Minähenkilö korostaa teoksen alkupuolella epäröintiä oikeana tienä historiasta kirjoitettaessa. Paria sivua myöhemmin kertoja, mahdollisesti ironisesti, unohtaa ohjenuoran, kun toteaa ensimmäisen maailmansodan varmasti vaikuttaneen Edith Södergranin ajatteluun… Niin minustakin, mutta mihin jäi johdonmukainen epäröinti? Ovatko yhdet asiat varmempia kuin toiset?

Jos kirjoittaa tunteistaan, niin kuin kirjan ääni toivoo, onko epäröintiin edes varaa? Tarinallistamista ei vältetä epäröinnillä vaan tarkkuudella. Jos et ole varma ja asia on vakava, et kirjoita. Omien arvailujen korostaminen tuntuu usein vain tarpeettomalta moraaliselta kilven kiillotukselta. Jos täräyttää kunnolla, menee ainakin komeasti metsään. Paradoksaalisesti ajattelen näin sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen ja maailman mustavalkoisuus on silmissäni kuollut. Mutta ei niiden täräytystenkään tarvitse olla mustavalkoisia.

Lukijoiden vastaanottoon muutamat ylimääräiset sanat kuten ”ehkä”, ”luultavasti” tai ”mahdollisesti” eivät vaikuta: he ottavat valmiiksi totuutena sen, jonka ovat jo totuudeksi päättäneet. Kriitikkona koen muutenkin, että kirjoitus on aina ensisijaisesti puhetta mielikuvista – väheksymättä sen roolia todellisuudeksi kutsuttuun. Teemme sitten mistä tahansa aiheesta taidetta tai tiedettä, ytimeen emme näe, on vain varjoja. Ainakin niistä voisi sentään puhua täytesanoitta. [2]

*

Kun romaanihenkilö kertoo suhteestaan miespuolisen nahjuksen kanssa, pystyn tunnistamaan auki kirjoitetut parisuhteen ongelmat hyvin ja näen toisen osapuolen koko olemuksen kirkkaasti. Kirjallinen ääni on tässä osiossa veitsentarkka – ja hauska, nauroin useaan otteeseen ääneen.

Samalla mietin, että kirjaan tulee suhdetta kappaleiksi laittava sävy, jota ei ole vaikea pitää halveksivana tai vähättelevänä. Olen aina inhonnut tällaista, erityisesti miespuolisten kirjailijoiden kuvauksissa parisuhteista (Christer Kihlman on yksi rasittavimmista esimerkeistä).

Se mietityttää myös siksi, että minähenkilö tylyttää tiedettä, joka ei ota tunnetta mukaan vaan asettaa kaiken analysoitavaksi, mikroskoopin alle. En ole varma onko tämä tarkoituksellisen ironista, mutta sen suhdetilitys ainakin demonstroi, että tunteen tultua mukaan mikroskooppia käytetään edelleen.

Samoin ajattelen, kun kirjoitetaan itsevarmasti siitä, mitä vastakkaiseksi mielletyn sukupuolen sisäinen elämä on ja voivotellaan näiden ahdasta asemaa, ovat sitten ”miehiä” tai ”naisia”. Mies on minähenkilölle ”ahdistava konsepti”.

Kertoja myös ilmaisee avoimesti tuntevansa joskus miesvihaa (ja perustelee sen hyvin). Se on kirjallisena eleenä arvostettava rehellisyydessään. Samalla mietin kuitenkin, ettei ahtaaseen rooliin ”pakotetun”, vastakkaista sukupuolta olevan tyypin sääliminen ja vihaaminen jonain uhrina ole kuin ylemmyydentuntoisuutta ja peilikuva vastakkaisen sukupuolen mystifioinnista, joka lienee sitä, josta pitäisi kasvaa pois.

Muutama muukin romaanissa truismina esitetty asia häiritsee – ainakin väite, että ihmiset ajattelisivat lähinnä omia suhdeongelmiaan. Tai sitten se ajatus, että jonkun menneisyyden henkilön esittämiseen tietyllä tavalla (tässä tapauksessa Edith Södergranin) tarvittaisiin jokin abstrakti moraalinen lupa. Nämä menevät samaan kategoriaan kuin monet suomalaisten esseistien väitteet. En tunnista kokemusta todeksi, joten en osaa sanoa sen oikeutuksesta mitään.

Enkä osaa ihan innostua siitäkään, että päähenkilö pohtii tuovansa Södergranin nykyhetkeen, haluavansa näyttää tälle feminismin pitkän linjan tähän päivään asti. Koen, että radikaalina modernistina ja Nietzscheä ihailevana Södergran olisi kauemmin eläessään voinut olla kunnolliseen suomenruotsalaiseen tapaan vaikka fasisti. Kuka sen tietää?

Ovatko nämä lillukanvarsia? En tiedä, mutta sen ainakin, että minähenkilön herääminen samaa sukupuolta olevan kanssa koetun seksikokemuksen myötä siihen, mitä seksuaalisuus voi olla, on riemastuttavan lämmin kuvaus. Se pyyhkii aiempaan parisuhteen päättymistä käsittelevään lukuun liittyvää katkeruuden sävyä pois ja tuo kirjaan valon ja ra(i)kkauden puhuessaan siitä, mitä seksuaalisuuden kokemus nimenomaan kokemuksena voi tarkoittaa.

*

Se, että käyn tällaista keskustelua romaanin kanssa ei ole huono asia, vaikka sellaiseksi kritiikki tavataan toisinaan kehystää. Joskus tekstin parissa tuntee ristiriitaista väittelyhalua siksi, koska kirjailija on Timo Hännikäinen tomppeli. Vähäpesolan tapauksessa tältä ei tunnu. Onnenkissa on luotu taitavasti. Osoittamani kohdat käsittelevät aiheita, joiden kanssa tunnen yleisemmin, yhteiskunnallisemmin, ettei niissä ole viety tarpeellisia kyseenalaistuksia niin pitkälle kuin olisi voitu.

Pidän esteettisesti esseismin ja fiktiomaisuuden yhdistelmistä, koska ne hyljeksivät genre- ja mooditietoisuutta olemalla vain sitä itseään eli kirjallisuutta. Siinä mielessä Onnenkissa on hyvin miellyttävä kokemus.

Teos hajoaa hieman loppua kohden; aluksi kokeilevan romaanimaiselta näyttänyt kallistuu lopulta temaattisten esseiden sarjaksi. Omista mielihaluistani johtuen aiheet muuttuvat viimeisissä luvuissa aavistuksen vähemmän kiinnostaviksi enkä näe esimerkiksi meikkaamisen kaltaisiin sukupuolen representaatioihin liittyvissä pohdinnoissa kiinnostavaa, uutta feminististä sisältöä vaan ne tuntuvat toisinnolta jo tutuksi tulleesta. Hajoavaa pakkaa en silti osaa pitää suurena erheenä, koska en välitä siistiksi silatuista kokonaisuuksista muutenkaan.

[1] Ja Kosmoksella on saatettu ainakin kuvaannollisesti poksautella samppanjaa auki, kun ovat saaneet kisaan kaksi kirjailijaansa mukaan (toinen ehdokas on Arsi Aleniuksen Villa Alpha, 2019). Omaehtoinen linja on kannattanut.

[2] Olen avoimesti apokalyptisempi: Maailma on mielipiteiden sota, epäröivä päätyy ojaan. Jos voittaa, voi alkaa purkaa rakennetta, jossa täytyy olla näin varma näkemyksistään. Vaikka epäilen, että siinä vaiheessa halut purkamiseen ovat äkkiä kaikonneet: perästä tulevia ja halukkaita voittamaan on aina lisää ja lujuus on ainoa kilpi.

Maustetytöistä

Maustetytöistä

Hypen voima näyttäytyy absurdina vain, kun sitä tarkastelee ulkopuolelta. Sen kurimuksessa hysterian aallot tuntuvat jostain syystä loogisilta ja intuitiivisen helpoilta.

Kaupalliseen propagandaan suhtaudutaan lähtökohtaisesti olkia kohauttaen, vaikka samalla voidaan kammoksua uskonnollisen fundamentalismin aaltoja ulkomaanuutisissa.

Näillä kahdella ei ole mitään todellista ideologista eroa. Kummassakin tapauksessa ylhäältä annettuun tempaudutaan mukaan, koska niin kuuluu tehdä ja ennen kuin yksilö huomaa – jos huomaa – suhtautuvansa jonkun toisen sanelemaan niin kuin se olisi henkilökohtaista.

Kevyemmässä rekisterissä toimii musiikin ilmiöittäminen. Siitä ovat vastuussa populaaripressin jäsenet, jotka haluavat tehdä ilmiöistä suuria. Pop-kirjoittajat janoavat yhteiskunnallisten kirjoittajien saamaa huomiota, joten pop-taiteesta luodaan yhteiskunnallinen mielikuva, vaikka kyse ei olisi kuin julkisuudesta.

Sivusin aihetta pari vuotta sitten kirjoittaessani Litku Klemetistä näin:

– – On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.

Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö.

Nyt Klemetti on vakiintunut rock-muusikko ja osa suomalaisen taiteen pientä tähtitaivasta. Pankin räjäyttäjä oli toinen soolonimellä tehty albumi ja sen hittisingle.

Maustetyttöjen tapauksessa siihen riitti joukko keikkoja ja yksi single. Jäsenten aiemmasta Kaneli-yhtyeestä ei ollut kuullut kukaan muu kuin pääkaupunkiseudun musiikkiskeneä aktiivisesti seuraava.

Minulta koko ilmiö on mennyt ohitse, koska en lue sanomalehtiä, joten näin sen ikään kuin sivusta, muun muassa kavereiden innostuksesta bändiä kohtaan ja koska katsoin Unelmia ja studiohommia -sarjan, jossa Karjalaisen siskokset vilahtivat.

Sitten Ilta-Sanomien ja Hesarin artikkelit ja ylilyövät mielipidekirjoitukset alkoivat ottaa väkisin silmiin. Ja ilmeisesti niitä on tullut ja tullut ja tullut.

Innostus on puhjennut niin nopeasti, että nyt kun esikoislevy on vasta ilmestynyt ja noussut listaykköseksi, kritiikeissä ollaan jo kyllästyneitä ja annetaan ystävällisiä vinkkejä, että eikös tyttöjen kannattaisi nyt jo tehdä jotain muuta.

Maustisten levystä Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019) on kirjoitettu muun muassa näin:

Maustetytöt vaikuttaa sen verran meemimäiseltä, että epäilyksiä duon tulevaisuuden suhteen on pakko esittää.

– Niko Peltonen, Soundi

Anna ja Kaisa Karjalaisen ankeuspopduo on ennen kaikkea erikoinen mediapeformanssi. [sic] Näinä fake newsin ja muun merkitystensotkemisen aikana totuutta on toisinaan hirveän vaikea erottaa, ja samaa huomaa pohtivansa myös Maustetyttöjen läsnäoloa seuratessa.

– Mikael Mattila, Rumba

Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa.

– Ari Väntänen, Levyhyllyt

Ja niin eespäin. Viesti on selvä: nää teidän biisit ei riitä, kaikki on kiinni imagosta.

Miten tämä todella liittyy musiikkiin paitsi niin, että pinnasta on tehty väkisin myös sisältöä?

No siten, että ”liian suosittu” ja ”liian hyvin tehty” ovat musiikkitoimittajalle nykyään yhtä kuin ”meemi” ja siksi epäilyttäviä. Kätevästi toimittajat unohtavat, että heidän ammattikuntansa on tästä suosiosta vastuussa.

Meemiytyminen on vastaanottajasta kiinni. Jos et obsessoidu jostain, et suhtaudu siihen meeminä.

Jos jokin on memeettistä, se on toimittajien tarve hokea, kuinka levy on ”kurjuusooppera”. Väkisin miettii, että missä ympäristössä joku elää tai edes millaista musiikkia kuuntelee, jos pillereistä ja viinan juomisesta laulaminen on äkkiä synkintä, mitä suomalaisesta yhteiskunnasta mieleen tulee ja että siitä halutaan päästä näin aktiivisesti eroon.

Kuuntelin levyn itse nyt ja moneen kertaan. Superanalyysini sanoo, että se on hyvä pop-levy, jota jaksaa kuunnella uudestaan, koska se sisältää vain kymmenen tarttuvaa kappaletta. Ne muodostavat epätavallisen ehjän debyytin. Albumi tuo mieleeni esimerkiksi Risto-yhtyeen esikoislevyn Risto (2004).

Jos Kaikki tiet vievät Peltolaan oltaisiin julkaistu Fonalilta tai Ektrolta ilman sen kummempia pressin fanfaareja 15 vuotta sitten, se olisi kulttiklassikko, eikä kenenkään mieleen tulisi vähätellä sen tehneiden muusikoiden taitoja, koska nämä pitävät kiinni profiilistaan.

Ei ole kysytty, että ehkä roolit on luotu oman itsen suojelemiseksi. Aikana, joka on obsessoitunut oman itsensä likoon laittamisesta, tätä ei oikein edes tunnisteta.

Samalla mietin, että onko tämä kaikki pinnallinen hössötys seksismiä? En väitä, etteikö yhtyeen ulkoasu olisi heidän osaltaan harkittu, mutta kummallista on, että naisten aitoudesta puhutaan näin suurella innolla.

Miksi Eevil Stöö ei ”turhauta” ja pystytään käsittämään sekä oikeana musiikkina että irvailuna? Miksi Minä ja Ville Ahosen melankoliaa ei kutsuttu meemiksi? Miksi Joose Keskitalon humoristinen synkkyys ei ole itseparodista?

Miksi juuri nyt elämän varjopuolista laulaminen ristiriitautetaan, erityisesti kun harva pop-muusikko edes suostuu laulamaan muista kuin keskiluokan ongelmista? Vai siitäkö se on kiinni, että keskiluokka ei halua ottaa hymy suupielessä esiteltyä ahdinkoa tosissaan?

Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan ulkomusiikillisista seikoista – ei sitä, että suuren rahan pop-stara keikuttaa ahteriaan niin musiikkivideoissa kuin lavoilla.

Se on osa hyväksyttyä imagoa eikä kenelläkään vakavasti otettavalla toimittajalla kävisi edes mielessä tuoda asiaa esille arvostellessaan tähden uutta levyä. Sen sijaan artisti pitämässä kuluttajaa tarpeeksi etäällä ja toimittajan pöyristyminen oman ammattikuntansa harjoittamasta obsessiosta tuntuvat olevan ylitsepääsemättömiä esteitä.