Avainsana: Suomi

Kritiikistä, jälleen kerran, 2

Kritiikistä, jälleen kerran, 2

Katsoin jälleen Elävästä arkistosta tämän puolentoista tunnin ohjelman, jossa kriitikot ja taiteilijat keskustelevat kritiikin merkityksestä.

Keskustelun vetäjänä on Jörn Donner. Paikalla ovat Ere Kokkonen, Laura Voutilainen, Mikael Fränti, Tapani Länsiö, Alpo Suhonen, Suvi Ahola, Marjatta Tapiola, Kaisu Mikkola, Markku Eskelinen, Einojuhani Rautavaara… Vieraita on parisenkymmentä.

Sanan ”keskustelu” ympärille voi sijoittaa vielä ylimääräiset 10 lainausmerkkiä, koska painopiste on huutamisessa. Ohjelma on paras mahdollinen vastalause harhaisille kuvitelmille, joiden mukaan ennen sivistys hallitsi julkisia ulostuloja ja sosiaalinen media on pilannut kaiken.

Ihmisen muisti on lyhyt. Osin käsitys suomalaisen yhteiskunnan häijyyntymisestä johtuu siitä, ettei julkista keskustelua enää käydä näin rajusti. Kansalaisten itsensä täytyy hoitaa se puoli, eikä ainoa turhautumien purkuväline ole enää Veikko Ennalan kirjepalsta.

Tarkoitus olisi luultavasti puhua kritiikin ja taiteen välisestä suhteesta, mutta ohjelma lähtee Donnerin käsistä ensimmäisen viiden minuutin aikana. Kaikki alkavat puhua keskenään kuuntelematta toisiaan, puheenvuorot saadaan huutamalla kovempaa kuin muut.

Yleiset kulttuurin ja humanismin merkitykseen vetoavat puhujat lytätään täysin, huonot kiilataan surutta ulos. Välillä hiljennytään kuuntelemaan mutta ei koskaan järkeä. Moodi on avoin vittuilu, turhautuminen ja vaivoin pidätelty raivo.

Niin hyvin kehää kierretään, että ohjelman lopuksi Donner toteaa katsojien luultavasti vaihtaneen kanavaa ja kaiken menneen päin persettä. Kehtaan olla eri mieltä: näin huikeaa tv-viihdettä kulttuurista ei enää tehdä eikä edes voitaisi.

Tämä on siis kulttuuripöhinää Iso-Britannian tai Ranskan malliin. Eurooppalaisten esikuvien jälkeen olemme siirtyneet yhdysvaltalaiseen kommunikaatioon, jossa vahva taiteen kentän sisäistä konsensusta rikkova näkemys esimerkiksi esteettisistä pyrkimyksistä tai kiinnostavasta sisällöstä on ajatuksena vieras.

En pidä poliittisella korrektiudella lätkimisestä, mutta sanapari hiipii mieleeni väistämättä.

Se kielii laajemmasta ongelmasta; kärkevyyttä harjoittavat enää sivistymättömiksi oletetut. Näin ei tulisi olla.

*

Mikään edellä kirjoittamani ei tarkoita, että ohjelmassa olisi sisällöllisesti hyvää keskustelua kritiikistä. Suurimmaksi osaksi ei ole. Paikalla on ihmisiä, jotka ovat ajattelun sijasta kiinnostuneempia möykkäämisestä, eivätkä häpeä sitä lainkaan.

Osa puhujista on näkemyksellisiä, toisaalta osa erityisesti vanhemmista herroista laukoo täyslaidalliselta mielipiteitä, jotka herättävät myötähäpeää ja kysymyksiä taidekeskustelun yleisestä mielekkyydestä.

Iso osa keskustelijoista ei tajua, kuinka ikävystyttäviä ja huonoja puhumaan ovat.

Ohjelma on siis vertaansa vailla. Se riisuu titteleitä ja on oiva nettikeskustelusimulaattori kauan edellä aikaansa.

Melkein tällaista kaipaa. Metelöivät riitapukarit olisi tällöin suljettu yhteen laatikkoon, jota kansa voi äimistyneenä katsoa.

Tällaista kunnon huutoa Yleltä joka lauantai saunavuoron jälkeen puolentoista tunnin ajan joka viikko, niin kyllä Suomessa löydettäisiin pian yhtenäiskulttuuri uudestaan…

*

Leikki sikseen. Aikansa kutakin, kritiikin portinvartijan rooli on tullut poistuakseen. Jopa 30 tai 40 vuotta samassa virassa olleet kriitikot ovat leipiintyneitä ja usein näkemyksiltään köyhiä.

Eikä maailmassa taida löytyä ketään niin hullua, että haluaisi heidän tilalleen. Useimmat kritiikkiä kirjoittavat ihmiset ovat persoonattomia senttareita.

Jos olisin kirjailija, lukisin mitä teoksestani on kirjoitettu seuraamissani blogeissa, koska ne pakottaisivat minut kohtaamaan kirjoitusteni vaikutuksen yleisössä. Lehdille antaisin vähemmän arvoa.

Kehitys kehittyy, mutta en mielelläni haluaisi luottaa vain blogeihin. Silti minusta tuntuu vainoharhaisesti siltä, että kirjoitan itsekin keskimäärin kriittisemmin taiteesta ja ilmiöistä kuin useimmat suomalaiset kulttuurinaamat, eikä se ole vaatinut tosiaankaan paljoa. Olen myös huomattavan helläkätinen, voisin kirjoittaa paljon pahemminkin.

Edelliset eivät ole hyviä merkkejä. Minua rajummin saisi, voisi ja pitäisi sanoa jo taidekentän tyylillisen monotonian estämiseksi.

Mainokset

Likaiset legendat

Olen ottanut tavoitteeksi lukea Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -historiateoksen (2016) rinnalla uudelleen julkaistut unohdetut suomalaiset proosakirjat. Uudelleenjulkaisijana ntamo. Ensimmäisenä oli vuorossa kirjoista viimeisin, Maria Vaaran (1931–92) Likaiset legendat (1974).

Likaiset legendatVaara oli useita romaaneja, kuunnelmia, runoja ja lastenteoksen tehnyt kirjailija, joka oli julkaisullisesti aktiivinen vuosina 1973–82. Vaaran, oikealta nimeltään Maija Haataja, teokset ovat myöhäismodernistista, autofiktion rajoilla liikkuvaa kokeellista kirjallisuutta, joissa suurta roolia näyttelee kirjailijan omakohtainen kokemus skitsofreniasta.

Kiinnostavaa tavaraa siis niin naisnäkökulmasta kuin sairauden ja toiseuden kuvauksista erityisesti kiinnostuneelle lukijalle.

Vaaran proosatuotannosta on kirjoitettu Raukoilla rajoilla -teoksen lisäksi Heidi Laineen pro gradu -työssä vuodelta 2005: Mariasta on minäksi: Kerrottu minuus ja mielen sairaus Maria Vaaran omaelämäkerrallisissa teoksissa.

Myös Käymälä-blogissa on kirjoitettu Likaisista legendoista. Tulkinnan referenssinä käytetään Carlos Castanedan shamanistista kirjallisuutta. Jos siis haluatte yksityiskohtaisempaa ja parempaa analyysia, lukekaa nämä. Erityisesti Laineen teksti on todella kiinnostava.

Kahteen osaan jaetuissa Likaisissa legendoissa lukijaa puhutteleva skitsofreniaa sairastava subjekti on epäselvä. Tutkielmassaan edellä mainittu Laine kirjallisuustieteen käytäntöjä noudattaen kutsuu subjektia kirjan ääneksi, kertojaksi tai henkilöhahmoksi. Kaikki nämä kolme käyvät jatkuvaa rajankäyntiä muun tekstin rakenteen kanssa.

Epäselvän subjektin kautta myös maailma ympärillä on epäselvä. Kutsun monitasoista puhuttelijaa tässä tekstissä nyt ”minähenkilöksi”.

Karkeasti ottaen ensimmäinen osa käsittelee minähenkilön suhdetta terapeuttiinsa Johannekseen hoidon ja yksipuolisen rakkauden näkökulmasta. Romaanin toinen osa käsittelee minähenkilön pitkää hoitojaksoa mielisairaalassa.

Teoksen reaalisesta tasosta, siis siitä mitä terveiden piirissä kutsuttaisiin ”todellisuudeksi”, voidaan päätellä seuraavaa: minähenkilöllä on neljä lasta, hän on kirjastonhoitaja, hän on ankaran uskonnollisesta taustasta, häntä on pahoinpidelty lapsena niin seksuaalisesti kuin muulla väkivallalla, hän on Pohjois-Suomesta.

Käytän ”todellisuutta” lainausmerkeissä, koska terveiden maailma on kirjassa vain yksi, verrattain kaukana kummitteleva taso. Se on niinkin kaukana, että toisten ihmisten läpipääsemättömyys sairaan maailmaan kristallisoituu kirkkaammin kuin missään muussa lukemassani suomalaisessa proosateoksessa.

Kun hoitaja antaa minähenkilölle luvan lähteä kaupungille, koska tämä näyttää ulkoisesti hyvinvoivalta, lukija on mennä solmuun, sillä kaoottinen proosa kertoo minähenkilön todellisesta tilasta täysin toista.

Selvennykseksi: Pidän mielenterveysongelmia sairauksina, enkä jähmeää yhteiskuntaa vastaan käyvinä toisen olemisen tasoina, jollaisiksi hyväntahtoiset ihmiset joskus haluavat ne romantisoida. Kirjan luoma konteksti on kuitenkin vastaansanomaton; olisi väärin puhua sen yhteydessä todellisuudesta yksiulotteisesti.

Minähenkilöllä on lukuisia persoonia, jotka puhuttelevat toisiaan ja minähenkilöä ja ainakin kuvittelevat puhuttelevansa teoksen muita henkilöitä. Muut potilaat, terapeutti, lääkärit ja osastonhoitajat liukuvat ajoittain tekstiin.

Pääpaino on kuitenkin minän kokemusmaailmalla, jossa elävät raamatulliset nimet saaneet sivupersoonat, jo kuolleiden ihmisten sielut ja irrallisiksi kutsutut nimettömät äänet, joita kuvaillaan kuin nämä olisivat menninkäisiä päähenkilön näkökentän laitamilla. Muistot, harhat ja todellisuudeksi mielletty eivät niinkään sekoitu kuin luovat kokonaiskuvan.

Kuten aiemmin tässä blogissa käsitellyn Kääntäjän flopin (2015) tapauksessa, myös Vaaran henkilöiden välillä on epäselviä rajoja. Sivupersoonien joukossa oleva ”Maria” ei ole selkeästi minähenkilö. Ei ihme, sillä ”Maria Vaara” on Maija Haatajan pseudonyymi.

Silti juuri ”Marian” asemoiminen yhdeksi henkilöksi toisten joukossa tekee kirjasta oudon kokemuksen. Ratkaisu on kirjallisesti kiinnostava, sillä se asettaa skitsofreenisen minähenkilön mielessä lähimpänä ”itseä” olevan hahmon statistin osaan.

Toisin sanoen, omaelämäkerrallisesti tulkittuna lukijalle puhuva minähenkilö ei ole Maria tai mikään muukaan nimetty persoona vaan nimeä vaille jäävä ”minä”, joka ei juuri puhu itsestään tai sano nimeään, vaikka on se, joka kärsii eniten.

Vaara ei koskaan sorru dualismiin. Hänen minähenkilönsä olemus ei rajoitu terve-sairasmaailmaan, vaikka kirja ei jätä epäselväksi mielenterveyden ongelmien ahdistavuutta ja luonnetta nimenomaan sairautena. Minähenkilön mukana kulkevat hahmot ja olennot ovat joskus avuksi mutta lähinnä ahdistavia ja pelottavia.

Marian ja hänen persooniensa maailma on moninainen. Lukija alkaa erottaa vähän kerrassaan tasojen merkityksiä. Suuren osan ajasta lukija ei voi tietää mikä kerrotusta on totta. Vastauksia kysymyksiin ei saada kuin vähän.

Puhujan epäselvyys syntyy myös kertomusten ajoittaisesta dialogivetoisuudesta, jota kertojan ääni murtaa. Dialogi saattaa muuttua kesken virkkeen sisäiseksi pohdinnaksi, joka on saumatonta jatkoa kahden ihmisen käymälle keskustelulle ja jota vuorostaan sivupersoonat alkavat kommentoida.

Blogimuoto ei anna toistaa tekstiä niin hyvin kuin soisi. Kannattaa kuitenkin kiinnittää seuraavassa lainauksessa huomiota rivivaihtoihin ja repliikkiviivoihin:

Pelkään mennä joulun jälkeen vastaanotollesi. On joulu 1969. Olen käynyt psykoterapiassa yli kuusi kuukautta. Kovin lyhyt aika, ajatteli Maria.

– Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Maria.
– Niin, sinä muistat sen, Johannes. On ikävää huomata olevansa keski-ikäinen kaksitoista- tai viisitoistavuotias, joskus paljon nuorempikin.
– Sinun ei tarvitse pelätä enää. Tulen istunnolle joka kerta, kun olen luvannut. Löydät minut aina täältä.
– Tunnen ja uskallan sanoa, että olen nyt hyvin lähellä sinua. Tulin onnelliseksi, kun muistit sen joulukynttilän. Tartun myös mielelläni tänään käteesi, kun lähden pois.
Muuten, minä haluaisin nyt puhua. Johannes, minä en voi sanoa sitä muuten: Haluan katkoa sormiani ja pestä käsiäni.
– Sinä olet symboliikan mestari, Maria. Sinähän kerrot masturboinnistasi. Eihän se ollutkaan niin vaikeaa. Minähän kuulen sen suunnilleen joka potilaalta.
– Seuraava istunto on kolmen viikon päästä.
– Miksi? Minä koen sen rangaistuksena.
– Sinä haluatkin kokea. Miksi haluat tulla rangaistuksi, Maria? Minä en ole rankaisija enkä luvanantaja. Tästä voimme puhua lisää ensi kerralla.

Minämuoto vaihtuu lainauksen alussa olevan kappaleen lopussa häneksi, Mariaksi. Seuraavan kappaleen terapiasessiossa on oudon raamatullista replikointia ollakseen potilaan ja terapeutin välistä.

Dialogi etenee vuoropuheluna, kunnes sana ”muuten” aloittaa seuraavan rivin ilman repliikkiviivaa. Toisaalta tähän esitettyyn ajatukseen tulee kaksikin vastausta oletetulta Johannekselta, jolloin lukijan on ajateltava että ne tulevat kerronnan sisällä eri lähteistä, aivan kuin niitä edeltävä tunnustus.

Näin kyseenalaistuu jatkuvasti kuka kirjassa puhuu: dialogiin eksyy repliikkejä, joiden ilmaistaan olevan minähenkilön sisäisestä kerronnasta peräisin ja jotka jopa kommentoivat metatasolla keskustelua sen edetessä. Kyse on ehdottoman kirjallisesta keinosta, kommentaarista joka etenee muun tekstin rinnalla ja sisällä.

Osan tapahtumista ”terveet” paljastavat minähenkilön sairaskohtauksissaan kuvittelemiksi. Sekaannusta lisää se, että joskus myös ”terveet” ovat vain minähenkilön kuvitelmaa.

Esimerkiksi minähenkilö on antanut yhdelle sivupersoonistaan nimeksi Johannes, joka on sama nimi kuin terapeutilla, johon hän on rakastunut. Vain osan ajasta lukija voi olla varma kummasta Johanneksesta puhutaan. Pohjimmiltaan minähenkilölle nämä kaksi Johannesta ovat sama henkilö, vaikka toinen on lihaa ja verta, toinen ei. Johannes on ”minän” suojelusenkeli kummassakin muodossaan.

Loppuluvuissa mennään kiihtyvästi metatasoille kertojan alkaessa puhua kirjan itsensä kirjoittamisesta ja oikolukemisesta. Viimeistään tämä piirre pakottaa lukijan tarkastelemaan Likaisia legendoja tavoitteellisena romaanina, ei pelkkänä sairaskertomuksena, autofiktiona.

Korostan vielä, siltä varalta ettei se tekstistäni ole välittynyt: Vaara heijastaa kirjansa tyylillä sairauden pirstoman mielen hahmotuskykyä. Sen vuoksi (ei siitä huolimatta) hän on aivan poikkeuksellisen taitava kirjoittaja.

Sairaus näyttää hyvin erilaiselta sairastavan näkökulmasta, sillä henkilöstä itsestään käytännössä tulee sairaus, siitä tulee osa hänen olemustaan. Syövästä parantunut on ikuisesti selviytyjä, masennuksen kokeneeseen sairaus jättää tervehtymisen jälkeenkin merkkinsä.

Skitsofrenian tapauksessa Likaiset legendat onnistuu välittämään sairauden tunnun eli olemaan lukijalle läsnä. Samalla sen proosamuoto kyseenalaistaa jähmeän realismin tyylilajin aivan ohimennen.

Tällaistakin Suomessa on kirjoitettu. Tällaista tulisi kirjoittaa.

Kääntäjän floppi

Kari Aronpuron Kääntäjän floppi (2015) on pastissi Aronpuron samaan aikaan tyttärensä Silja-Maaria Aronpuron kanssa kääntämästä David Marksonin romaanista Lukijan luomislukko (1996). Samalla kirjat muodostavat trilogian Aronpuron ensimmäisen proosateoksen, kollaasiklassikko Aperitiffin (1965/2015), kanssa.

Kuten on jo useassa yhteydessä aiemmin kirjoitettu, ihan heti ei tule mieleen trilogiaa, jonka keskimmäinen osa on käännös toisen kirjailijan teoksesta. Jo tämä on ideana poikkeuksellisen kiinnostava.

Tämä teksti on muistiinpanojen lista lukemastani. Olen luultavasti kaikessa väärässä.

Kääntäjän floppiNimetyt, sivulta toiselle jatkuvat hahmot ovat Lukija, Kääntäjä, Päähenkilö, Kari Aronpuro ja toisinaan ”hän”, joka ei ole kuitenkaan aina sama ”hän”.

Muitakin ääniä on, teos on hallittu kakofonia. Tavallaan etoo käyttää tässä tapauksessa sanaa ”ääni”, koska kirjallisuus on erityisesti tässä tapauksessa korostetusti tekstiä.

Olisiko lähempi ilmaisu ”leimallisesti lukijaa puhutteleva merkitsijä”, jos haluaa olla arjen ajattelulle tavoittamattomissa oleva lacanilainen saivartelija?

Aronpuro aloittaa ”kertomuksen” esittelemällä nämä nimetyt henkilöt ja kyseenalaistamalla heidän suhteensa toisiinsa. Sitten seuraa joukko lainauksia, pohdintoja, luetteloita ja listoja, jotka kuljettavat erilaisia teemoja rinnakkain.

Näitä ovat muun muassa Franz Kafka, isäsuhteet, kirjeet sodasta, tunnekokemukset taideteosten kanssa, kirjailijoiden kuolintavat, viittaukset Aronpuron aiempaan tuotantoon, lukuisat kirjallisuushistorialliset lainaukset…

*

En ole lukenut David Marksonin romaania. Mitä siitä tiedän, Aronpuron romaani on suora pastissi jopa joitain teemojaan myöten. Kirjojen välisestä suhteesta voi lukea lisää Kiiltomadosta Sanna Nyqvistin kritiikistä.

Kaikki hahmot ovat saman kirjallisen henkilön (tai peräti kirja-henkilön) aineksia. On tavallaan hyödytöntä pohtia, mitä eroa näillä on.

Aion silti käyttää hyödyttömyyteen aikaa. Eroja voisi halutessaan löytää vaikka näin: Kari Aronpuro on teksteissä toistuva viittaus kirjan ulkopuoliseen henkilöön, joka ilmenee tekstissä sanaparina ”Kari Aronpuro”. Päähenkilö taas on Aronpuro tarkkailtavassa, elämäkerrallisessa mielessä, Lukija on Aronpuro tarkkailijana.

Tärkein on Kääntäjä. Kääntäjä on ”tekijä”, joka ”kääntää” Marksonia tässä jo toista kertaa mutta eri keinoin kuin perinteisessä ”kääntämisessä” mielletään.

Sanan ”kääntää” slangimerkitys on ”varastaa”.

Kääntäjän rooli on kokoavaa liimaa, joka tekee Aronpuron teoksista trilogian. Ne ovat kaikki ”käännöstöitä”, kollaasin ollessa aina ”käännös” muiden tekemisistä, siis pastissi, varkaus.

En usko, että Aronpuron on tarkoitus saada lukija pohtimaan missä oikea Aronpuro alkaa tai loppuu, koska kysymys ei ole kirjaa lukiessa/kokiessa relevantti.

Onko tämä silti elämäkerta? Miksei! Se noudattaa elämäkertojen logiikkaa; kokoelma satunnaisesti nyysittyjä ja puoliksi uudelleen kuviteltuja anekdootteja.

Kääntäjän floppi korostaa tahallaan yhteyttään siihen, mitä tekijästä tiedetään. Esiin nousee satunnaisesti kappaleita, jotka vaikuttavat paikkansa pitäviltä tiedoilta Aronpuron omasta elämänhistoriasta.

Kaikki kappaleet ovat lyhyitä ja niitä erottavat blogimaiset välit normaalien rivinvaihtojen ja sisennysten sijasta.

Ratkaisu on loistava, koska laajempi väli pakottaa lukijan pohtimaan kappaleiden välisiä suhteita uudestaan, erityisesti silloin, kun ei voi olla varma onko seuraavassa kappaleessa puhuteltu ”hän” tai ”minä” enää edellisen kappaleen henkilö vai joku toinen.

Jokaisen kappaleen välillä on joka suuntaan laajeneva avaruus.

Voi tätä vanhuudennärän määrää.

Olen jättänyt kirjan siksi, mikä se oli nähdäkseni, mikä se on.

Lukijan horoskooppimerkki on rapu.

Muuten noudatettiin näissä vihkiäisissä vielä tapaa, että kandidaateilla oli käsissään suuret kirjat, jotka he, promoottorin julistettua heidät täysin oppineiksi, paukauttaen löivät kiinni.

Dostojevskin isä oli väkivaltainen ja ankara kasvattaja. Lopulta hänen maaorjansa tappoivat hänet.

Lukemalla isänsä kirjeitä Päähenkilö yrittää arvioida millainen kasvattaja hänen isänsä olisi ollut.

”Mitä eroa näillä toistuvilla henkilöillä on?” kirja tuntuu kysyvän jo heti alussa. Vastaus on selvä, kirjainrivistöt eli nimet, joihin lukija (pienellä) lukee mahdollisesti eri merkitykset.

Ehkä lukija ajattelee tätä pessoalaisena leikkinä.

*

En ole juuri koskaan pitänyt kiinnostavana lukijan (pienellä) roolin pohdintaa romaanikirjallisuudessa, jos pohdinnalla pyritään korostamaan: mietipä itseäsi hahmona.

En mieti. Ajatusleikki on kiinnostava, jopa oleellinen, mutta useimmiten filosofian heiniä. Taide pystyy harvemmin välittämään kokijalleen tämän ottamien roolien keinotekoisuuden tunteen – se voi useimmiten vain sanoa: sinäkin olet hahmo, mikä on liian suora strategia, vain lause toisten joukossa.

Asemani kokijana on aidosti erilainen verrattuna siihen, miten kirjan henkilön miellän. Olen jatkuvasti lukija, niin kuin teatterissa olen jatkuvasti yleisöä, vaikka minua kuinka osallistettaisiin.

Toivon saavani olla vain taiteen todistaja, sillä positioni perustuu vähintään puolittaiseen itseni unohtamiseen. En voi kuin suodattaa kokemaani.

Kaikki kirjojen henkilöt, ovat ne muodossa minä, sinä tai hän – ja viitataan niillä kehen tahansa – ovat vain konstruktioita.

Myös puhuteltava minä, lukija, on heiveröinen kirjoittajan rakennelma.

Tarkoitukseni on sanoa, että Aronpuro ei tässä tapauksessa tyrkytä mitään näin latteaa, päinvastoin. Kirjallisen luomuksen sisällä roolien vaihtuvuus onnistuu pysymään mielenkiintoisena, myös psykologisesti, koska niiden rakennelmallinen luonne on jatkuvasti tiedostettu.

Voisi sanoa, että kirja osoittaa, kuinka ”minään” kuuluu minuuksien – ja siinä sivussa tematiikan – moneus, mutta niiden rinnakkainen olemassaolo ei tunnu ristiriitaiselta vaan yhtenäiseltä kuin palapelin palat.

Kirjan varsinainen osuus päättyy keskeneräiseen käännökseen Ezra Poundin Pisan Cantoista, jotka ilmestyivät Aronpuron suomentamina 2018. Tällaisenaan se vihjaa, ettei mikään lopu, pohdinta jatkuu.

Lopussa ovat enää Kääntäjän kiitokset, suomalaisen modernin kirjallisuuden käännöshistorian kuka kukin on niminä ja lista heidän kääntämistään teoksista, joita Kääntäjän flopissa on käytetty materiaalina.

Pop-esseistä laajemmin ja Pölyn ylistys

Kun kritisoin joitain kuukausia sitten pop-esseitä, tiedossani oli, että saan vasta paljon myöhemmin käsiini Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksen (2018). Varausjonossa lukuni oli suuri ja kirjoja kirjastossa vähän.

Ennakkoon lupasin itselleni, että tämä saa olla viimeinen pop-esseekokoelma, erityisesti suomalainen, jonka tulen lukemaan aikoihin. Se teki lukemisesta vapauttavaa.

Aion tulevaisuudessa keskittyä muihin kirjallisuuden lajeihin ja myös esseen tyyleihin.

Ennen kaikkea haluaisin nostaa tässä blogissa enemmän esille vanhempaa ja erikoisempaa kirjallisuutta, josta ei suomeksi blogeihin kirjoiteta.

Olen aika huono pitämään tällaisia julistuksia, jos ne käyvät lukemisesta ja kirjoittamisesta saamani ilon tielle. Ei siis kannata odottaa minkään muuttuvan.

*

Olen itse kirjoittanut sellaisia pop-esseitä, jotka nyt tympivät minua; sellaisia, joissa mielivaltaisilta tuntuvia mutta kirjoittajaa puhuttelevia aineksia yhdistetään kokonaisuudeksi.

Niitä on ollut verrattain helppoa kirjoittaa, erityisesti sellaisen kirjoittajan kuin minun, jolle kappalerakenteiden muodostaminen asiatekstissä on vahvin taito.

Kun tempun oppii, se näyttää kömpelöltä myös silloin, kun muut käyttävät sitä. Olen alkanut inhota outoja kulttuurituotteiden yhdistelmiä (”Onko Coldplayn singlen b-puolen sanoituksilla oikeasti merkitystä esseessä, joka käsittelee Caravaggion chiaroscuron herättämiä tunnemuistoja?”) ja jopa tekstien jakamista lukuihin roomalaisilla numeroilla.

Olen siirtynyt miedosta kriittisyydestä ja halusta ymmärtää kahdessa vuodessa täyteen turnausväsymykseen ja luovuttamiseen. Tunne-esseismi ei näytä minusta enää usein hutiin ampuvalta esseismin mestarisarjalta vaan masentavan itsekeskeiseltä ja toisteiselta, sisällöltään ontolta lässytykseltä.

Paljon vaikuttaa, että lopetin itse elokuvaesseiden kirjoittamisen. Lopetin kirjoittamisen osin siksi, että halusin enää kirjoittaa asioista, jotka tuntuivat isommilta kuin teokset itse, en enää elokuvista. Teos oli vain ponnahduslauta muihin ajatuksiin, jolloin se alkoi tuntua turhemmalta kuin asia, josta halusin kirjoittaa oikeasti.

Jos seuraa kania koloon, tippuu pop-esseen ihmemaahan eikä kirjoita teoksista todella vaan fiiliksistä tai filosofiasta, joihin sattuu liittymään joku ilmiö. Liian usein keskinkertaisiin ajatuksiin haetaan pönkitystä taiteesta. Ne tuntuvat silloin kummasti raikkaammilta.

Toivon suorempia havaintoja niin maailmasta kuin taiteesta. Vaikka kyse on asiaproosasta, ympäröivää maailmaa sellaisenaan kuvataan suomalaisessa nykyesseessä harmillisen vähän, vähemmän kuin journalismissa.

Samoin tunteistaan voisi kirjoittaa muuten kuin kuvailemalla pop-kulttuurin herättämiä esteettisiä värinöitä.

Huomaan pitäväni aina vain enemmän Merete Mazzarellasta, en Antti Hurskaisesta.

Kun Hurskainen kirjoitti Suru ei toimi -teoksessaan (2018) vanhempiensa erosta ja Abban musiikista, jälkimmäinen osio tuntui teeskentelevältä ja tarpeettomalta oikean asian rinnalla. Hurskainen olisi varmasti voinut kirjoittaa henkilökohtaisen esseen ilman tarpeetonta musiikkirinnastusta, jonka tarkoitus oli tehdä kirjoituksesta monimutkainen eli jollain mittapuulla mitattuna ”taitava”.

Esseiden väitteiden taustalle toivoisin havaintoja isommista tapahtumista, laskelmia ja tilastoja, kokemuksia jotka liittyisivät muuhun kuin kirjoittajan suosikkilevyyn. Haluaisin että kirjoittaja menee tunteensa juurille, vaikka siitä ei syntyisi tyylipuhdasta kirjallisuutta.

Hosseinit, hurskaiset, nylénit ja muut ovat päässäni muhjua, samanlaista kuin koulussa tarjottu spagettimössö, joka litisi kauhalla otettaessa ja läiskähti osuessaan lautaseen.

*

Pölyn ylistys on siis viimeinen hetkeen lukemani pop-esseekirja. Hyvä puoli on, että siinä on ainakin välillä jotain muuta kuin silkkaa poppia. Tuolloin tekstiin tulee lennokkuutta. Se unohtaa romuluisuutensa ja sitä lukee hetken myös mielikseen.

Pölyn ylistysKokonaisuus on paremmin ajateltu ja kiinnostavampi kuin monissa muissa esseekokoelmissa. Se ei kuitenkaan täytä lupaustaan. Kun esseekokoelman kehysteema on huonous, odotan sen todella käsittelevän sitä, eikä sisältävän keskinkertaista – ja pääpiirteiltään jo ulkomaisesta esseismistä tuttua – kirjoitusta Albert Camus’n Sivullisesta (1942).

Esimerkki huonouden väistämisestä: Yksi kirjoituksista käsittelee Leonard Cohenin Death of a Ladies’ Man -albumia (1977). Levy tunnetaan laajalti artistin uran omituisimpana. Sen tuottajana toimi wall of sound -tyylistään tunnettu Phil Spector. Cohen taas oli folk-levyistään tunnettu minimalisti.

Soittimia soittimen päälle ääniraidalle kasaava hullu tuottaja ja samettiääninen runoilijasielu eivät kohdanneet studiossa. Tuloksena oli hirvittäviä iskelmäsovituksia, joiden päälle Cohen laulaa kuin ei haluaisi olla paikalla, mikä oli luultavasti totta.

Cohen teki myöhemmin modernilta kalskahtavia levyjä, jotka olivat silti paremmin onnistuneita. Muistelen jaksaneeni kuunnella Death of a Ladies’ Manin alusta loppuun saakka yhden kerran.

Inhoni ei johdu sanoituksista, jotka ovat epäonnistumisen kannalta toissijaisia. Levy on kerta kaikkisen hyökkäävällä tavalla paskalta kuulostava tuotannollisesti ja sovituksellisesti, silkkaa kitsiä.

Huonous on ensisijaisesti musiikillisissa epäansioissa, jotka Hosseinin esseessä toistuvasti mainitaan mutta joita ei juurikaan käsitellä.

Ei tarvitse kuin kuunnella Paper-Thin Hotel. Sietämättömyys elää Spectorin joka paikkaan tunkemissa hooo-ooO-OOO-taustoissa, omituisesti käsitellyssä Cohenin epävireisessä muminassa ja kornissa pehmopornosoundissa.

Silti Hosseinin essee muistuttaa useimpia musiikkilehtien liian kunnianhimoisiksi käyneiden senttareiden kirjoituksia, eli se käy lävitse lähinnä levyn misogynistisiä sanoituksia ja tekee niiden kautta feminististä taidekritiikkiä.

Hosseini on sanataiteilija eikä musiikinopettaja, joten hän keskittyy teksteihin. Ajattelen silti, että esseen lupaus jää lunastamatta. Esseen kohde on huono levy, mutta sen musiikin todellisesta huonoudesta ei puhuta.

Sama lupaus jää lunastamatta muissakin teksteissä. Niissä ei käsitellä mitään oikeasti paskaa, vaan kulttuurisia hairahduksia, välitöitä tai hiukan ristiriitaisia taiteellisia kokemuksia. Tämä ei ole merkille pantavan huonoa vaan business as usual, eikä sellaisena toimiva raami esseekokoelmalle.

Pölyn ylistyksen näkemys huonoudesta on porvarillinen. Esimerkiksi valtavirran tv-sarja Sons of Anarchyn (2008–14) kutsuminen väkivaltapornoksi on minulle osoitus lähinnä kirjoittajan viattomuudesta.

*

Kirjailija heittää argumentteja, jotka perusteettomina aiheuttavat ”miten niin?” -kysymyksiä. Dubaista kirjoittaessaan Hosseini toteaa, että kaupungin projektien megalomaniaa ja keinotekoisuutta on pakko ihailla.

Minulle megalomania on yleensä vain etovaa. Syy on spektaakkelien keskinäisessä samanlaisuudessa. Elokuvalliset ja musiikilliset eepokset ovat äärimmäisen formalistisia. Valtavien rakennusten edessä mietin, että taas tällainen.

Koska en ymmärrä kuin teoreettisella tasolla Hosseinin lumoutumista kauheuden edessä, essee jää torsoksi. Se pitää kaupungin tarjoamaa hypertodellisuuden lumoa itsestäänselvyytenä.

Yritin joskus larpata vastaavaa ”keinotekoisten merkitysten” ihailemista, kunnes tajusin vihaavani yrityksistä huolimatta kaikkea, joka oli yksitotisen muovista. Donkkasin keinotekoisuuden ihanuudesta vakuuttuneen Baudrillardin roskakoriin.

Mutta pop-esseismissä fransmanni ponnahtaa edelleen esiin kuin luotettava vanha Kongfutse ja joka kerta huokaisen, että joopa joo, taas mennään.

Ei Dubaissa ole muuta hypertodellista kuin se, että se on toteuttanut kaikkien muiden suurkaupunkien pröystäilevät projektit erittäin nopeasti. Historiattomuus on vain nopeutta.

Pölyn ylistys ja moni muu sen kaltainen kirja on vailla historiallista perspektiiviä. Pop-essee on niin tiukasti subjektiivinen laji, että historia tukehtuu kirjoittajan olemassaolon hetkeen. Se ei jatka kulkuaan siitä pidemmälle, eikä sitä ole välttämättä ollut olemassa kuin anekdoottien veroisesti ennen kirjoitushetkeä.

Antti Hurskaiselle kävi samoin alkoholismia käsittelevän esseensä kanssa Suru ei toimi -kirjassa. Koska Hurskaisen näkemykset juomarityypeistä olivat ulkoa opeteltua esseismiä, kirjallista kärjistystä varten luotua lätinää, menetin uskoni tekstiin ja laajemmin koko kirjaan.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että kirjoituksen kanssa täytyy olla lukiessaan samaa mieltä. Kyse on siitä, että kirjailija puhuu minulle kuin olisi matkalainen toiselta planeetalta.

Mielipiteet tulevat tällöin kirjallisuuden maailmasta, jolla ei ole tekemistä kirjallisuuden ulkopuolisen maailman kanssa. Esseessä tämän voi nähdä ongelmana. Asiaproosan ihanteena pidetty ”lukija kiinnostuu tekstistä, vaikka aihe ei kiinnostaisi” epäonnistuu.

*

Pölyn ylistyksen nimikkoessee on mallikuva keskiluokan ahdistusta kuvaavasta kirjallisuudesta, johon työväenluokkaisen on vaikeaa samastua.

Hosseini valittaa kirjoituksessa, kuinka tuskallista on käydä aina matkoilla kansallismuseoissa, kuin se olisi pakollinen rituaali, jolla pidetään kuvitteellista sivistystä yllä.

Tässä tekstissä enemmän kuin missään muussa Hosseini määrittelee oman kohderyhmänsä ja kirjoittaa vain heille. Kohderyhmä määritellään vielä tarkemmin, kun kirjoittaja ilmaisee sivistyksen erottavan hänet vain jalkapallosta pitävistä plebeijeistä.

Käytännössä teksti on tiivistettävissä näin: kulttuurin yltäkylläisyys vaivaa kirjoittajaa niin paljon, että museon kahvilan kakkupalasta tulee kiinnostavampi kuin esillä olevista taideteoksista.

Ymmärrän kirjoituksen pohjimmaisen tarkoituksen, joka on kumota käsitys taiteesta kanonisoituna möhkäleenä. Olen täysin samaa mieltä, iso osa kuvataiteesta on katsojilleen merkityksetöntä.

Syyt ajatteluuni ovat erilaiset. On täysin luonnollista valita muistoihin taiteesta parhaimmisto ja hylätä loput. Sitä kutsutaan mauksi.

En ymmärrä, miksi valinnan mukana täytyy osoittaa halveksuntaa ja ahdistusta, joista kumpikaan ei olisi mahdollisia, jos kirjoittajalla ei olisi etuoikeutettua asemaa, joka syntyy rahan suomista mahdollisuuksista.

Hosseini kirjoittaa ahdistuvansa jo kahvikupista, siitä missä se on valmistettu, kuinka paljon luontoa se tuhoaa. Koska kahvikuppi ahdistaa häntä, niin taideteokset vasta ahdistavatkin lukuisine merkitysten kerroksineen!

Valinnanvaraa on liikaa. Museoita on liikaa, teoksia niissä on liikaa, merkityksiä teoksissa on liikaa ja turisti ei osaa edes päättää mitä mieltä asioista olisi, koska mielipiteitäkin on liikaa.

Inhoan syvästi tällaista itsen ja toisten syyllistämisen neuroottista kehää. Maailma ei ole reilu paikka, mutta hyödytön lamaannus ei auta vaan on tarttuvaa laatua oleva sairaus, joka levittää epätoivoa ja välinpitämättömyyttä niiden torjumisen sijasta.

Samalla se on puhujan oman yhteiskuntaluokan mahdollistama yritys taputtaa itseään selkään ja sanoa, että olen sentään hyvä ihminen; ajattelen moraalikysymyksiä, kun törsään ja pidän kulttuuria itsestäänselvyytenä. Se on länsimaisen poikkeuksellisuuden käsityksen kova ydin. [1]

Esseen lopuksi Hosseini asettaa kirjallisuuden kuvataiteen rinnalle ja pitää kirjallisuutta parempana, koska se herättää rikkaammin ajatuksia.

Näkemys ei ole rohkea vaan lähinnä ahdasmielinen. Itselleni suurin osa taiteesta saadusta mielihyvästä on yksinkertaista, teoksen olemassaoloon itseensä liittyvää, nautintoa siitä että teos on. Aivan kuin luonto on. Tämä koskee myös kirjallisuutta.

Ajatukset ovat tärkeitä. Valitettavasti Pölyn ylistyksessä on liikaa valmiiksi ajateltuja sellaisia.

[1] Viittaan siis termiin western exceptionalism, jota löytyy esimerkiksi historiankirjoista, jotka eivät osaa astua abrahamilaisten uskontojen muodostaman kehän ulkopuolelle ja joissa vähätellään vaivihkaa niitä ihmiskunnan historian vaiheita, jotka eivät liity Eurooppaan tai vielä tiukemmin angloamerikkalaiseen kulttuuriin, vaikka olisi täysin perusteltua käsitellä myös Aasiaa sivistyksen todellisena sulatusuunina. Jätänkin itse lähes poikkeuksetta sellaiset ”maailmanhistoriat” lukematta, jotka ovat liian länsikeskeisiä. Jottei väärinkäsityksiä tulisi: olen ihminen, joka rakastaa Eurooppaa ja sen kulttuureja. Tekopyhyys kuitenkin häiritsee, ja siihen ovat syyllistyneet niin konservatiivit kuin liberaalit. Ironioista suurin on tietysti se, että Aasiassa ja kaikkialla muuallakin ajatellaan aivan samalla tavalla omien kulttuuripiirien kohdalla, mietitään nyt vaikka hindunationalismia tai japanilaista yhteiskuntaa.

Paluu Raukoille rajoille

1. Olen lukenut välipalaksi ja ilokseni sieltä täältä uudestaan Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -teosta (2016). Edellinen lukukerta oli sähkökirjana ja nyt ostettuani kirjan selaan sitä paperisena. Se on paljon sanottu, luen runokirjoja ja joitain esseitä lukuun ottamatta harvoin mitään uudelleen.

Kun ensimmäisellä lukukerralla keskityin vähälle huomiolle jääneisiin suomalaisiin kokeellisiin romaaneihin ja haaveilin niiden tulevista lukukerroista, on tällä toisella kierroksella erityisen huomioni kohteeksi noussut Eskelisen välittämä kuva suomalaisesta (kirjallisuus)politiikasta.

En osaa sanoa onko kyse ihmisluonteesta yleensä vai suomalaisuudesta, mutta täällä meillä ei osata käsitellä asioita tasapainoisesti. Ihminen on aina joko sankari tai roisto. Tasapainoinen keskustelu ja ennen kaikkea perusteltu kritiikki lytätään poliittisesti tarkoitushakuisena.

Raukoilla rajoillaEsimerkiksi voidaan ottaa Eskelisen teoksessaan mainitsema Mika Waltari. Eskelinen toteaa, ettei edes Panu Rajala käsittele, vuosikymmenienkään jälkeen, Unio Mystica -elämäkertateoksessaan (2008) vakavasti Mika Waltarin harjoittamaa natsipropagandaa, josta löytyy sivukaupalla todisteita.

Samalla tavalla on useissa yhteyksissä vaiettu suomalaisen kulttuurielämän varsin kiusallisesta ja tiivistä kytköksestä, köh, sota-ajan saksalaiseen elämäntapaan.

Ehkä suomalaiselle perusjermulle saksalaiset olivat vain epämääräisiä aseveljiä, mutta maamme kulttuurieliitille he olivat esikuvamaisia ihanteita, suunta johon pyrittiin.

Eikä tästä puhu mielellään Sinuhe egyptiläistä (1945) ihaileva lukeva yleisökään, sillä se tahraa kuvan kirjailijasta ja mielikuvamme Suomen paikasta ”historiallisina ulkopuolisina”. On ikään kuin mahdotonta kuvitella, että suomalainen kirjailija voisi olla sekä suuri kirjailija että edes jossain elämänvaiheessaan valinnoissaan hajanainen ja myös epäonnistunut ihminen – tai mikä vielä radikaalimpaa, ideologisesti vastenmielinen. Vielä vaikeammaksi tulee myöntää, että kokonainen kansanosa oli samaa maata.

Joku voi kysyä, että mitä näitä kaivelemaan. Yhtä hyvin voisi takaisin kysyä, että mitä järkeä on lukea kirjallisuushistoriaa yleensä, jos haluaa lukea pelkkiä virheellisen konsensuksen mukaisia toisintoja?

Koska itse luen suvereenisti niin Célineä kuin W. S. Burroughsia (ensimmäinen raivoava fasisti, toinen syvästi moniongelmainen murhaaja), on minusta outo vaatimus, että kirjailijan täytyisi olla miellyttävä, jotta voisin nauttia hänen teoksistaan.

Kokonaiskuvaan kummankin herran kusipäisyys kuuluu, kiinnostukseni kirjallisuuttaan kohtaan ei siitä himmene. Joudun hyväksymään asian ja tarkastelemaan itseäni. Mitä ajattelen heidän elämistään ja rooleistaan suhteessa heidän teksteihinsä?

Tämä pakottaa minut kysymään itseltäni, mitä itse pidän ihmisyydessä arvossa. Pidän tätä hyvänä asiana, parempana kuin kieltäytymistä. Joudun näkemään tekijän kokonaisena ihmisenä ja itseni häneen verrattuna. Kirjallisuus kokonaisuutena on nähdäkseni ihmisyyden, ei lukijan omien haavekuvien peili. En minäkään kaikkea jaksa lukea, mutta paljon kuitenkin.

Eskelinen on erinomainen nostamaan esille vaikkapa Waltarin elämän ongelmakohtia, koska hän on valkoisen Suomen perintönä jättämää liirumlaarumia, tosiasioiden peittelyä ja suoranaista valehtelua kohtaan säälimätön. Hän on myös hyvä siksi, ettei hän säästele sosialismiakaan; stallarit ja kommunistit saavat kuulla yhtä lailla kunniansa.

Tietysti tämä ei estä niitä, jotka väistämättä haluavat nähdä omaa mielenrauhaansa säästääkseen kaiken kritiikin olevan ”punavihreästi” tai ”kapitalistisesti” tai ”persulaisesti” tai ”anarkistisesti” tai miten ikinä värittyneitä, jotta eivät joutuisi itse kohtaamaan vaikeita asioita ja pohtimaan suhdettaan niihin. Minulle lukijana tällainen älyllinen periksiantamattomuus tuottaa kuitenkin suurta mielihyvää.

Eskelinen siis tekee niin kuin tutkijan kuuluu ja ampuu joka suuntaan, eikä tähtäimessä ole ensisijaisesti politiikka vaan henkinen laiskuus ja suomalaisen tutkimusperinteen vuosikymmeniä kestänyt idioottimainen konsensusajattelu, joka on sitten muokannut kansalaistenkin suhtautumista asioihin.

Tämä tekee Raukoilla rajoilla -teoksesta ihan tavattoman luettavan, mikä ei ole itsestäänselvyys. Kun yleensä tunnen kirjallisuushistorian olevan sisäänpäinkääntynyttä ja omiin teorioihinsa rakastunutta näpertelyä, Eskelinen vie sen ulos ja tuulettaa.

Luen muutamaa lapsuskohtaa ja tarpeetonta kärjistystä lukuun ottamatta näkemyksellistä, faktoihin perustuvaa tiedettä, eikä sitä rajoita mitenkään se, että Eskelinen laukoo omia mielipiteitään täyslaidalliselta.

Hakemistoa teokseen kaipailisin kyllä edelleen.

2. Kun asiaa ajattelee laajemmin, eivät pelkästään kirjailijat joudu saman historiallisen valkopesun kohteeksi. Matti Nykäsen kuoleman jälkeen kaikki mediatalot keskittyivät ylistämään miehen urheilusaavutuksia.

Kieltämättä ne ovat suuret, mutta Nykäsen rooli julkisuudessa oli paljon saamiaan mitaleita monipuolisempi ja vaikeampi, vaikeampi kuin kuolinilmoituksen viimeisiin kappaleisiin mahtuu.

Usein toistuva hämmästelyn aihe parisuhdeväkivaltaa koskevissa uutisissa on, miksi ”uhkaa ei oteta vakavasti ennen kuin joku kuolee”. Silti julkisuus käsittelee sankareitaan samanlaisin silkkihansikkain, eikä yleisö ota väkivaltaa vakavissaan ennen kuolonuhreja.

Yllätyksellistä käsittelemättä jääminen ei ole, koska media joutuisi tuolloin katsomaan itseään peiliin osana imagon muodostamista, eikä se mielellään käy tällaista keskustelua julkisesti, koska joutuisi myöntämään vuosikymmeniä toimineen tulokulmansa olleen myrkyllinen.

Niin pitkälle vaikkapa #metoo kantaa; rumpujen paukuttelu toimii niin kauan, kun sillä käsitellään henkilöitä, jotka eivät ole kansalliselle identiteetille kriittisiä, mutta liian suurien ikonien tapauksessa ajatus eksyy mediatalojen pyöröoviin ja ohjataan ulos.

Asian käsittely peitetään hienotunteisuuden ja vainajien kunnioittamisen tekosyyllä. Todellisuudessa hienotunteisuudella tarkoitetaan, että media on valmis siirtymään eteenpäin, nyt kun uhri on annettu ja vaikea hahmo viimein kuollut.

Keskustelua käydään korkeintaan Journalisti-lehdessä tai toimittajien välisissä kahvikeskusteluissa, joten se hautautuu. Kunnollista tasapainoa sankarin ja konnan välillä, siis ihmistä itseään, ei kyetä näkemään.

Suuri urheilija, läheisilleen vaikea, jopa mahdoton ihminen. Muita tällaisia ristiriitaisia ja aivan liian vähän käsiteltyjä hahmoja ovat esimerkiksi Mika Myllylä ja Tony Halme. Ihmisen eläessä kukaan ei ole ystävä, jälkikäteen muistoista puhutaan hymistellen.

Sankaruuden hinnoittelua

Sankaruuden hinnoittelua

Katsoin Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvan (2017). Odotetusti elokuvassa korostetaan kuinka pohjimmiltaan tavallinen, keskiluokkainen mies Touko Laaksonen oli. Hänellä nyt vain sattui olemaan tällainen hiukan erikoinen piirre itsessään, vähän kuin kyseessä olisi joku harrastus.

Erityisesti sotaveteraaniuden näkökulma nostetaan esiin kerta toisensa jälkeen hyväksyttävän kunniallisen kansalaisen merkkinä.

Seksuaalisuus jää lyhyinä väläyksinä näytetyksi jörnimiseksi puistoissa ja yksityisasunnoissa. Poliisien hyökkäykset keskeyttävät ne kuin Keystone Cops -elokuvassa konsanaan.

Elokuva jättää vähemmälle Laaksosen taiteen esittelyn. Ratkaisu huvittaa, koska Tom of Finlandin taide on huomattavasti kiinnostavampi ja merkittävämpi asia kuin hänen kuviteltu elämänsä. [1]

Tiukkapipoisinkin katsomossa lähes unohtaa, kuinka Toukon fetisistisissä piirroksissa karhumiehet rakastelevat toisiaan hyvin graafisesti. Fetisismin juuret natsiunivormuissa sivuutetaan.

Tilalle loihditaan nallukkamaisen lempeää Village People -meininkiä. Kuva ihmisen seksuaalisuuden ulottuvuuksista jää todella, todella ohueksi, vaikka seksuaalisuus on elokuvan pääasia ja kaikki kietoutuu sen ympärille. Kuva homoudesta identiteettinä jää harhailemaan animaalisen himon ja ihmisoikeuskysymysten väliseen sumuun.

Olen vanhanaikainen. Suosin roisimpaa homoeroottiseen kuvastoon liittyvää kamaa, esimerkiksi Jean Genet’n ja William S. Burroughsin kirjoja sekä Luther Pricen videotöitä, kuten hänen installaatiotaan Sodom (1989). Niissä tuntuu lihallinen ruumis ja ruumiillisuudesta ylös kohoava henki.

Nämä ovat homoseksuaalisen taiteen historian merkkiteoksia ja siitä outoja, ettei niitä välttämättä olisi lainkaan helpompi julkaista tätä nykyä.

Suostuisiko esimerkiksi mikään iso taidegalleria Suomessa ottamaan Pricen avantgardistista homopornoa esitykseen? Pidettäisiinkö Burroughsin näkemystä seksuaalisuudesta liberaalissakin yhteiskunnassa edelleen liian ronskina, uhkaavana ja maskuliinisena julkaistavaksi jonkin muun kuin pulp-lafkan kautta?

Silti Burroughsin, Pricen ja Genet’n teokset saavat minut ymmärtämään moninaista seksuaalisuutta paremmin kuin korostetun tavallinen lgbt-draama uusioperheistä – kuten takavuosien Oscar-ehdokas, kertakaikkisen puiseva The Kids Are All Right (2010) – koska en ole kiinnostunut keskiluokkaisista perhedraamoista heteroseksuaalisinakaan versioina.

Tarkoitukseni ei ole tietenkään sanoa, etteikö seksuaalisuuden kenttä ole valtava. Olen yhtä lailla tietoinen, että Pricen installaation kaltainen reteää paneskelua ja autofellaatioita esittelevä kollaasi tulisi välittömästi kielletyksi umpikonservatiivisessa yhteiskunnassa.

Samoin ymmärrän, että Tom of Finland -elokuva on tehty enemmän äitini ikäpolvelle jonkinlaisena valistusprojektina, ei itselleni ja nuoremmille, mutta ei kai sen silti täydy tarkoittaa näin hajutonta ja mautonta kokonaisuutta?

En voi olla ainoa, jonka mielestä siirtymä poikkeuksellisuudesta tavanomaisuuteen on aivan saatanan tylsää.

Konservatismi ja liberalismi muuttavat eri asioita eri keinoin mutta kohti samaa yleistä hyväksyttävyyttä, kohti keskiluokkaa ja vakaata perheyksikköä. Yksinäisille susille ja pimeytensä kanssa painiville on enää vähän tilaa.

Asiaa sivutaan vloggaaja ContraPointsin eli Natalie Wynnin mainiossa videoesseessä The Darkness (2019), jossa hän käsittelee mustan huumorin merkitystä. Wynn, jonka tausta on filosofiassa ja joka on itse transnainen, pitää turvallisuutta ymmärrettävänä vaatimuksena.

Mutta, hän argumentoi, myös pimeydelle, haavojen ja lian näyttämiselle, on oltava olemassa oma tila. Jos yksillä on oikeus turvaan, on toisilla oltava oikeus ristiriitaan, joka ei ole sovitettavissa; se on kiinnostavan taiteenkin elinehto. Ihmisen on sisäsiistin ”ryhmän edustajan” lisäksi saatava olla itsensä.

Jos alkaisimme vaatia läheisiltä ystäviltä samaa korrektiutta kuin julkisuuden henkilöiltä sosiaalisessa mediassa, emme enää pystyisi dialogiin läheisimmissä suhteissamme vaan etäännyttäisimme ja lopulta tuhoaisimme ne.

Taiteelta vaaditaan helposti myös sitä mikä mielletään korrektiksi, vaikka se on hankalassa asemassa. Tavallaan taide on julkista puhetta. Samalla se on kuitenkin taiteilijan itseilmaisua, sensuroimatonta puhetta juuri sinulle, ei laumalle. Se on ymmärrettävä yksityiseksi, löydetyksi puheeksi, ja nähtävä omana alueenaan.

Seksuaalisuuden vapautumiselle on käynyt kuin vuosisatojen mittaan kaikelle manifestitaiteelle. Kun se omitaan valtakulttuuriin, sen estetiikka nujerretaan. Terävimmät kulmat hiotaan. Etsiessään hyväksyntää suuntaus lakkaa puhuttelemasta.

Siis ei likaa, ei aitoja ristiriitoja. Vähemmistöiltä kiistetään ihmisyyden moninaisuus.

Syy tähän typistämiseen on selvä. Uuskonservatiivinen trolliarmeija käyttää heikkouksia ja synnilliseksi kokemaansa armotta hyödykseen omassa propagandassaan. Valitettavasti sen hinta on, että sarasvuolainen keskitien huomiotalous on tullut todeksi.

Jotta huomiota saisi, on muututtava valtakulttuurin kaltaiseksi ja alettava puhua sen ehdoilla. Jopa vähemmistöjen luomilta teoksilta halutaan monokulttuuriin sovitettavissa olevia, yleisesti hyväksyttyjä, helposti myytäviä ratkaisuja.

[1] Markkinahumua on ilmassa. Voin jo kuvitella, kuinka tappavan tylsä tuleva Tolkien-elokuva on. Niin ääneen naurattavan Hollywoodilta moni Tomppa-elokuvan kohtauksista tuntuu. Jessica Grabowski näyttelee Laaksosen siskoa Kaijaa huonosti liukuen kirjakielestä puhekieliseen sävyyn siksakkia. Pekka Strang pääosassa onnistuu kohtuullisesti, mutta Lauri Tilkanen hänen kumppaninaan on karisman musta aukko, olemassa vain kuollakseen siististi pois. Kari Hietalahti on homoja vainoavana viranomaisena silkkaa Ihmebantua. Kuvaus on kauttaaltaan ankean ruskeaa silauksella harmaata. Elokuva välittää katsojalle kohtausten välillä kuluneiden vuosien määrän heikosti, vaikka repliikeissä on elämäkertaelokuville tyypillisen pökkelöä TIEDÄTHÄN, ETTÄ JOUDUIN OSTAMAAN MUSTASTA PÖRSSISTÄ JUUSTOA -tyylistä täysin epäluonnollista replikointia, jolla jahdataan autenttista ajankuvaa. Tämä muistuttaa Kjell Westön kaltaisten umpitylsien kirjailijoiden harrastamaa tuhertelua, jossa kuvaillaan 30-luvun karkkipaperin ulkonäköä puoli sivua vain, jotta lukija ymmärtäisi, että taustatyötähän se perkele on tehnyt. Mitään yllättävää tässä ei ole, koska Karukoski on Suomen yliarvostetuin ohjaaja ja täysi keskinkertaisuus, käsikirjoittaja Aleksi Bardy taas elokuvasta toiseen ihmisten kummallisuuksia ihmettelevä Kaspar Hauser, jonka kellarivankilana on ollut televisio, koska mikään muu ei selitä sitä, että hänen henkilönsä ovat kävelleet suoraan saippuaoopperoista ja muropaketeista.

Tehtävät

Henna Raatikainen ei kirjailijana sanonut minulle mitään, mutta hänen novellikokoelmaansa Tehtävät (2018) kuvataan takakannessa Juha Hurmeen sanoin näin:

”Ihailen Henna Raatikaisen nykykykyä. Löydän hänen vahvasti tyylitellyissä ja tyyliltään eheissä novelleissaan pirstaleisen ja romuluisen nykymaailman täsmällisen sanataiteellisen kuvauksen.

Raatikaisen helposti lähestyttävät ja ihanasti viihdyttävät muotovaliot novellit ovat riemastuttavan vaikeita. Ne vaativat älyllisiä ponnistuksia ja verkkaisen tarkkaa lukemista.

Vaivan palkka on yltäkylläinen. Nämä aikaamme niin oivallisesti avaavat ajattomat novellit ovat pääomaa parhaasta päästä.”

Jos uskoisin sokeasti takakansiteksteihin, tuumaisin että mikäs tässä Suomen maassa on kirjallisuuden rakastajan olla. Lahjakkuuksia putkahtaa joka niemen notkosta!

Tehtävät
Kirjan kansikuva on yksi tämän vuosikymmenen rumimmista, mutta ainakaan sitä ei voi kutsua geneeriseksi.

Ilmeisesti Hurme on tutustunut Raatikaisen kirjalliseen tuotantoon joistan sellaisista kanavista, joita en seuraa (kirjallisuuslehdistä?). Muuten en keksi, mitä tarkoittaa esikoiskirjailijan ”nykykyky”.

Tehtävien novellit kietoutuvat suurimmaksi osaksi työelämän ja yhteiskunnan lainalaisuuksien ympärille. Päähenkilöt joutuvat tukaliin tilanteisiin sosiaalisten paineiden puristuksessa. Asema työyhteisössä tai nimen tehtävät velvoittavat.

Työntekijälle kasvaa häntä, rullatuolipultsari joutuu paniikkiin raitiovaunussa, säestäjä kilahtaa kesken pianonsoiton.

Jos käsittää kafkalaisuuden väärin, näitä voisi kutsua sellaisiksi kertomuksiksi. Kafkalaisuus on kuitenkin populaarikulttuurin mieltämää epämääräistä yhteiskunnallista absurdiutta käsinkosketeltavampaa ja läpikotaisin juutalaista, sisäistettyä toiseutta tavalla, jota kaltaiseni oman maani syrjimättömään valtaväestöön kuuluvan sanat eivät täysin tavoita, vaikka yrittäisin selittää.

Tyypillisessä Tehtävien kertomuksessa, Istutuksessa, toimiston työntekijät jatkavat duunissa hengailua kuoleman jälkeen työnnettävissä vuoteissa maaten ja heistä imetään vielä vainajina jotain yritykselle hyödyllistä egonpönkitystä; hierarkiat toimivat haudankin takaa.

Raatikainen ei kuitenkaan näytä tilannetta yksin työpaikan hirviömäisenä sanelupolitiikkana. Päinvastoin työntekijät suurimmaksi osaksi hyväksyvät tilanteen ja näkevät siinä mahdollisuuksia kiivetä ylös, onhan vielä kuolemankin jälkeen saavutettu asema jollain tapaa arvokas, jos perspektiivi on rajoittunut.

Tällainen ivailu muistuttaa minua Slawomir Mrozekin Elefantista (1957), joka on yhtä lailla piikikäs ja kohdettaan suoraan otsaan tähtäävä novellikokoelma. Toisin kuin Mrozek, Raatikainen ei useimmiten lopeta novellejaan muutamaan sivuun, mutta hänen proosassaan on samanlaista virkistävää ja usein kirjallisuudessa kavahdettavaa osoittelevuutta.

Tämä ei ole moite, sillä osoittelevuus on kaivattua, erityisesti työkulttuuria kohtaan, ja kieltämättä Tehtävät on yksi aiheeltaan kiinnostavimpia hetkeen vastaan tulleita tarinakokoelmia.

Ajattelen aivan muista syistä, että tämä on toisinaan raskas lukemisilo. Proosa on tavanomaisen kuvailevaa, paikoin jopa latteaa. Latteus on tyylikeino, jolla pyritään tavoittelemaan absurdiutta, kauhuelementtejä.

En aivan nauti siitä, koska se on tyylikeino, joka pettää heti, kun saumat alkavat näkyä. Tätä voi toki pitää äärimmilleen hallittuna kielenä, ja pohdintaani tarpeettomana. Toteavuuden kylmyys rikkoo kirjallisuuden keksittyjä raja-aitoja, voi sanoa.

En silti voi sille mitään, että tähän rivien välistä lukemaan kehottavaan (ja usein hämäävään) tyylittelyyn törmääminen lyhyen ajan sisään niin tässä kuin Jaakko Yli-Juonikkaan kokoelmassa Yö on viisain (2018) ja Maija Sirkjärven teoksessa Barbara ja muita hurrikaaneja (2018) on tehnyt tyylistä jo nyt hiukan kuluneen.

En osaa vain ottaa vastaan tekstiä; haluan ajatella sitä ja jos minusta tuntuu, että proosa on tarkoituksettoman kevyttä ja tehotonta, putoan kärryiltä, tylsistyn, en vaikutu, vakuutu.

Siksi jännite ei kaikissa kertomuksissa kestä. Kokoelma on temaattisesta yhteneväisyydestään huolimatta yhtaikaa liian tasainen (proosan ajoittainen tasapaksuus) ja epätasainen (novellien taso vaihtelee paljon: yhden vitsin ihmeistä hypitään syvällisempään sisältöön). Prologilla ja epilogilla kehystetty kokonaisuus on hiukan laimea.

Novellikokoelmassa on kuitenkin se positiivinen puoli, että kokonaisuuden jäädessä osiensa summaa pienemmäksi, voi poimia joukosta ne osat, jotka miellyttävät eniten ja hyviä tarinoita Tehtävissä on. Olkoon suosikkini tässä tapauksessa Kolme kertomusta, jossa tapahtumien todellista laitaa sävytetään ironisesti sulkumerkintöihin laitettujen journalistin havaintojen kanssa.

Kiitoksia ntamolle arvostelukappaleesta.