Avainsana: tekijä

Taiteessa tekijällä on väliä; seikkaa on sivuttu tässä blogissa monet kerrat, mutta sitä paranee toistella, sillä niin monelle on tärkeää nähdä kirjailijan kuva ja tietää pop-laulajan olevan säällinen ihminen, vaikka kyse on silkoista mielikuvista. Emme tiedä useimpien ihmisten todellisuudesta, missä järjestyksessä he laittavat leivän päälle kinkun ja juuston, miten aloittavat aamunsa ja millaisia alusvaatteita käyttävät. Luulo taiteilijan elämän ja moraalikäsitysten merkityksellisyydestä teoksen kannalta ei ole loputtoman kaukana totuudesta; siinä vain menevät sekaisin tekijän toiminta teoksen kannalta ja se, miten hän toimii teoksen tekemisen ulkopuolella, jolloin tekijän kaikki teot käsitetään osiksi hänen työtään. Tällaista ajattelua ei hyväksyttäisi minkään muun ammatin kohdalla. Taiteilija lankeaa ansaan korostaessaan inspiroitumistaan milloin mistäkin, jolloin taiteesta nauttiville tekijän elämä näyttää koneistolta, joka tuottaa luovuutta. Tekijä on teoksen kannalta elintärkeä, koska tekijä luo. Taiteen ystävät ymmärtävät sen tekijän aivoitusten kaikkivoipaisuutena hänen teostensa kannalta, vaikka teos näyttää erilaiselta tekijän ja kokijan näkökulmista, sillä jälkimmäinen nauttii asemansa vuoksi luonnostaan teoksista ja tekijöistä arvosteltavina objekteina ja ensimmäisen on revittävä objekti subjektista, itsestään, löydettävä nautinto vaikeamman kautta luotuaan jotain sellaista, jonka vastaanotosta ei voi olla mitenkään varma.

Hardy Fox on kuollut 30. lokakuuta. Fox oli yksi avantgarde-yhtye The Residentsin jäsenistä, sen merkittävin säveltäjä. Tieto livahti aluksi ohitseni, koska en lue musiikkimedioita, jotka kertoivat tapahtuneesta tiedotteen pohjalta tehdyllä uutisilmoituksella, jossa oli kaikessa sama mitätön sisältö, sillä toden totta, Hardy Foxista ei ole juuri kerrottavaa; hän asui aviomiehensä kanssa ja teki musiikkia The Residentsissä, hän oli Teksasista kotoisin oleva vanhahko mies, joka kuoli aivosyöpään. The Residentsin merkittävimpiä oivalluksia oli, että musiikin takana on usein niin tylsiä ihmisiä, että on parempi kehittää nimettömyyden projekti banaaliuden peittämiseksi ja yksityisyyden varjelemiseksi. Alusta pitäen  – myös markkinoitavuuden ja yhtyeen provosoivuuden takia – bändin jäsenten olkapäiden yllä keikkuivat erilaiset naamiot, tunnetuimpana valtavat silinterihattuiset silmämunat. Joku voi epäillä, ettei kasvottomuudella, siis käytännössä yksityiselämän siivoamisella julkisista silmistä, ole merkitystä, ovathan The Residentsin jäsenten nimet olleet todellisuudessa tuttuja jo vuosien ajan, jos on jaksanut ottaa asiasta selvää, ja kyse ei ole muutenkaan suuren yleisön pop-musiikista, mutta sankarinpalvonta ei katso suosion suuruutta. Bändin näennäinen kasvottomuus on tuntunut teatraalisuudestaan huolimatta realistiselta päätökseltä, siis olevan linjassa todellisuuden kanssa ja, outoa kyllä, turvalliselta kuuntelijan kannalta. Yhtyeen tuotanto 1970–80-luvuilla on edelleen hyvä esimerkki äänimaisemasta, joka ponnistaa suoraan yhdysvaltalaisen viihdemusiikin historiasta mutta liikkuu jatkuvasti popin laitamilla, rikkoen sen sääntöjä, niin että jäljelle jää enää ”musiikkia”. The Residents korostaa taiteen jatkuvuutta ja tekijöistä muodostettujen mielikuvien hataruutta teosten jatkaessa elämäänsä taiteilijoiden poismenon jälkeen. Yhtyeen jäsenet ovat kuin valmiiksi kuolleita, heidän kasvottomuutensa elävän elämän vastine edesmenneiden taiteilijoiden hautakivien äärellä harrastetuille hapuileville arvauksille sekä epämääräisten historiallisten merkintöjen ja kliseisten haastatteluiden pohjalta tehtyjen artistielämäkertojen tyhjyydelle.

Tekijästä

Tekijästä

Akatemian ja suuren yleisön suurin ero suhteessa taiteen vastaanottoon on, että vain äärimmäisen akateeminen kritiikki muistaa välillä tiputtaa väsyneitä huomioita tekijän kuolemasta. Yleisö ei ole välittänyt tekijästä koskaan muutenkaan… Ja siksi tekijä on aina läsnä. Michael Bay -elokuva on käsite, vaikka ei ajattelisi tekijää aktiivisesti katsoessaan Transformersia. Michael Bay on kritiikeissä Michael Bay -elokuvan merkittävin lähde ja olemus. Michael Bay -elokuva on olemassa ennen kaikkea suurelle yleisölle. Myöskään kukaan kriitikko ei nykypäivänä puhu tosissaan täyden subjektivismin kautta, hyläten tekijän intentiot. Sellaista kritiikkiä saa etsiä Suomestakin muualta kuin ehkä Niin & näinin sivuilta (ja tämäkin on vain arvaus). Auteurismi sävyttää vähintään taustalla nimenomaan kritiikissä. Entä Iida Rauhalammin Ylen Kulttuuricocktailiin kirjoittama artikkeli, jossa dramaattisesti hyvästellään Johnny Depp ja James Franco, koska nämä ovat paljastuneet epätäydellisiksi ihmisiksi ja jopa nilkeiksi, heidän rikoksensa anteeksiantamattomiksi, heidän huolella hiottu ja isolla rahalla luotu julkisuuskuvansa sekä rooliensa monimuotoisuus yhteensovittamattomiksi yksityisyyden kanssa? Kotikaupunkini yliopiston mediatutkijaa lainataan: ”Katariina Kyrölän mukaan taidetta on mahdotonta erottaa tekijästään. Tutkija sanoo, että tietenkin voimme äänestää jaloillamme ja olla tukematta seksuaalisesta ahdisteluista syytettyjän [sic] henkilöiden taidetta.” Tekijän pitäisi olla vain yksi osa kaikesta, mutta Kyröläkin – jonka oman alan klassikkoihin käsite tekijän kuolemasta kuuluu – tuo esille, että Blue Is the Warmest Color (2013) meni pilalle, koska ohjaaja käytti yhdessä kohtauksessa epäeettisiä keinoja.

Tämä on todellisuus. Jos jokin tässä on ylimielistä, se on olettamus, että voimme todella tuntea tekijän, mutta tämä on ylimielisyyttä, jota ilman koko humanistista akatemiaa ei olisi olemassa. Henkilökohtaisesti en ole koskaan kokenut tekijän roolia samalla tavalla kuin Kyrölä, vaikka olen aina korostanut teoksen suhdetta osana todellisuutta. Olen siis ollut hiukan keskimääräistä barthesilaisempi katsoja. Olen painottanut teoksen itsensä epäeettisyyttä ja tarkoituksellisuutta suhteessa maailmaan, kuten tein Laajakuvaan kirjoittaessani The Disaster Artistista (2017), en niinkään taiteen luomiseen käytettyjen keinojen epäeettisyyttä. Siksi en käsitellyt kritiikissä sanallakaan James Francon ahdistelusyytöksiä; en edes ajatellut asiaa muutamaa hetkeä kauempaa, koska mielestäni elokuva oli epäeettinen toisella tavalla, jonka koin velvollisuudekseni tuoda esille, koska muuten siihen ei kiinnitettäisi lainkaan huomiota ahdistelu-uutisten sijasta – ja koska halusin puhua elokuvasta. Minusta on turhauttavaa, että katsojien mieliin vaikuttamaan pyrkivälle propagandalle annetaan usein vankilasta vapautumisen kortti silkan taiteellisen vapauden nojalla, mutta ihmisiä kiinnostaa sitä vastoin valtavasti, kuinka törppö teoksen tekijä on ollut. Haluan puhua korostetusti teoksista, en niiden ohi, niin kuin suurin osa kulttuurikeskustelusta käydään ja on myös historiallisesti käyty. Koen, että vaikka tekijä olisi osa teosta, ei teos ole samalla logiikalla automaattisesti osa tekijästä puhumista ja kummastakin voi puhua liikaa suhteessa toiseen.

Barthes on joka tapauksessa hävinnyt humanistisen veikkauspelin, ja hyvä niin. Näin mediatutkimuksen isot nimet katoavat historiaan yksi kerrallaan, osaksi historiankirjoitusta, kauemmas olennaisuudesta, koska media ja yleisön suhde siihen muuttuvat nopeammin kuin koskaan ennen.

Tekijästä, aiheesta

Tekijästä, aiheesta

En toivottavasti koskaan kirjoita esseetä rockin olemuksesta. En keksi tylsempää ja uuvuttavampaa aihetta, erityisesti jos mukaan sotketaan poptimismi, folk-musiikin uusi nousu, vastarock-vallankumous sun muu löpinä.

Kyse on löyhimmästä mahdollisesta sivuntäytteestä, on kyse musiikkilehdestä, blogista tai mistään. Väsynyt lähtökohta. Se on varmasti monia jatkuvasti kiinnostava mutta minulle sisällöltään mitätön.

Erityisesti koska karsastan taideteosten genrelähtöistä luentaa ja rock-keskustelu ei ole mitään muuta kuin puhetta genrestä. Näkemykseni voi tiivistää Limonadi Elohopean säkeisiin: ”Rokkia voi soittaa vaikka kukkopillillä / onhan ennenkin oltu rajuja.”

En jaksa myöskään lukea kirjoituksia aiheesta. Voin silti edes kuvitella sen harvinaisen esseistin, joka pystyy repimään aiheesta irti jotain uutta ja luo tekstin, jota voin lukea tuntematta väsymystä tai häpeää.

Yhtä lailla en pystyisi kirjoittamaan itsesäälin täyttämää proosaa ja sellaisen lukeminen on lähes poikkeuksetta rasittavaa. Mutta voin lukea sitä ja jopa ihastella, kun sen tekee Louis-Ferdinand Céline!

Paraikaa lukemani Linnasta linnaan (1957) ei ole kuin uhriutumista ja narsistista jäpätystä. Silti jopa iloitsen Célinen lukemisesta ja pidän sitä oleellisena itselleni, vaikka en osaa sanoa onko kirja perseestä vai tarpeeksi röyhkeä ollakseen kulttiainesta.

Väittäähän kirjailija siinä noin kymmenen vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, että natsien kanssa yhteistyössä toimineet ranskalaiset olivat kaikkein vainotuin ihmisryhmä ja muuta hourupäistä, joka Internetin pimeällä puolella liikkuessa saisi nopeasti sulkemaan välilehden.

*

Teoslähtöisyys on moderni kirjallisuuskritiikin ihanne, mutta omissa lukutavoissani se ei esiinny puhtaana. Sen vuoksi ymmärrän, miksi kustantamot kulkevat kirjailijat edellä. Myönnän joskus pyöritteleväni silmiäni luovan alan tekijöiden marinalle siitä, että joutuvat osallistumaan oman työnsä markkinointiin. Myös syrjään vetäytyminen luo tietylle yleisölle vetoavan kirjailijakuvan.

Mutta jotta voisi olla Thomas Pynchon, pitäisi olla myös yhtä lahjakas ja juhlittu, ja tämä tosiasia harmittaa luultavasti useimpia kirjailijoita eniten.

Tekijä vaikuttaa lukutottumuksiini siinä missä moni muu asia. Joskus epätasaiselta mutta sitä jotain taskut täynnä saapastelevalta tekijältä haluaa lukea välityötkin, kun joltain suvereenilta kirjailijalta riittää yksi kirja koko elämän tarpeiksi eikä muita tarvitse lukea lainkaan.

Se jokin on määrittelemätöntä iskua, pitelemättömyyttä ja uusien rajaviivojen vetoa, joka kasvaa iloksi itse lukemisesta ja siitä että voi yleensä lukea.

Samalla luen myös sivistyksekseni, jota voi kutsua toiseksi omaksi iloksi. Tartun muihin teoksiin silloinkin, kun mieleni tekisi lukea yhdeltä kirjailijalta kaikki 20 kirjaa. [1]

Näin tasapainoillaan nuoralla. Jos heilahtaa liikaa yhdelle puolelle, mätkähtää ankeaan kirjasivistykseen – jos lipeää toiselle, tuiskahtaa merkityksettömään subjektiivisuuteen.

On esimerkiksi mainiota, että olen lukenut Peltirummun (1959). Se on oikein hyvä ja kanonisointinsa arvoinen kirja, vaikka muuttuu hiukan tylsäksi loppua kohden. Pidän opuksen tasosta huolimatta silti yhdentekevänä luenko koskaan muuta Günter Grassia. Ehkä muutaman vuoden päästä, ehkä en.

Mutta Célineltä minun on tulevaisuudessa luettava kaikki myötähäpeää aiheuttava säilynyt muistiinpanokin, vaikka Linnasta linnaan on ristiriitainen sekasotku ja Niin kauas kuin yötä riittää (1932) on liian pitkä ja epätasainen ollakseen oikeasti loistava. [2]


[1] Makustelen sanalla sivistys jotain muuta kuin yleissivistykseksi mielletty tiedon kerääminen tai niin sanottu klassinen (kanonisoitu) sivistys. Haen henkilökohtaista kokemusta sivistyksestä: minkä tekstien juurille haluan pyrkiä, mitä haluan nähdä mahdollisimman suoraan enkä vain toisten tekeminä tiivistelminä, niin kuin kouluissa?

[2] Kun luin Linnasta linnaan -romaanista otteita ääneen, ystäväni sanoi sen kuulostavan Jussi Parviaisen blogilta. Naulan kantaan, jos Parviaisen tekstimassalla olisi ollut kustannustoimittaja.