Avainsana: Thomas Bernhard

Tukehtuminen

Tukehtuminen

Kirjallisuuteen on mahdollista tukehtua. Voi maata kotona vailla ihmeellisempiä päämääriä, lukea satoja sivuja päivässä ja ajatella, että elämä on tässä sivujen välissä.

Tommi Melender kirjoitti viitisen vuotta sitten Antiaikalaiseen:

Joitakin vuosia sitten luin maanisesti Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa. Erinäisistä syistä minussa oli silloin alttiutta monille Flaubertin esittämille ihmisvihamielisille ajatuksille. Mitä enemmän häntä luin, sitä kitkerämpää sappea sisuksistani pursusi.

– –

Jälkeenpäin olen luonnehtinut tuolloista elämänvaihettani ”kaudeksi ihmisvihaajana”. Kulutin melkein kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä kalpeista nuorukaisista, jotka eivät tee muuta kuin pelaavat tietokonepelejä.

Olin kirjallisuuden ongelmakäyttäjä, epäterveellä tavalla Flaubertin vaikutuksen alainen.

Lukeminen voi sairastuttaa. Liian paljon myötäkarvaan silittävät kirjat ovat myrkkyä.

En sano, että niitä ei elämässään joskus myös tarvitsisi. Tietyissä kohdissa elämää joku teos voi olla kuin pelastusrengas.

Pelastusrenkaan tehtävä tosin on pitää pinnalla siihen asti, kunnes vedetään maihin; siihen ei ole tarkoitus jäädä roikkumaan, vaikka laivasta heitetään jo köyttä.

Tällainen pelastusrengas minulle oli Thomas Bernhardin tuotanto. Kirjoitan Bernhardista paraikaa esseetä. En oikeastaan tiedä, mitä siitä lopuksi syntyy. Tavoitteeni olisi saada valmista kesän aikana. Haluan joka tapauksessa välttää lopputuloksessa suurimmat henkilökohtaiset sävyt, joten kirjoitan ne tähän.

Bernhardin kirjallisuuden löytyminen oli ilmestys. Ensimmäinen häneltä lukemani teos oli Haaskio (1983), ja se oli minulle täystyrmäys. Luin hyvin nopeassa tahdissa kaiken häneltä suomennetun.

(Voitte arvata, että hänen romaaniensa suomentajan Tarja Roinilan taannoinen kuolema oli minulle yllättävän suuri asia. Roinilan Bernhard-suomennokset ovat ensiluokkaista suomalaista käännöskirjallisuutta. Olemalla alkuteosten hengelle uskollisia ne näyttävät, mihin oma kielemme pystyy. Opin niiden ja Leevi Lehdon Ulysses-versioinnin [1922/2012] myötä arvostamaan kääntäjyyttä aivan toisella tavalla. Enkä tarkoita tällä väheksyä Olli Sarrivaaran Bernhard-käännöksiä Lurra Editionsille.)

Tästä on jo vuosia, mutta kaikki mitä olin siihen mennessä mielessäni kypsytellyt sai Bernhardin proosassa ulostuloväylän, samastumispisteen. Päädyin jatkuvaan pettymykseen ihmiselämää kohtaan, mikä peitti alleen haluni ajatella asioista hyvää.

Elämäni oli äkkiä törmäyskurssilla filosofiani kanssa. Mitä kurjemmin ajattelin sitä iloisempaa elämäni alkoi äkkiä olla. Hyvät asiat kohtasivat huonon ajattelun ristiriitaisin seurauksin.

Uskon vakaasti, että Bernhardin lukeminen kiihdytti tätä kehitystä. Kirjojen maailmankuva esti minua näkemästä, että ajatteluni ei täsmää kokemusteni kanssa. Ne olivat olleet lohtuni vaikeina aikoina, mutta jäin niihin jumiin elämäni muuttuessa.

En erottanut kirjailijan, kirjojen ja omaa maailmankuvaani pian toisistaan. Otin teokset liian tosissani, vaikka uskottelin itselleni päinvastaista.

Suhtaudun lukemisen paljon puhuttuun sivistävään vaikutukseen, empatian lisäämiseen sun muuhun hehkutukseen kalseasti. Lukeminen on paljon muuta kuin lukemista, sitä että ottaa kirjan käteen ja alkaa oivaltaa sanoja. Myös lukijan persoonalla ja miten teksti sitä ruokkii on merkitystä.

Bernhardin lukeminen ei tehnyt minusta empaattisempaa vaan vihamielisemmän ja sulkeutuneemman.

*

Se oli silloin. Bernhard on edelleen mielestäni mestari. En kirjoittaisi esseetä ja palaisi hänen romaaniensa pariin, jos en ajattelisi näin. Mutta kuten Melender Flaubertinsa kanssa, näen tekstit nyt eri tavoin.

Ajattelen, ettei niitä ole tarkoitettu liian tosissaan otettaviksi. Ne on myös kirjoitettu vinoiluksi ummehtuneille kulttuuri-ihmisille, jotka luulevat, ettei heidän paskansa haise ja jotka ottavat kirjallisuuden liian tosissaan. Bernhardin työtä kohtaan tulisi olla myös kriittinen.

Niin kuin eräs ystäväni, joka sai minut tokeentumaan toteamalla, että kuinka ihmeessä voit viihtyä kirjojen parissa, joissa etuoikeutetut nillittävät neuroottisesti täysin tuulesta temmatuista ja kaikkien ihmisten elämille merkityksettömistä asioista. Niinpä, mutta niin vain viihdyn, ja ehkä se on yksi asia, jota tulen ajattelemaan ainakin esseeni taustalla.

Kirjailija otettiin mielestäni Suomessa vastaan nerona sen kummemmin kyseenalaistamatta asiaa. Vaikka hän on sitä sanataiteellisesti (paras asia Roinilan suomennoksissa on, että ne vahvistivat minulle lopullisesti, että aivan miten tahansa saa kirjoittaa, jos tietää mitä tekee), en etsisi hänen teoksistaan lohtua omiin huoliini. Enää.

Toisaalta opin kai yhden asian: En enää tiedä olenko koskaan saanut taiteesta niin paljon irti kuin toisten ihmisten läheisyydestä. Ainakaan mitään sellaista, joka ei olisi tehnyt lähes peruuttamatonta vahinkoa.

Thomas Bernhard – Drei Tage

Thomas Bernhard – Drei Tage

Luin Thomas Bernhardin esikoisromaanin, Pakkasen (1963). Julkaisen vanhassa blogissani 17.4.2016 julkaistun kirjoituksen Bernhardin tuotantoa käsittelevästä dokumentista hivenen muuteltuna.

The stupid person doesn’t know what difficulty is, he gets up, washes, steps out into the street, gets run over, is squashed to a pulp, it’s all the same to him. There are brute resistances right from the start, probably always have been. Resistance, what is resistance? Resistance is material. The brain requires resistance. While it’s accumulating resistances, it has material, resistance? Resistances. Resistance when you look out the window, resistance when you’ve got a letter to write—you don’t want any of this, you receive a letter, again a resistance. You chuck the whole thing into the trash, nevertheless you do eventually answer the letter. You go out into the street, you buy something, you drink a beer, you find it all tedious, this is all a resistance. You fall ill, you check into a hospital, things get difficult—again resistance. Suddenly terminal illnesses crop up, vanish, stick to you—resistances, naturally. You read books—resistances.

Thomas Bernhard – Drei Tage (1970) on kirjailija Thomas Bernhardin (1931–1989) haastattelu, joka on tehty hänen uransa ensimmäiseen huippukauteen, 60–70-lukujen vaihteessa. Kirjailijan uran toinen huippukausi voidaan sijoittaa 80-luvun puoliväliin hieman ennen hänen kuolemaansa.

Haastattelun on tehnyt avantgarde-ohjaaja Ferry Radax (1932–), joka on käsitellyt teoksissaan Hans Carl Artmannin, Konrad Bayerin ja Ludwig Wittgensteinin kaltaisia merkittäviä itävaltalaisia kirjallisia hahmoja.

Drei Tage on yksi monien sarjassa, tällä erää Länsi-Saksan televisiolle tehty työ, jonka idean Radax sai myytyä voitettuaan edellisestä elokuvastaan palkintoja.

Kirjailijahaastatteluita on tehty tuhansittain, mutta Radaxin ohjaustyö saavuttaa harvinaislaatuisen selkeyden välttäen sentimentaalista kronologisuutta ja alamäki-ylämäkirakennetta.

Tämä ei ole tyypillistä taiteilijaprofiileille. Teos onnistuu rakentamaan kirjailijan sanoille rinnakkaisen kuvallisen miljöön. Tietysti Drei Tagea voi yrittää syyttää kikkailusta, mutta sen estetiikka on perusteltua.

Esimerkiksi käy teoksen perusmuoto, joka syntyi pakosta. Radax on kertonut elokuvasta Georg Vogtille antamassaan videohaastattelussa, jossa mainitsee, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa oli esimerkiksi seuraavanlainen kohtaus:

Bernhard lukee ääneen kirjaansa maalaistalossa. Ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita kirjailijan puheesta. Aurinko paistaa kesäisesti sisään talon ikkunasta. Kirjailija lopettaa lauseen kesken ja nousee pöydästä, jonka ääressä istuu. Kamera kääntyy ympäri ja paljastaa talon olevan vain kulissi laivan kannella. Myös kesäinen valo on lavaste, synnytetty lampulla. Todellisuudessa on yö. Lähelle kameraa kävelleen Bernhardin ohitse leijuu pimeydessä sarja lyhtyjä. Meri kuohuu.

Huikean elokuvallinen idea, kohtaus jonka keksimisestä jopa Fellini olisi voinut tappaa – ja Bernhardin toisteiselle ja klaustrofobiselle kirjallisuudelle vieras. Kohtausta valmisteltiin yhdeksän päivää. Ei ole ihme, että kuvauspäivän aamuna Bernhard soitti Radaxille, ettei halua tehdä kohtausta eikä elokuvaa eikä mitään muutakaan.

Kiihtynyt ohjaaja sai ärtyneet tuottajat vakuutettua, että elokuva kannattaa edelleen tehdä. Bernhard, joka ei Radaxin mukaan ymmärtänyt kovin hyvin elokuvaa taidelajina, totesi, että hänelle riittäisi istuminen viihtyisällä puistonpenkillä ja kirjoistaan kertominen. Radax tarttui tähän. Tuotantoassistentit etsivät sopivan paikan kuvauspaikkana toimineesta Hampurista.

Radax päätti, ettei haastattelua tehtäisi kysymys-vastauspohjalta. Voidaan olettaa myös haastatteluja vihanneen Bernhardin kiinnostuneen konseptista. Kysymysten sijaan Radax oli tehnyt pienen vihon, johon oli kirjannut ylös Bernhardin eniten kirjoissaan käytämiä sanoja. Sanojen ympärille oli kirjattu missä teoksissa ne esiintyivät ja kuinka tiuhaan. Kirjailija saisi selata vihkoa, valita joitain sanoja ja sen jälkeen kertoa niin paljon kuin niistä tulisi hänen mieleensä.

Elokuva päätettiin tehdä kolmessa päivässä, yhdeksässä sessiossa. Filmikameraan tottumattoman kirjailijan sallittiin käyttää monologeihin oma aikansa. Radax työryhmineen piti kameroita jatkuvasti päällä vaihtaen filmikeloja tarvittaessa.

Ohjaaja antoi Bernhardin istua pitkiä aikoja sanomatta sanaakaan. Tai oikeastaan pakotti – kirjailija itse olisi tyytynyt muutamaan repliikkiin jokaista avainsanaa kohti ja oli nopeasti valmis nousemaan penkiltä. Radax vaati häntä tylsistymisen uhallakin istumaan paikallaan, pohtimaan ja puhumaan vapaasti.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjailija avasi viimein suunsa. Se mikä tuli ulos, oli kultaa; ei pornografista tai sympaattista vaan harkitusti lausuttua, suodattamatonta kokemista. Bernhard puhuu lapsuudestaan, kirjoitustyönsä taustoista, väitetystä synkkyydestään, arvostamistaan kirjailijoista.

Tekniikka oli ilmeisen onnistunut, sillä elokuva on ensimmäinen tapaus, jolloin Bernhardin tiedetään puhuneen tällaisella avoimuudella omasta elämästään, jopa ennen avainromaanejaan. Monologien helpottamiseksi ja tilan antamiseksi kamera asetettiin 50 metrin päähän kirjailijasta ja sitä siirrettiin hitaasti lähemmäs, kunnes se oli kolmannen päivän iltana enää muutaman metrin etäisyydellä.

Bernhardin puhuessa langattomaan mikkiin (joka oli 70-luvulla vielä harvinaista teknologiaa, kuten yhtä lailla kuvauksissa käytetty kevyt japanilainen TV-kamera) filmi ei tallenna pelkästään häntä. Kamera kohdistaa huomionsa ohi pomppivaan mustarastaaseen, kirjailijan jalkojen asentoon, vieressä kahisevaan puuhun. Tauot, siirtymät, pimeät ja hiljaiset hetket nousevat yhtä merkittävään asemaan kuin sanottu.

Leikkaustekniikkana käytetään rajua fade to blackia, joka tapahtuu joskus jopa kesken kirjailijan lauseiden. Tämä tiheästi ilmestyvä leikkaustyyli matkii kirjailijan kirjoitusten rytmiä; on lisättävä, että erittäin onnistuneesti, sillä elokuvassa ei ole musiikkia. Skarvien rytmi riittää.

Katsojan odotusten rikkomiseksi Radax muuttaa teoksen metadokumentiksi toisen päivän iltana, jolloin toinen kamera kuvaa itse kuvaamisen prosessia. Näemme hetken aikaa Bernhardin ilman korostettua tietoisuutta kuvaustilanteesta, kontrastina hänen vaitonaisuudelleen ja avoimelle pohdinnalleen. Hän katsoo hiljaa hymyillen televisiosta Länsi-Saksan ja Bulgarian välistä jalkapallo-ottelua.

Paikalle raahatusta jättimäisestä nosturista kuvataan itse kuvauspaikkaa, kaukokuvista on siirrytty vielä kaukaisempaan kuvaan, joka asettaa elokuvassa aiemmin nähdyn uuteen mittasuhteeseen. On kuin Radax olisi halunnut rikkomalla oman teoksensa raamit näyttää Bernhardin romaanien tehoavan, koska ne ovat klaustrofobisessa kontrastissa niitä ympäröivän maailman avaruuden kanssa.

Elokuvan monologi löytyy pienin muutoksin kokonaisuudessaan Internetistä, englanniksi käännettynä. Sitä lukemalla ja vertaamalla elokuvaan hämmästyy Bernhardin tavasta ilmaista itseään suullisesti yllättävän samoin kuin kirjoittaessaan. Onko kyse ihmisestä, joka on onnistunut kirjoittamaan kuten ajattelee, mahdollisimman suorasti, vai ihmisestä, joka on hionut ajattelunsa kirjallisuutensa tasolle?

Tunnettua on, että Bernhard on kuvaillut kirjoittamisen olevan kuin hengitystä – ja että hengitys on yllättävän vaikeaa. Hakkuun (1984) jälkisanoissa Tarja Roinila kuvailee Bernhardin kirjoitusta puheesta vaikutteita (rytmin, toiston, rakenteiden logiikan) ottaneeksi ei-puheeksi.

Kiinnittäisin huomiota tämän tekstin alussa olevaan lainaukseen suoraan elokuvasta. Pakottaessaan kirjailijan istumaan päivätolkulla penkillä Radax on pistänyt hänet kohtaamaan vastarinnan, jonka vuoksi hän on joutunut yrittämään sanojensa uudelleen järjestämistä.

Se on osoittautunut hedelmälliseksi yllättävän samalla tavalla kuin hänen kirjalliset teoksensa. Lopputuloksena on merkittävä, unohtunut taiteilijamuotokuva, yksi onnistuneimmista, joita olen elokuvamuodossa todistanut.

Vanhat mestarit teatterissa

Vanhat mestarit teatterissa

Kävin pitkästä aikaa teatterissa, tarkalleen ottaen eilen. Kansallisteatteri esitti yhteistyössä Helsingin taidemuseon kanssa Thomas Bernhardin samannimiseen 1985 julkaistuun romaaniin perustuvan Vanhat mestarit, rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja ja Markku Maalismaa, ohjaajana Minna Leino.

Vanha musiikkikriitikko Reger (Maalismaa) on tullut joka toinen päivä (paitsi maanantaisin) 36 vuoden ajan saman museon samalle penkille katsomaan samaa taulua: Tintoretton Valkopartaista miestä (1545).

Tämä on yksi sellainen päivä, mutta totutusta poiketen Reger on nyt toista perättäistä päivää museossa ja kutsunut luokseen nuoremman ystävänsä Atzbacherin (Björkman) jonkin merkittävän asian vuoksi. Tilannetta seuraa vahtimestari Irrsigler (Kivioja), jonka Reger on lahjonut rahalla voidakseen istua lempipenkillään ja joka osaa toistaa vanhan miehen puheita kuin papukaija.

Ennen kuin Reger pääsee varsinaiseen, näytelmän lopussa odottavaan asiaan, käsitellään herrojen keskusteluissa monenlaista, ennen kaikkea Regerin vähättelevää suhdetta kaikkeen filosofiaan ja taiteeseen. Halveksunta on vain korostunut hänen vaimonsa kuoleman myötä. Humoristisen nihilismin alta nousee esiin bernhardilaisesti aito elämänpettymys – ja samalla halu elää.

*

Itse olen vuorostani usein pettynyt teatteriin taiteena. Valitettavan monet viime vuosina näkemäni etäisesti kiinnostavat näytelmät ovat olleet rasittavaa mekastamista ja niiden kekseliäisyys on rajoittunut noloon yleisölle huutamiseen.

Ainakaan Turussa ei ole paljon näytelmiä, jotka eivät olisi musikaaleja tai komedioita – genrejä joita ei jaksa katsoa loputtomasti, vaikka arvostan niitä enemmän kuin vaivaannuttavaa kokeellisuutta – ja silloin kun tarjolla on jotain muuta, kyse on usein amatöörituotannoista tai nuorten teatterista, jotka kärsivät edellä mainitsemastani pullistelusta.

Vanhat mestarit on yksi parhaista näkemistäni näytelmistä vuosiin, koska se ymmärtää olevansa lahjakkaan ja itsevarman kirjailijan teksti. Siitä puuttuu vaivaannuttava yritys vakuuttaa ihmiset omasta aitoudestaan, osallistaa ja kikkailla. Repliikkien monologiluonteesta johtuen näyttelijät puhuvat kuin lausuisivat kirjallisuutta eli tarkasti mutta rennosti, tietäen Tarja Roinilan kääntämän kielen notkeuden ja herkkyyden. Siksi nähty tuntuu jossain.

Hahmot ovat kuin kirjan sivuilta kävelleet mutta eivät aivan, mikä on kai suurin kehu, jonka näyttelijälle voi antaa. Minna Leinon dramatisoinnissa on romaanin parhaat palat kuuluisaa Heidegger-monologia myöten. Tonaalisesti se noudattaa esikuvaansa ollen ehkä hieman kevyempi kuin olin ajatellut. Olen näet aina kuvitellut Bernhardin henkilöt hulluuden rajalla pyöriviksi maanisiksi paasaajiksi, jota he eivät tässä versiossa ole niinkään kuin ylimielisen rakastuneita omiin ääniinsä.

Sanat vyöryvät tulvan lailla näyttelijöiden suista, niinkin voimakkaasti että ajoittain sattuvat sanasekaannukset antaa anteeksi. Näytelmä on lyhyt, mutta tekstiä on hyvin paljon.

Rakenne korostaa sanamassan kannalta kenties hiukan vähemmän Regerin vaimon kuoleman roolia kuin kirja, vaikka tapahtuma tietysti sanelee juonessa kaiken. Sen lisäksi teos kohottaa Irrsiglerin toiminnallista roolia suuremmaksi mutta jättää mainitsematta hänen perhe-elämänsä ja sen, että vahtimestari on suoraan vastuussa Regerin avioitumisesta vaimonsa kanssa. Reger on tiukemmin teoksen keskiössä.

Romaanin kolmeen kerrokseen pinotun kerronnan näytelmä ratkaisee antamalla kolmen miehen olla samanlaisia – myös ulkonäöltään: kaikilla on ZZ Top -parrat samanlaisuuden korostamisen lisäksi myös viittauksena mainituista maalauksista tärkeimpään, Valkopartaiseen mieheen.

Herrat siteeraavat toisiaan ja toistensa ajatuksia, puhuvat välillä yhteen ääneen, ovat joskus eleissäänkin toistensa peilikuvia. He ovat kirjoittajan persoonan kolme osaa (Reger mestari – Atzbacher oppilas – Irsigler tarkkailija) mutta näytelmän rakenteen kannalta eri henkilöt.

Silti Bernhardin kirjalle uskollisesti sisäkkäisten siteerauksien vuoksi ei aina voi sanoa kuka puhuu. Välillä hahmot puhuvat muiden repliikkejä omalla suullaan, välillä tyytyvät huomioimaan, että toisen hahmon repliikki on ajallisesti sanottu ennen näytelmän nykyhetkeksi oletettua.

Taitaapa Björkmanin esittämä Atzbacher sanoa aivan näytelmän alussa litanian ”Reger sanoi, Atzbacher kirjoittaa, Thomas Bernhard kirjoittaa” puhuen siis itsestäänkin kolmannessa persoonassa kunnes heti myöntää olevansa vain kirjallinen keksintö. Tämä jää kuitenkin ainoaksi repliikiksi, joka korostaa näin pitkälle tekstin keinotekoista, jälkimodernia luonnetta.

Väkevämmin keinotekoisuutta tuo esiin esitystilanne. Näytelmää esitetään HAM:in toisen kerroksen salissa. Katsojat ottavat itse varsin epämukavat tuolit – huonoin asia esityksessä – ja asettavat ne ympyrään näyttelijöiden ympärille, jolloin he näkevät näyttelijöiden lisäksi muiden katsojien kasvot. Estradina toimii kolme kirstun näköistä istuinta, joilla henkilöt välillä istuvat ja välillä seisovat.

Ympärillä olevat taulut, valkoiset seinät ja ajoittain himmenevä valaistus riittävät rekvisiitaksi. Välillä Irrsigler lähtee ulos piirin keskeltä ja kulkee pitkin salia huudellen kommentteja kauempaa.

Eräänlaisina taukomerkkeinä kuullaan sieltä täältä nuotteja Bachilta, esimerkiksi Glenn Gouldin esittämänä, totta kai.

Näytelmä kestää vain 75 minuuttia ilman väliaikaa. Se on optimipituus mille tahansa esitykselle, tekisi melkein mieli sanoa että myös pitkälle elokuvalle – paitsi tietoisesti maratonmittaisille, viiden tunnin rajapyykin ylittäville järkäleille. Lyhyessä ajassa Vanhat mestarit saavuttaa mitä tuli hakemaan.

Lopuksi yleisön näkemisestä. Arvioni mukaan olin paikalla olleista kolmanneksi tai neljänneksi nuorin, mikä on valitettavaa. Muita oli kuitenkin hauskaa katsoa. Joukossa oli huvittuneisuutta, aitoa iloa teatterista, nuokkumista, tympääntyneitä katseita, vakavia ilmeitä, keskittymistä, suoraan silmiin katsoneita tuntemattomia; miellyttävää vaihtelua normaalisti niin pimeälle ja hiljaiselle salille, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan.

Näytelmää esitetään tänä syksynä vielä 12 kertaa. 26.10. tulee lisää lippuja kevään näytöksiin myyntiin.