Tag: tietokirja

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Kun luonnonsuojelija, radikaali ympäristöfilosofi ja kalastaja Pentti Linkola kuoli noin kuukausi sitten, täyttyivät kommenttipalstat haikeasta muisteloinnista: oli se viisas mies, ja niin oikeassa, kun maailmaa nyt katsoo! Liputuspäivääkin on ehdotettu.

Kuvio oli siis naurettavan tyypillinen: kun yleisesti vittumaisena pidetty vastarannankiiski vihdoin kuolee, kiiruhtavat itseensä ihastuneet kiittämään sankoin joukoin omaehtoisuudesta. Oli Linkola oikeassa tai ei (oikea vastaus: joissain asioissa kyllä, joissain ei, lukijasta riippuu missä), tekopyhyys kuvottaa.

Linkolan mytologisointi ”mieheksi joka eli niin kuin opetti” on falskia. Yllättävän suuri osa meistä elää niin kuin opettaa. Opetukset eivät vain ole yhtä ankaria kuin Linkolalla, jonka elämän teesit kytkeytyivät kärsimykseen ja kieltäytymiseen.

Pentti LinkolaIhmisyyteen ja kenties leimallisesti suomalaisuuteen kuuluu oman hännän nostaminen tiedostavuutensa osoittamisella. Nimimerkki netissä kumartaa marttyyrille. Kuvitelmaan kuuluu, että ihailun kohteesta tarttuu jotain itseen.

Kun uuden elektroniikan ja ulkomaanmatkojen väliin pusertuneena elävä syöttösika kertoo vaikuttuneensa Linkolan ajattelusta, minua alkaa kummasti väsyttää. En näe siinä mitään eroa tuhokapitalistien buddhalaisuusinnostuksen kanssa. Vaikeat vastaukset ovatkin helppoja vastauksia. Sama kulutusralli jatkuu, mutta päällä soi fanfaarien sijasta valitusvirsi.

Riitta Kylänpään Pentti Linkola – ihminen ja legenda (2017) on Siltalan julkaisema kehuttu elämäkerta, joka voitti ilmestymisvuotenaan Tieto-Finlandian. Kirja on tehty tiiviissä yhteistyössä Linkolan kanssa ja kymmenien haastattelutuntien jälkeen.

Kohteen lisäksi läheisimmät elossa olevat henkilöt haastatellaan lävitse. Näihin kuuluvat pääasiassa naispuoliset perheenjäsenet ja miespuoliset ystävät. Edesmenneet ovat mukana kirjoitustensa ja kirjeidensä kautta.

Kaari on kronologinen ja Linkolan perhetaustat tehdään selviksi. Kirjailija upottaa itsensä henkilöksi teokseen vasta aivan viime sivuilla. Ote on journalistisella tavalla neutraali, jota joku voi pitää puolueellisena: eikö oikeasti neutraalin otteen pitäisi olla kriittisempi?

Niin tai näin, teos on rakennettu hyvin. Runkoa kirjalle luovat esimerkiksi Linkolan äidin Hilkan lähettämät kirjeet, joissa hän antaa pojalleen elämänohjeita läpi vuosikymmenten ja jotka nokkelasti tavallaan kommentoivat Kylänpään omaa tekstiä.

Kirjeet ovat valaisevia dokumentteja, enkä ihmettele Kylänpään päätöstä käyttää niitä paljon tekstinsä seassa: näin annetaan ääni yhdelle julkisuutta saaneen miehen takana olleelle naiselle, joka on itse ollut lahjakas kirjoittaja ja tarkka havainnoija. Linkola itse kuvaa äitinsä merkitystä olennaiseksi, sillä ilman hyvää kasvatusta hän olisi tuhonnut itsensä.

Teos on seikkaperäinen, tosin 80-luvun jälkeen ei ole paljoa kerrottavaa. Karkeasti teoksen voisi jakaa kolmeen isoon teemaan: Jos ei kerrota Linkolan poleemisista kirjoituksista, puhutaan tämän yksityiselämästä tai lintujen rengastamisesta ja kalastamisesta. Viimeksi mainitun vaikeus saa ilahduttavan paljon huomiota.

Yksityiselämästä puhuminen ei ole mitään panojuttujen tai perheriitojen luettelointia. Esimerkiksi Linkolan suhde Martti-veljeen ei ole auvoisin, mutta asiasta ei tehdä sen kummemmin numeroa.

Linkola on luultavasti ollut vaikea haastateltava, yksityisyydestään tarkka, joten en ihmettele, jos Kylänpää on valinnut strategiakseen sopivan etäisyyden pitämisen. Se on ihan hyvä, en kaipaa mitään revittelyjä, kun asiat ymmärtää vähemmällä.

*

En aio tässä kirjoituksessa upota yksityiskohtaisesti Linkolan mielipiteisiin. Niistä on kirjoitettu parempia ja huonompia analyyseja tuhansia sivuja. Mielestäni hänen ideologiaansa on jääty liiaksi jumiin ajattelematta ihmistä sen takana.

Vastaanotto hänen ajatuksilleen on ollut näkökulmasta riippumatta yleensä mielikuvituksetonta. Joko on päivitelty lapsellisesti, että miksi tuomiopäivän profeetta ei ole tappanut itseään, jos kaikki on kerran kärsimystä, tai sitten ylistetty jäyhää tosimiestä viimeiseen asti.

Ylistäjien joukossa on niin huonoa omaatuntoa potevia tavallisia kansalaisia, aidosti luonnon tilasta huolestuneita vaikuttajahahmoja kuin osapäivänatseja, joille Linkolan kaltainen radikaali hahmo on lahja. Kritiikkiä on tullut niin liberaalilta vihreältä enemmistöltä kuin kansalaisilta, jotka eivät suostu potemaan syyllisyyttä.

Linkolan karmein perintö on vaihtoehdottomuus. Hän oli julistaja, ei keskustelija, ja myönsi sen myös itse. Hahmona hänestä on tullut aatteensa henkilöitymä eli liian iso. Jos et ole puolella, olet vastaan. Vaihtoehtoiselle ajattelulle ja optimismille ei ole annettu sijaa, ”profeetan” manaukset kääntyvät itseään vastaan ja ajavat pahimmillaan apokalyptiseen ajatteluun. On ikään kuin sokaistuttu sille, että ihminen voi olla käytännöllinen ja hyvä luonnolle toivomatta kaiken tuhoutumista.

Pentti Linkola tunnetaan ajattelevana kalastajana ja tämän työtä Suomen linnuston ja metsien suojelun hyväksi arvostetaan vieläkin, syystä. Kiintoisaa on, että ainakin Kylänpään teoksen perusteella Linkola ei ymmärtänyt rakastamistaan asioista niin paljoa kuin luulisi. Lintujen fysiologiasta hän ei ollut kiinnostunut lainkaan ja biologian opinnot yliopistossa keskeytyivät, koska opiskelu oli Linkolan mielestä tylsää.

Linnut olivat hänelle ensisijaisesti esteettisen mielihyvän lähde ja täyttivät maanisen tekemisen tarpeen. Kalastamista hän ei edes osannut ajatella ympäristörikoksena, koska luuli monien vanhan kansan ihmisten tapaan, ettei kaloilla ole samanlaista tunne-elämää kuin muilla eläimillä. Kasvispainotteinen ruokavalio oli pakon ja tottumuksen sanelemaa, vegaani hän ei ollut.

Perhe-elämän osalta Linkola oli jäyhä, kuolevaa heimoa edustava suomalainen mies. Ensimmäinen ”emäntänsä” Aliisan hän tahtoi omakseen soututaitojen ja jäntevän ruumiinrakenteen perusteella. Vaimot vaihtuivat, vieraissa sängyissäkin käytiin. Tyttäret jäivät etäisiksi aikuisiksi asti. Yksinäisyys kiusasi patriarkkaa elämänsä syksyssä.

Linkolaa kutsutaan toisinajattelijaksi. Vaikka minua häiritsee, kuinka hän oli valmis brändäämään itsensä sellaiseksi, olen valmis myöntämään asian; oikeastaan hän oli yksi harvoista todellisista suomalaisista toisinajattelijoista.

Tosin hän oli myös fasisti, mikä ei sinänsä riitä toisinajattelijuudeksi. Toki hänen ideologiansa ei rajoitu fasismiin. Linkolan fasismi oli haikailua agraariaikaan ja tiukan valtiokontrollin yhteiskuntaan, jossa yksilön oikeus olla itsensä uhrataan todellisen tai kuvitteellisen yhteisön edun edessä. [1]

Tämän vuoksi hänen ideologiaansa kuului piirteitä, jotka olisivat olleet hanhenmarssijoille ja nahkarotsinatseille aivan liikaa. Tehtaille tai keskushallintoiselle järjestäytyneisyydelle ei Linkolan systeemissä olisi tilaa. Kyseessä olisi ollut raskaan käden hippiutopia. Kaikki palaisivat perheyksiköissä metsiin niin tiukasti järjestelmään indoktrinoituina, ettei valtiolle olisi enää paljoa tarvetta.

Kokoomus ja elinkeinoelämä olivat jatkuvan kasvun utopioissaan Linkolan vastustajia, punavihreät liian liberaaleja hänen radikalismilleen. Demarit olivat vihollisia niin luokkansa kuin ay-toiminnan vuoksi, ja keskustaa (ent. Maalaisliitto) Linkola syytti suunnilleen kaiken hyväksi tietämänsä pilaamisesta. Perussuomalaisia hän piti luotaantyöntävinä luonnon halveksunnan ja moukkamaisten kulttuurikäsitysten takia.

Ei Linkolan kaltaisille kavereille löydy juuri ystäviä politiikasta, mikä tarkoittaa tässä maassa itsensä ajamista lähes täydelliseen marginaaliin.

*

Välisoitto: Linkola ja depressio

Linkolasta keskusteltaessa puhutaan joko hänen fasismistaan tai hänen luontosuhteestaan. Vuosien mittaan kumpikin sai hyvin kärjistyneitä muotoja.

Pasifistista tuli terrorismiin kannustaja, joka antoi mielellään provosoivia lausuntoja ihmisten joukkokuolemista, mutta saattoi itkeä uponneen Estonian uhrien kohtalolle. Kylänpää toteaa, että Linkola ajatteli väkivaltaisesti niin kauan, kun pystyi pitämään ihmiset vain numeroina. Inhimillisyyden tosi paljastuminen taas teki hänestä toisen miehen. Tämä kaksijakoisuus on valitettavasti aika tyypillistä sivistyneimmällekin ihmisluonnolle.

Elämäkerrasta selviää, että hänen matkansa varrella oli lukuisia masennuksen jaksoja, joita filosofi kävi hoitamassa mielisairaaloissa asti. Mielialalääkkeet kuuluivat kuvaan. Teos luo käsityksen, että Linkolan aatemaailma ja muiden ihmisten typeryys olisi synnyttänyt hänen alakulonsa.

Päinvastaista ei uskalleta kunnolla pohtia; kenties vasta hänen depressionsa herätti hänen aatemaailmansa.

Psykologia vaikutti Linkolan persoonaan teoksen perusteella muissakin asioissa. Lintuharrastus syntyi jatkona lapsuuden tarpeelle listata asioita, osana tätä innokas postimerkkien ja autojen rekisterinumeroiden keräily. Loputtomien kirjeiden rustaaminen kuului samaan kategoriaan. Nuori Linkola oli lahjakas mutta kärsi keskittymisvaikeuksista. Hänet olisi nykykoulussa diagnosoitu ja ohjattu erityisopetukseen.

Pakkomielteistä syntyi elämäntapa, jossa kaikkeen (kalastamiseen, kirjoittamiseen, metsien suojeluun) sinkouduttiin vihaisen urosmetson armottomuudella. Kun elämäntapa oli uhattuna, alkoi filosofi puurtaa kasaan kirjoituskokoelmia mielihyvänsä lähdettä puolustaakseen. Masennus puhkesi tyytymättömyydestä kaikkeen.

”Ja”, saattaa joku kysyä, ”entä sitten? Ei ihmisen ajatuksia voida kokonaan mitätöidä vain siksi, että hän kärsii depressiosta tai käyttäytyy joskus maanisesti.”

”Ei tietenkään”, on vastaus. Se olisi typerää, ratkaisevan virheellistä. Mutta yhtä typerää olisi jättää seikka huomiotta, kun pohditaan yksilön motiiveja.

Ymmärrän Linkolan masennusta. Minulta puuttui jotain pari vuotta sitten, tunne rakkaudesta. Sairastuin, sieluni sai taudin, josta olen jo aika hyvin selvinnyt takaisin terveyteen.

Näen Linkolan masennuksen syntyneen samanlaisesta lähteestä, tosin hänen rakkautensa kohde ei ollut ihminen vaan koskematon luonto. Sen vuoksi hänen parantumisnäkymänsä olivat lohduttomammat. Suunta ei ollut kuin huonompaan.

Myös hänen äitinsä huomasi tämän ja kehotti poikaa kirjeessään yksinkertaisesti hyväksymään, ettei edes kaunein metsä ole ikuinen. Linkola vastasi epätoivoon muuttumalla vallankumouksellisen väkivallan puolestapuhujaksi.

Suomen luontoa tapettiin Linkolan silmien edessä Suomen jälleenrakennuksen vuosina ja sen jälkeen yhä kiihtyvämmällä tahdilla metsätalouden alttarille uhraten. Hakatut puut saivat hänet hakeutumaan hoitoon.

En lainkaan ihmettele hänen tunteitaan, vaikka en koe yhtä vahvasti. Vuosia maalla asuttuani tulin hyvin tietoiseksi suomalaisten ”hyvästä luontosuhteesta” tuhannella sarkastisella lainausmerkillä. Vähemmästäkin alkaa herkempää masentaa.

*

Vaan silti: ”Jäljellä on enää oikeassa olemisen yksinäinen kirous”, siteeraa Linkola Erno Paasilinnaa viitaten omaan asemaansa, enkä hetkeen ole lukenut mitään itseään säälivämpää ja ylimielisempää.

Toisinajattelijan oikea kirous on, että hän alkaa uskoa asemaansa. Yksinäisyys on suhteellista. Linkolan kytkökset kulttuurin kentälle olivat laajat: ystäviin kuuluivat Pentti Saarikoski, Matti Klinge, Jari Halonen, Pekka Tarkka, Matti Pulkkinen ja kymmenet muut… Ilman tätä laajaa (miehistä) kulttuuripääomaa ja jatkuvaa tukea, Linkolan julkaisutehtävä olisi ollut lähes mahdoton.

Tässä ei ole kalastaja, joka katkerilla ja purnaavilla kirjoituksillaan nousi huomionarvoiseen asemaan. Tässä on koulutettu, kirjallisuutta harrastanut ja kulttuurisesti rikkaasta, alun perin suomenruotsalaisesta taustasta kotoisin ollut mies, joka ryhtyi kalastajaksi ja katkeraksi purnaajaksi todistaakseen jotain.

Se ei vähennä hänen elämänvalintojensa merkitystä, mutta huomauttaisin silti, että ensimmäisen ihmistyypin edustajat tyytyvät Kansanradioon, jälkimmäiset julkaisevat teoksia, joiden nimessä voi seistä: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989).

Naisia riitti Linkolalle tietysti myös ihan riesaksi asti. Heihin suhde oli vaikea tyypillisellä tavalla. Naiset pitivät miehen ja kodin koossa, eikä ukko antanut arvoa perhe-elämälleen ennen kuin oli liian myöhäistä. Katkeruus avioeron jälkeen ajoi puhumaan ”miesten oikeuksista” ja haikailemaan myös sosiaalisessa elämässä 30-luvulle.

Pahimmillaan Linkolan tilitykset ovat elämäänsä kyllästyneiltä Internetin mustilta ritareilta tuttua noloa mussutusta siitä, kuinka miehiltä viety kaikki valta on yhyy. Sittemmin kelkka kuitenkin kääntyi, ja vanhemmalla iällä Linkola totesi, että kaiken vallan pitäisi oikeastaan kuulua naisille. Arvot pehmenivät muutenkin, yleistä pientä toivoa alkoi ilmestyä elämän iltaan. Tämä pehmeys oli toki suhteellista.

Kirjoittajana Linkolaa ylistetään. Elämäkerta käy lävitse monet polemiikit, mutta jopa raivokkaimmat arvostelijat myöntävät retoriikan terävyyden. Hänen kirjansa myivät esseismiksi paljon, siis lukemia, joista voitaisiin nykyään vain haaveilla. Omassa  Unelmat paremmasta maailmasta -kirjan (1971) painoksessani on mainittu, että kolmas painos kasvatti kirjamäärää jo 10 000 niteeseen. Se on miksi tahansa suomalaiseksi teokseksi paljon, esseekokoelmaksi valtavasti.

Linkolan provosoivan ja kärjistävän tyylin seuraukset suomalaiselle esseismille ovat selvät. Hänen vaikutuksensa näkyy niin Antti Nylénin kuin Timo Hännikäisen kirjoituksissa, minkä myös elämäkerta nostaa esiin.

Mielestäni tällainen tapa kirjoittaa on lukijalle usein epätyydyttävä ja -älyllinen, mutta en toisaalta välitäkään tunne-esseismistä. Jos kieli ei pysy keskellä suuta, ajattelemaan pistävät tokaisut muuttuvat maneristiseksi horinaksi, jonka perimmäisestä mielekkyydestä on mahdotonta pysyä selvillä. Eli sellaiseksi, johon kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen viittaa Linkolan tapauksessa itseään toistavana jahkailuna. Eskelinen oman alansa toisinajattelijana sanookin teoksen poikkeavimman mielipiteen Linkolan tuotannosta.

Sinnikkyyden puutteesta Linkolaa ei voi syyttää. Hauskinta kirjassa on, kuinka hän ilmentää kympin arvoisesti kansamme mytologisoimaa sisua, paljon paremmin kuin kukaan saunassa tai kusiaispesässä kykkivä pölvästi, ja kuinka välittömästi tämä uutteruus torjutaan leimaamalla sen osoittaja hulluksi.

Linkolan ajatukset torjuivat elinkeinoelämä, sosiaalidemokratia, lehdistö, suurin osa tavallisista ihmisistä, perheenjäsenet, kaverit, naapurit ja lopulta myös ainoat hatarat poliittiset liittolaiset: vihreät. Kansamme on mieltyneempi konsensukseen kuin haluaisimme omassa muka-kapinallisuudessamme myöntää. Siksikin Linkolan kaltainen ihminen on aidosti harvinainen.

Satunnaisia pieniä virheitä (lähinnä kielellisiä) lukuun ottamatta teos on hyvin kirjoitettu, joskin tyyliltään hiukan kuin ylipitkä Helsingin Sanomien sunnuntaijuttu. Tämä ei silti pilaa tekstin sujuvuutta tai Kylänpään näkemää vaivaa tausta-aineiston hankkimisen ja ennen kaikkea sen jäsentämisen suhteen.

Lopuksi pakka hajoaa, kuten useissa elämäkerroissa käy. Tuntuu siltä, ettei Linkola viimeisen 25 vuoden aikana tehnyt juuri mitään mainittavaa vaan toisti vanhaa, höperöityi hiukan muistoihinsa ja keskittyi järjestelemään muistiinpanojaan.

Elämän loppu koostui enää alati sakenevien kannanottojen ja kohujen vuorottelusta. Kirkkoon hän liittyi takaisin, koska instituutio on epätoivoonsa hukkuvien konservatiivien viimeinen luonnonvara, vaikka uskoa Jumalaan ei olisi.

Kirja kertoo kohteestaan oikeastaan kaiken tarvittavan. Silti tai juuri siksi en voi olla ajattelematta: tämän olen lukenut ennenkin, juuri tämän saman kertomuksen, joka päättyy siihen, että vanha kuningas näkee unta linnuista.

[1] Fasismi tarkoittaa joillekin ihmisille, että keskustelu arvoista päättyy siihen. Se on toisinaan ymmärrettävää, ja siksi Linkolan arvostajat karsastavat sanaa. Sitä välttääkseen keksitään kaikenlaisia kiertoilmaisuja. Olen itsepäisesti eri linjoilla: fasististen ajatusten kutsuminen oikealla nimellään ei tarkoita sitä, etteikö ajatuksissa voisi olla myös sisältöä. Tämä on molemminpuolista rehellisyyttä. Aion myös jatkossa kutsua Linkolan tiettyjä ajatuksia fasismiksi enkä vältellä tuhmaa sanaa, kuin hän olisi performanssia vetävä neofolk-artisti. Tämä ei tarkoita, että Linkola itse olisi ollut fasisti, mutta hänen utopistiset ajatuksensa ovat sukua demokratian vastaiselle ääriajattelulle ja osaltaan antaneet sille uskottavuutta.

BFI Film Classics: The Night of the Hunter

The Night of the Hunter (1955), tunnettu Suomessa nimellä Räsynukke, on Hollywoodin hiljaksiin sensuurin alta vapautuvaa transgressiota, verrannollinen Nicholas Rayn Bigger Than Lifeen (1956) ja Edmund Gouldingin Nightmare Alleyyn (1947).

Kaikki nämä filmit ovat trillereitä, jotka kokeilevat rajojaan, vaikka operoivat näennäisesti film noirin asteikolla. Hitchcockin oppien vastaisesti ne pyrkivät välttämään liian helppoa psykologiaa. Samalla ne väistävät yhteiskunnalliset selitykset ja pyrkivät paikallistamaan unen, kauhun ja toden toisiaan muistuttavat rajamaat elämän suoraan kokemiseen.

The Night of the Hunter BFIYmmärrän, jos joku on kanssani eri mieltä. The Night of the Hunterin camp-estetiikka ja Robert Mitchumin pullisteleva habitus on aivan eri tapa mieltää transgressio kuin pissa-Kristus tai kova porno.

Silti, transgressio voi toimia vain ympäristössä, jossa rajat ovat tiukkoja. Porno säväytti joskus, ei enää, sillä aika on muuttunut pornoa kohtaan ymmärtäväisemmäksi, jopa arvostavaksi. Olemmehan markkinataloudessa marinoituja, ja porno ei ole kuin mainoksia ihmisruumiista.

Filmi kertoo huijarisaarnaaja Harry Powellista (Robert Mitchum), joka on äveriäitä leskirouvia tappava sarjamurhaaja, ja pienestä pojasta, Johnista (Billy Chapin), joka näkee Powellin lävitse tämän tultua vokottelemaan Johnin ja hänen siskonsa Pearlin (Sally Jane Bruce) äitiä Willaa (Shelley Winters). Powell tietää, että Johnin edesmennyt, rikollinen isä on kätkenyt viimeisen ryöstösaaliinsa jonnekin lasten kotiin.  Filmi alkaa Etelä-Yhdysvalloista mutta huipentuu lasten matkaan halki kurjan Keskilännen kohti Lillian Gishin esittämän hyvän haltiattaren, Rachelin, turvaa. Elokuvan kontrastit ovat vahvat. Se sisältää saksalaisen ekspressionismin kuvamaailman, amerikkalaisen gotiikan sielun, campia, slapstickiä, tie-elokuvaa ja kokoavana moodina sadun hengen.

Vaikka elokuvasta on tullut amerikkalainen klassikko, Charles Laughtonin ohjaaman teoksen maailma oli Yhdysvaltain kummallisella 50-luvullakin liikaa ja tuntuu omituiselta vielä nykyään. Ei tällaisia elokuvia vieläkään julkaista, eivätkä niitä arvosta kuin harvat.

*

Lukija arvaa, että The Night of the Hunter on 50-luvun suosikkielokuviani. Siksi oli ilo tarttua BFI:n julkaisemaan, näyttelijä ja teatteriohjaaja Simon Callow’n kirjoittamaan kirjaan. Callow on erikoistunut paremmin näyttelijänä tunnetun Laughtonin uraan.

Eikä iloa tuota vain aihe. Callow’n teos on johdonmukainen, 79 sivun mittainen pitkä essee, joka käy tarkasti läpi elokuvan luomisprosessin sen pohjana olevan Davis Grubbin romaanin menestyksestä käsikirjoituksen ja kuvauksen työstämiseen, näyttelijöiden valitsemiseen, kuvaustilanteiden ja leikkauksen kautta kritiikin ja yleisön vastaanottoon. Ylimääräistä lässytystä ei ole.

Callow’n proosa on äärimmäisen luettavaa, ammentaa laajat tietonsa niin alkuperäisistä lähteistä kuin voi, käyttää useita laajoja lainauksia väitteidensä tukena ja välttää akateemisen kapulakielen.

On riemullista muistaa, että kaikki populaarikulttuuria ja taidetta käsittelevä esseismi ei ole pitkäpiimäistä minäpuhetta, jossa puidaan omaa suhdetta milloin mihinkin 80- tai 90-luvun artefaktiin, vaan puhetta toisista ihmisistä, heidän historioistaan, tavoitteistaan ja työstään.

Samalla elokuva osoittautuu ryhmätyöksi, millaiseksi sitä ei ohjaajakeskeisessä maailmassa vieläkään sisäistetä. Singulaarilta tuntuva teos on monen innoittuneen tekijän yhteistyötä, jossa kukin on saanut toteuttaa itseään ohjaajan valvonnassa. Onnistunut elokuva on suunniteltu alusta asti huolellisesti.

Nuorena kuolleen James Ageen käsikirjoitus, häikäisevä Stanley Cortezin kuvaus, Hilyard M. Brownin ulkoasusuunnittelu ja Walter Schumannin musiikki ovat kaikki syntyneet isosti tekijöistään. Myös näyttelijät kehuvat saamaansa vapautta:

Lillian Gish said in an interview that ’I have to go back as far as D. W Griffith to find a set so infused with purpose and harmony… there was not ever a moment’s doubt as to what we were doing or how we were doing it. To please Charles Laughton was our aim. We believed in and respected him. Totally.’ He responded to her, in turn, with courtly graciousness. When Stanley Cortez unthinkingly referred to her in her presence as ’Gish’, Laughton told her ’Stan uses the word Gish not to be impolite, but rather out of respect for you, as he would use the word Caruso, or Michelangelo – the great artists.’ James Gleason – Uncle Birdie – said ’Charles is just terrific. He has a brand new way of handling people.’ Peter Graves noted that when working for John Ford he had dared to say to the great director ’This part I’m playing: I think-’ , to which Ford had replied: ’Don’t think in my picture.’ ’Moving from Ford to Charles,’ said Graves, ’was like walking from hell to heaven.’

Ohjaaja Charles Laughtonista levitetty käsitys ankarana, käsikirjoittaja Ageeta inhonneena ja lapsinäyttelijöitään kurjasti kohtelevana despoottina paljastuu kirjassa huhuksi, jonka alkujuuret ovat elokuvan tuottajassa, jolla oli vaikea työskentelysuhde ohjaajan kanssa. Huhu toistetaan sellaisenaan esimerkiksi Peter von Baghin kirjoituksessa Elämää suuremmat elokuvat -kirjassa (1989) ja Robert Mitchumin elämäkerrassa ”Baby I Don’t Care” (2001).

Ainoa suurempi poikkeus oli Lassie-tv-sarjan tuottajana sittemmin menestynyt elokuvan leikkaaja Robert Golden, jonka kritiikki oli lopulta mietoa:

Calling him ’a bugger to work with’, he was extraordinarily taxed by the director’s relentless demands in this testing sequence. Finally he threw his arms in the air crying, ’Charles, I can’t satisfy you!’ Laughton asked him to step outside the editing room, and they both sat down. Laughton said ’Bob, I want you to realise … I’m here … as your guest.’ Back they went and finished the sequence.

Laughton oli kirjan tarjoamien todistusten mukaan charmantti, ystävällinen, lasten kanssa läheinen, teoksen huolellisesti alusta loppuun niin visuaalisesti kuin käsikirjoituksen osalta valmistellut vakavasti otettava tekijä, eräänlainen valmis auteur.

On vaikeaa saada karistettua niskoiltaan kerran saavutettua mainetta. Tämä kirja on julkaistu 2008. Sittemmin on pystytty vahvistamaan, että kuvausolosuhteista saadut käsitykset ovat olleet vääriä. Tähän ei mennyt aikaa kuin 50 – 60 vuotta.

Kenenkään syy tämä ei suoranaisesti ole. Kyse on tarkistamisen mahdottomuudesta tai laiskuudesta. Aikalaiset ja elokuvateoreetikot, mukaan lukien von Bagh, ovat tyytyneet saatavilla oleviin todistuksiin, jotka ovat olleet tutkijoista riippumattomista syistä puolueellisia.

Elokuvahistoria rakastaa tyranneja niin paljon, että liioittelu ei ole tavatonta. Callow’n kirja osoittaa, että loistavan vision saavuttaakseen ohjaajan ei tarvitse olla despootti.

Mikä ehkä vielä tärkeämpää, kirja osoittaa, että elokuva ei ole ohjaajan yksin tekemä vaan ohjaajan vastuulla.

*

Käytyään ensin The Night of the Hunterin lävitse kokonaisuutena Callow’n kirjan lainaukset filmin saamasta kritiikistä tuntuvat naurettavilta, vaikka kritiikit eivät ole pääosin murskaavia vaan varovaisen kehuvia ja hämmentyneitä. Elokuvakriitikkona ymmärrän, että monet kriitikot ovat luultua huonompia vastaanottamaan jotain uutta (ja aivan liian auliita kehumaan keskinkertaisuutta).

Hämmennys on huonoimmillaankin rehellistä. Pahempia ovat liian itsevarmat tulkitsijat. Marxilaiset ja freudilaiset luennat ovat kömpelöitä, paljon keinotekoisempia kuin Laughtonin elokuva.

Ne tekevät omituisia johtopäätöksiä elokuvan pyrkimyksistä ja hahmojen elämistä, koska eivät voi irrottautua omista, historiallisesti pian vanhentuvista lähtökohdistaan. Uskon, että kritiikki voi olla myös kuolettavan väärässä, jos sitä tekevät ihmiset, joilla ei ole siihen kykyjä.

Elokuvahistoriassa kestävimmät teokset löytävät arvonsa tekijöidensä kannalta liian myöhään. Tasaisen isoina pysyvät ja vuosikymmenestä toiseen reinkarnoituvat kulttiyleisöt pitävät niiden lippua korkealla, kun suuren budjetin pop-hitit ovat kadonneet historiaan.

Kiinnostavinta oli huomata, kuinka The Night of the Hunter jäi monen tekijän uran kruunuksi. Charles Laughton ei tehnyt The Night of the Hunterin jälkeen ainuttakaan elokuvaohjaustyötä ja kuoli syöpään jo vuonna 1962, Stanley Cortez teki laajan uran mutta vain pari elokuvaa Samuel Fullerin kanssa ovat niistä todella kiinnostavia.

Robert Mitchum ei enää koskaan tehnyt yhtä innoittunutta roolisuoritusta ja hänen uransa taiteellinen kunnianhimo loppui tähän; vain Jim Jarmuschin Dead Man (1995) pääsee Night of the Hunterin jännittävän uuden tunnun lähelle. Shelley Wintersin kykyä ilmaista seksuaalista ahdistusta kierrätettiin uudestaan Stanley Kubrickin Lolitassa (1962). Robert Wisen Odds Against Tomorrowia (1959) lukuun ottamatta Wintersin urasta ei ole paljon sanomista vuoden 1955 jälkeen. Lillian Gish esiintyi miten kuten järkevästi enää John Hustonin The Unforgivenissa (1960) ja Lindsay Andersonin Elokuun valaissa (1987).

Tässä valossa ei ole ihme, että niin moni kirjan lainaamista tekijöistä puhuu kokemuksesta hyvänä aikana. Kirja päättyy kauniiseen valokuvaan työryhmästä, jossa on kokonainen joukko leveästi hymyileviä ihmisiä. Callow kertoo kuvatekstissä The Night of the Hunterin olleen Charles Laughtonin elämän onnellisin kokemus.

Gish - Laughton
Ihana Lillian Gish & Charles Laughton