Avainsana: todellisuus

Gorecki Nöyryys

Ajattelen sitä määrää todistuksia, joita antikvariaattien ja kirjastojen historiahyllyillä tulee vastaan. Holokaustista, laajemmin toisesta maailmansodasta, on kirjoitettu niin paljon, että on kuin jokainen sotaan osallistunut olisi saanut oman kirjansa. Mikä on harha. Tuhat, kaksi tuhatta, viisi tuhatta kirjaa ei korvaa miljoonia kuolleita, joista useimpien nimiä ei kukaan enää muista. Kaikki se sivumäärä, eikä se kerro juuri mitään mistään. Yritykset ymmärtää kirjojen kautta kurjuuden koko hinta ovat epäonnistuneita vaikka eivät arvottomia. Ymmärrys on luonteeltaan kokoavaa, katastrofi hajottavaa ja moniarvoista. Katastrofi, niin kuin holokausti, synnyttää hyökyaalloittain kirjallisuutta, yksilöiden todistuksia. Ehkä tulevaisuudessa nämä todisteet, päiväkirjat suurmiehistä tavallisiin ihmisiin, muistelmat, haastattelut, jäljelle jääneet dokumentit Anne Frankin päiväkirjasta Churchillin muistelmiin, kokoamalla ja ne kaikki kerralla sähköisesti aivoihin laukaisemalla voitaisiin edes etäisesti tavoittaa, mitä todella tarkoittaa jokin historian tapahtuma ja tapahtumallisuus, kuinka arjesta on kauttaaltaan tullut niin absurdia, kuinka totuus on toinen, kun maanantai vaihtuu tiistaiksi, keskiviikoksi… Varmasti jäsentelemätön hyökyaalto tuntuu oleellisemmalta kuin yksikään kokoava historiankirja, jonka täytyy olla lähdekriittinen, joka on liian valikoiva ja kaukana henkilökohtaisista todistuksista yrittäen tarjota yhtenäisen vision pirstaleisten todellisuuksien keskellä, ohjaa aukiolle keskellä metsää ja väittää maailman rajojen olevan siinä, vaikka kärsimys ei jakamalla vähene, se vain pukee kasvoilleen uuden naamarin.

Huomisista

Huomisista

Epäilen usein, että moraalia ei voi paikantaa syihin ja seurauksiin. Hyvän valitseminen voi siitä huolimatta olla ehdotonta. Ajattelin joskus isoa psykologista toista, teoriaa jonka mukaan jokainen valinta perustuu ennalta omaksuttuun, tiedostamattomaan käsitykseen maailmasta. Päivä päivältä enemmän se tuntuu liian uskonnolliselta. Uskonnollisella tarkoitan liturgiaa, menoja jotka opettavat asialle vihkiytyneitä puhumaan tietyllä tavalla keskenään, jotta todellisuuskäsitys olisi kaikilla sama. Yksilön kokemuksen huomiotta jättäminen eli ihmisen valinnan puute häiritsee. Jopa eksistentialismi, todellinen filosofia makuuhuoneisiin, tuntuu liian pyhältä. Hyvissä ja mielikuvitusta kiihottavissa teorioissa on vikana, että ne ovat liian järkeviä kokonaisuuksia pystyäkseen selittämään mitään. Niissä ei ole paikkaa toimivalle satunnaisjärjestelmälle, joka selittäisi poikkeukset. Filosofit keksivät kilpaa meriselityksiä, kun todellisuudessa ilmenee aukkokohtia, joihin teoriat eivät sovi. Tämä tekohengitys pitää filosofian käynnissä vuosisadasta toiseen. En ole ilkeä. Se on kauniisti tehty, hieno ele.

Teorian ja kokemuksen välissä on elämisen arvoiselta tuntuvan elämän ja siten taiteen mentävä aukko. En usko kirjallisuuteen tai elokuvaan, mutta koen niiden kautta asioita, joita ilman eläminen terveen ihmisen kehittyneissä aivoissa olisi vaikeaa. En usko luontokokemuksiin, silti usein istun ja katson hiljaa ja tunnen kuinka koko kehoni tarvitsee sitä. En usko seksiin mutta haluan sitä, kun toinen ihminen on oikea. Uskominen ei ole tarpeellista. Kaikki tämä aistiminen osoittaa, minun sitä jatkuvasti ajattelematta, miten elämän kuluvat sekunnit voivat olla vähemmän kivuliaita, kuten kirjallisuus on hedelmällisyydellään ja silkalla massallaan, kaiken painetun paperin ja siirtyvien bittien määrällä, vakuuttanut minut elämän mielekkyydestä. Se on enemmän kuin mikään helpommin rintapieleen ripustettava vakaumus. Entä filosofioiden esittämät tärkeät kysymykset? Ne ovat tärkeitä edelleen, kysymysten tasolla. Mutta kokiessani esitän itselleni kovin vähän kysymyksiä.