Avainsana: tragikomedia

Muistiinpanoja elokuvista, 5

Muistiinpanoja elokuvista, 5

Withnail & I (Ohj. Bruce Robinson; Iso-Britannia: 1987)

Olen nähnyt Withnail & I -elokuvan ensimmäistä kertaa joskus kymmenen vuotta sitten. Silloin en jaksanut innostua sen nuhjuisuudesta, nykyisellään ymmärrän paremmin period-piecen pyrkimykset. On vuosi 1969. Marwood (Paul McGann) ja Withnail (Richard E. Grant) ovat työttömiä näyttelijöitä, jotka asustavat yhdessä. Kaverusten kämppä on täynnä tyhjiä viinapulloja, likaisia astioita, puhki luettuja kirjoja ja tahroja tapeteissa. Alkoholia ja välillä muitakin päihteitä kuluu. Pubissa tyypillinen nopea kertatilaus on muutama tuoppi ja pari viskiä. Viinanhimossaan Withnail juo jopa sytytysnestettä. Päästäkseen lomille arkisista Lontoon maisemista pojat kieroilevat itselleen avaimen Withnailin Monty-sedän (Richard Griffits) maalaistaloon Pohjois-Englannissa. Perillä kaksikkoa odottaa lukuisa määrä ongelmia vihamielisistä kyläläisistä ruoan puutteeseen. Elokuvan 60-luvun lopun Britannia ei näytä kuulleen hippiliikkeiden gloriasta tai populaarikulttuurin mullistuksista. Päähenkilöt ovat resuisia ja likaisia. Kahviloissa tarjotaan leipiä, joiden välissä on öljyssä uineita paistettuja kananmunia. Vaikka musiikkiraidalla raikaa Jimi Hendrix ja paikallisella huumediilerillä on pitkä tukka, tyypillinen tapa viettää iltaa on pubin nojatuolissa jurrissa kyhjöttäminen. Maalaiskylä voisi olla miltä tahansa 1900-luvun vuosikymmeneltä. Pienillä sävyeroilla elokuva olisi kauhua tai ainakin Royston Vaseyta. Marwoodia ei kuvata kovin miellyttävänä tyyppinä. Withnail on avoimesti raivoissaan kaikelle ja pakenee hedonismillaan maailmaa, mutta suhde on molemminpuolinen. Marwood pistää huomiota herättävämmän ystävänsä lähes jokaisessa kohtauksessa kulkemaan edellään ja piiloutuu tämän selän taakse. Kertojana Marwood kehystää elokuvan niin, että on ikään kuin tahtomattaan joutunut Withnailin luomaan pyörteeseen. Withnailin eksentriydestä huolimatta Marwood on kaksikosta vahvempi, ja kun Withnailin suuri ”petos” lopussa paljastuu, se tuntuu oikeastaan oikeutetulta näpäytykseltä Marwoodin sormille. Lopulta Marwood saatuaan työtarjouksen hylkää Withnailin empimättä, koska tämä ”löyhkää”, siis haisee kurjuudelta ja köyhyydeltä, josta Marwood on juuri saanut vapaalipun pois. Tämän voi nähdä itsensä pelastamisena, nostalgisena muistona nuoruudesta. Toisena puolena on tietysti käsikirjoittajan ääneen lausumaton häpeä kaverin hylkäämisestä – Withnail perustuu Robinsonin ystävään Vivianiin. Jotkut ”kunnolliset ihmiset” tiedostavat, minkä ovat jättäneet taakseen, vaikka olisivat näennäisesti unohtaneet ajat, jolloin eivät aivan niin kunnollisia vielä olleetkaan. Silti Marwoodia on vaikea syyttää muusta kuin tuhoon johtavan lojaaliuden puutteesta.

Siskokset (Ohj. Hirokazu Kore-eda; Japani: 2015)

Kolme kauan sitten isästään erkaantunutta ja samassa talossa asuvaa aikuista sisarusta (Haruka Ayase, Masami Nagasawa, Kaho) matkustaa isän hautajaisiin. Täällä he törmäävät neljänteen, teini-ikäiseen siskoon (Suzu Asano), joka muuttaa vanhempien siskojen luokse asumaan. Jokainen siskoista käy lävitse omaa sisäistä kamppailuaan suhteessa niin isään kuin hajanaisen perheen suhteisiin yleensä. Tämä on toinen kerta kun näen tämän elokuvan, nyt äitini kanssa, joka piti kokemuksesta valtavasti. Samoin minä rakastan tätä herkkää ja hellää elokuvaa perhesuhteista ja ystävyydestä, vaikka siinä on nähtävillä kaikki josei-mangan tyypillisimmät piirteet (elokuva on sarjakuva-adaptaatio ja sellaisena parhaimmistoa). Oikeastaan rakastan Siskoksia juuri siksi, että mangan troopit ja mitä tyypillisimmät juonenkäänteet ovat niin ilmiselvästi nähtävillä – troopeista syntyy turtumuksen sijaan lempeyttä. Parhaimpien japanilaisten sarjakuvien hahmot vievät mukanaan, jolloin heidän kanssaan elää ja hengittää. Myös tässä elokuvassa haluan uskoa näihin hahmoihin, toivoa heille hyvää. Näin arkinen, lähes tapahtumista vapaa slice-of-life ei ole tyypillisintä edes arthouse-draamaelokuvissa. Hiukan sentimentaalinen – mutta ei häiritsevästi – hyvän mielen perhe-elokuva, josta riitti puhuttavaa jälkikäteenkin paljon.

The Beach Bum (Ohj. Harmony Korine; Yhdysvallat: 2019)

Matthew McConaugheyn esittämä umpiretku runoilija Moondog menettää vaimonsa Minnien (Isla Fisher) onnettomuudessa. Testamentissa lukee, että runoilija saa vaimon miljoonaomaisuuden vasta kirjoitettuaan ”suuren amerikkalaisen romaanin”. Poikkeuksellista kyllä, elokuvasta ei tule narratiivia siitä, kuinka kirjailija ymmärtää eläneensä vuosikymmenet hukkaan ja kasvaa nyt ”ihmiseksi”. Sen sijaan hän onnistuu kaikessa ja elokuva esittää tämän ainakin pinnallisesti täysin vailla moraalia elämässään leijuneen ultrasubjektin tehneen jatkuvasti oikeita ratkaisuja, mitä 2000-luvulla kehittynyt neonväreissä hehkuva musiikkivideoestetiikka korostaa: elämässä ei ole kuin huippujuttuja. Korine tekee fantasioiden elokuvaa ja on kuvannut Gummosta (1997) lähtien ihmisiä, jotka elävät todeksi sitä, mistä unelmoivat. Yhdet haistelevat tuhoutumisen partaalla olevassa pikkukaupungissa liimaa, kun taas toiset elävät cocktailien ja seurapiirien stoner-elämää rannalla hengailleen. Korinen elokuvien hahmot ovat useimmiten ”tyhjiä”. He eivät ole tunteettomia koneita, mutta heidän oivalluksensa ja tekonsa ovat banaaleja ja merkityksistä tyhjiin puristettuja. The Beach Bum on saanut tavattoman huonon vastaanoton verrattuna ohjaajan edelliseen pitkään elokuvaan, Spring Breakersiin (2012), vaikka se on sitä parempi. Elokuvien estetiikka ja eetos ovat samaa maata – välissä on ollut ilmastonmuutosta, feminismin nousua, äärioikeistoa ja Trumpia, toisin sanoen seitsemän lisävuotta. Tässä välissä ohjaajan vapaan hedonismin kuvauksista on tullut nyt paljon provokatiivisempaa sisältöä, jota ei uskalleta enää hehkuttaa ja katsoa samoin ironisin lasein kuin Alienin (James Franco) seinällä roikkunutta Scarface-julistetta vielä 2010-luvun alussa. Useimpia kriitikkoja on ärsyttänyt vähintäänkin rivien välistä tulkiten, ettei elokuvantekijä valitse puoltaan: miksi hän ei tuomitse, miksi hän ei osoita sormella tarpeeksi selvästi? Sen sijaan Korine vain näyttää roskan estetiikan, miltä se haisee ja tuntuu, ja jatkaa tällä tavalla John Watersin viitoittamaa tietä.

Polyester (Ohj. John Waters; Yhdysvallat: 1981)

Mistä puheen ollen seuraava elokuva on itse maestron klassikko. John Waters kumartaa Polyesterilla kahdelle suurelle amerikkalaiselle klassikolle. Ensimmäinen heistä on tuottaja-ohjaaja William Castle, joka tunnetaan B-elokuvista, joita markkinoitiin mitä erilaisimmilla gimmickeillä sähköshokkeja antavista tuoleista katsojien pään yllä lentäviin kumiluurankoihin. Waters toisti Castlen temppuja Polyesterin ensi-iltakierroksella katsojille jaetulla raaputettavalla hajukortilla, joka löytyy elokuvan uudelleen julkaisseen Criterion Collectionin blu-raylta. Ruudussa vilkkuva numero kertoo katsojalle mitä ruutua lapussa raaputtaa, jotta saa aidon tujauksen jotain yleensä epämiellyttävää hajua.

Toinen Watersin mukailema ohjaajasuuruus on melodraaman kuningas Douglas Sirk, jonka ironisten nenäliinaelokuvien ironian Waters repii auki ja astelee sen sykkivä sydän kourissaan hanhenmarssia. Francine Fishpaw (Divine) on perheenäiti, jonka elämässä kaikki menee päin helvettiä. Tytär Lu-Lu (Mary Garlington) jakaa toosaa kulmakunnan epäsosiaalisimmille tapauksille, poika Dexter (Ken King) on pahaa aavistamattomien naisten jaloille tallova perverssi. Pornoteatteria johtava aviomies Elmer (David Samson) vain nauttii moraalinvartijoiltaan saamastaan epäedullisesta huomiosta, vaikka Francine haluaisi vain elää rauhallista, hissukkamaista elämää idyllisellä esikaupunkialueella. Kasautuva epäonni ajaa perheenäidin alkoholismiin. Seuraa melodraamoista tuttu ihmeellinen, selittämätön käänne, jonka seurauksena kaikki päättyy onnellisesti, vaikka perheen koti ja pihamaa ovat viimeisissä otoksissa ruumiita täynnä. Watersin vitsi on tietty se, että kun Francinen haaveet viimein toteutuvat, ne ovat banaaliudessaan vielä karmivampia kuin niitä edeltänyt kaaos.

En ole aivan varma olenko nähnyt ainakaan vuoteen elokuvassa sarjakuvamaisempaa jaksoa, kuin kohtaus, jossa lihava musta nainen (Jean Hill) kaappaa bussin ja aloittaa takaa-ajon vain päästäkseen antamaan punk-nuorisolle ympäri korvia ja purrakseen näiden auton renkaat rikki.

Kevät (Ohj. Arvo Kruusement; Neuvostoliitto (Viro): 1969)

Kevättä on kutsuttu Viron historian merkittävimmäksi elokuvaksi. Aikansa kassamagneetti se ainakin oli. Se kuvaa 1800-luvun lopun oppikoulua, erityisesti siellä opiskelevia äveriäiden maalaistalojen poikia, yhden vuoden ajan. Päähenkilöiksi nousevat kirkasotsainen ja omatuntonsa kanssa kamppaileva Arno (Arno Liiver) sekä kujeiluihin taipuvainen Toots (Aare Laanemets), josta on yritetty tehdä katsojille ikonista veijarihahmoa. Hahmon lähinnä raakaa koulukiusaamista muistuttavat keppostelut onnistuvat kuitenkin vain vituttamaan. Kuten usein on kansallisesti tärkeiden elokuvien kanssa, arvo ulkomaalaisen taidepellen silmiin on väistämättä hiukan mysteeri. Suoraviivaisena historiallisena elokuvana, jossa on lapsellista huumoria, se ei ole aivan oma palani kakkua. Teos on neuvostoliittolaisen taide-elokuvan tapaan teknisesti taidokas, erityisesti kuvaukseltaan, ja sellaisena onnistuneempi kuin moni ajan suomalainen elokuva. Episodimaiselta juoneltaan se on ihan sympaattinen nuorisokuvaus. Lähin suomalainen vertailukohta voisi olla Mikko Niskasen Pojat (1962), vaikka Kevät on vähemmän traaginen ja enemmän nostalginen.

Kiinnostavaa kyllä, elokuvalle on kaksi jatko-osaa, joissa kuvataan samoja hahmoja nuorina aikuisina ja keski-iän kynnyksellä ja joissa kaikki samat näyttelijät ovat edelleen mukana.

Nousu (Ohj. Larisa Shepitko; Neuvostoliitto: 1977)

Kaksi sotilasta ja heitä auttava nainen jäävät suuren isänmaallisen sodan tiimellyksessä natsien nalkkiin. Nämä päättävät tehdä heistä varoittavan esimerkin. Neuvostoliittolaisuudesta kun puhutaan, tässä on sitten sitä itseään, neukkulaista taide-elokuvaa sotateemalla. Kärsimys on kestämätöntä ja moraalinen opetus hakataan vasaralla naamasta sisään, missä ei elokuvan moitteettoman toteutuksen huomioiden sinänsä ole vikaa. Teos on siis oikein kelpo ja siitä näkee sen olleen ohjaajalleen suuri saavutus, mutta tällainen sotatraumoissa ja isänmaallisuuden hengessä kieriskelevä hengenahdistus ei vain ole sitä, mitä elokuviltani etsin. En pidä Tule ja katso -elokuvasta (1985) kovin paljoa samasta syystä. Eisensteinin ajoista lähtien näissä filmeissä on ollut jotain naiivia silloinkin, kun valtion propagandakoneisto on antanut taiteilijoille enemmän liekaa. Tarkovski kykeni riisumaan venäläisyyden hengestä ulkokultaisuuden tekemällä tarpeeksi vaikeita elokuvia, monet muut eivät. ”Taiteellisuudesta” kielivä ekspressiivisyys tuntuu teatraaliselta ja siksi falskilta, vaikka aihe on jo niin raskas, että sen itsessään pitäisi riittää. Tarinan Kristus-allegoria on ihan paikallaan, ja lopun teloituskohtaus on intensiivisyydessään ja leikkauksessaan täysin säälimätön katsojaa kohtaan. Silti ajattelin katsoessani muutaman kerran Studio Julmahuvin (1998) vauhdikasta neuvostoliittolaista toimintajännäriä, Lasia.

Reminiscences of a Journey Through Lithuania (Ohj. Jonas Mekas; Länsi-Saksa & Iso-Britannia: 1972)

Liettualainen Jonas Mekas pakeni toisen maailmansodan tiimellyksessä veljensä kanssa länteen. Pako jäi yritykseksi. Veljekset jäivät kiinni junamatkalla ja päätyivät natsien tehtaaseen pakkotyöhön. Sodan loputtua Mekas jatkoi taivallusta kohti länttä aina Yhdysvaltoihin asti. Siellä hänestä tuli avantgarde-elokuvan merkittävimpiä hahmoja. Tämä elokuva käsittelee tätä valtavaa emigranttikokemusta. Se kuvaa Mekasin ja hänen veljensä paluumatkan 25 vuoden jälkeen entiseen kotimaahan ja samalla pieneen maalaiskotikylään, joka on nyt osa Neuvostoliittoa. Kamera tallentaa perheenjäsenet, poikiaan uskollisesti kotiin odottaneen huivipäisen äidin, serkut, sedät, tädit, naapurit. Vieraiden saapuminen on juhlan paikka. Ääniraidalla Mekas lukee hapuilevalla ja vahvasti murtavalla englannillaan päiväkirjamaisia katkelmia ja havaintoja filmikatkelmien sisällöstä. Samalla kuullaan nostalgista musiikkia, tallennuksia kylän asukkaiden yhteislauluista, äänitehosteita. Mekasin teos on eleginen onnistuen vakuuttamaan katsojansa siitä, että kansan kaltaisella olennolla voi olla ”sielu”. Arjen historian kuvaajana teos on ainakin erinomainen. Kauniin ja alati levottomasti liikkuvan 16 mm filmijäljen kruunaa taidokas leikkaus.

Gösta ja kumppanit

Gösta ja kumppanit

Ylen radiopuolella on tarjolla jos jonkinlaista Gösta Sundqvist -aiheista ohjelmaa, ei vähäisimpänä Leevi and the Leavings -yhtyeen jokaisen kappaleen läpikäyvä ohjelmasarja.

Sitä kuunnellessa aloin pohtia, mitä Leavingsin kappaleita pidän suurimmassa arvossa. Ohessa sitä varten kikkailemani alle 90 minuutin eli näppärän mittaisen C-kasetin soittolista.

Kuten näkyy, mielestäni pateettiset rakkauslaulut ja yleensä ne kappaleet, joissa Sundqvistin ironia pettää ja herkkyys astuu sisään ovat Leavingsin parhaita, tunteikkuudessaan melkein sietämättömiä hetkiä.

Yliampuvimmat huumorivedot ovat pääasiassa poissa. Tätä kuvaa se, että listallani edustetuin Leavings-levy on yhtyeen vakavin: Perjantai 14. päivä (1986). Pidän sitä kokonaisuutena onnistuneimpana Gösta Sundqvistin saavutuksena.

*

Ei humoristisena pidän myös mainiolta Musiikkiluokka-albumilta (1989) löytyvää Unelmia ja toimistohommia, joka on minulle Se Leavings-kappale. Lyriikoistaan huolimatta se ei ole pelkkä pornolaulu. Kappale on maskuliininen puhuttelevalla ja surullisella tavalla.

Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää.
Olen työpaikan sonni, porsas sekä apina suu täynnä kuivaa heinää.
Silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan.
Tunnen hankaussähköä, kipinöitä munissa, minä se vasta kehtaan
olla mies…

Nainen, tahdotko, että sut pois näistä kuvioista veisin?
Jos haluat, voit vaikka istua kasvojen päälle hajareisin
ja syviä naarmuja raapia selkääni punaisilla kynsillä,
puhua kielillä, kiusata hengiltä tekemällä kaiken, kaiken…

Alun lokkiäänet, kertosäkeen melodia ja Sundqvistin äänirekisterin yläpää tekevät päähenkilön himosta tragedian. Pöntöllä kyykkivä sotkuinen sankari kuvittelee olevansa toimiston tyttöjen märkien unien kohde. Kertosäkeessä paljastuu kivulias läheisyydenkaipuu ja halu alistua naisen kosketukselle.

Kun kappaleessa lauletaan, että minähahmo voisi viedä unelmiensa kohteen ”pois näistä kuvioista”, tekee Sundqvistin ääni selväksi, että kyse on puhujan omasta halusta paeta arkeaan ainoalla tavalla, joka voi tuntua edes haaveissa realistiselta. Sen sijaan tarjolla on vain krapulaa.

Nuorena ja puritaanisempana skippasin kappaleen lähes poikkeuksetta, koska en ymmärtänyt sitä. Nykyään se on minulle yllättävän henkilökohtainen. Sen arkisuudesta eroon pyrkivät eroottiset fantasiat resonoivat melankolisten päiväunieni kanssa.

Jonain toisena päivänä täysin ironiaton En tahdo sinua enää olisi disco-pessimismissään ykkösvalintani. Kumpikin kappale kuulostaa italo-popilta, edellinen hiukan klassisemmalta San Remo -kilpailun kappaleelta, jälkimmäinen 80-luvun syntsailulta, kuten Franco Battiaton ja Alicen euroviisuvedolta I treni di tozeur, joka tosin ilmestyi paria vuotta myöhemmin.

En tahdo sinua enää on tiivis ja satuttava, hyvää pahoinvointimusiikkia. En usko, että sitä voi koskaan soittaa liikaa. Sundqvistin siskon, Haijen, lauluääni tuo viiltävässä kirkkaudessaan kaivattua vastapainoa Sundqvistin pehmeälle tenorille.

*

Olen pitäytynyt valinnoissani lähinnä klassikoissa. Poika nimeltä Päivi, Onnelliset, Pohjoisen taivaan alla ja Elina, mitä mä teen? ovat kaikki ansainneet paikkansa suomalaisessa pop-kaanonissa.

Olen kuitenkin tehnyt myös muutamia erikoisempia poimintoja. Moottoritiemurhaaja muistelee… on yksi viimeisiä todella hyviä kappaleita yhtyeen tuotannossa ja lyhyt paluu konevetoisempaan soundiin. Äitisi vietteli minut on hienovaraisen eroottista Leavingsia ja jälleen päiväuniosastoa, suotta unohdettu raita bändin tunnetuimmalta levyltä Häntä koipien välissä (1988).

Marjo-Riitta, rahtarin rakkaus olisi jangle pop -kulttikappale, jos se olisi tehty sähköisenä englanniksi. Pikkutyttö flirttailee kielletyn rakkauden kanssa, mutta ihanan viattomasti, ilman rivouden häivää. Sundqvist pysyttelee vielä asteen verran kauempana vääristä mielleyhtymistä kuin Kauko Röyhkän Pikku enkeli.

Viisas talonmies on hilpeä, huilua myöten Jethro Tullille vivahtava kuvaus kerrostaloarjesta. Rikas, rakas ja yksinäinen onnistuu herättämään sympatiaa kohdettaan, miljonääriplayboyta kohtaan. Kappaleen kosketinkuviot ovat sen selkäranka.

Surumetsien talvimorsian on lähes koomisesti tukahduttavan murheellinen, mutta yksi Sundqvistin abstrakteimpia ja kauneimpia tekstejä. Vanha koulukuva jatkaa samassa sävyssä, ja käsittelee nostalgista menetystä muistellessaan kuollutta luokkatoveria.

Viimeinen erikoisempi valinta on singlen b-puolena julkaistu 70-lukulaisen pehmeästi svengaava Kissanpentu, jossa on muutama Leavingsin naiivein (ja lähes tunteetta laulettu) rakkauslaulurivi. Ne muistuttavat nuoruuden ja ehkä vanhemmankin iän sydämen ailahteluista:

Sinä sytytit minut kuin savukkeen,
minä sinut kuin kynttilän,
vaikka koko kaupunki mainosvaloineen
tuntui pimeässä sykkivän.
Tuoksuit omenankukalle sylissäni,
sitä tuoksua rakastin,
ja vaikka ehkä halusitkin olla vain ystäväni,
tiesit ketä kaipasin iltaisin.

*

Kuten listasta näkyy, makuni on konservatiivinen. Silti monet ilmiselvimmät puuttuvat: Teuvo, Rin Tin Tin, Rakkauden työkalu, Itkisitkö onnesta? Kivoja ralleja toki, mutta soitossa kuluneita, ja osa niistä on nimenomaan ralleja, ryyppäysrenkutuksiksi taantuneita.

Poikkeus on Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen, joka on melkein yhtä ärsyttävä kappale kuin samana vuonna (1996) ilmestynyt J. Karjalaisen Missä se Väinö on? eikä sen pois jättäminen harmita yhtään.

Suoremmista pornoiluista olisin halunnut valita joko Mäyrän tai Eldoradon, mutta ne eivät kumpikaan sopineet tai mahtuneet joukkoon.

Vaikkapa Äitisi vietteli minut ansaitsee kaikkia edellisiä ennemmin paikan aidosti kestävien Leavings-biisien joukossa. Vain yhden kansansuosikin pois jäämistä hieman kadun: Pohjois-Karjala on edelleen tehokas syntikkajytke jo kaikille tutun aloituksensa takia (”Minä halusin tavata Annelin, / sillä tiesin sen minua vielä etsivän.”), mutta kun asettaa itselleen rajoja, julmiakin valintoja on tehtävä.