Tag: työ

Röyhkeys

Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) kansiliepeessä seisoo näin:

Ossi Nyman (s. 1978 Rovaniemellä) on opiskellut kaksi vuotta ammattikoulussa ja viisi vuotta iltalukiossa.

En tiedä onko tämä kuittailua, mutta haluaisin lukea sen niin. Olen huvittuneena pistänyt merkille, kuinka uusista suomalaisista kirjailijoista tehdään kansipapereihin jonkin sortin mini-cv, josta on tultava esille koulutustaso ja jokainen kulttuurijulkaisu, johon tekijä on raapustanut.

Kirjoittaisin itsestänikin sellaisen esittelyn tai joku kirjoittaisi sen puolestani. Tällaiset eristävät kirjallisuutta osaksi koulutetun ihmisen ansioluetteloa, ja vihjaavat, että tekstin ja mieluiten myös lukijuuden takana on oltava vähintään FM yleisessä kirjallisuustieteessä, jotta nyanssit eivät jäisi lukematta oikein.

Vaikka on kirjoitettu ennenkin, aivan toisenlaisilta pohjilta, ja tulisi kirjoittaa.

*

Tämä on siis omasta työttömyydestään ja työhaluttomuudestaan julkisuudessa kertoneen Nymanin esikoisromaani, ja kuten Opus Vei -blogissa mainittiin (eikä juuri missään muualla), onnistui kirjailija löytämään vielä yhden sellaisen tabun, jota suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole rikottu: työn karttamisen.

RöyhkeysNyman kertoi haastattelussa olevansa työtön omasta tahdostaan. Tästä suomalainen suuri yleisö arvattavasti tyrmistyi. Että meidän verorahoilla! Tätä vapaaehtoista työttömyyttä käsittelee myös Röyhkeys, jonka päähenkilö elää hidastempoista, hieman ajelehtivaa elämää.

Onhan tästäkin aiheesta toki puhuttu aiemmin, eli ei tämä kirja täysin tyhjästä tule. Olen sattumalta ollut taustaosallisena aihetta sivuavan radio-ohjelman tekemisessä muutama vuosi ennen Röyhkeyden ilmestymistä.

Hienoa on, että edes joku todella kirjoittaa työstä ja sen puutteesta Suomessa. Aivan liian usein ihan oikealla työllä ja vielä oikeammalla työttömyydellä ei ole mitään roolia täkäläisessä fiktiossa, siis verrattuna stereotyyppeihin. Suurten massojen työttömyys kerronnallisessa taiteessa, silloin kun sitä on, on media-alalle koulutettujen, ihan hyvin toimeen tulevien kuvitelmaa.

Yleisesti ottaen tässä maassa puhutaan työttömistä täysin käsittämättömin termein. Työ on kunnia-asia, joka määrittää ihmisarvon, vaikka sivistysvaltiossa ihmisarvo on jakamaton.

Toisaalta keskiluokka on myöntänyt itselleen ja toisilleen, ettei tällä työksi kutsutulla puuhastelulla ole mitään muuta merkitystä kuin rahan kierrätys, joten miksi kirjoittaa siitä. Rikkaus on sitä, ettei rahaa tarvitse ajatella.

Tavallaan Nyman myöntää saman, mutta kirjoittaa aiheesta juuri siksi.

Taiteen diversiteetin kannalta aiheen käsittely on hyvästä.

*

Röyhkeyden kiinnostavinta antia on sen ajoittain väläyttämän kuivan huumorintajun lisäksi Bruce Springsteenin nostaminen päähenkilön idoliksi. Kolmeosainen romaani alkaa pitkällä kuvauksella Springsteenin keikasta Turussa, jota on moitittu romaanin irrallisimmaksi osaksi. Minulle se on kekseliäin.

Nyman kuvaa Springsteenin konserttia näennäisesti tasaveroisuuden näyttämönä, jossa täystyötön ja äveriäs kansanosa voivat seistä rinnakkain saman asian äärellä. Totuushan on yleensä toinen, sillä Springsteenin keikkaliput maksavat viittä vaille saatanasti, mitä päähenkilö ei mainitse.

Tämä noudattaa kirjan läpi kulkevaa punaista lankaa, jossa päähenkilö välttää rahasta ja työstä puhumista suoraan, mutta tuntee toistuvasti olevansa parempi työtön kuin muut.

Röyhkeys kuvaa, kuinka keikkapaikalla ihmiset on jaettu pitin eliittiin eli tosifaneihin, enemmän maksaneisiin vip-tilojen asiakkaisiin ja penkeillä istuvaan perusjurnuttajien luokkaan. Jako luokkiin siis elää kuin huomaamatta, mutta ei samalla tavalla kuin ulkopuolisessa maailmassa.

Springsteen duunariveisuja vetävänä miljonäärinä on kävelevä paradoksi – tai sitten vain tekopyhä muinaisjäänne. Vitsi on siinä, että samanlaiseen popularisoituun ja häpeämättömään duunarielämyksen kuvaamiseen kuin Springsteen pyrkii myös Röyhkeys, vain työttömyyden kannalta.

Asetelma on liukua osoittelevaksi, mutta minulle se toimi. Aivan kuin Springsteeniä ei nähdä työn kautta, Röyhkeyden ensimmäisessä osassa on läsnä jännite, jossa ulkopuoliset ihmiset eivät aavista, että yksi heidän joukossaan kulkevista on yksi näistä pahamaineisista, hirvittävistä työttömistä, vieläpä todellinen desperado, itse työnvälttelijä, laiskuri. Tämä kaksijakoisuus on kirjan parasta antia.

*

Kirjan toisessa osassa esitellään työttömien kohtelemisen absurditeetteja, jotka tuntuvat päähenkilön irrallisuuden ja aiemman luvun oivaltavuuden vuoksi ulkokultaiselta luetteloinnilta kaikille sanomalehtiä lukeville jo vuosien mittaan tutuksi tulleista työvoimapalveluiden käsittämättömyyksistä.

Osio on kenties päähenkilönsä jatkuvan ulkopuolisuuden vuoksi löysä. Ehkä se olisi ollut lukevalle yleisölle kerralla liikaa nieltäväksi, mutta ollakseen romaani miehestä, joka on jäänyt työttömäksi omasta tahdostaan, Röyhkeydessä puhutaan tällaiseen ratkaisuun johtavista ajatuksista vähän.

Mietin: onko tämä tarkoituksellinen provokaatio – kirjailija ei anna lukijoille mitä he janoavat – vai ennemmin sen myöntämistä, ettei kirjoittajalla ole paljoa sanottavaa? Lukijasta riippuu riittääkö pelkkä representaatio.

Röyhkeyden sijaan on mennä kosiskeluksi, keskiluokan pohjimmiltaan ihanien ajelehtimisromaanien puolelle, kun edes Pariisin matkaan ei tarvitse laskea rahoja ja lopussa odottaa ura kirjailijana. Myönnän toki, että parodinen luenta voi olla mahdollinen, mutta en usko kirjan pyrkivän siihen.

*

Nymanin päähenkilö lähinnä kuvailee tapahtumia ympärillään, mutta väläyttää osaavansa nähdä ympäröivän maailman tarkemmin kuin proosan pintapuoli antaa ymmärtää.

Kirjan kolmannessa osassa päähenkilö opiskelee kirjoittajakoulussa ja tekee romaania, joka muistuttaa kovasti sitä teosta, jota lukija on siihen mennessä lukenut. Kirjan päähenkilö nimetään, mutta romaani ei täsmennä tulisiko Röyhkeyden lukujen minähenkilö(it)ä kutsua tällä nimellä. Opiskellessaan henkilö kohtaa hahmoja, joille annetaan samat nimet kuin lihaa ja verta olevilla kirjailijoilla.

Vaikka arvostan puhujan häivyttämistä autofiktion ja tavallisen fiktion rajoja hämmentämällä, kolmas osa on edellisten kahden osan suoran kerronnan jälkeen tyylivalinta, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan varmistaa, ettei kirjailijaa pääse syyttämään itsetietoisuuden puutteesta.

En voi välttää tunnetta, että ajattelin toisinaan lukevani huijariromaania. Irvailu autofiktion itsekeskeisyydelle ja namedroppailulle ontuu. Kirja latistuu vaisuksi jälkimoderniksi leikiksi, vaikka mahdollinen fiktion taso oli kaikille paitsi typerimmille lukijoille välitetty taitavammin kahdessa ensimmäisessä osassa.

Samalla tarkoitus on entisestään korostaa yhteyttä, rakentaa silta median luoman Ossi Nymanin ja romaanissa kuvatun fiktiomiehen välille. Tässä mielessä Röyhkeys muistuttaa beat-kirjailijoita, joiden itsekeskeisistä jorinoista en usein pidä.

Mikko Rimmisen romaani Pölkky (2007) mainitaan suoraan, eikä ihme, niin paljon yhteistä päähenkilöissä on. Kafkaan viitataan, mielestäni tarpeettomasti, kun kertoja toteaa TE-toimiston muuttuneen työttömille linnaksi.

*

Röyhkeyden etu on, että se on kenen tahansa luettavissa oleva kirja. Helppoudestaan huolimatta teksti oli paikoin sietämätöntä. Kirjoittajan proosaa yksinkertaistavat maneerit ovat väsyttäviä, erityisesti ja-sanan käyttö, jolla tavoitellaan soljuvuutta, vaikka se on esteettisesti kömpelöä:

– – Anna oli joukon viimeisenä ja hän näytti hauskalta kävellessään tummissa saappaissaan ja valkeassa mekossaan ja lyhyissä hiuksissaan, ja minulle tuli lämmin ja kaihoisa tunne häntä katsellessa. Hän oli iloinen ja avoin ja rohkea, ja minä ajattelin, ettei hänellä ollut mitään hätää ja että minun tulisi häntä ikävä kurssin päätyttyä. – –

Edellisessä lainauksessa on 9 ja-sanaa kahdessa virkkeessä korvaamassa kohtia, joihin voisi aivan hyvin laittaa pisteitä, ajatusviivoja, kaksoispisteitä, pilkkuja tai muita sanoja, eikä tämä ole lainkaan poikkeuksellinen määrä läpi romaanin. Huomatkaa myös turha ”minä”, joka on toistuva piirre romaanissa.

Tekniikka on tietoinen, koska tietyissä kohdissa Nyman lopettaa ja-sanojen viljelyn ja osoittaa erityisesti kolmannessa osassa, että olisi voinut valita toisin.

Tällä tavoitellaan tajunnanvirtamaista, naivistista ilmaisua, mutta kun harkiten käytettynä erinomainen tyylikeino toistuu lauseesta, kappaleesta ja sivusta toiseen, välillä kadoten vain palatakseen sitten yhä vakuuttuneempana siitä, että aikoo repiä raukat silmäni kuopistaan… Se ei ole lähestyttävää vaan häiritsevän quirkya. En löydä siitä oivallusta, tajunnanvirtaa, en edes hengästyttävyyttä.

Ainoa syy, jonka keksin jatkuvaan ja-ja-jankuttamiseen on pyrkimys välttää lankeaminen toteavan koivuklapiproosan ansaan. Pelko toteuttaa itsensä, Nymanin etäännyttävä kirjoitustapa tuntuu nyt vielä enemmän koivuklapilta, jossa ja-sanat korostavat virkkeiden rakenteellista kömpelyyttä kerronnallisen sujuvoittamisen sijasta.

Röyhkeyden tyyli ei siis ole makuuni. Tunteista kirjoittamisen välttäminen ja lyyrisyyden vähyys osana hyvää kirjoittamista on sellaista suomalaisen proosan riemujuhlaa, että seuraava rikottava tabu voisi olla vaikka se.

Olenko tullut umpihulluksi, vai miksi tätä pidetään laajalti erinomaisena proosana? Ainoa, jonka olen nähnyt kiinnittävän huomiota tekstin suoranaiseen kömpelyyteen kuittaamatta sitä unenomaisuutena tai tajunnanvirtana on blogisti Marjatta Mentula. ”Ainutlaatuisen hallittu esikoisteos”, kertoi sen sijaan Aamulehti. ”Työläisromaanin uudistaja”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Niin se kai on, koska se on harvoja työläisromaaneja, joita on kirjoitettu vuosiin.

*

Kirjoitin aiemmin, että kirja on aiheensa puolesta taiteen diversiteetin kannalta hyvästä. Olisin myös suonut, että työttömyyskeskustelun pelinavaajana se olisi parempi romaani. En pidä pelkkää tabujen rikkomisen ympärille rakentuvaa yhteiskunnallista keskustelua itseisarvona. Olen myös epäileväinen Röyhkeyden herättämien reaktioiden mielekkyyttä kohtaan; lukemani kommentit ovat olleet yhtä huonoja kuin useimmat muutkin Internet-keskustelut.

Hartain utopistinen toiveeni on, että suurin osa ihmisistä lakkaisi osallistumasta minkään näköiseen julkiseen keskusteluun, koska heillä ei ole siihen rahkeita. Tämä pätee toisinaan myös kirjailijoihin.

Olisi kuitenkin epäreilua mitata kaunokirjaa sen perusteella paljonko se herättää keskustelua. Silloin on katsottava muita kaunokirjallisia ansioita, ja ne ovat Röyhkeyden tapauksessa aiemmin mainitsemistani syistä heikot.

Vaikka Röyhkeys sai kaunokirjaksi epätavallisen paljon julkista huomiota, uskon sen jäävän parin muun kirjallisen pelinavauksen lisäksi kuriositeetiksi. Siitä olen kyllä varma, että romaanista kirjoitetaan tulevaisuudessa useampia graduja.

Parhaimmillaan romaani houkuttelee katsomaan rivien väliin ja ajattelemaan omaa suhdettaan työhön. Se ei onnekseen jää vain työttömyyskirjaksi vaan on edes jonkinmoinen kertomus suomalaisen kulttuurin karsastamasta, ihmisarvon ja työn arvon erottelevasta ajattelutavasta.

En silti voi väittää romaanin olleen kovin hyvä lukukokemus. Sen yhteydessä on nostettu esiin kaikenlaista teemaa päähenkilön syömishäiriöstä työn merkitykseen. Yhdistävä tekijä näille analyyseille on, ettei juuri missään niistä ole sanottu mitään kiinnostavaa, koska kirja ei anna sitä parempaan keskusteluun eväitä.

Röyhkeys on lopulta ohut sisällöltään. Yhdistettynä kielellisen toteutuksen kankeuteen kirja on nopeasti luettava pettymys, yritykseltään ja aiheeltaan kymppi, kaunokirjana korkeintaan keskinkertainen.

Kadonnut työväki

Kadonnut työväki

Työväenluokkaisen kirjallisuuden tilaa ihmeteltiin taannoin Ylen Kulttuuricocktailissa. Peräänkuulutettiin työläiskirjailijoita, pohdittiin heidän poissaoloaan.

Moni kirjoittaja on keskiluokkainen, ja työväenluokka ei ole koulutetun keskiluokan silmissä edustava ihmisryhmä. Pidän kuitenkin mahdottomana, etteikö keskiluokkaisista ongelmista kirjoittaneiden kirjailijoiden taustalla olisi myös työväenluokkaisia perheitä.

Näiden perheiden maailmasta ei kirjoiteta, koska napanuora on katkaistava kokonaan, jos on aikomus liikkua luokkamatkalla ylöspäin. Suomalainen yhteiskunta on siitä ”kiitollinen”, ettei täällä kysellä ihmisen taustoista, jos tämä näyttää ulospäin tietynlaiselta. Lapset tekevät ennätysvauhtia pesäeron vanhempiinsa.

Nykyinen ideologisen sekasorron ajanjakso on kaiken muun lisäksi aikuisten sotaa lapsiaan vastaan. Lapset ovat muuttaneet kaupunkiin ja omaksuneet tovereidensa arvot kuoleville paikkakunnille jääneitä vanhempiaan vastaan.

Aikuistuessaan lapset ovat vieraantuneet niin tahattomasti kuin tahallaan vanhempiensa elintavoista. He ovat kirjaimellisesti eri kulttuurin lapsia, mistä kertoo esimerkiksi Juhani Karilan viime vuoden viimeiseen Imageen kirjoittama juttu.

Kirjoituksessa hän ihmettelee isänsä metsästysporukan reissulla ja kirjoittaa tavallisista vanhoista miehistä kuin toisen maailman olennoista. Jutussa ei ole kiinnostavaa näkökulmaa, mutta on Imagen sivut jollain alkuasukkaita ihmettelevällä turistikirjoittelulla täytettävä.

Kuitenkin ymmärrän kirjoituksen lähtökohtaa, sillä seuraavat asiat ovat totta: Työläisillä/maalaisilla/vanhemmalla sukupolvella on paljon heikosti perusteltuja luuloja. Koulutuksen puute näkyy kyvyttömyytenä käsitellä laajoja asioita ja maailmaa.

Työläisten joukossa on rasisteja ja sukupuolirooleihin perinteisesti suhtautuvia ihmisiä, mikä on erityisesti nuorista koulutetuista epämukavaa, minkä vuoksi he tuntevat ”vieraantuneensa” taustastaan. Työväki myös nauttii eri asioista kuin äveriäämmin toimeentulevat kansalaiset.

Heihin, meihin, on vaikeaa samastua. Istuin esimerkiksi jokin aika sitten taksikuskin kyydissä, joka päätti 10 minuutin matkan aikana kaataa pyytämättä niskaani koko perustelemattomien fobioiden kirjonsa; kaikki irrationaalisia, heikosti perusteltuja, sivistymättömiä mielipiteitä, silkkaa foliohattua. Mies ei ollut aggressiivinen vaan ihan kiva keskustelija, mutta oli myös selvää, ettei mikään väite olisi saanut häntä pohtimaan itseään ja näkemyksiään kriittisesti.

Työläisten näkökulmasta ylimielisyys on koulutettujen etuoikeus, mutta jos kuuntelee omasta asiastaan varmaa umpikonservatiivista taksikuskia minuutin, huomaa että äänensävy on täsmälleen sama kuin aikakauslehtien mielipidekirjoituksia rustaavilla hipstereillä.

Tämä ei tarkoita, että työväestö olisi erityisen tyhmää. Työväestö on ensisijaisesti ylpeää. Heidän ylpeydelleen merkitsevät asiat, joita liberaali keskiluokka ei ymmärrä samalla tavalla: kunnia, turva, perhearvot, päihteet, sitoutuminen, usko ja raha. Nämä ovat työväestölle onnen ja kurjuuden vaakakupit.

Ei ole ihme, että vasemmisto on kriiseillyt eikä vain Suomessa. Se on ottanut omakseen työläisten ja alemman keskiluokan koulutetun nuorison ja unohtanut heidän vanhempansa ja ne joilla ei kulttuuritaustaa tai koulutusta ole. Tämä on osin vasemmiston omaa syytä.

Valittuaan liberalismin vasemmisto on valinnut tietoisesti polun, joka tekee rahallisen tasa-arvon ajamisesta sellaisten ihmisten asian, joita ei ensisijaisesti kiinnosta rahallinen vaan kaikki muu tasa-arvo. Rahasta ja sen suomasta turvasta kiinnostuneet vaihtavat puoluetta.

Yliopistodiskursseista varastettuja puheenvuoroja viljelemällä vasemmisto on ojentanut työväenluokan tarjottimella konservatiiveille.

*

Edelleen moni työväenluokasta tullut nuori haluaa olla keskiluokkainen ja siksi samastuu keskiluokan ongelmiin, myös silloin kun omat ongelmat perustuvat rahan puutteeseen.

Omassa tuttavapiirissäni on joitain tällaisia henkilöitä. He hengailevat samoissa oppilaitoksissa olevien rikkaiden perheiden lasten kanssa ja yrittävät samalla häivyttää kuilun itsensä ja muiden välillä.

Olen työläistaustainen, korkeakoulutettu ja kymmenen vuoden ajan järjestään köyhä. Työtä olen tehnyt muissa ammateissa enemmän kuin alalla, johon minut on koulutettu, silloin kun työtä on ollut.

Olen kiinnostunut kulttuurista kaikissa sen muodoissaan tavalla, joka yhdistetään minua huomattavasti paremmin toimeen tuleviin keski-ikäisiin naisiin. Olen suuntautunut taiteeseen luokkani rajojen yli, mutta tarjottu kulttuuri rajan toisella puolella on suunnattu toiselle kohderyhmälle kuin taustastani tulleille. Tämä ristiriita herättää minussa vierautta. Epäilen taidemakuni syntyneen näiden kokemusten kautta. Olen etsinyt muita teitä.

Kulttuuri-ihmiselle tarjotaan samastumiskohteeksi kivoissa city-töissä työskenteleviä keskiluokkaisia nuoria, jotka voivat romaaneissa ja elokuvissa seikkailla vapaasti, koska käsitys työnteosta on niin ilmava, ettei sitä tarvitse pitää tärkeänä osana henkilöiden identiteettiä.

Pidän American Beauty -elokuvaa (1999) tai romaania kuten Muutoksia (2001) tympeinä. Nähtyäni näiden jalanjäljissä kulkevaa, vahvasti amerikkalaisperäistä taidetta koko elämäni, sillä se hallitsee koulutetuille tarjottua kulttuurikuvastoa, voin sanoa, että olen saanut sitä tarpeeksi. Kiitos, mutta ahdistuksenne ei ole minun ahdistustani. Ei ole koskaan ollut, vaikka yrititte kaikin voimin vakuuttaa minut siitä.

Työväen ongelmiin suhtaudutaan keskiluokkaisessa eli valtakulttuurissa patetiana, menneinä kirjallisina kliseinä, joiden sanominen ääneen edustaa huonoa makua tai niin vierasta maailmaa, ettei sitä käsittelevien tv-uutisten ääressä sanota kuin voi että ja kohautetaan olkia.

Keskiluokkaisessa taiteessa ahdistus paikallistetaan muualle, abstrakteihin rakenteisiin, joihin ei kuulu raha, vaikka raha on tärkein erottavin tekijä ihmisten välillä. Keskiluokan kurjuutta kuvailevat teokset on tarkoitettu fantasiaksi nuorelle työväenluokalle: aah, saisinpa tuntea samaa selittämätöntä tyhjyyttä.

Kivoissa töissä käyvien rentojen kaupunkilaisten ongelmat ovat taiteen kokijoille todellisempia, käsitettävämpiä, koska ne ovat abstrakteja eli eskapismia.

Uutiset laskevista Pisa-tutkimuksista, heikentyvästä lukutaidosta ja osaamisen puutteesta; niihin on paljon syitä, mutta osaltaan koen, että ne ovat myös hinta, joka on maksettava, kun nuoremmat sukupolvet opettelevat irti edellisiä vaivanneesta vastuuntunnosta, tunteesta että kaikki ovat jotain velkaa, koskaan ei saa elvyttää, muuttaa rakenteita tai tottumuksia tai ottaa lisää lainaa, joten kaikesta on karsittava, myös terveydestään ja ajastaan. Nuoremmat osaavat ottaa rennommin. Se näkyy myös siinä, ettei jakseta erikoistua tai ajatella työelämää. Kun ei eletä työtä varten ja tarjolla olevat työtkin ovat niin erityislaatuisia ja mekaanistettuja, ettei niitä osatakseen tarvita yleissivistystä (eikä edes yliopisto ole monissa laitoksissaan enää paikka, jossa tarkoitus on sivistää vaan valmistaa ammattiin tai yrittäjyyteen), ei kehity osaamista tai kiinnostusta. Yleisesti kuvitellaan, että työtä tehdään edistääkseen kehitystä ja sivistystä. Tämä on niin sanottu suomalainen utopia. Kaikki kantavat kortensa kekoon, työ synnyttää lisää työtä. Ihanne on vuosisatainen eikä liity millään tavallaan modernin keskiluokan työhön, jonka tavoite on joko omana elinaikana tai tuleville sukupolville piste elämässä, josta alkaen kaikki on tehty niin helpoksi kuin mahdollista tylsyyden torjumiseksi. Valitettavan usein joutilaisuus on sivistyksen vihollinen, vaikka pitäisi olla toisin.

Opintie

Opintie

Minulla on ystävä, jolla on tapana purkaa sydäntään vakioaiheesta: Työläistaustaisena mutta korkeakoulussa opiskelevana hän kokee ristiriidan nykyisyytensä ja menneisyytensä välillä.

Koko keholla tehtävä työ ja teoreettiset yliopisto-opinnot eivät hänen mielessään sovi yhteen. Opinnot ovat pitkäaikainen unelma, mutta niiden lupaama tulevaisuus on epävarma. Samalla mielessä häilyy pelko: Ehkä maisterina on täysin hyödytön muille. Ehkä pitäisi kuitenkin mennä tehtaalle töihin.

Asiaa eivät helpota perhekuviot. Äiti syyllistää, kun pojalla ei riitä aikaa, eikä poika haluakaan olla perheen kanssa paljon tekemisissä. On tapahtunut irtautuminen omaan elämään yliopistokaupungissa. Vanhemmat ja eräät muut sukulaiset jäävät ystäväni näkökulmasta katsottuna aikakapseliin, jota ei kannata avata.

Ymmärrän näissä keskusteluissa keskustelukumppaniani täysin, koska olen itse käynyt läpi saman. Siksi yritän kannustaa häntä näkemään työläistaustan ja akateemisuuden myös tukevan toisiaan. Liian usein ihminen haluaa unohtaa toisen näistä ja kuvitella sen vihollisekseen.

Sen lisäksi pidän hyvänä merkkinä, että ihminen ylipäänsä pohtii hyödyllisyyttään muille ihmisille ja todella haluaa olla hyödyksi. Se on moraalisista ongelmista paremmasta päästä. Terve epäily osoittaa, että valittu tie on oikea. Epäily voi myös inspiroida tulevaisuudessa.

On mielestäni hienoa, jos ihminen on saanut nähdä kummatkin puolet suomalaisuudesta: rannikon suuret kaupungit ja sisämaan. Niiden välillä aukeaa syvin juopa suomalaisuudessa, ei niinkään konservatismin ja liberalismin.

Arvelen tämän olevan yhteinen kokemus monille heistä, jotka ovat kotoisin pienistä kaupungeista tai useimmista sisämaan suurista kaupungeista, ja joiden vanhempien tausta on työväenluokassa tai alemmassa keskiluokassa.

En usko, että korkeakoulutetuissa tai ylemmän keskiluokan perheissä on kohdattu näin usein samaa, vaikka en tietysti pidä samanlaisia kokemuksia mahdottomana.

Vuosia sitten eräs toinen ystäväni tuskaili, että kotopuolessa on mahdotonta käydä joutumatta riitaan. Kristillisen, lihansyöntiä harjoittavan, perinteitä arvostavan ja monilapsisen perheen tytär oli muuttunut isossa kaupungissa vegaaniksi ja moderniksi ateistiksi, jolla ei ollut suunnitelmissa perustaa perhettä.

Ymmärsin myös silloin ystävää, ja narratiivi kääntyi väistämättä hänen sukulaistensa moittimiseksi. Sittemmin olen miettinyt, olinko ymmärryksessäni liian yksisilmäinen.

Aikuistuva nuori tarttuu omaan erilaisuuteensa kuin hengenhädässä, luultavasti ylikorostaen perheensä jäykkyyttä ja kihisten, että miksi ne eivät muutu. Mikä on yhtä järjetön kysymys kuin pohtia häpeässään, miksi itse muuttui.

Muutos tuo häpeää. Kaikki aikuistuessa tehtävät valinnat eivät osu napakymppiin, mutta virheiden tai epävarmuuden rehellinen tunnustaminen tuntuisi liikaa oman, uuden elämäntavan kyseenalaistamiselta. Syntyneessä häpeässä vertaa itseään tavalla tai toisella sukulaisiinsa.

Luulen, että tästä syntyy tarve saada sukulaiset häpeämään itseään. Näin nuori aikuinen näkisi olevansa oikeassa itsestään ja muiden olevan väärässä. Koska perheet ovat tästä ihmeissään eivätkä tajua elänneensä hyvän elämän sijaan petoksessa, sitä kutsutaan junttiudeksi. Oma minäkuva vahvistuu, kun toisista tulee konnia. Syntyy ilmeisesti aikuistumisessa tärkeä tarina omasta kehityksestä.

Tämä ristiriita oman perheen ja itsen välillä on lähinnä aikuistumisen kasvukipuja oleva kokemus, joka oman sukupolveni tietyllä osalla on.

En perusta tätä tutkimuksiin vaan tunteisiin, joten kirjoittamaani tulee suhtautua ennen kaikkea kaunokirjallisena keinona. Satun vain törmäämään tähän jaettuun kokemukseen vähän väliä keskustellessani samanlaisista taustoista tulevien tuttujen kanssa. Moni kotoa muuttanut on halunnut tai haluaa ottaa niin selvän pesäeron entiseen kuin mahdollista.

Huomaan myös toisenlaisen taipumuksen, joka alkaa kun eristystä on kestänyt jonkin aikaa. Jossain vaiheessa etäisyyttä on saatu tarpeeksi. Mikä ahdistus alla on ollutkaan, se alkaa helpottaa. Perheenjäsenet ovat lopulta vain ihmisiä. Myös itsensä näkee vain ihmisenä.

Maaseudusta puhuvat suurimmalla halveksunnalla usein ne, jotka ovat tulleet itse nuoruudessaan maalta kaupunkiin. Isäni, paljasjalkainen helsinkiläinen, naureskeli jo aikanaan näitä savolaisia, karjalaisia ja hämäläisiä, jotka tulivat suurkaupunkiin ja muuttuivat vuodessa aidoiksi stadilaisiksi, puhetyyleineen ja arvoineen.

Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä se, että nyt nuoret sukupolvet muuttuvat kaupunkilaisiksi jo ennen sinne muuttoaan, vellovat sisäisessä ristiriidassa, jonka massamedia on heihin synnyttänyt. Siinä he kärvistelevät ennen diasporaansa korkeakouluihin.

Kun vuodet kuluivat, tarve erottua edellisistä sukupolvista hälveni minunkin sisältäni. Myöhemmin en hävennyt, mutta tunsin itseäni kohtaan ärtymystä. Kuinka olin kehdannut vaatia, että perheeni pitäisi ymmärtää omia kiinnostuksenkohteitani täydellisesti ja pyöritellyt silmiäni, kun sukulaiset kymmenettä kertaa kysyivät, että mitä teen työkseni.

Sen sijaan olen alkanut miettiä, miltä aikuistuminen monien vanhempien silmissä näyttää. Se voi olla kauhea muutos, jos siihen ei osaa valmistautua. Ovelle ilmestyy vieras ihminen, joka on ottanut naamiokseen tutut kasvot, mutta vaatii samoja asioita kuin se aiemmin niin läheinen: suojaa, ymmärrystä, kaikkia niitä asioita, joita vieraille ihmisille on sosiologiankin mukaan niin vaikeaa antaa.

Vanhempi etsii naamion takaa todisteita tutusta lapsesta, samalla kun vieras kutsuu joulupöydässä kinkkua murhaksi, pilkkaa avioliittoa vanhentuneeksi instituutioksi vaikka vaatii oikeutta siihen kaikille, irvailee mummon uskonnollisuudelle ja saattaa jopa paheksua alkoholin käyttöä, kaikki tietyssä oikeudenmukaisuuden tunnossa.

En sano, etteivätkö nämä huomiot olisi tosia ja perusteltuja argumentteja. Keskustelut ja aiheet eivät myös toistu jokaisessa ruokapöydässä samanlaisina. Mutta kyse ei ole siitä, kuka on oikeassa ja minkä suhteen. Perhesuhteet harvemmin pohjautuvat oikeudenmukaisuuteen, logiikkaan tai totuuteen. Merkitsevämpää on kyky elää ja selviytyä yhdessä, joskus järjettömiin keinoihin tukeutuen.

Sitten tulee tämä vieras, joka opettelee selviytymään ja ajattelemaan itse, ja murskaa kaiken, jonka pohjalta hänet on kasvatettu, tuo tahattomasti ja tahallisesti mielipiteillään ilmi, että hänet on kasvatettu huonosti, kunnes hän on viimein nähnyt valon.

Porvarilliseen perheeseen ulkoa tuleva, kaiken totutun ja turvallisen hajottava vierailija on läpi vuosikymmenien elokuvataiteessa toistuva tematiikka. Elokuvia ovat aiheesta tehneet Pier Paolo Pasolini (Teorema), Takashi Miike (Visitor Q), François Ozon (Water Drops on Burning Rocks, Rainer Werner Fassbinderin näytelmän pohjalta)…

Ylempien yhteiskuntaluokkien tarinaksi metafora muotoutuu taiteilijaluonteiden luokkakriittisyyden lisäksi siksi, että porvarikriittiset elokuvat tehdään, ironista kyllä, porvareille, joille tarina kerrotaan kuin se olisi satu. Yksi osasyy on myös taiteilijoiden haluttomuus tai kyvyttömyys tunnistaa sama ilmiö köyhemmissä perheissä.

Työläisperheissä tämä vierauden kokemus koetaan luonnostaan ilman mystisiä vierailijoita. Heille kokemuksesta ei tarvitse kertoa scifinä, koska se on arkirealismia.

Kun sosiaalisessa mediassa puhutaan kahdesta poliittisesta ääripäästä Suomessa, vaikuttaa käsitykseen liberaalista ääripäästä mielikuva kaupungista voimana, joka repii perheet hajalle. Se ottaa rakkaan lapsen ja palauttaa tämän kotiovelle vierasta kieltä solkkaavana avaruusolentona.

Kun törmään kiihkoilijoiden fantisointiin esimerkiksi suvaitsevaistoksi kutsumiensa ihmisten raiskauksilla ja kuolemalla, huomaan heidän kautta rantain toivovan samaa lapsilleen tai sukulaistensa lapsille. Näistä kun todennäköisesti tulee liberaalimpeja kuin heistä itsestään. Tai on jo tullut. Kenties on niin, että öykkäreillä on ylivertaisiksi kuvittelemansa kyvyt omien lastensa kasvattamisessa, eivätkä he usko näistä koskaan tulevan ”vieraita”.