Avainsana: viihdeteollisuus

Ironia ei ole arvojen puutetta

Ironia ei ole arvojen puutetta

Kirjailija Joonas Konstig kirjoitti Ylen julkaisemassa kolumnissa siitä, että lastenviihteen ironisuus kertoo yhteiskunnan arvotyhjiöstä. Vertailun alle pääsivät Itse ilkimys -kohelluspiirretty (2010) ja nostalginen perhesarja Pieni talo preerialla (1974 –82):

Sarkasmin ja kaikelle naljailun takana on vähän liiankin helppo nähdä arvoneutraali eli arvoton nykyaika. Kun ei ole enää tärkeitä arvoja, jäljelle jää vain virnistely ja ironinen ylimielisyys. Kun kaikki on kaupan, kaikki on pilkan. Laiffi lyödään läskiksi kuin vedenpaisumuksen alla.

Aihe on kiinnostava, Konstigin tekemät johtopäätökset yksioikoisia loikkauksia seitsemän peninkulman saappailla.

Kun Konstig kirjoittaa arvojen hylkäämisestä, hän esittää tyhmempää kuin on. Enkä nyt aio edes puuttua siihen, että hän ottaa arvojen majakaksi yhdysvaltalaisen pop-kulttuurin, mikä on ironisesti sitä, mitä pelkkiin simulaatioihin uskova tekisi.

Millä perusteella tässä ajassa on hylätty arvot?

Kun olen uutisia Suomesta lukenut, ne ovat olleet täynnä keskusteluja muun muassa vähemmistöjen puolesta tehdyistä mielenosoituksista, yksilöiden vastuullisuudesta kulkutautiaikana ja vanhusten hoivaamisen parantamisesta.

Nämä samat asiat puhututtavat tuntemiani ihmisiä myös ihan heidän arkisessa elämässään.

Media ja siitä keskustelevien ihmisten elämä ei vaikuta olevan juuri muuta kuin täynnä pyrkimystä moraaliseen hyvään, parempaan elämään kaikille. Poliitikot ja heidän kätyrinsä ottavat näissä asioissa jatkuvasti yhteen. Samat huolet siirtyvät myös kansalaisille, jotka pohtivat niitä arjessaan.

Se on liikaa. Oma arkinen huoleni on päinvastainen kuin Konstigilla. Haluan välillä lillua erossa totuuskeskusteluista omassa hedonistisessa ”moraalittomuudessani”, jossa en ajattele muuta kuin päivällistä ja katsonko illalla koomisia vai dramaattisia elokuvia. Ehkä joku leffoista jopa suhtautuu aiheeseensa ironialla!

Konservatiiveille instituutioiden esille nostamat arvokeskustelut eivät kelpaa, koska ne eivät edusta niitä arvoja, joita he itse toivovat noudatettavan. Joillekin heistä yksilönoikeus ei ole yhtä tärkeä arvo kuin perhe (ja jotkin perheet ovat vähemmän perheitä kuin toiset), tasa-arvoisuus lain edessä riippumatta taustasta ei merkitse yhtä paljon kuin tapojen muuttumattomuuden suoma turva, uskonnonvapaus on uskonnonvapautta vain, jos se turvaa ”valtionuskonnon” rikkumattoman aseman.

Siksi he puhuvat mielellään arvotyhjiöstä; koska eivät itse tunnusta ”uusina” pitämiään ja todellisuudessa sivilisaation ikäisiä arvoja. Tai tunnista niitä.

*

Käytännössä Konstigin argumentointi on samaa kuin takavuosien moraalinvartijoilla, joiden maailmankuvassa väkivaltainen viihde piti sisällään katsojiensa potentiaalin väkivaltaan.

Mikä on tavallaan totta, sillä kaikissa ihmisissä on kykyä väkivaltaan. Riippumatta siitä viihtyykö väkivaltaisen viihteen parissa vai ei.

Fiktiivisen väkivallan suhteesta oikean elämän toimintaan ei silti ole löytynyt todisteita, ja en usko viihteellistetyn ironisuuden eroavan tästä juurikaan.

Ironia ja sarkasmi ovat osoitus siitä, että ihmisellä on vielä lähes viaton moraali, koska hän tunnistaa maailmassa olemisessa monta tasoa.

Sivistyneenä ihmisenä ja kirjallisuutensa tuntevana Konstig varmasti tietää argumenttinsa pop-esseistisen epärehellisyyden. Ironia ja vilpittömyys eivät ole suoraan toistensa vihollisia vaan toisiaan täydentäviä.

On naurettavaa väittää, että kulttuurin nykyisen ironian voi todistaa katsomalla yhtä yksittäistä naiivia TV-sarjaa, joka idealisoi menneisyyttä jo ilmestymisaikanaan.

Pieni talo preerialla on pyörinyt samoina vuosina kuin toinen suosittu perhesarja, Perhe on pahin (1971–79), joka perustui katsojien ironiselle suhteelle päähenkilöihin, Archie ja Edith Bunkeriin.

Jos kaipaa vanhempia esimerkkejä, väkevää ironiaa löytyy Vanhasta Testamentista asti. Ei tarvitse kuin lukea Jobin kirjaa, joka perustuu dramaattiselle ironialle: lukija tietää jatkuvasti enemmän kuin Job, mikä tekee päähenkilön pyristelyn surkuhupaisaksi.

Tietenkään estetiikka ei ole täysin erillistä moraalista. Mutta ironian käyttäminen esteettisesti johtaa vain toisinaan yksinkertaistettavissa oleviin moraalisiin johtopäätelmiin.

Olen Konstigin kanssa samoilla linjoilla siitä, että en voi sanoa olevani kaikesta taiteellisesta ironiasta esteettisesti hyvilläni. Mutta syy on sen laiskuus ja tylsyys, ei se, että se on ironiaa.

Pari pop-raapaisua

Pari pop-raapaisua

Modernismin alettua populaarikulttuurista on tullut aikakauden raaka-ainetta. 1800-luvulla käynnistynyt teollinen vallankumous teki viihteestä teollista, ja modernismi teki teollisuudesta estetiikkaa.

Viihteen teollistaminen on luonut markkinat, joissa nostalgiaa sisältävää, turruttamiseen pyrkivää ja poikkeuksia välttelevää taidetta suositaan, koska sitä on helpointa myydä. Jos jokin hiukan erilainen menestyy, siitä tahkotaan taatusti kaikki irti.

Tahkottu on. Game of Thrones (2011–19) hyppäsi puolivälissään hain yli, mutta jopa Ylen kaltainen kolossi kirjoitti viimeisistä jaksoista kuin belle epoquen päättymisestä.

Samalla teollistuminen on mahdollistanut ainakin teoriassa vaikeammin nieltävän, artsymman popin tavoitettavuuden. Esimerkiksi Spotifya ei ole keksitty sellaisia artisteja kuin Death in June varten, mutta niin vain Douglas P:n musiikkia voi kuunnella myös sieltä, kiitos Madonnan, Kanye Westin, Rihannan, Katy Perryn ja muiden, joiden musiikin vuoksi palvelu on todella perustettu.

Tämä muistuttaa etäisesti vanhaa suurien levy-yhtiöiden logiikkaa. Pienempää bändiä voitiin tuottaa sillä rahalla, jonka suuret olivat tuoneet sisään. Se toi yhtiöille myös taiteellista uskottavuutta.

Nyt levy-yhtiöt ovat keskittyneet tuottamaan jokaisella artistillaan rahaa. Jopa kriitikot pitävät kertakäyttömuoviin pakattuja ja sarjana ulos pullautettuja single-poppareita kiinnostavina ja tarjoavat mainosjournalismia ennen näkemättömällä laajuudella. Isot yhtiöt hoitavat lähinnä pienempien lafkojen levitystä.

Albumi ei ole kadonnut mihinkään, mutta pop-musiikki on jälleen single-musiikkia, artistit luovat uransa biisien ja esiintymisten ympärille. Indie-tyypit, joita albumit taidemuotona voivat vielä kiinnostaa, ovat keskittyneet tekemään levynsä itse.

*

Markkinoiden vetovoima on tullut musiikkiin tai elokuviin tai kirjoihin keskittyneiden levityspalveluiden eduksi, kun pop-viihteen tuottaminen on säröytynyt. Kysyttäessä mitä henkilö katsoo tai kuuntelee, ei hän mahdollisesti sano sarjan tai bändin nimeä vaan ”Netflixiä”, ”YouTubea” tai ”Spotifya”.

Intohimoisinkin kapitalismikriittinen antaa popille kaiken sellaisen anteeksi, jota monille muille teollisuudenhaaroille ei, vaikka esimerkiksi Disneyn kasvavan monopolin ja toisaalta striimauspalveluiden hajaantumisen television puolella ennustetaan muuttavan kenttää ja tekevän kuluttajista entistä enemmän yhtiöuskollisia.

Mitä laskelmoivinta ja mielikuvituksettominta populaarikulttuuria on silti kannattavaa tehdä jatkuvalla syötöllä. Keskiluokan ruutuaika ei ole puhelimien vallankumouksen jälkeen kuin kasvanut. Viihteteollisuuden parissa työskentelee niin paljon ihmisiä, että marsipaanitahnaa voidaan tuottaa vielä aiempaa nopeammin.

Laaja-alainen kriittisen tarkastelun puute johtuu ainakin osin siitä, että popkulttuuri on mielihyväteollisuutta. Sen kritisoiminen on kuin vastustaisi hattaraa sirkuksessa. Voisi sanoa, että valtavirran esteettinen mieltymys on siirtynyt vähän kerrassaan tehdasmaisiin tuotoksiin.

Tätä puolta esimerkiksi korealaisessa pop-musiikissa tuodaan avoimesti esille – kuuntelija tietää ja jopa haluaa yhtyeen olevan tuote – ja epäilen trendin laajenevan länsimaihin tv:n talenttikisojen ulkopuolellekin.

Ihmisten muovaaminen kulutustavaroiksi ja kuluttamisen rooli identiteetissä ovat juuri sitä, mitä popin estetiikalta yhä enemmän toivotaan ja mihin yhtiöt pyrkivät. Modernismi on siis vasta todella polkaistu käyntiin.