Tag: ystävyys

Witold Gombrowicz pohtii päiväkirjoissaan, kuinka uskomatonta on, ettei kaikkia ihmisiä voi koskaan tuntea. Eräänä päivänä hän odottaa matkalle lähtöä ja miettii elämänsä siteiden pienuutta, jonka ehkä vain kirjoittaminen voi teeskennellä ylittävänsä, keinotekoisesti mutta kuitenkin, absurdin yrittämisen välttämättömyydellä.

Samaa ajattelin paljon kasvuiässä, koin murhetta jota en osannut paikallistaa. Luulin sen olevan eksistentialistista ahdinkoa, vaikka se oli vain ikävää. Sittemmin se ajautui kaikkien jo kerran ajateltujen ja siten pois heitettyjen lastujen joukkoon.

Gombrowiczia asia vaivasi eri tavoin koko elämän. Se löytyy jo hänen esikoisromaanistaan Ferdydurkesta (1937). Hänelle kysymys identiteetistä oli yksi olennaisimmista; kuinka ihminen muokkautuu omaksi itsekseen mutta muiden vaikutuksesta.

Ehkä siksi hän pohti niin kuumeisesti yksilöllistä ihmisyyttä. Sitä, omaksi tahdoksi kutsuttua, ei voi olla olemassa vailla muita. Paradoksi on koko humaaniuden ydin.

Ei ole yllätys, että hän vihasi Roland Barthesia.

Tietysti osansa tämän erityisyyden tunteen rakentumisessa oli sillä, että Gombrowicz eli niin hämmästyttävän arkipäiväisen kuin poikkeuksellisen elämän ja oli kirjoittajana omintakeinen, sodanjälkeisen Euroopan ja modernismin aliarvostetuimpia.

Hän meni pidemmälle kuin muut, paikkaan jossa seksikäs muuttuu oudoksi.

Jaan Gombrowiczin tuumailuaiheet, vaikka olen tavanomainen työläinen, joka unohdetaan heti niin kuin suurin osa meistä. Istuin eilen linja-autossa ja mietin tätä. Vain päivää aiemmin eräs tuttuni otti minuun yhteyttä 10 vuoden tauon jälkeen, ehdotti tapaamista.

Aivan viime vuosina ihmiset ovat palanneet elämääni pitkien taukojen jälkeen. Onko tämä joku ikään liittyvä juttu vai onko paluu jatkuvaa ja huomaan sen vasta nyt?

Olin hieman väsynyt, bussissa istui vain muutama matkustaja, joiden tajusin olevan vieraita ja samalla entistä paremmin sen, että kaikki lähipiirissäni olivat minulle tuntemattomia ennen kuin heistä äkkiä tuli tuttuja, jopa tärkeitä.

Jollain perimmäisellä tasolla ihmiset tuntemattomiksi jäävätkin, mutta puhun tässä nyt kontekstista, jolla ymmärrän ihmisten sosiaalisten verkostojen yleensä muodostuvan. Tunnenko liikkeenpitäjän, jolta olen ostanut viimeisen parin vuoden aikana vaatteeni, vaikka olen saanut häneltä aina erinomaista palvelua? Entä lähimarkettini itäeurooppalaisittain murtava aamukassa?

Mietin heidän elämäänsä, eikä mieleeni tule mitään todellista, vaikka hekin lähtevät töistä, sulkevat ovet, kävelevät kotiin, jossa tekevät ruokaa tai jossa odottaa hän, joka on jo kattanut lautaset pöytään. Mitä välitilan ihmisiä he minulle ovat?

Sattuman kautta tajuan olevan outo lahja, että olen löytänyt vastaan kävelleistä kasvoista myös niitä, joita rakastaa – vaikka koen, etten ole saanut tunteideni nostamiin kysymyksiin haluamiani vastauksia.

Olen muuttunut seurassa toisenlaiseksi, elän tietynlaista elämää kohtaamieni ihmisten kautta niin kuin hekin tahoillaan. Jossain odottaa tuntemattomia, joista tulee minulle vielä tärkeitä. Vähentääkö tämä muiden arvoa, onko kuka tahansa korvattavissa – ei, sillä hyvyys ei ole itsestäänselvyys.

Olen suunnilleen koko elokuvaharrastukseni ajan pohtinut, milloin Mikko Niskasen suurtyö 8 surmanluotia (1972) tajutaan restauroida kansainväliseen levitykseen.

Nyt se tapahtuu, niin filmillä kuin digitaalisena, Martin Scorsesen johtaman World Cinema Projectin kautta. Projektissa on restauroitu kymmeniä vähemmän ja enemmän tunnettujen elokuvamaiden teoksia klassikoista harvinaisuuksiin, jotka ovat päässeet myös laajempaan levitykseen striimeinä, blu-rayna ja DVD:inä.

Tavoite-ensi-ilta on 2019 Sodankylän elokuvafestivaaleilla. WCP:n restauroimia elokuvia esitetään usein myös merkittävimmillä elokuvafestivaaleilla ulkomailla kuten Cannesissa. Uusi restauraatio nähdään varmasti myös Suomen televisiossa.

WCP:n taustalla on The Film Foundation, jossa toimii Scorsesen lisäksi tuttuja nimiä: Clint Eastwood, Peter Jackson, Francis Ford Coppola… Mistään amatöörikerhon puuhastelusta ei ole kyse.

Uutinen on suomalaisen elokuvataiteen saralla merkittävä. Kyse on niin Niskasen uran kuin suomalaisen elokuvan tunnustamisesta säilyttämisen arvoiseksi osaksi maailman elokuvaa. Samalla säilötään historiaa. Niskasen elokuva amatöörinäyttelijöineen ja yhteiskuntakritiikkeineen kuvaa sitä osaa maaseutu-Suomesta, jota ei ole enää olemassa kuin vanhempien sukupolvien muistoissa. Kuten moni aikansa kuva, se on ristiriitainen ja tuntuu edelleen todelta kaikessa suoruudessaan.

*

Huvittavinta on, että tämä on välillisesti vielä yksi Peter von Baghin merkittävä kulttuuriteko. Tiedotustilaisuuden mukaan juuri hän esitteli teoksen aikanaan Martin Scorseselle. PvB:n kontaktit kansainväliseen elokuvamaailmaan olivat niin ainutlaatuiset, että ne toimivat Suomen kulttuurielämän hyödyksi vielä haudan takaa.

Miksi edesmennyt elokuvamies osasi verkostoitumisen paremmin kuin useimmat ihmiset, joille muotisanaa korostetaan ja joiden oletetaan hallitsevan taidon kuin avokadopastan kokkaamisen?

Von Baghin lähestymistapa on toiminut, koska se kypsyi sellaisten vuosikymmenien aikana, jolloin sitä ei ajateltu verkostoitumisena, joka on uuvuttava sana. Se houkuttaa väistämättä kyynistymiseen. Kännykkä kädessä poseerausta harjoittelevien pyrkyreiden maailmassa ei kuka tahansa enää kävele jutustelemaan elokuvaohjaajien kanssa.

Arvaisin silti, että suurimmaksi osaksi kyse on ollut von Baghin välittömyydestä yhdistettynä puhtaaseen työmoraaliin. Hänen turn-oninsa olivat elokuvat, joten hän päätyi puhumaan tapaamiensa ihmisten kanssa innoissaan juuri niistä, eikä aina edes puhuteltavien omista elokuvista vaan myös elokuvan historiasta yleensä.

Jos uusiin ihmisiin tutustuessa olen jotain huomannut, lämmin yhteys syntyy samojen kokemusten ja kiinnostuksen kohteiden kautta. On unohdettava kammottava verkostoituminen ja ystävystyttävä, mikä ei missään nimessä tarkoita pelkkää tutustumista tai muutamien satunnaisten sanojen vaihtamista, vaikka voi tapahtua nopeasti ja rajusti. Ei riitä että puhuu, on puhuttava oikein.

Ystävyyden syttymisestä

Ystävyyden syttymisestä

Tuntemattoman ja ystävän välillä olevan rajan voi vain aavistaa. Havahdun kiintyneeni lujasti ihmisiin, jotka olen tavannut vasta muutaman kerran. Kysyttäessä en osaisi kertoa heistä paljoakaan. En osaisi luetella toisia etunimiä, en puhua ihmissuhteistaan arvailematta. Päinvastoinkin on. Olen voinut kohdata henkilön satoja kertoja osaten kertoa hänestä paljon enkä silti ajattele häntä ystävänä. Ajoituksella on osansa. Hauskojen juhlien yhteydessä kohtaamani jää paremmin mieleeni tutustumisen arvoisena.

Kirjallisuushistoriasta voi poimia ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa ehkä kerran tai kahdesti. Tapaamisten sijaan he ovat käyneet pitkää kirjeenvaihtoa ja tunteneet syviä ystävyyden tunteita, vaikka läheisyys on muodostettu vain kummankin kirjallisen työn kautta. Myös minun ystävyyteni syttyy äkkiä, yhdestä yksityiskohdasta: jaan lounaan tai käyn yhden oleelliselta tuntuvan keskustelun. Se on hulmahtava tunne, jonka tunnistan siinä paikassa, vaikka työnnän sen mieleni takaosiin. Äkkiä huomaan viettäväni tuntemattoman kanssa aikaa tai pohtivani, mitä hän ajattelee kulloinkin mieleni päällä olevasta asiasta. Hän tuntuu äkkiä toverillisemmalta kuin moni, vaikka emme eroa toisilleen täysin tuntemattomista kuin siinä, että niskassamme on muutaman yhdessä käydyn keskustelun painolasti. Muutama tunti kahden voi saada suhteen muuttumaan täysin. Kulunut aika vaikuttaa jälkikäteen normaalia pidemmältä – tapahtuneen käsittely mielessä venyttää hetkeä äärettömiin, vaikka käytännössä kyse on silmänräpäyksistä. Tunne on hyvä, vaikka samalla aistin, että jokin on pielessä. En osaa näyttää sormella mikä.